III.

Neljännestunnin matkan päässä Nerbonnen linnasta sijaitsi Miserayn luostari, joka oli augustiinilaisveljesten hallussa. Yksi näistä munkeista hoiti samalla Nerbonnen linnan kappelia, ja hänen velvollisuuksissa kuului lukea messu joka lauantai kappelissa. Sama munkki oli myös vanhan tavan mukaan Nerbonnen herrasväen rippi-isä. Tästä johtui, että markiisittaren oli tapana kuunnella messua ja ripittää itsensä luostarissa eikä Nerbonnen seurakunnan kirkossa. Koska luostari oli ainoastaan neljännestunnin matkan päässä linnasta, kulki markiisitar tavallisesti jalan tämän välin.

Erään pyhäpäivän aamuna, kun markiisitar käveli linnan puutarhassa, kaikuivat luostarin kellot kumeina ja juhlallisina. Hän tunsi pitkästä aikaa omituista surumielisyyttä. Menneisyys kohosi unennäkönä hänen silmiinsä, ja moni rakas olento, moni nopeasti ohikiitänyt hetki muistutti hänelle, ettei hän ollut kyennyt käymään käsiksi elämään silloin, kun se vielä verevänä ja kukoistavana sykki hänen ympärillään. Selittämätön tuska, jonka syytä hän ei käsittänyt, ahdisti hänen rintaansa, ja vastoin hänen tahtoaan vierivät kyyneleet poskille. Hartaudenharjoituksesta hän toivoi saavansa lievennystä. Hän lähti siis luostariin, ja jumalanpalveluksen aikana, joka juuri oli alkanut, hän läheni oudon, vastustamattoman voiman pakottamana rippituolia, jossa Nerbonnen linnan kappalainen tavallisesti oli.

Mutta kun pappi nyt saneli synninpäästön, vavahti Franziska hänen ääntänsä ja horjui poispäin puoleksi tajuttomana. Samassa näkyivät ristikon takaa papin kalmankalpeat kasvot, ja synkät silmät lävistivät hänet tulisella katseellaan.

"Ei, se ei ollut ihminen, se oli henkiolento, jonkin kauhistavan hornan esille manaama musertamaan minua ja elämääni!"

Niin ajatteli markiisitar, kun hän aivan uupuneena saapui takaisin linnaansa. Mutta yhä voimakkaammaksi kasvoi hänen kammonsa, kun hän selvästi muisti tunnustaneensa aavemaiselle rippi-isälle, että hän varhaisessa nuoruudessaan oli tosin ilman omaa syytä surmannut nuorukaisen, mutta sitten ollut uskoton puolisolleen, jollaisista rikoksista ei pienintäkään aavistusta ollut tunkeutunut hänen sieluunsa, Samalla hän muisti papilta päässeen sydäntäsärkevän, tuskallisen valituksen, kun hän kertoi murhasta. Synninpäästössä pappi kuitenkin oli sanonut, että taivas jo kauan sitten oli antanut sen anteeksi, mutta uskottomuuden, jota hän oli harjoittanut puolisoaan kohtaan, voisi kyliä vilpitön katumus ja ankara parannus sovittaa, vaikka hänen täytyisi kuitenkin alistua maallisen lain rangaistavaksi.

Koko tämä salaperäinen tapaus tuntui hänestä mielipuolen kammottavalta, tuskaiselta unennäöltä. Hän lähetti palvelijan luostariin tiedustamaan, kuka kappalaisen sijasta tänä aamuna oli kuunnellut rippiä.

Hänelle ilmoitettiin kappalaisen erinneen tästä elämästä kaksipäiväisen sairauden jälkeen. Sama pappi, joka aamulla oli toiminut rippi-isänä, tulisi hoitamaan Nerbonnen linnan kappelia ja siis toimittamaan messun seuraavana lauantaina.

"Onko mahdollista", tuumi markiisitar itsekseen, "että kiihtynyt mielentila, sanoisinpa melkein hermokouristuksen tapainen kohtaus voi aikaansaada moisia mielettömyyksiä. Kun näen aaveen ruumiillistuneena, niin häpeän typeryyttäni."

Lauantaiaamuna varhain, kun pappi astui markiisittaren huoneeseen täyttääkseen sielunpaimenen velvollisuutta ja tervehti häntä lempeästi kumartaen sanoilla: "ylistetty olkoon Jeesus Kristus!" tuijotti Franziska häneen kauan, vaipui sitten hänen jalkoihinsa ja huusi aivan suunniltaan kauhusta:

"Voi minua! Sinähän olet se nuorukainen, jonka nuoruudessani surmasin?"

"Tointukaa, rouva markiisitar", sanoi pappi rauhallisesti nostaen markiisittaren pystyyn ja vieden hänet nojatuoliin, "minä pyydän teitä voittamaan tuskan, joka liian verisesti raatelee rintaanne, kun ei kuitenkaan mikään katumus voi korvata sitä, mikä auttamattomasti on kadotettu!"

"Älkää pitäkö minua mielipuolena, kunnioitettava herra!" alkoi markiisitar vapisevalla äänellä. "Teidän kalpeat kasvonne, teidän harmaantuneet hiuksenne — ja kuitenkin te se olette, niin, te olette sama nuorukainen, jonka muinoin tapasin herttuatar d'Aiguillonin luona, — te sytytitte rinnassani sen kuolettavan palon, polttavan tuskan, joka iäksi oli tuomittu pysymään minulle vieraana! Voi minua! Mikä voima vielä nyt, kun näen teidät jälleen, raatelee sisintäni? Mutta ei, kaikki on mielikuvitusta — te ette voi olla sama nuorukainen — eihän se ole mahdollista!"

"Kyllä", keskeytti pappi markiisittaren, "kyllä minä olen sama nuorukainen, onneton Charost, jonka te syöksitte epätoivoon! Tunsin teidät, kun astuitte rippituoliin: ymmärsin sen, mitä tunnustitte omituisessa hämmennyksessänne, ja ne huokaukset, jotka vaistomaisesti tunkeutuivat rinnastani, ne kuumat kyyneleet, jotka virtasivat silmistäni, olivat viimeinen vero, jonka maallisen tuskani muisto minulta vaati. Siihen asti olin säilyttänyt kirjettä, jonka kirjoititte minulle, ja joka lävisti sydämeni ja syöksi minut lohduttomaan kurjuuteen. Minä hävitin sen, kun olin nähnyt teidät jälleen, kun olin varma siitä, että viimeinenkin koetus oli kestetty."

"Kuinka?" huudahti markiisitar. "Te puhutte saamastanne kirjeestä? En milloinkaan ole teille kirjoittanut. Olin nähnyt teidät herttuatar d'Aiguillonin luona, mitään enempää lähenemistäkään ei ollut — mitä ihmettä tämä on!" —

"Ehkä", vastasi pappi rauhallisesti hymyillen, "ehkä kahdenkymmenen vuoden aika, samalla kun se poisti mielestäni syvän loukkauksen, joka oli syössyt minut epätoivoon, myös on hävittänyt muistista sen tavan, kuinka tuo loukkaus tuli osakseni.

"En ollut vielä rakastanut; vasta kun näin neiti Chauvelinin, valtasi minut tämä tunne sellaisella voimalla, että se kokonaan järkytti herkän nuorukaisen sielunelämän. Autuaan tunteen hurmaamana näin neidissä heräävän levottomuuden, näin, kuinka hänen silmänsä vuoroin etsivät, vuoroin välttivät minua ujon, ensikerran syttyvän lemmen vallassa. Niin, en epäillyt enää, saatoin uskoa elämäni korkeimpaan onneen! Isäni, presidentti Charostin lähtö maatilalleen Chatilloniin pakotti minutkin poistumaan Pariisista. Mutta kuinka olisin voinut pysyä loitolla rakkaudestani? Hankin vaivoin isältäni suostumuksen matkustaa takaisin pääkaupunkiin. Olin saanut tietooni neidin asunnon; ensimmäiseksi suuntasin askeleeni sinne toivoen edes näkeväni rakastettuni ikkunassa. Mikä autuus, mikä taivaan ihanuus, kun hänet näin, kun hän äkillisen mielenliikutuksen valtaamana peräytyi. Ylös — ylös hänen luokseen, hänen jalkainsa juureen vuodattaakseni koko sieluni rakkauden korkeimmassa innostuksessa! Tämä ajatus tukahdutti kaiken harkintakyvyn.

"Ei ketään eteisessä; osuin oikeaan, astuin neidin huoneeseen. Silloin huusi se, jonka luulin rakastavan itseäni, sellaisella äänellä, että veri hyytyi suonissani: 'Pois — pois — onneton!' ja ojensi torjuen kätensä minua kohti, näyttäen selvästi syvän inhonsa. Kuulin askelia lähenevän, mutta vasta asunnossani, johon olin tiedottomasti palannut, pääsin oikein tajuihini. Vielä tänä päivänä en osaa selittää, kuinka poistuin ritari Chauvelinin talosta, kohtasinko ketään, puhuinko kenenkään kanssa, tai tapahtuiko muuten mitään.

"Rauhoituttuani vähän en voinut muuta ymmärtää, kuin että oli sattunut jokin onneton erehdys. Kirjoitin Franziskalle, kuvailin hänelle onnetonta tilaani intohimoisen rakkauteni hehkuvin värein, vannotin häntä sydämeen käyviin sanoin ilmoittamaan, mikä nurja sallimus oli aiheuttanut sen vihan ja syvän inhon, jota hän oli osoittanut minua kohtaan. Heti seuraavana päivänä sain vastauksen, sen kirjeen, joka ikiajoiksi vei kaiken toivoni. Franziska hylkäsi minut purevalla ivalla. Hän vakuutti, ettei hänessä likimainkaan ollut vihaa tai inhoa: hän ei edes ollut kokenut sellaisia tunteita. Mutta mielipuolia hän pelkäsi kovin ja pyysi minua siksi pysymään poissa näkyvistään. Jotakin omituista mielisairautta hän väitti minun potevan. Sen pelko oli aiheuttanut kohtauksen, jonka tulkitsin vihaksi tai inhoksi.

"Tämän onnettoman kirjeen jokainen sana leikkasi sydäntäni. — Lähdin Pariisista ja harhailin siellä täällä palaamatta Chatilloniin. Puku ylläni osoittaa teille, mistä etsin rauhaa ja mistä sen löysin."

Markiisitar vakuutti kaiken pyhän nimessä, ettei hän milloinkaan ollut saanut Charostilta kirjettä, eikä siis myöskään ollut voinut siihen vastata. Todennäköistä oli, että kirje oli joutunut ritarin käsiin, ja tämä oli vastannut siihen tyttärensä puolesta.

Markiisittaren mieleen tuli nyt eräs ajatus, jonka vähintäkään aihetta ei tähän asti ollut uinaillut hänen sielussaan. Hänelle selvisi, että isä, jonka koko olemus aina oli herättänyt hänessä mitä syvintä kunnioitusta ja jonka elämänviisautta hän oli pitänyt ajatustensa ja toimintansa ainoana mittapuuna, että juuri tämä isä oli ollut se turmiollinen periaate, joka oli vaatinut uhrikseen hänen kauneimman onnensa. Hänen väärien periaatteiden varassa eletty elämänsä tuntui synkältä, ilottomalta haudalta, johon hänet oli syösty ilman pienintäkään pelastuksen mahdollisuutta. Repivä tuska laskeutui hänen rintaansa.

Charost käsitti markiisittaren täydelleen ja koetti rohkaista häntä kirkon suomalla lohdutuksella, jota hän jakeli innostunein sanoin. Hän vakuutti nyt vasta ymmärtävänsä taivaan ikuisen tuomion ja ylistävänsä sitä, kun hänen maallinen onnensa oli särkynyt sirpaleiksi, jotta hänen mielensä puhdistuisi ja pyhittyisi vastaanottamaan suhdetta, johon jo maan päällä sisältyi taivaan autuus. Hänet oli korkein mahti valinnut johdattamaan naista, jota hän kerran oli intohimoisesti rakastanut, ainoalle oikealle autuudentielle.

"Mitä", keskeytti markiisitar kiivaasti, "te tahtoisitte" —

"Olla teidän rippi-isänne", jatkoi Charost rauhallisen arvokkaasti, "ja minä toivon, rouva markiisitar — tai sallikaa minun nimittää teitä Franziskaksi — että voitan kaiken maallisen tuskan, joka teidän elämäänne kuluttaa täällä alhaalla. Teidän puolisonne uskoo minulle kernaasti kappalaisen paikan linnassanne; hän muistanee kai vielä Silvein François Charostin, jonka nuoruudenystävä hän oli."

Charost oli oikeassa; hänen lohduttavat sanansa kevensivät markiisittaren mieltä ja virittivät pian hilpeyttä, jota hän ei ollut ennen eläissään tuntenut. Useamminkin kuin kappalaisen virka vaati Charost tuli Nerbonnen linnaan, ja kun hänen vilkas henkensä mielellään antautui iloisuuteen, joka ei käynyt arvokkuuden ahtaimpien rajojen yli, tuli hänestä pian keskipiste siihen pieneen seurueeseen, jonka oli tapana kokoontua Nerbonnen linnaan. Tähän seurapiiriin kuuluivat etupäässä ritari Preville puolisoineen, muuan herra de Cangé, rouva Dumée poikineen ja herra Dupin, kaikki markiisittaren naapureita.