III.

Ikuinen henki korkeudessa, kuule heikko ääneni! Sinä yksin näet minun ankaran avuttomuuteni. Kokoa minua, kohota minua kohti sinun korkeita tähtiäsi! Sinun korkeat tähtesi ovat autuaita aavistuksia sinusta. Sinun väräjävien, välkkyvien tähtiesi tarhassa asuu rauha, sen syvyydessä asuu voima ja viisaus. Anna minun sairaalle sydämelleni rauha, hengelleni voima ja sielulleni viileä viisaus! Sinä pyhä, puhdas, jalo, järkkymätön, suuri tuntematon, anna minulle tahto, anna minulle tahto itseni yli. Iäti ikuinen! Minun suuressa yössäni minä kohotan käteni, kohotan käteni ja lyön ne kasvojani vastaan. Istun ja vapisen vuoteellani, käyn sielussani läpi elämän erämaan ja sen erehdykset, käyn itseni kanssa julmat jumalienkäräjäni. Minä tuomitsen itseni ja tekoni, sillä ihmiset eivät voi minua tuomita sinun tahtosi jälkeen. Ihmiset ovat käyneet minulle vieraiksi, minä itse olen kuin vieras omassa talossani, jolla ei ole vartijata ja jota salakavalat kiertävät. En löydä ihmistä, joka minulle ihminen olisi. Kukaan ei kolkuta ovelleni, enkä minä kolkuta kenenkään ovelle. Minun sieluni on autio talo, jonka Herran tuli on tuhonnut. —

Katselen, tähtien luoja, sun tähtiäsi, jotka minulle kirkkauden korkeudesta arvoituksina taivaan kiireellä kimmeltävät. Ne loistavat kylmään kammiooni, jonka kynnyksellä kurjuus seisoo odottaen onneni katoamista. Minun sydämeni on surusta raskas ja tuskasta täysi. Mutta sinä sidot näkymättömät langat sinun sisimmästäsi minun sisimpään sydämeeni, taivaan tarhasta avaruuden siintäviä siltoja pitkin harmaaseen maahan, jossa huolissa harhailen. Ja minun sieluni kirkastuu ja kohoo, minun sydämeni sulaa kuin sävel sinun suureen sävelluomaasi, jota näkymättömät kädet soittavat. Ikuiset sävelet kiertävät sinua niinkuin auringot suurta näkymätöntä auringonlämmön lähdettä, joka kumpuaa ikuisuuden peripohjasta. Minun sieluni särkynyt sävel kohoaa, kohoaa, ja minä kohoan sen ihanien sointujen suunnattomassa sulossa.

Minä kohotan, yössä minä kohotan vapisevat käsivarteni kohti alkamatonta avaruutta, loppumatonta laajuutta, alituista arvoitusta. Korkea olet, ihmeellinen olet, Ikuinen. Korkean, ihmeellisen ilon ja raukeuden rauhan annat sinä minulle tällä häipyvällä, heleällä hetkellä tuhansien tähtien tuikkiessa sinua ylistävään yksinäisyyteeni. Kohotan korkealle käteni, korkealle kohotan käteni, Ikuinen, Ikuinen...!

3.

VUORIMIES.

Hän kerran hiljaa hiipi laaksosta, miss' elo lyö ja painaa, pauhaa, yön selkään sortui räntäsäässä, hän etsi sielullensa vuorten rauhaa, hän käynyt oli merta, metsiä, nimetön, kummallinen etsiä.

Hän teki turvetuvan itselleen, ei missään viihtyä hän voinut, ei elämänsä suurta arvoitusta hän nuotiolla koskaan tarinoinut, hän yksin, yö ja tunturit sen työn kai ties, miks muistonmaitaan etsi matkamies.

Niin kiveliön kauhut seuranaan hän sielunsokkeloonsa yöksyi, kun mittas sitä liiaks luodillaan, kuin raskas kivi vait hän rotkoon syöksyi. Niin vuoripaimenet ne yöllä tarinoi ja salaa taikakatseen rotkoon loi.

4.

Ma kuljin eräteitä etsien elämän riistaa, yöhön tieni taipui pois säälimättä oksat taittaen, ne valittaen vaivoihinsa vaipui.

Mä eksyin, tuli tuuli raivoissaan, mua tiheikössä seuras synkkä ääni, puut piikkikarva-käsivarsillaan tien sulki, verille näin piesten pääni.

Puut hiisiks hahmoittui, mi irvisuin ja huuhkainhuudoin syyti saastaa suulle, ma kompastuin, yön kuuta kammoksuin, mua raipat ruoski, juoksin puulta puulle.

Niin korpi vihaa vonkui yltypäin, ja kiduttain se ympäröi mun yöni, kyy-oksat vinkui mulle viheltäin, mua kotiin ajoi kostain tuhotyöni.

5.

KOHDEN KORKEUTTA.

Ma kohden tunturin tulta kuljin ja ikijäätä, ja uhmaellen yön myrskysäätä tiet taa ma suljin, en käynyt oppain, en yhteisköysin, tien itse löysin, jäi allein elämän huuto, humu, mut yllä vaelsi vuorten sumu. En nähnyt kaukaista kirkkautta, en järvein, saarien suloutta, en lemmen lämmintä lähtökohtaa, mi aina auringon luona hohtaa, mi oisi aukonut aavat alat ja luonnon laukomat suuret salat. Kuin allain liepeillä laaksomaan myös täällä näin minä erämaan, niin kolkon kylmän, sen huurteen, hyyn, nyt tiesin syyn, mi kiihkon nostavi veriin nuoriin ja ajaa aatosta ylös vuoriin pois alhaisesta, mi siltä näyttää, mut eivät vuoret voi tyhjää täyttää, on liian syvällä syiden juuret, ja alta nähden on vuoret suuret, mut vasten taivasta kääpiöiksi ne muuttuu niinkuin myös ihmisetkin on yltä nähden, mi päivät öiksi, yöt päiviks muutti ja riemuretkin tai surusaatoin tiet ristiin rasti vain oman Voimansa rajaan asti.

Mä eksyin etsien päivän teiltä ja lankesin, mut en jyrkänteiltä ma kuiluun käynyt, sain jalansijan, nyt tunsin vaellukseni vanhan vian, mi hylkäs elämänlähteen raikkaan ja aina kierteli samaan paikkaan. Kun uutta hain ja kun astuin väärään, päämäärään käyden en päässyt määrään, mut ilman oppaita kaukaa muista ma löysin jälkeni kuilun suista, kun päivä seestyi, näin vaaran vasta, kun jatkoin matkaa jo alkamasta. —

Saa omat jälkensä kukin muistaa, sen oma syy on, ken kuiluun luistaa, ken näki vuorilla ikihohdon ja Luojan haamun, sai elontuskille rautarohdon, taas näki koittavan kirkkaan aamun. Ken laaksoon laskien nostaa jalkaa, taas vaelluksensa vuoriin alkaa, niin polku matalin, ahtain tie pois yli korkeimman vuoren vie. Ja hengen huippu, mi hohtaa itään, sen päällä seisten ei ole mitään, se nostaa vaeltajan hengen vaivaan, yön taivas kaartaa vain uuden taivaan, mut yllä muuttuvain maailmoiden käy ylin aurinko auringoiden, kuin Luojan silmä, mi sätein säikkyy, kun avaruuksien aallot läikkyy, kuin jotain uutta taas syntyis kantaen kaikkisuutta. —

Viipurin Maaskolassa 21.11.17.

6.

Ma oon kuin herkkä haapa, sen lehdet aina soi. Miks varjoon värähdellen sen soimaan Luoja loi?

Kun tulee tumma syksy, muut lehdet kellastuu, ne putoo mustaan maahan, mut nuori haapapuu

saa raikkaan ruusun hohteen, sen lehti talveen jää, mi hiljaa haihtuu vasta, kun viidat vihertää.

Kun saapuu suvilinnut ja luonto loiston saa, taas haapa soi kuin ennen, kun nuori taas on maa.

7.

Nyt tulee, tulee kevät, se yli hankein heijastaa, kun suuret suvilinnut ne hiljaa lähenevät, jo siivet suhajaa!

Ne suurin lauluin lentää, kun vapaa meri aaltoaa, kun kirsikukka puhkeaa, Ah, ihanaa on sentään, kuin morsian on maa!

Oi, Päivänsäde pieni, oi, neiti aamun armahin, niin kauan ootin teitä, loin auki kesätieni ja tupaa tuuletin.

Nyt kertokaatte harvaan, viel' onko yhtä hupsu kuu, mi kosi äitiänne, mut rukkaset sai, arvaan, nyt pilviin piiloutuu.

Siks loi se himmeen ladun ja lempiviä urkkii ain se illoin ikävissään. Tuon talvi-illan sadun ma kuulin mummoltain.

Nyt tulomaljan juotte, oi, tuhannesti terve, hei! Ei äitinne nyt huomaa, siis Suukonkin te suotte, kas nyt sen tuuli vei!

Nyt painan poveen poven, nyt laulutupaan tulla voi, nyt avaan koko sylin, nyt avaan joka oven, nyt kanteleeni soi!

8.

Kangasvuokko, kevään kukka, luona kylmän hangen hohtaa, kasvaa vaiti varjossansa, joskus harhasäteen kohtaa.

Seutu siintää satuverhoin, on kuin huiskais hämyn hunnut, verholehdet kukkaa suojaa niinkuin keltasirkun unnut.

Varressa on vanhaa voimaa, umput uhmaa jylhää jäätä, nostain valoon varjostansa lumikukkaa kruunupäätä.

Niin sun kerran elon tiellä löysin piilopolkus päästä, suita sain ma kerran voimaa nousta suoraks surman jäästä.

9.

_DOLCE FAR NIENTE.

Mä päivän paistehessa loikoilen ja painan autuaana silmät kiinni, ja kevään tuuli otsaa vilvoittaa, se huumaa pääni niinkuin univiini.

En mitään mieti enkä toivokaan, on kaikki paratiisin alku-unta, mun päivä on, maan yrtit, kukkaset, tää kaunis maa ja laaja luomakunta.

Ma oon kuin latsarooni Napolin, kuin mustalainen maantien nuotiolla, kuin nuori hindu alla mangopuun tai vanhan Indra-templin rauniolla.

ja mitä, miekkoiset, mua liikuttaa, jos käskee keisari tai paavi, jos palatsini tuulentupa on tai niinkuin Diogeneen vanha saavi.

Nyt oon ma laiskureiden kuningas, ma käännän käskijöille naurain selän, hyv' yötä, vanhat narrit, hiippapäät, ma unikeko nukun, nautin, elän.

10.

Iloitkaa ja laulakaa, jo kevätkulta tuli, tuli päivä pilvistä ja lumi soiden suli, päivä pälvet paljasti ja maan, min lumi peitti, revennyt on avaruuden suuri sumuseitti.

Revennyt on musta maa, jo hyllyy herkkä kirsi. taas on kevät, taas on kevät! soi nyt vanha virsi, minkä leivo juuri eilen lauloi sulosuulla, ihanata on se aina ihmislapsen kuulla.

Jos ois sanat, jos ois siivet, kaikki iloisiksi laulaisin ja surreet silmät toivonkirkkahiksi, vanhat kaikki nuoriksi ja nuoremmiksi nuoret, kaikki laaksot laulupuiksi, kukkiin karut vuoret.

Kevät, kevät! huutaisin ma joka korvaan kuuroon, laulaisinpa kirkkaan silmän joka köyhän puuroon, joka neito sulhon sais ja joka poika armaan, itsekin kai armaimmista armaan saisin varmaan.

11.

On päivä kirkkain ja taivas kuulain, soi soitto sirkkain, on suhu suulain, on lehto lempein, ja vihrein puu nyt kauniimmaksi vain kirkastuu.

Käy syvemmiksi veet, välkkeet viivain, ja siksi, siksi on kuiske kiivain, mi lehtolempemme laulut loi, kun riemu runsaimmin rintaan soi.

Nyt pyrkii pintaan, mi maassa viihtyi, min kätkit rintaan, se kutsuun kiihtyi, on ylin yhtymys yksi yö, se sokeudella sun lempes lyö.

12.

Jo lintu näki unta: puut puhkesi jo kukkaan. Ja silloin tuli lunta, niin haihtui haave hukkaan

Maa loistaa, nurmen nukka jo pesäpuuhiin pyytää, mut hankeen hukkuu kukka, ja linnun huurre hyytää.

Jääverkon vilu kutoo nyt linnun pieneen rintaan, se puutuu, puusta putoo maan kalmankylmään pintaan.

Kun kerran kesä koittaa, ei lintu laula puullaan, sen kumppani vain soittaa, öin outo laulu kuullaan:

"Miks sulle ei soi kevät miks näit sä kesän unta, miks päivät säteilevät ja sitten tulee lunta?

"Oi, itke, sydänrukka, maa autiolta näyttää, min lupaa kevään kukka, niin harvoin taivas täyttää."

Oulunkylässä toukok. alussa 1915.

13.

TAIKAOKSA.

Ma kuljin vihreä virpi käissä ja etsin elämän viinamäissä maan suonta, kaivaen eeltä esteen, mi kätki elämän nuoren nesteen.

Ma jyrkät polttavat polut polin, taas elonjanossa yksin olin, ja missä kuljin, näin kuivat lähteet ja kyynelkuoppien turhat tähteet.

Mua taikaoksa vain harhaan johti, ei virpi vaipunut maata kohti, mi viisauksien kaivon näyttäis ja sen, mi maljani mitan täyttäis.

Kuin outo henki mua tarttui käteen, kun sokkosilmillä tunsin säteen, vei laulunlaaksoon ja pyhään paikkaan, niin löysin elämän lähteen raikkaan.

Läheltä löysin, min kaukaa kiersin, pois vaivan, vastuksen paadet viersin, nyt virpi värjyi kuin herkkä jousi, veen kullan kirkkaus maasta nousi.

Ma join ja join, kävi kevätkirret, sen heljät hetteet, kun voiman virret soi suonten syvyyttä syttyin tähteen, mi iäisyyksiinsä liitti lähteen.

Tein majan tyyntyen päivän työssä, nyt virpi kukkia kantoi yössä. Oi, missä armaani viipyy vielä, mi astuis lempeni lähteen tiellä?

14.

Yölamppu se tyynenä tuikki kuin sillä ei sydäntä ois, läpi ikkunan perhonen pyrki kuin auringon piirihin pois.

Yölamppu se tyynenä tuikki, sille perhosen soitto soi, se kiiti kuin pyrstötähti, yli liekin se karkeloi.

Tulitanssissa perhonen poltti oman onnen ja kuoli pois, yölamppu se tyynenä tuikki kuin sillä ei sydäntä ois.

15.

TYÖLAMPUN LAULU.

Työlamppu laulaa, se soi ja soittaa, kun tuuli ulvoo ja ruutuun lyö, ja hetki henkeni haltioittaa, kun yli kattojen kaartaa yö.

Ja yllä pöytäni monin mutkin nyt varjot kummasti karkeloi, kun muinaisuutta ma miettein tutkin, kuin kaiku kilpien korviin soi.

Ja on kuin huoneeni huoahtaisi, kuin nousis eteeni entisyys ja uuden muodon ja soinnun saisi, sen yllä yhtyisi iäisyys.

Pois hetki häilyvä hämyyn siirtyy, sen kiista, kammo, sen turhat työt, ja heimon haamut ne sieluun piirtyy, mi kesti ankarat aikain yöt.

Ne nousee kirkkaina kumpuin yöstä, ne yksin seisoi ja kaatui niin, ne kertoo jylhien jättein työstä, kun vastaan kansoja taisteltiin.

Nään koko sukuni suurta unta, nään kunniassa ma kuninkaan, mut vapaa, vahva on kansakunta, on suuret sankarit maineen maan.

Ne lensi laivoin maan, merten ääriin, ne voitti kansat ja kuninkaat, ne iski valtoihin valheenvääriin, ne laski allensa aamun maat.

Ne iski keihäänsä idän muuriin, ne maahan paalunsa pystyyn loi, ne syöksyi sodista sotiin suuriin ja mailta vierailta verot toi.

Ne riensi retkiltä kotirantaan, maan kunniaksi ne aarteet toi, ne etsi vaimoa, morsiantaan, ja runoniekkojen kannel soi.

Soi yöstä taattojen tumma ääni, kuin sotaharput ja hymnit sois, työlampun äärestä nostan pääni ja katson kaikesta kauas pois.

16.

MIK' ON MAINE?

Ja mik' on maine? Tyhjän tyhjyys vaan Sit' ällös etsi mistään milloinkaan!

Päämaaliin käy ja tutki työs ja ties, ja ollos lämmin, luja, vakaa mies!

On itses voitto voitto voittojen, kun oot sa ennen muuta ihminen.

Ja nuku — kerran kun sa kuolet pois, — maan päällä kuin ei sua ollut ois!

17.

Hilpeä ranta, muuttuva meri, kaukana puuntaa sen portinkaari, haihtuu haaveen rohkea haaksi, siinnossa soutaa satujen saari.

Ihmisen toivo ja ihmisen kaiho, alkumme aavistus vaipunut vereen, oot kuni haaksi, mi kiitävi jonnekin, hohtaen hetken, haipuen mereen.

Käy kuin huokaus huuhtoen merta, vasten taivasta purje puuntaa, poissa on kaikki; — ah, ken arvaa untemme haaksien tietä ja suuntaa!

18.

Mä käyn ja käyn, mä nään kuin näyn, nään itseni mä käyvän näin, en tiedä minnepäin.

Ma seisahdun. Sen muistaissain kai sieluani äsken hain, ma tiedän vain, se oli mun.

Mun muistoni se oli kai, mi jonkun uuden muodon sai, nyt haihtui pois kuin varjo ois.

Näin sieluni, mut, oi, se minuun katseen loi niin hirveän ja mielettömän murheisen kuin läpi suruharsojen. Ma kuuntelen. —

Ken? Soittiko nyt outo ovellain? Mua moittiko, ei ovi auennut, lie ystävyys jo rauennut; kai kuulin harhaan vain.

Mä käyn ja käyn kuin varjo valtaan näyn, yön varjo ehkä lien niin avuton ja ankee, mi lankee pois yli elon tien.

19.

ALTER EGO.

Ken haastaa mulle yössä? Outo ääni soi runossani haltioittain pääni, kuin siskot säkeet seuraa helkkyvinä, kuin kaukohenget kauneutta haastaa, mut velisurmaajana toinen raastaa, — niin ilkkuu itselleni toinen minä, mi kaiken kaataa, työntää tunteen tieltään ja aina arvostellen kaiken kieltää.

Oikukas onnetar niin luonteen laittoi, mun tieni vastasuuntiin ristiin taittoi, kaks pohjavirtaa alla elon vahdon, tunteeni kuuman tulvan, kylmän tahdon, — ne sotii keskenään ja mua vastaan, kuin isä vikojaan lyö omaa lastaan. Kai kannan pahan veren perinnöitä, kun taistelin ma turhaan pitkin öitä, en tasapainoon päässyt, monin mutkin ma sielunsokkeloitain turhaan tutkin.

Mun taistot tempaa niinkuin isä lyö, hetkessä haihtuu vuotten vaivain työ, tekojen tuomari on nöyrä orja, kun lankeemuksesta on selkä norja, tuo kumma halu, joka tahdon täyttää taas maailmalle huonoimmalta näyttää ja käydä harhasta vain uuteen harhaan, kun juuri nosti päivään puolen parhaan, langettaa lause, ivan iskut heittää, mut hienot haaveet salaa sieluun peittää epäillen muita, nähdä omaa muissa — niin totuus, valhe vaihtuu taisteluissa, niin pelko joukosta pois itseen johtaa, syy kiertää aina samaa alkukohtaa.

Mik' oon? Kai varjon ääni ainoastaan. Ma kutsun, kysyn, itselleni vastaan, tuo toinen tuntematon mua moitti, kun juuri toinen multa vallan voitti ja nauraa mulle, työni rikki raastaa, tuo pyhään, puhtaimpaankin jotain saastaa, kun nousta koitan, kohoon korkealle, mua painaa astinlaudaks' armon alle. Lie heikko henki, heikon hetken töissä, käy jumalvoima laulun luomistöissä, mi levon, lohdun luo ja sopusoinnun, kun sielunsodistani tyynnyn, toinnun, ja henki halaa kaikkeutta kummaa, mi ajaa piiloon jotain julmaa, tummaa.

Mist' oot sa, kiihoittaja, kilpaan tullut, te aivo-aaveet, haaveet hurjan-hullut? Ma tahdon taistoin saada selvän teistä, herja ja henki, kumpi vahvin meistä, himo vai henki, pahe vaiko hyvyys, korkea puhtaus vai syntein syvyys? Mua alatieto ylätasoon johtaa, paremman minuuteni huiput hohtaa ylitse pikkupiirre-sielunsärmäin, kuin päivä kohoo yli hyisten härmäin, min koti maasta on, — nään nä'yt uudet, auringot ainaiset ja avaruudet, mi kiertää Luojan luomissävelinä, syvälle syvyyksiin kun pieni minä pois katoo, tuntematon tumma toinen kuin sielunasuntoni vieras loinen ääneti varjon valtakuntaan vaipuu, mua kaartaa kaikkeuden kirkkain kaipuu, mä lähestyn kuin alku-aikain pohjaa, mua joku suuri hyvä henki ohjaa, pois siirtyy entisyys ja vastassani nään uuden itseni — ja jumalani.

20.

Ainako osani on näin outona olla maan päällä täällä, miss' on ahdasta auringolla, tänne tähdet niin kaukaa kiiltää, maan vilu viiltää, kun on yö ja yksin sairas sydän lyö. —

Ainako armahat kuin vuodet vaihtuu maan päällä, täällä, missä haaveemme harmaiksi haihtuu, missä lempi ei kiinteeksi kiihdy, ei vaeltaja viihdy, kun maa vain ahdistaa sen astujaa.

Ainako maailma tää on valloista viekkain, maan päällä täällä ovat varjoja sielut runoniekkain. Asunnokseen ne tähden saivat, miss' on vieraina vaivat. Kun loppuu luomistyö, joko tullut on viimeinen yö?

21.