II.

Olkoon sieluni kuin vilvas virta, joka tunturien turvass' uinuu korkeen kotkavuoren lähteen luona, liejunkeltaisena kiehuu, laaksoon lähtee, jyrkännettä hyrskyin hypähdellen niinkuin laitumellaan valkokaritsa heleänä keväthelluntaina. Puhtaaks puroks pulputen se paisukoon, joki-uomain uhmaan joutukoon, koskena se laulakoon ja kuvastakoon kaikki elon taivaan kirjokaaret, huutakoon se voimassansa kerran, vuoret veljinänsä käyköön maailmaan, vastuksensa voittain kamppailkoon!

Vihreenä kuin smaragdi se saareilkoon läpi laajain laihoin, suurten tasankojen, puhkoen padot, ali suurten siltain, miss' suvikisat, huimat kiihkot kiihtyy, ohitse koivukunnaan, lemmenlehtojen ja ihmismajain, missä asuu rauha, ohitse kirkkojen, min kirkonkellot virittää väreilyhyn kirkkaan kalvon, lastuja lennättäen uutistöistä, kuvastellen myrskyn kaatopuut taikka syksyn synkät verikuut sekä suurten murhelintuin varjot. Polveilkoon se omaa tietään vaikka väärään, kunhan pyrkii suureen loppumäärään, hopeana hohtaen ja leventyen heijastaen lempeen, tyynen iltataivaan, jolla kylmät tähdet tuikkii arvoituksin, niin se suvantoihin syventyköön, vihdoin hiljaa sulaen se soilukoon Ikuisuuden, mittaamattomuuden mereen. —

22.

Käyn sielussani kovan kurin, en haastaa tahdo, mitä surin, en tahdo lymyillä, vaan avokasvoin käydä kulkuain elämä eessä, taakka takanain, ma tahdon huolissakin hymyillä.

Hymyilen elon seikkailuille: itselle kova, hyvä muille eloni tarkoitus, päämäärään taikka kuoloon pystypäin edestä elämän vaikk' yksinäin, kuumille kiihkoilleni karkoitus!

Kuin syksypäivä yli puiston ja rikkaan suuren suvimuiston luon viime säteeni, kun kullankirjavana taittuu tie, mua, Runotar, sun valtakuntaas vie, hymyillen laske kannel käteeni.

23.

Tule, laulu, minun lohdukseni, olit aina paras ystäväni, takanain on elon ehjin ilo, tuntematon tuska edessäni.

Jos et tulisikaan mairemielin, joudu jälkeen unettomain öiden ihanilla surun sävelillä hellin unin pääni ympäröiden.

Lauhduta ja loihdi lepoon, laulu, ihaniksi surun illat soita, että nähdä voisin suurta unta, joka kirkastaisi kohtaloita!

24.

KUMMITTELIJA.

Minä kummittelen ja käyn, miss' ennen ma outona olin, näen muistojen muuttuvan näyn, unisokkona siintoiset sillat ma polin, näyt nään, jotka uupui jo unholaan, mua seuraa ne uusina uudestaan.

Niin harhaan ja hoiperoin, ma outoja ovia hain, miss' ystäviin yhtyen join ja myrkkyä muistoksi sain. —

Sanat soivat vielä mun sielussain, pitopöydässä tyhjä on tuoli, lie ne menneitä muistoja vain, moni ystävä kaivattu kuoli, moni päätti jo päivänsä työn, mut on kuin kiertäisi pöytää ne varjoina vaipuvan yön, levon voivatko varjot löytää?

Kuin kummitus minä käyn, yön haihtuva hetken haave, minne vihdoin se varjoni vie, minne päättyy tähtihin tie, ken on arvoitukseni aave?

Minä itsekö itseni näin, ken on varjoni vaeltava loinen? Yksin itseni seuraan jäin, olen itse se sieluton toinen.

25.

Ma toisen minän kanssa juon ja kerskaan kunniastain, kuin ihmeitä mä lauluin luon, ne viinivaahdoin kastain.

Ma aatoksissain ailakoin ja mielikuvin mässään, pois pelaan, tunteet tuhlaan noin ma moneen valttiässään.

Tuo pelaaja ain voiton vie, mik' oot sa juomaveikko, kun ystävinä yhtyy tie, sa lienet pelin peikko!

Kai väärin kortein leikkiin käyt, niin riistät riemut rinnan, tuot varjopuolet, nurjat näyt, luot tyhjäks pilvilinnan.

Pois pelaat onnen, taiston työt, sa mietit turhan tarkkaan, yön kauhuilla sa sielun lyöt, kuin kuiluun katson sarkkaan.

Et päihdy, peikko, milloinkaan, vain väitteilleni ilkut, kun tilikirjaa laaditaan, pois pyyhit puhtaat pilkut.

Sa naurat vain, sa voiton sait ja torjut turhan naljan, kuin totuus oot sa viisas vait ja kaadat multa maljan.

26.

KUOLEMAN KEINU.

Kuolema keinussa kiikkuu, ulkona ulvoo yö. Kuoleman laulu liikkuu, soi kuin sirppi lyö.

Valvon ma yksin yössä, varjot ne vartioi, kuolo on tarhassa työssä, taimeni tallata voi.

Veihän se haaveeni hautaan, ehkä jo voimani vie, kolkutti porttini rautaan, tummui jo tuskani tie.

Kuolema kiertää ja kulkee, ympäri yltyy yö, portin hän hiljaa sulkee, vuodeksi kiinni sen lyö.

Laulu vain luonani liikkuu, kalma jo kaukana käy, keinu se yksin kiikkuu, vaikka ei ketään näy.

27.

KUOLEMA JA NARRI.

Ja narri itsensä naamioi ja kuolinkasvoilla ilkamoi, yön kanssa narrien, nuorten naisten hän yhtyi naljahan naamiaisten.

Ja naiset kuoleman maljan joi, niin narri juopui ja hoiperoi nyt kotiin, nukkuen uupui ukseen ja yöllä heräsi koputukseen:

"Memento mori_!", niin ilkamoi nyt kuolo, narri kun kiemuroi; "jo kuolinpilkkasi pöhnään haihtui, ma olin narris, nyt osat vaihtui.

Sun tiimalasisi tyhmyys kaas, sen täytän, käännän sen pystyyn taas, joit tyhjiin, maksaa nyt saat sa naljan ja juoda kuoleman kanssa maljan."

"Oi, majesteetti, oon narri vain, kai maljaa maistaen myrkyn sain, ma varmaan kuolen, ma kadun, että..." "Hahhaa!" — niin kuolo — "nyt maistoit vettä!"

Pois kalma kulki nyt naurahtain, sen uhka oli kai unta vain: "_Memento vivere_ tavoin toisin, jos sinuun suuttuisin, narri oisin!"

28.

TOTUUS JA VALHE.

Maankiertäjänä Totuus taivaltaa, öin on hän ladoissa ja maassa maannut yö, nälkä, kurjuus kiiltää katseestaan, yösijaa ei oo koskaan missään saanut.

Hän veli Valheen porttiin kolkuttaa, mi naamiaisiss' ilkkuu istuimellaan, pois veli Totuus yöhön työnnetään, ja kahlekoirat kimppuun usutellaan.

Mut kerran Totuus otti naamarin ja puki naisen koruvaatteet ylleen, kun vaunuiss' ajoi, saliin saatettiin, yönarrit hymys hänen hymyilylleen.

Ja saliss' soitto soi ja Valhe nauroi, kun outo vieras puhui seuran kieltä, vain puoleks totta puhui piloillaan, näin huvitellen koko seuran mieltä.

Ja Valhe Totuudelle kumarsi ja tanssiin vei kuin immen kainon, armaan, mut äkkiä kuin pistänyt ois kyy pääkallokatseen näki haudanharmaan.

Ja kuuli äänen, joka puhui näin: "Tän' yönä Valhe saa nyt tuomionsa, veit perintöni, Totuus perii maan!" Ja Valhe pudotti nyt naamionsa.

Nyt läpi salin kuului kirkaisu, ja sekasorto seuran kisaan heitti, on Valhe ruma niinkuin rutto on, taas vanhoin naamioin hän kasvot peitti,

Mut Totuus Valheena pois ajettiin ja oli kuin ois tehty jotain taikaa. Kun Valheen kasvot joskus paljastuu, kuin onni kestää se niin vähän aikaa. —

Ja Valhe valkeana ruhtinoi, mut Totuus käydä saa kuin musta konna, kun Valhe nukkuu silkkipatjoillaan, käy Totuus öistä tietään koditonna.

29.

VIIMEINEN VOITTO.

Don Juan naisten haaveiluissa hohti, hän kuherruksen kuninkaana kulki ain yhden kautta monta naista kohti, niin voittoon vaeltaen syliin sulki maan lemmen lietsoen vain onnettuutta, etsien uhria ja aina uutta. Niin viimein löysi naisen etsimättään, mi yli muiden loisti nostain kättään kuin manaukseen, vieden miehen mielen vallalla viehkeän ja viekkaan kielen, kuin luotu viettelijän valtaa varten ilmestys oli, kruunu kaunotarten. "Täss' on hän!" mietti, "ainoa ja yksi, mi kauttain viel' ei tullut hyljätyksi, lyö kaikki muut maan armaat altaan ja vangitsee mun rakkauden valtaan!"

Don Juan polvistui ja hiljaa haastoi, yön tuska rikollista rintaa raastoi: — "Ken, jumalatar, sinut tiellein johti?" Ja nainen outo hymy huulillaan Don Juanille loihe lausumaan: — "Ma kuljen kautta kaikkein yhtä kohti, kuin yhden kautta ensin moniin kuljit, sä hyveen, synnin sulot syliin suljit, oot monen povella yöt monet maannut, et rauhaa, rakkautta sentään saanut, ma tulin..." — "Ah", niin kuiskasi Don Juan, "sua vuotin, kaikki oot, et yksi, muuan, nuoruudentunteillein oot sielun soitto, veit voimani, oon valtas viime voitto, sua eloss' etsin, erehdyin ja emmin, sun vihdoin löysin, sua yksin lemmin..."

Ja nainen ilkkui: "olit narri vain, et sydänsankarini, _miestä_ hain, mun tieni käy vain kuninkaiseen ylkään, kuin kaikki muutkin, niin myös sinut hylkään!"

Don Juan huus: "Ken oot, yön hulluus, hurma?" Mut nainen nauroi: "Olen nainen ain, donna Juana, miesten sydänsurma!"

30.

Vierryin mailta mairehilta, vierahilta veräjiltä, kukkakummuilta kuleksin, kuljin kohti kotiani, yössä etsin ystävääni, rauhatonta rakkautta, tulin tutulle tuvalle, päädyin portin pieluksehen, eipä kukat kukkinehet, valmun varret versonehet; pimeässä piileskellen nokkonen tulinen taimi, liekin lapsi, tuskan tuttu se vain kättä käpsähytti, se mun tupaan tervehytti, se mun sulki nyt sylihin. Siit' on sairas sydämeni, tuli polttavi povessa, istuvi ikuinen tuska vieraanani vieretyksin asunnossa autiossa, pimeässä pirtissäni.

31.

KODITON KOIRA.

Ma koditon kulkurikoira oon, jo rikkinäinen on ääni, oli mulla kuin muillakin isäntä, nyt löydä en isäntääni.

Ma raittia juoksen joutessain, kun vihellyksen ma kuulen, ma vieraalle heilutan häntääni, kun isännäksi sen luulen.

Ma makaan muiden portailla, näen unta ma lampaanluista, pala armosta joskus viskataan tai kiskon sen muiden suista.

Muut koirat mulle murisee, mut ne ryömivät sentään soppiin, sisun sitkeän ehkä ma sudelta sain, en oo tottunut kuonokoppiin.

Ja kamppailuissa ma kasvoin vaan, en iskuja saanut surra, ja ennenkuin kimpussa kiljui muut, minä ensin ehdin purra. —

Ma raittia hiivin ja tappelen ja haavani ehjäksi nuolen, kai kerran vanhana vaappuen syysyönä kujaan kuolen.

32.

KATUPOJAN JOULULAULU.

Eihän nyt oo joulu kuin ennen oli joulu, katkera kuin äitipuoli, niin on elon koulu, missä alkaa aakkoset, niin loppuu heti satu, mulle koti vieras on ja rakas on vain katu.

Torilla ne rovioihin heittää polttopuita, hetkeks vain ne lämmittävät köyhän lapsen luita, ikkunoista loistaa kuuset, helyt sekä herkut, pöydän päässä rikkaat rehkii, sedät sekä serkut.

Mulla ei oo sukua, ei täällä eikä tuolla eikä joulupuuron päälle lusikkaakaan nuolla, kumppanina kirppu vain ma kammon kunnansaunaa ja ma koko maailmalle kannan mustaa kaunaa.

Ohi kirkon kyyryilen, ja vuotaa kenkärääsy, siellä sitä veisataan, on sinne vapaa pääsy niinkuin ehkä taivaaseen, kun ei oo mitään majaa, mutta ehkä sieltäkin mun vahti yöhön ajaa.

Vilussani vihellän, ja takin tilkat kiiltää, portit paukkuu pakkasessa, viha rintaa viiltää, paras purra hammasta, ei kolkutella suotta, oottakaahan, oottakaahan vielä pari vuotta!

33.

ELÄMÄN KIERTOKULKU.

Laulu vanha niinkuin taivas: koska loppuu kerran vaivas, minne kuljet, kuinka kauvan tielle työnnät matkasauvan? Eespäin, etäämmälle halaat, kuljet, samaan paikkaan palaat, rauniona kotis löydät taikka vieraat pitopöydät, tiellä oot, et sovi työhön, tulit yöstä, palaat yöhön, yöhön vieras valo kiiltää, ilo ilkeimmin vain viiltää, kylmä muinoin lämmin käsi, ymmärrä ei ystäväsi, kerrot matkas seikkailuista, ei ne kuule, ei ne muista, ei sua kukaan pystyyn auta, kaukaa häämöittävi hauta, vuotees on kuin sairaspaari, kauvempana taivaankaari, kaukaa etsit katinkultaa, löysit kourallisen multaa. Niin on menos maailmalla, vihasi on vaimenneena, armaas uinuu nurmen alla. Mit' on kunnia ja maine, niin ne jäätyy niinkuin laine, mitä on sun työs ja tietos, kun ne perii kalman nietos, toinen toisen hautaa kaivaa, kaivajaakin kaikki vaivaa, niin sua elo lyö ja heittää, pimeys sun pääsi peittää, katso taakses, taita sauvas, nyt kun pääsit kerran kauvas.

34.

TUSKA.

Mun tuskani, mun tuskani, oi, miksi sa saavuit ainoaksi saattajaksi eloni kaamealle talvitaipaleelle, loit sieluun liekin liian polttavaksi!

Loit levottoman, lepyttömän liekin, mi syö ja polttaa voimat vähitellen ja koko olemuksen tahtoo tukahuttaa, syyntunnon painaa syvään sydämellen.

Ah, sydän seestyi surusta ja kasvoi, nyt täynnä lemmenkateutta, uhkaa siell' istuu sielussani hirviö ja väijyy, ma tiedän sen, se janoo tunteen tuhkaa.

Miks jatkan julmaa korpi-vaellusta soi kaiken tyhjyys maasta autiosta kuin mies mun täytyy lyödä tahdon taikasauvoin veet virroiks elonvuoren valtimosta.

35.

LEHDEN LENTÄESSÄ.

Sun nosti aurinko kukkaan, kultaan, nyt lennät langeten märkään multaan, sun siskos ilmoihin irtaantuu, ja kohta paljas on emäpuu.

Sä kestit lämpöä, kestit hallaa, nyt sydänsuonias jalat tallaa, miks kerran kasvoit ja vihannoit, miks auringolta sa valon joit?

Sä synnyit iloon ja suruun suureen, nyt vaivuit emosi jalkain juureen, maaks muutut, emoas ruokit näin, mi kasvaa kaihoten päivään päin.

Kas, kaikki kohoo, mi kerran kaatui, taas kaikki kukkii, mi kerran maatui, siin' on sun surmasi sovitus, sun elos ylhäinen nousemus.

36.

Miksi suren ja miksi kadun, aina kevät mun juhliin pyys, elin loppuun jo nuoruussadun, nyt on eessäni elon syys?

En saa vaipua haaveen öihin, ihme-uniin, mi kerran näin; nyt on aika jo miehen töihin, olen vahvin, kun yksin jäin.

Sain kai onnea hiukan verran, paljon riemua myöskin sain. Sadun alku on: oli kerran; loppu: elää voi kerran vain.

37.

Syyskeijut, luokaa nyt umpeen hauta kesän kukkaisen, maan tuuli, huokaa, ja itke, ilta, virtes viimeinen!

Jo vaikeroikaa, te viidat vaipuin viime syleilyyn, yön surut, soikaa, ken tietää suuren suven surman syyn?

Ah, poissa, poissa on kaikki kaunis, kesän ylkä-yö, siks kanteloissa jääkoura kalma synkän soinnun lyö!

Niin mieli tyytyy... — Oi, heikon hetken päivä paistaa vois, mut henki hyytyy, kuin lehti puutuu, putoo, kuolee pois! —

Oulunkylä 4.11.18.

38.

Mun vuoteni vierii ja vaipuu yön unholaan, on ainainen kalvava kaipuu, oi, mistä rauhan saan?

Jo monta muistoa vaihtui maan vaivaan pois, sulonuoruuden hetket haihtui kuin unta vain ne ois.

Miks yhdy ei ystävyksin jo toivon tie, en tiedä, miks istun ma yksin ja minne päättyy tie?

Oi kohtalo, voimani varjoot, teet tyhjiks työt, vain kärsimyskruunun tarjoot ja yksinäiset yöt.

39.

Yhä yksinäisemmin sydän lemmettä lyö, yhä yksinäisemmäks käy ynseä yö, mit' on toivoni tuike ja unteni uhka? Tomu ja tuhka!

Elo eilen, tänään, huomenna hetkeni niin sydänitkuista uupuu usvihin iäisiin, mik' on töitteni tarkoitus, minun matkani määrä, vai onko se väärä?

Jo lapsuudestani viivan ma vetää voin, mitä tein, mitä en, mitä luomatta jäi, mitä loin, ei alkua, loppua; määrättä matkaa mun täytyvi jatkaa. —

Tilikirjani poikki ma pitkän ristin lyön yli puhtaan ja huonon, kurjan ja kauniin työn, tilit Luojani langettaa minä vaakaan annan ja ristini kannan. —

40.

Kun ma synnyin, itkin katkerasti, muiden hymyillessä kyynel kieri, kesäpäivä paistoi kirkkahasti, riemuin lapsuuteni viikot vieri. —

Vaihtui päivä, yö ja ilo, murhe, nuorna leikkiin lensin hymyhuulin, miesnä heikkona ma joskus itkin, kaiken kurjuuden kun tulleen luulin.

Voitin itkun, tuskan tukahutin, hymyilin, vaikk' itki sydän silloin, nyt kun miehuuden on keskipäivä, yksin vanhuuttain ma mietin illoin.

En ma kuolla tahtois niinkuin synnyin; kun ma päätin taistot, elontyöni, muiden itkiessä hymyhuulin nähdä tahtoisin ma viime yöni.

41.

MA MUISTAN JOULUN...

Ma muistan joulun, kun reessä liu'uin ja jätin koulun, kun helein tiu'uin ma ajoin korkeaan kartanoon kuin tarulinnaan maan mainioon.

Ja kynttilöineen jo loisti kuusi, maatytöt töineen ne kyökkiin huusi, ja neidit kaunisti kotiaan, mut sedät maisteli totiaan.

Kun tuoksui lakkaa ja livekalaa, ma tutkin takkaa ja katsoin salaa, se seiniin satuisen loiston loi, ja tuuli nurkassa tarinoi.

Jo vääntyi lukko ja kömpi sisään nyt joulu-ukko, ma katsoin isään, nyt tunsin silmät ja parran, suun kun pyörin ympäri joulupuun.

Ja riemu raikui, kun pianiinon nyt gluntit kaikui, näin taivaan siinnon ja tähdet kuurassa ikkunain mun lapsenmieltäni kirkastain.

Kuin yli pääni ne kruunuin loisti, soi isän ääni, kun setä toisti, ja sävel hiutui niin hiljakseen kuin lumitähtöset hangelleen.

Ne piirtyi muistiin kuin kevein siivin, kun vanhaan kuistiin ma salaa hiivin, kun väentuvasta kolke soi ja lapset pahnoilla piehtaroi.

Niin kirkastuvin ma katsein kuljin, kuin satukuvin taas silmät suljin, kun tuhat-öistänsä tarinaa nyt kertoi taivaalle talven maa.

Niin hohti haaveet, kuun kultaan haipui, näin vuorten aaveet, mi varjoon vaipui, näin riihen rinteellä peikkoin päät, ja jättein kulkeissa jyskyi jäät.

Ja portaat paukkui, yökoirat kyliin ne kuulle haukkui, kun isän syliin ma juoksin salihin säihkyvään ja polviin painoin ma pienen pään.

Nään vielä puiston, mi tuuti unta, kuin läpi muiston nyt sataa lunta, sen joulun muistan, en unta saa, kun joulukynttilät kimmaltaa.

UNETAR.