VII.

Luotuaan pikaisen silmäyksen markiisittareen ja Charostiin hän astui aitauksen eteen ja selitti tuomareille, että hän henkilökohtaisesti saapumalla oikeuden istuntoon luuli parhaiten todistavansa, ettei häntä oltu murhattu.

Samalla hän ojensi Romorantinin tuomarin laatiman asiakirjan, jonka mukaan enemmän kuin kaksisataa henkilöä oli todistanut hänet markiisi de la Pivardièreksi. Pyhän Antoniuksen juhlapäivänä, juuri iltamessun aikana, hän astui Jeun kirkkoon, ja hänen ilmaantumisensa oli synnyttänyt kauhua koko seurakunnassa, koska kaikki heti ensi silmäyksellä tunsivat murhatuksi luullun markiisi de la Pivardièren ja luulivat näkevänsä aaveen. Sitäpaitsi olivat Miserayn augustiinilaisveljet ja hänen tyttärensä imettäjä todistaneet, ettei hän todella ollut kukaan muu kuin markiisi.

Tuomarien kehoituksesta hän kertoi sitten yksityiskohtaisesti, kuinka hän oli hävinnyt linnasta.

Levottomuus ja hämmästys esti tuona kohtalokkaana yönä markiisia nukkumasta. Kellon lyödessä kaksitoista hän kuuli linnanportille kolkutettavan ja tutun äänen huutavan:

"Herra markiisi, — herra markiisi, avatkaa, me tulemme pelastamaan teitä uhkaavasta vaarasta!"

Hän nousi makuulta ja tapasi oven edessä François Marsaun Jeustä, mukanaan kaksi miestä, joista toinen oli asestettu pyssyllä, toinen sapelilla. Marsau kertoi markiisille, että hänen luokseen oli poikennut oikeudenpalvelijoita, joilla oli määräys vangita markiisi Pillardin syytöksen johdosta, joka koski avioliittolupauksen rikkomista. Nyt voisi ainoastaan pikainen pako hänet pelastaa.

Markiisi, joka äskeisen kohtauksen johdosta oli kiihtyneessä mielentilassa, näki olevansa hukassa. Häntä odotti ankara rangaistus kaksinnaimisen yrityksestä; hän huomasi olevansa yksin, markiisittaren hylkäämä, ja päätti paeta heti. Hänen hevosensa ontui; viitta, ratsusaappaat, pistoolit, kaikki olivat vain esteenä hänen nopeasti paetessaan. Jalkaisin hän seurasi Marsauta ja molempia miehiä, jotka lupasivat suojella häntä kaikkia hyökkäyksiä vastaan. Onnellisesti hän kulki Jeun läpi ja pääsi turvaan. Silloin, kun hän vielä kokosi välttämättömiä matkatarpeitaan, laukesi toisen miehen pyssy; markiisi kuuli askelten lähestyvän, ja huoneen ovi temmattiin auki. Mutta hän löi sen kiinni ja pakeni, kun linnassa taas kaikki oli hiljaista.

Levähtämättä hän sitten harhaili ympäri maata löytämättä missään turvallista olinpaikkaa. Näillä retkillään hän tuli Plavignyn kylään ja kuuli vasta täällä, että markiisitarta ja Charostia syytettiin hänen murhastaan. Tämän tiedon järkyttämänä hän päätti palata kotiin ja unohtaen oman vaaranalaisen tilansa tehdä tyhjäksi inhoittavan syytöksen. Hän toivoi myöskin suhteensa markiisittareen muuttuvan toiseksi, jos tämä hänen kauttaan pelastuisi häpeästä ja kuolemasta.

Lähellä Nerbonnen linnaa hän tapasi Bonnetin kaivamassa esille markiisin ruumista. Hän huusi miehelle, ettei ollut tarpeellista hakea maan alta sitä, joka vielä vaelsi maan päällä, ja vaati häntä kirjoittamaan todistusta hänen ilmaantumisestaan. Sen sijaan Bonnet riensi hevosen selkään ja pakeni niin nopeasti kuin voi. Oikeudenpalvelija seurasi häntä, ja ainoastaan molemmat talonpojat Nerbonnesta, jotka Bonnet oli ottanut mukaansa kaivamaan, pysyivät paikallaan ja tunsivat herransa. Kun markiisi hämmästyksekseen ja kauhukseen tapasi Nerbonnen linnan sijasta rauniot, lähti hän Jeun kylään, hankki Romorantinissa todistuksen siitä, kuka hän oli, ja riensi Chatilloniin esittäytymään oikeusistuimelle.

Luonnolliselta olisi tuntunut, että markiisin paluu olisi kumonnut syytteen markiisitarta ja hänen rippi-isäänsä vastaan; näin ei kuitenkaan käynyt eikä voinutkaan käydä. Paitsi sitä, että molempien tyttöjen todistus vielä oli pätevä, sisälsi myös markiisin kertomus paljon epätodenmukaista. Mutta varsinkin tuntui markiisittaren käytös perin oudoksuttavalta. Osoittamatta mitään yllätyksen tai hämmästyksen merkkiä hän tarkasteli luuloteltua markiisia läpitunkevasti, ja katkera, pilkallinen hymy toi aavistuksen niistä tunteista, joita hänen sielussaan liikkui. Näytti siltä kuin hän olisi etukäteen tiennyt tällaisen henkilön ilmestyvän, joka näyttelisi markiisi de la Pivardièren osaa, ja nyt jännittyneenä tarkkailisi, kuinka tuo olento, joka tosin ulkomuotoon, puheeseen, käyntiin, asentoihin nähden oli aivan markiisin kaltainen, siitä suoriutuisi.

Toisin oli Charostin laita, joka markiisin astuessa sisään risti kätensä ja kohottaen katseensa taivaaseen näytti rukoilevan.

Oikeus määräsi markiisittaren ja Charostin vietäviksi takaisin vankilaan ja päätti tutkia mitä tarkimmin ja ankarimmin luulotellun markiisi de la Pivardièren todenperäisyyttä, vaikka Romorantinin tuomarin asiakirja näytti ratkaisseen asian.

Tuoreessa muistissa oli vielä muuan petkuttaja, joka käyttäen hyväkseen harvinaista yhdennäköisyyttään erään Martin Guere nimisen henkilön kanssa, sanoi olevansa tämä ja sai kolme pitkää vuotta petetyksi koko kaupunkia, vieläpä Gueren vaimoa ja lapsia, kunnes mies itse palasi kotiin ja paljasti petoksen, jonka rangaistukseksi tuli kuolema.

Aluksi näytettiin luuloteltua markiisia molemmille vangituille tytöille, Mercierille ja Lemoinelle, jotka molemmat yksimielisesti vakuuttivat, ettei heille näytetty henkilö ollut markiisi de la Pivardière, vaikka yhdennäköisyys olikin hyvin merkillinen. Tästä tuli uusi epäluulon aihe markiisitarta ja Charostia vastaan.

Väsyttäväksi kävisi mainita kaikkia toimenpiteitä, joihin oikeus ryhtyi saadakseen selville, tokko se henkilö, joka odottamatta oli astunut esiin markiisi de la Pivardièrenä, todella oli tämä. Riittää, kun kerromme siitä ratkaisevasta selvityksestä, joka saatiin Valencessa. Täällä oli eräässä luostarissa kaksi markiisin sisarta, ja myös luostarin abbedissa oli tuntenut hänet varhaisesta lapsuudesta asti. Nämä kolme henkilöä eivät vähimmässäkään määrässä epäilleet markiisin persoonaa, kun he olivat olleet hänen seurassaan kolme viikkoa ja hän oli muistuttanut heille kaikkia pieniä, mitättömiä seikkoja heidän lapsuuselämästään.

Luulotellun ja todellisen markiisin käsialojen yhtäläisyys, ja eräät omituiset tavat, jotka olivat ainoastaan lähimpien ystäväin tiedossa, lisäsivät luonnollisesti yli kolmensadan henkilön antamien todistusten tehoa.

Niinpä siis oikeuden kaikkien sääntöjen mukaan tuomioistuimen täytyi olettaa, että markiisi de la Pivardièren henkilöllisyys oli täysin näytetty toteen.

Mutta markiisitar ja Charost olivat syytteessä markiisi de la Pivardièren murhasta eikä murhasta yleensä; jos siis markiisin henkilöllisyys oli täysin todistettu, täytyi syytöksen olla väärä. Tähän sitovaan johtopäätökseen nojautui oikeus julistaakseen syytetyt kaikesta vastuusta täysin vapaiksi.

Jos taas syytös oli väärä, niin olivat ne henkilöt, joiden todistukseen se perustui, vannoneet väärin. Tämän mukaan käsiteltiin Catherine Lemoinea ja Margarete Mercieriä.

Kuka ei olisi syyttänyt näitä molempia kavaluudesta ja pahanilkisyydestä, ja he olivat sittenkin viattomia!

Mercier oli tuona yönä herännyt siihen, että linnanportille kolkutettiin. Hän nousi ja herätti Lemoinen, ja molemmat katselivat ikkunasta, kuinka kolme miestä juuri astui linnan ovesta sisään; yhdellä näistä oli pyssy, toisella sapeli. He näkivät tämän kaiken selvästi valonhämyssä, joka tunkeutui avatusta ovesta. Vähän ajan kuluttua he kuulivat melua markiisin huoneesta, ensin valittavaa ääntä ja sitten laukauksen; lopuksi kaikki hiljeni. He hiipivät nyt ulos käytävään ja tapasivat Hybertin, joka näytti olevan aivan suunniltaan ja työnsi heidät takaisin kamariinsa, sillä muuten heidät voitaisiin murhata.

Seuraavana aamuna, kun markiisi oli hävinnyt, uskoi Hybert heille, että hän oli laukauksen kuultuaan juossut markiisin huoneeseen ja koettanut tunkeutua sisään. Mutta hänet työnnettiin ulos ja ovi lyötiin kiinni. Hän oli kuitenkin ennättänyt selvästi nähdä huoneessa markiisittaren ja Charostin, ja markiisi oli virunut verissään lattialla. Varmaa oli, että markiisi oli murhattu ja että molemmat tuntemattomat miehet olivat vieneet ruumiin pois. Mutta ei sanaakaan saisi puhua tästä asiasta, sillä heitä voitaisiin varmaan pitää osallisina murhaan. Lemoine oli huomannut markiisittaren illalla puhuttelevan kahta asestettua miestä.

Kaikki kolme muistelivat sitä vihaa, jota markiisitar niin usein oli ilmaissut markiisia vastaan, hänen uhkaavia sanojaan ja markiisin selittämätöntä katoamista. Näin tuntuu luonnolliselta, että se mitä Hybert aluksi vain luuli nähneensä, muuttui tosiasiaksi, ja että kaikki kolme sisimmässään olivat varmoja siitä, että markiisitar ja Charost olivat murhanneet markiisin ja kuljetuttaneet ruumiin pois.

Jonkun järkyttävän tapahtuman voi ehkä kokonaan kätkeä sieluunsa sellainen henkilö, joka esiintyy elämässä tottuneena näyttelijänä, mutta Hybertin, Lemoinen ja Mercierin kaltaiset ihmiset eivät siihen kykene. Tästä johtuivat kaksimieliset, epäilystä herättävät vihjaukset, ja ne kasvoivat ilkeäksi huhuksi markiisitarta ja Charostia vastaan, aiheuttaen viimein kanteen.

Bonnet oli (kuten mikään tuomari ei saisi olla) äärimmäisen intohimoinen, ennakkoluuloinen, joka tavalla puolueellinen ja lisäksi vielä vihamielisessä suhteessa Charostin sukuun.

Hänellä oli lähtökohtana se varma usko, että markiisitar eli luvattomassa rakkaussuhteessa Charostin kanssa; aivan arvaamatta ja hyvin sopimattomaan aikaan palaa markiisi, ja hänen käytöksensä lietsoo entistä voimakkaammaksi markiisittaren vihan, niin että hän ryhtyy vaikka mihinkä keinoihin saadakseen miehensä pois tieltä: murha päätetään ja pannaan täytäntöön. Mahdotonta on, että teko on voinut tapahtua ilman palvelijakunnan tietoa ja myötävaikutusta; näiden täytyi siis myöskin tietää kaikki asianhaarat.

Tämän jälkeen Bonnet ei epäröinyt uhata Mercieriä ja Lemoinea kuolemalla, jos he eivät tunnustaisi kaikkea, ja sai heiltä irti mitä vain halusi. Menettelytapa tällöin on hyvin helppo.

"Etkö sinä", kysyi esim. Bonnet, "etkö itse nähnyt, kuinka Charost karkasi markiisin kimppuun?"

"En, hyvä herra", vastasi puhuteltu, "sitä en ole nähnyt".

"Tunnusta", kiljui Bonnet, "tai joudut silmänräpäyksessä hirsipuuhun!"

"Niin, kyllä", sanoo tyttöraukka hirveän tuskan vallassa, "Charost hyökkäsi markiisin kimppuun", j.n.e.

Useat henkilöt, jotka olivat vankilassa puhutelleet sekä Lemoinea että Mercieriä, kertoivat tyttöjen katkerasti valittaneen Bonnetin menettelyä ja toivoneen joutuvansa toisen tuomarin' kuulusteltaviksi, jolle uskaltaisivat sanoa totuuden, että näet olivat vain _arvelleet_ murhan tapahtuneen.

Breton, kirjuri, myönsikin Bonnetin menetelleen niinkuin tytöt olivat kertoneet; olipa hän kerrankin, kun Mercier ei tunnustanut todeksi jotakin yksityisseikkaa, jota hän oli mielessään hautonut, vetänyt puukon taskustaan ja uhannut heti paikalla leikata häneltä sormen pois, jos hän ei tunnustaisi. Vielä enemmän! Vankilan mies- ja naisvartijain täytyi Bonnetin määräysten mukaan pitkin päivää toistaa tytöille että heidät hirtettäisiin, jos he peruuttaisivat vähintäkään todistuksestaan. Tästä johtui sekin, etteivät he alussa tahtoneet tuntea takaisin tullutta markiisia.

Sekin oli ihmeellistä, että Pivardièren pieni tytär, joka tunsi isänsä heti, ei voinut selittää, kuinka hän oli tullut puhuneeksi herra de Previllelle, niinkuin tämä oli todistanut. Mutta häneltä oli kysytty niin tiukasti, hän oli niin pelästynyt, ja tuona yönä hän oli tosiaan nukkunut toisessa huoneessa j.n.e.

Koko Pariisi, joka oli ollut kuohuksissa markiisittaren rikoksen johdosta, juhli nyt hänen voittoaan, ja varsinkaan ne, jotka olivat armottomimmin tuominneet hänet ottamatta huomioon syyttömyyden mahdollisuutta, eivät väsyneet ylistämästä häntä loppumattomiin. Kreivi de Saint-Hermine, joka oli surkutellut murhattua markiisi de la Pivardièreä kunnollisena, urhoollisena miehenä, selitti nyt, kun hän eli, hänen olevan täydellisen tyhjäntoimittajan, jota varmaan kohtaisi ansaittu rangaistus.

Toimelias herttuatar d'Aiguillon otti viedäkseen markiisittarelle koko Pariisin onnittelut ja kutsui häntä sinne elähdyttämään uudelleen samoja seurapiirejä, joissa hän ennen oli tähtenä loistanut.

Hän tapasi markiisittaren syvän surun murtamana ja välinpitämättömän rauhallisuuden vallassa, joka osoitti täydellistä kieltäytymystä.

"Mitä te puhutte!" huudahti herttuatar aivan hämmästyneenä, kun markiisitar vakuutti, ettei hän olisi kuollut aivan syyttömänä, vaan sovittanut kuolemallaan erään rikoksen.

"En pidä", vastasi markiisitar synkän tulen leimahtaessa hänen silmistään, "en pidä mahdollisena, että te, rouva herttuatar, tässä ajattelette rikosta, joka olisi synti vain maallista lakia vastaan. Ah, minä rakastin häntä, minä rakastin häntä vielä silloinkin, kun hän taivaan lähettämänä tuli luokseni sovittamaan minua ikuisen kaikkivallan kanssa; ja tämä rakkaus, tämä rakkaus yksin oli minun rikokseni!"

Monet, hyvin monet eivät olisi käsittäneet markiisitarta. Eikä häntä käsittänyt herttuatarkaan, joka oli hyvin hämmästynyt, kun ei voinut viedä pariisilaisille muita tietoja markiisittaresta, kuin että hän kaukana maailman kirjavasta hälinästä tahtoi viettää loput päivänsä luostarissa.

Tämän päätöksen markiisitar myös toteutti. Mutta markiisia hän ei suostunut tapaamaan. Ei hän myöskään enää tahtonut puhutella Charostia, joka viattomuutensa ja hurskautensa loisteessa palasi Miserayn luostariin.

Markiisi de la Pivardière astui jälleen sotapalvelukseen ja sai pian surmansa taistelussa salakuljettajia vastaan.