V.

Markiisi de la Pivardière oli salaa poistunut Auxerresta kyllästyneenä Pillardin tyttäreen. Sitäpaitsi häneltä puuttui varoja jatkamaan siellä elämää samaan tapaan kuin ennen. Hän huomasi olevansa velkojain ahdistama joka puolelta; siksi hän katsoi välttämättömäksi palata Nerbonnen linnaan hankkimaan rahaa.

Tällä matkalla, jonka hän suoritti ratsain, hän tuli Bourdieux-nimiseen kylään, joka on seitsemän tunnin matkan päässä Nerbonnen linnasta. Juuri kun hän siellä majatalossa söi aamiaista, tapasi hänet Jeun kylästä kotoisin oleva mies Marsau, joka tunsi markiisin ja ihmetteli hänen siellä oloaan, kun koti oli niin lähellä. Markiisi kertoi aikovansa iltahämärässä yllättää vaimonsa. Tällöin vaihtui Marsaun kasvojen ilme niin omituisesti, että markiisi huomasi sen ja alkoi aavistaa pahaa. Marsau, ilkeä kavala mies, kertoi kysyttäessä empimättä, että uusi kappalainen augustiinilainen Charost, oli tullut linnaan, ja hänelle markiisitar ripitti itseään joka päivä ja hetki. Oli siis hyvin mahdollista, että markiisi yllättäisi vaimonsa juuri kesken hartaudenharjoitusta.

Rippi-isän nimi iski markiisiin kuin salama. Charost ei varmaankaan ollut aavistanut, että de la Pivardière, joka tekeytyi hänen ystäväkseen, tunsi hänen salaisuutensa, että ritari Chauvelin oli hänelle kertonut, kuinka oli kukistanut sen, joka aikoi tunkeutua hänen tyttärensä rakastajaksi. Eikä hän myöskään tiennyt, että de la Pivardière, joka jo siihen aikaan oli päättänyt saada Franziskan omakseen, vaikka siihen kuluisi kuinka pitkä aika, oli tehnyt kaikkensa lisätäkseen hyljätyn, poloisen nuorukaisen epätoivoa, joten tämä heittäen kaiken toivon pakeni luostariin.

Kun markiisi itse oli luvattomassa lemmenliitossa, uskoi hän markiisittaren rikoksen sitä helpommin, kun tiesi, kuinka voimakas nuoren Charostin vaikutus ennen oli ollut. Se, jonka tähden hän muinoin oli ollut vähällä kadottaa tavoittamansa päämäärän, oli nyt loukannut häntä. Vihan vimmassa hän huudahti:

"Minä haen käsiini tuon ulkokultaisen papin, ja sitten henki hengestä!"

Sattui vielä niin, että eräs Nerbonnen linnan palvelijattarista astui ravintolaan juuri silloin, kun markiisi huusi nämä sanat. Tyttö, joka jo lapsena oli tuntenut markiisin ja usein kuullut markiisittaren sanovan, että hänen miehensä kotiintulo olisi mitä suurin onnettomuus, säikähti hirveästi ja juoksi linnaan kertomaan, kenen oli nähnyt ja mitä oli kuullut.

Oli juuri helatorstai, Nerbonnen kappelin pyhitysjuhla. Charost oli aamulla toimittanut juhlallisen messun ja iltapuolella jumalanpalveluksen. Se pieni naapurien seura, josta ennen on kerrottu, oli kokoontunut markiisittaren luo, ja tämä pyysi myös kappalaista viettämään iltaa linnassa.

Niin suuresti kuin tieto markiisin tulosta oli järkyttänyt markiisittaren mieltä, hillitsi hän kuitenkin itsensä, niin ettei kukaan vieraista, kaikkein vähimmin pappi, huomannut mitään. Kun hän pelkäsi pahinta, kutsutti hän luokseen kaksi miestä, joiden rohkeuteen ja uskollisuuteen hän luotti, varusti toisen miekalla ja vei heidät ruokasalin viereiseen huoneeseen.

Illallinen oli melkein lopussa, ja markiisitar alkoi jo epäillä, ettei markiisi täyttäisikään uhkaustaan. Silloin tämä äkkiä astui saliin.

Kaikki nousivat pöydästä ja lausuivat ilonsa markiisin odottamattoman kotiintulon johdosta. Etenkin Charost vakuutti moneen kertaan, kuinka hän oli kiitollinen kohtalolle, joka viimein toi kotiin vanhan, aina mielessä säilyneen ystävän. Markiisitar yksin istui tyynesti paikallaan eikä luonut mieheensä silmäystäkään.

"Mutta", sanoi vihdoin rouva de Preville hänelle, "mutta hyvä Jumala, rouva markiisitar, tällä tavallako te toivotatte tervetulleeksi puolisonne, jota ette pitkään aikaan ole nähnyt?"

"Minä", tarttui markiisi puheeseen heittäen murhaavan katseen pappiin, "minä olen tosin hänen puolisonsa, mutta en enää hänen _ystävänsä_, kuten minusta näyttää!"

Selvää on, että vieraat tämän kohtauksen jälkeen turhaan yrittivät jatkaa keskenjäänyttä hilpeää keskusteluaan. Varsinkin Charost näytti olevan hyvin levoton, sillä tavaton puna nousi hänen kasvoilleen. Hän tarkasteli markiisia omituisin katsein; tämä ei ollut sitä huomaavinaan, vaan söi ja joi hyvällä halulla. Mieliala kävi hetki hetkeltä yhä painostavammaksi, ja kun kello löi kymmenen, hajaantui seurue. Herra de Preville kutsui markiisin aterialle luokseen kolmen päivän perästä, ja toinen otti kutsun vastaan.

Kun markiisitar oli jäänyt kahden kesken markiisin kanssa, jatkoi hän yhä kaameaa, vihamielistä vaikenemistaan. Markiisi kysyi ylpeällä, käskevällä äänensävyllä, millä oli ansainnut niin kylmää ja halveksivaa kohtelua.

"Mene", vastasi markiisitar, "mene Auxerreen ja kysy syytä mielipahaani siltä siveettömältä naiselta, jonka kanssa olet jo kauan elänyt häväisten kaikkia kunnian ja uskollisuuden käsitteitä!"

Markiisi, joka ei aavistanut markiisittaren tietäneen hänen rikollisesta suhteestaan, tunsi kärsivänsä musertavan tappion, sillä hän ymmärsi, että tämä johtaisi eroon, että hän menettäisi Nerbonnen linnan, ainoan tulolähteensä, jos ei voisi lepyttää vaimoaan. Siksi hän koetti selittää markiisittarelle, ettei hän milloinkaan ollut käynyt Auxerressa, että kaikki, mitä hänestä mahdollisesti oli puhuttu, oli ilkeää kostonhaluista parjausta. Mutta silloin markiisitar nousi istuimeltaan ja sanoi lävistäen hänet hirvittävällä katseella:

"Sinä kurja teeskentelijä, tulet pian näkemään, mihin minunlaiseni nainen kykenee, kärsittyään näin suuren häväistyksen!"

Nämä uhkaavat sanat lausuttuaan hän poistui siihen kamariin, missä hänen yhdeksänvuotias tyttärensä nukkui, ja lukitsi oven jäljessään. Markiisi lähti siihen huoneeseen, jossa hän muulloin nukkui puolisonsa kanssa, riisuutui Hybert-nimisen palvelijan avulla ja meni vuoteeseen. Seuraavana aamuna hän oli kadonnut jäljettömiin.