VI.

Tämä markiisin salaperäinen katoaminen herätti tavatonta huomiota kaikkien naapurien kesken. Markiisitar yksin ei osoittanut mitään muutosta käytöksessään; hänestä oli samantekevää, millä tavalla markiisi oli hävinnyt, kunhan ei vain tarvitsisi enää koskaan häntä nähdä. Markiisi oli jättänyt kotiin hevosensa, viittansa, ratsusaappaansa; hän ei siis ollut voinut poistua kauas. Markiisittaren kamarineitsyt Margarete Mercier oli puhunut sekavasti markiisin katoamisesta tuona yönä; yhä äänekkäämmin alkoi huhu kertoa tapahtuneesta rikoksesta ja syytti viimein suoraan markiisitarta puolisonsa murhasta. Asia levisi ja varmeni yhä, kun kamaripalvelija Hybert, joka salin oven takana seisten oli kuullut markiisin ja hänen rouvansa viimeisen keskustelun ja markiisittaren uhkaavat sanat, kuiskaili niitä kenelle sattui ja lisäsi vielä, että markiisi todennäköisesti nyt oli vainaja.

Jokainen, joka tuona kohtalokkaana iltana oli ollut markiisittaren luona, oli pannut merkille hänen omituisen käytöksensä, ja se, mitä ennen oli katsottu ilkeämieliseksi, kavalaksi panetteluksi, että näet markiisitar eläisi rikollisessa suhteessa augustiinilaismunkki Charostin kanssa, tuntui nyt uskottavalta. Tämän suhteen syyksi pantiin tuo luultu rikos.

Ainoastaan herra de Preville ja hänen puolisonsa eivät mitenkään ottaneet uskoakseen, että markiisitar oli voinut tehdä niin kammottavan työn. He koettivat saada selvyyttä siihen pimeyteen, joka ympäröi tuon yön tapahtumia, kun Pivardièren pieni yhdeksänvuotias tytär, kuten tavallista, tuli heillä käymään; hän oli näet samanikäinen kuin herra de Previllen tytär, ja lapset olivat leikkitovereita.

He puhuttelivat lasta kahden kesken ja kyselivät varovasti, oliko tapahtunut mitään erikoista sinä yönä, jolloin isä oli kadonnut.

Pienokainen kertoi empimättä, että äiti oli vienyt hänet illalla erääseen syrjäiseen huoneeseen ja käskenyt hänen nukkua siellä, mitä ei ollut tapahtunut koskaan ennen. Yöllä hän oli herännyt kovaan kolinaan ja kuullut surkean äänen huutavan: "Vanhurskas Jumala! — armoa — säälikää minua!" Mutta kun hän kauhun valtaamana tahtoi juosta pois huoneesta, oli ovi suljettu. Sitten kaikki hiljeni. Seuraavana päivänä hän oli huomannut siinä huoneessa, missä isä oli nukkunut, verisiä jälkiä lattialla ja nähnyt äidin itsensä pesevän verisiä liinoja.

Voiko ajatella, ettei viaton, teeskentelemätön lapsi puhuisi totta, — että se mielikuvituksessaan sepittäisi sellaisia juttuja? Herra de Preville antoi lapsen toistaa kertomuksensa useampien täysin luotettavien henkilöiden läsnäollessa, ja hän ja hänen puolisonsa, jotka enemmän kuin muut olivat uskoneet markiisittaren viattomuuteen, tunsivat sitäkin suurempaa katkeruutta sitä ihmistä kohtaan, josta olivat niin hirveällä tavalla erehtyneet.

Kun Chatillonin yleinen syyttäjä sai tietoonsa asianhaarat, syytti hän markiisitarta murhasta. Eräs oikeudenjäsen, Bonnet, määrättiin pitämään tutkimusta ja lähti sitä varten kirjuri Bretonin kanssa Jeun kylään.

Markiisittarelta ei voinut pysyä salassa, mikä häntä uhkasi; hän pakeni kamarineitsyt Margarete Mercierin kanssa ja vahvisti siten hirvittävän epäluulon, joka häneen oli kohdistunut. Toinen palvelijatar Katharine Lemoine oli kuuleman mukaan suoraan sanonut olleensa läsnä isäntäänsä murhattaessa. Hänet vangittiin, ja pian senjälkeen myös Margarete Mercier, joka tavattiin Romorantinissa, jonne markiisitar oli hänet jättänyt.

Molemmat kertoivat melkein täydelleen samalla tavoin hirvittävästä tapauksesta yksityiskohtia myöten, niin ettei heidän todistustensa uskottavuutta voinut epäillä.

Kun markiisitar (näin kuului kertomus) oli varma, että markiisi oli nukkunut, poisti hän mikäli mahdollista kaiken palvelusväen, vei yhdeksänvuotiaan tyttärensä erääseen ylemmän kerroksen huoneeseen ja lukitsi hänet sinne. Kun kello löi kaksitoista, kolkutettiin linnan portille. Markiisitar käski Mercierin sytyttää tulta ja avata. Hän teki niin, ja augustiinilainen Charost astui sisään kahden miehen saattamana, joista toinen oli varustettu pyssyllä, toinen sapelilla.

"Nyt on sopiva aika", sanoi markiisitar Charostille, ja kaikki menivät varpaisillaan markiisin huoneeseen. Yksi miehistä tempasi vuoteen uutimen syrjään. Markiisi oli vetänyt peitteen leukaan asti ja nukkui raskaasti. Mutta kun mies aikoi vetää peitteen hänen yltään, heräsi hän ja hyppäsi pystyyn; samassa silmänräpäyksessä toinen laukaisi pyssynsä. Markiisi haavoittui, mutta ei kuolettavasti.

Verissään hän syöksyi keskelle huonetta ja rukoili armoa, mutta turhaan.

"Päättäkää työnne", huusi markiisitar miehille.

Silloin markiisi huusi epätoivon tuskassa: "Julma vaimo, eikö sinua mikään liikuta? Eikö mikään muu kuin minun vereni voi sammuttaa vihaasi? Sinun ei tarvitse koskaan enää minua nähdä, minä luovun kaikista vaatimuksistani, anna minun vain elää!"

"Täydentäkää työnne!" huusi markiisitar vielä kerran helvetillisen raivon salamoidessa hänen silmistään, Nyt kaikki kolme, Charost ja molemmat muut miehet, heittäytyivät markiisin kimppuun ja iskivät häneen useampia haavoja. Kun he viimein päästivät hänet, korisi hän vielä. Silloin markiisitar tempasi yhdeltä murhamieheltä tikarin, työnsi sen markiisin rintaan ja lopetti hänen kuolinkamppailunsa. Juuri tässä silmänräpäyksessä astui sisään Katherine Lemoine, jonka markiisitar oli lähettänyt läheiseen meijeriin, ja joutui näkemään mitä markiisitar teki. Hän oli huutamaisillaan kauhusta; markiisitar käski miesten pistää vaatetta tytön suuhun, mutta nämä vastasivat, ettei se ollut tarpeellista; he pistäisivät tytön kuoliaaksi, jos tämä päästäisi pienintäkään ääntä.

Sitten molemmat miehet kantoivat ruumiin pois. Heidän poissaollessaan toi markiisitar omin käsin tuhkaa, jolla puhdistutti huoneen huolellisesti, ja kannatti vereen tahratut vuoteet ja lakanat kellariin. Kahden tunnin kuluttua palasivat miehet. Markiisitar kestitsi heitä, söi ja joi itse heidän kanssaan, ja sitten he poistuivat Charostin kanssa.

Sama Hybert, jonka kautta huhu markiisin murhasta oli levinnyt, oli muka hänkin tunkeutunut huoneeseen. Hän tunnusti heränneensä laukaukseen ja luulleensa ryövärien karanneen markiisin kimppuun. Sentähden hän oli juossut markiisin huoneeseen. Tuskin hän oli avannut oven, kun markiisitar juoksi häntä vastaan ja uhkasi tappaa hänet siihen paikkaan, jos hän ei poistuisi. Myöhemmin Charost oli pakottanut hänet vannomaan ankaran valan, jossa hän lupasi vaieta kaikesta, mitä oli nähnyt tuona yönä ja mitä muutenkin oli huomannut. Hybert piti vangittaman, mutta hän pakeni, eikä häntä mistään löydetty.

Charost vangittiin syytettynä osallisuudesta markiisi de la Pivardièren hirvittävään murhaan, kun Bourgesin virkaatekevä piispa oli antanut pidätykseen luvan. Tuskin oli tämä tapahtunut, kun markiisitar de la Pivardière tuli esiin kätköstään ja antautui vapaaehtoisesti vangiksi.

Hän selitti, että vain hetkellinen heikkous, kidutuksen pelko oli ajanut hänet etsimään suojaa ystävättärensä markiisitar d'Auneuilin luona; paeta hän ei ollut tahtonut. Hänen ei mielestään tarvinnut vakuuttaa viattomuuttaan, sillä jos tarkasteli hänen entistä elämäänsä, hänen luonnettaan, niin tuntui mielettömältä pitää häntä niin inhoittavan työn tekijänä. Ankarintakaan tutkimusta hänen ei siis tarvinnut peljätä, päinvastoin hän toivoi, että siten särkyisi halveksittavan ilkeämielisyyden ja käsittämättömien erehdysten verkko, ja silloin hän olisi epäluulosta vapaa, eikä hänen läsnäolonsakaan olisi välttämätön oikeudenkäynnissä. Mutta asia oli muuttunut, kun hänen rippi-isäänsä augustiinilaismunkki Charostia syytettiin osallisuudesta rikokseen. Nyt hänen täytyisi jakaa kohtalonsa sen kanssa, jonka hyveellisyys ja hurskaus oli paras suoja kaikkea konnamaista rikollisuutta vastaan. Vasta kun tämän ystävän syyttömyys kirkastuisi, tuntisi hänkin jälleen saavutetun vapauden suloisuutta. Sentähden hän ei enää peljännyt vankityrmää.

Charost kohotti lempeästi hymyillen katseensa taivaaseen, kun hänelle luettiin syytöskirjelmä. Rupeamatta laajemmin puolustamaan syyttömyyttään hän tyytyi sanomaan, että hän piti syytöstä, jonka varmaan itse helvetin valheellinen päämies oli keksinyt, uutena taivaan lähettämänä koettelemuksena, johon piti nöyrästi alistua.

Vaikka molempien palvelijattarien todistukset olivat yhtäpitävät kaikkien muulla tavoin selville saatujen syrjäseikkojen kanssa ja rikos näin ollen melkein toteennäytetty, vakuuttivat markiisitar ja Charost kumpikin syyttömyyttään. Tämä lujuus, rauhallinen ja varma kieltäminen lukemattomissa kuulusteluissa, joka muuten olisi puhunut syytettyjen viattomuuden puolesta, osoitti tuomarien mielestä yhä selvemmin markiisittaren ja Charostin pohjatonta, inhoittavaa teeskentelemistä.

Tämän tuomarien kannan omaksuivat vähitellen kaikki, jotka ennen olivat kunnioittaneet markiisitarta suuresti, vieläpä rahvaskin. Kun oikeudenpalvelijat olivat Nerbonnen linnassa takavarikoimassa kaikkea, tunkeutui väkijoukko sisään, rikkoi ikkunat, ovet, astiat, hävitti koko linnan, joka nyt näytti raunioilta.

Kaikki markiisi de la Pivardièren ruumiin etsimisyritykset olivat turhia, ja tähän seikkaan vetosivat syytettyjen puolustajat osoittaessaan, että markiisitarta ja Charostia vastaan nostettua kannetta ei ollut voitu täydellisesti näyttää toteen. Tämän johdosta oikeudenjäsenet, jotka osoittivat harvinaista intoa rikoksen selville saamiseksi, vielä kerran käskivät penkoa maata kaikkialla linnan lähistöllä, minne ruumis suinkin olisi voitu kätkeä. Bonnet oli näet kerta kaikkiaan saanut päähänsä, että murhaajat olivat kaivaneet markiisin ruumiin ihan likelle linnaa.

Sitten alkoi kiertää omituinen huhu. Kerrottiin, että Bonnet juuri oli aloittamaisillaan kaivamistöitä eräässä paikassa, kun markiisi ilmestyi hänelle elävänä ja huusi hirveällä äänellä, ettei hänen pitäisi etsiä maasta sitä, jolle taivas ei ollut suonut sellaista lepoa. Sitten (näin lisättiin) oli markiisin henki kauhein sanoin syyttänyt markiisitarta ja Charostia murhasta. Kauhun jäykistämänä Bonnet oli paennut.

Miten lieneekään ollut tämän markiisin ilmestyksen laita, se vain on varmaa, että Bonnet sairastui hyvin vaikeasti ja kuoli vähän aikaa myöhemmin.

Chatillonin tuomioistuin katsoi tarpeelliseksi kuulustella markiisitarta ja Charostia vastakkain. Markiisitar astui aitauksen eteen yhtä rauhallisena kuin aina ennenkin; mutta kun Charost tuotiin sisään, heittäytyi markiisitar valittaen ja epätoivon vallassa hänen jalkoihinsa ja huusi sydäntäsärkevällä äänellä:

"Isäni — isäni — miksi rankaisee taivas minua näin julmasti? Voiko mikään autuus tuolla ylhäällä pyyhkiä pois näitä tuskia? Te minun tähteni syytettynä mitä hirvittävimmästä rikoksesta, minun tähteni tuomittuna häpeälliseen kuolemaan? Mutta ei, ei, varmasti tapahtuu jokin ihme! Mestauspaikalla aukenee taivas teille kunniassaan, ja kirkastettuna nousette korkeuteen ja kaikki kansa vaipuu rukoillen polvilleen."

"Rauhoittukaa", vastasi Charost koettaen nostaa markiisitarta pystyyn, "rauhoittukaa, rouva markiisitar! Vaikean koettelemuksen on taivas lähettänyt meille. Älkää sanoko, että minä kuolen teidän tähtenne. Ei, samanlainen kohtalo ehkä saattaa meidät kuolemaan. Olettehan te yhtä vapaa syyllisyydestä kuin minäkin."

"Ei, ei", huudahti markiisitar kiivaasti, "ei, ei, minä kuolen syyllisenä. Oi, isäni! Oikeassa olitte, maallinen kosto saavuttaa rikollisen."

Oikeus luuli näissä markiisittaren sanoissa olevan tunnustuksen ja kehoitti häntä nyt viipymättä kertomaan totuuden, joka muuten kidutuksen avulla puserrettaisiin hänestä.

Silloin markiisitar toisti saavuttaen äkkiä entisen maltillisuutensa, ettei hän ollut siihen tekoon vikapää, ettei hän lainkaan aavistanut, millä tavalla markiisi oli kadonnut jäljettömiin.

Myöskin Charost vakuutti liikuttavin sanoin, että markiisitar oli yhtä syytön kuin hänkin, ja että jos hän mahdollisesti tunsi syyllisyyttä toisessa suhteessa, rikkomus silloin oli sitä laatua, ettei sitä mikään maallinen tuomioistuin voinut tuomita.

Oikeus katsoi tämänkin lausunnon hyvin kaksimieliseksi ja epäilyttäväksi. Päätettiin ryhtyä kidutukseen.

Tämän kuullessaan markiisitar jähmettyi elottomaksi patsaaksi. Charost selitti, että jos maallinen heikkous saisi hänet tunnustamaan jonkun rikoksen, niin hän jo etukäteen peruuttaa tunnustuksen, joka kiduttamalla on häneltä saatu.

Molemmat, markiisitar ja Charost, piti juuri vietämän salista ulos; silloin syntyi ulkona hälinää, oikeussalin ovet avautuivat, ja sisään astui — murhatuksi luultu markiisi de la Pivardière!