IV.

Markiisitar kirjoitti heti puolisolleen, että linnan kappalainen oli kuollut ja että augustiinilaisveli Charost sillä välin hoiti virkaa. Nyt markiisin piti päättää, saisiko Charost pitää viran.

Tämän markiisittaren kirjeen kävi samoin kuin kaikkien muidenkin, jotka hän oli kirjoittanut puolisolleen. Hän sai näet tältä säännöllisesti kirjeitä, jotka olivat päivätyt siinä kaupungissa, missä kreivi Saint-Herminen rykmentti majaili. Mutta ainoassakaan ei ollut vastausta siihen, mitä hänelle oli kirjoitettu. Kun markiisi ei milloinkaan valittanut hänen vaiteliaisuuttaan, oli kirjeiden ilmeisesti täytynyt tulla perille. Siksi markiisitar vähitellen uskoi, että hänen miehensä tahtoi torjua luotaan kaikki kotia ja sen toimia muistuttavat ajatukset. Tälläkään kertaa ei markiisi maininnut sanaakaan kappalaisen toimesta. Toisin oli asia selviämässä kuin markiisitar oli luullut tai milloinkaan aavistanut.

Vignan, Pariisin parlamentin prokuraattori, kirjoitti hänelle, että eräs poliisivirkamies Auxerren kaupungista oli kääntynyt hänen puoleensa saadakseen tietää markiisi de la Pivardièren nykyisen asuinpaikan. Markiisi oli näet kauan oleskellut sanotussa kaupungissa ja joutunut suhteisiin erään naisen kanssa, joka nyt esitti vaatimuksiaan.

Markiisitar ei ollut tähän asti tiennyt vähintäkään puolisonsa oleskelusta Auxerressa, yksikään hänen kirjeistään ei ollut siellä leimattu. Tämä seikka ynnä se suhde, jossa markiisin sanottiin olleen johonkin naiseen, teki hänet levottomaksi. Hän tiedusteli asiaa tarkemmin ja sai kuulla, että markiisi jo kauan sitten oli heittänyt sotapalveluksensa ja oleskellut Auxerressa. Siellä hän oli antautunut rakkaussuhteisiin erään Pillard-nimisen ravintoloitsijan tyttären kanssa, ja tämä oli miellyttänyt häntä siinä määrin, että hän oli päättänyt näytellä kahta osaa yht'aikaa, olla sekä markiisi de la Pivardière että vahtimestari Bouchet. Tämän nimen ja aseman hän todella oli omaksunut, asettunut asumaan rakastajattarensa isän majataloon, luvannut naida tytön ja sitten vietellyt hänet. Vasta myöhemmin oli Pillardin onnistunut saada tietoonsa viettelijän oikea nimi.

Se syvä tuskan ja katkeran loukkauksen tunne, joka oli vallannut markiisittaren mielen hyljätyn Charostin astuessa hänen eteensä ja joka ensin syyttäen kohdistui isään, oli vähitellen yhä enemmän suuntautunut markiisiin. Hänessä Franziska näki isän aloittaman työn täydentäjän, elämänonnensa tuhoojan. Hän unohti, että vain hänen omat väärään johdetut periaatteensa olivat tehneet hänestä markiisin puolison.

Mutta tämä katkeruus muuttui ilmeiseksi vihaksi, kun markiisittarelle selvisi, että hän oli uhrannut elämänsä ja onnensa kunniattomalle ja kurjalle miehelle. Ehkei markiisitar olisi tuntenut kärsimäänsä vääryyttä niin elävästi, jos ei Charost olisi samaan aikaan sukeltanut esiin menneisyyden kätköstä.

Voiko nainen milloinkaan karkoittaa ensimmäisen, ainoan rakkauden sydämestään? Voiko rakastettu milloinkaan tulla toiseksi, jota ei enää rakasta?

Mikään ankaran säädyllisyyden lievinkään loukkaus, vielä vähemmän rikollisuus saattoi esiintyä hänen suhteessaan Charostiin, sillä niin totista laatua oli papin hurskaus. Mutta tämä suhde oli kuitenkin herättänyt markiisittaressa uudenlaisia elämän vaatimuksia. Hän ymmärsi, että elämä rakastetun miehen rinnalla voi olla aivan toisenlaista kuin miksi hän sitä oli kuvitellut. Mutta samalla kun hänelle selvisi tämä, samalla hän näki oman onnensa auttamattomasti särkyneen, ja lohduttomuus tästä korvaamattomasta tappiosta lisäsi hänen vihaansa markiisia vastaan.

Tämän vihan hän ilmaisi joka tilaisuudessa mitä räikeimmällä tavalla. Hän vakuutti, ettei mikään saisi häntä valvomaan oikeuksiaan rappiolle joutunutta puolisoa kohtaan, että tämän mahdollinen kotiintulo olisi suurin onnettomuus, mikä häntä saattaisi kohdata, ja että hän käyttäisi silloin kaikkia keinoja karkoittaakseen miehensä Nerbonnen linnasta.