II.

Suurin silmin suljetuin aivan kuin henki heijastais liitäjää, ilmaa itsekseen, hiljalleen kiitää hän nyt kuista kujaa kohden uneksujaa, otsalle onnensa hurmaa hän häikäisten hengittää.

Niin hän leijaa, liitää luo, tuskaan tuo yrttinsä ylvähän palsamin, vaivat voidellen, hoidellen, aarnimetsiin avartuviin kiehtoo kirjokuviin, pois yli kauneuden ikikultaisen kaupungin.

Lempes lehdot nähdä saat, ihmemaat; ihanuuksien ilmestys sielus lumoon lyö; sadun yö nostaa nukkuvaisen linnan rauhoittaen rinnan, päälläs kun on pyhän, oudon onnesi kimmellys.

Heljät henget vainajain valoon vain saattaa sun aamusi aikoihin, autuus-uinailun sointuhun, kangastustes kuvitelmaan, Kaikkeuden helmaan, miss' asuu ainaisuus, oman itsesi Ikuisin.

Herätessäs heijaa pois niinkuin sois siipien siinto; sun sieluusi jää kuulas kuva vaan muistonmaan, unten utuverho vaipuu, kumma kaiken kaipuu kauan kuin hyljätty harppu sun hengessäs värähtää.

43.

TAALALAISKELLON KAIKUJA.

Soi taalainkelloni ja vitkaan lyö, niin hiljaa, hiljaa hiipii esiin yö, niin ikkunalla istun, katson itään, en muista mitään enkä toivo mitään.

Niin istuin päivät, istuin vuodet kai, on sielunsurun suuri sunnuntai, soi yksinäistä yksitoikkoisuutta, ei taivaan alla mitään unta uutta.

On niinkuin huone hiljaa huoahtais, kuin haudanhiljaisuuden tyhjyys sais, yön ympärilläin yhä taajentuissa soi sisälläni laulun laajentuissa.

Soi oudot äänet kummitellen yöt, ma muistan hyvät sekä huonot työt, mut aika kaikki on jo umpeen luonut, on mulle raukeuden rauhan tuonut.

Mik' yhdistää mua vielä maailmaan? Mua kantaa Kaikkeus, ei maine maan, ei loisto, turhuus. Sisin sisimpääni on veren vaiston alku-aikain ääni.

Niin aika seisoo minun edessäin, sen eessä nään, min taa jo käyvän näin, ma oon kuin taalainkello kaukaa maasta, mi ventovieraille ei huoltaan haasta.

Se käy ja käy, se viimein vaivoin lyö. niin vaihtuu vuodet, päättyy päivä, yö, kuin kello hiljaisuuden hengen saisi, kun ei oo ketään, ken sen seisauttaisi.

Kun käsi käyttäjän on tunteeton ja huone hengetön ja mykkä on, niin ihmetellen tyhjän äärettyyttä se hiljaa seisahtuu, ei tiedä syytä.

44.

HALTIOISSA.

Sä, siivekäs, siinnosta satuisen yön tule loistossa liitäen luo, mulle laulussa lohtua tuo, kun ma kannelta lyön!

Sinä siivitä sieluni, sointuihin soi, minut henkeni huipuille kanna, mulle autuuden aatokset anna, että sieluni voimassa vaeltaa voi!

Yli Kaikkeuden yön, yli kirkkauden kunnaan sä sfeerien soittohon vie, ma lauluista maksan mun murheeni lunnaan, niin tähdissä täyttyy mun tietoni tie!

Niin nousta mun suo, sinä hengetär, haltia, sinä valkea valtia, kun kirkkautees minä kaihoten käyn, kun kirkastuen maan kammosta kohotan pään ja ma nään iki-ihanuuden kauneimman, korkeimman sieluni näyn.

45.

Mun lauluni lensi pois, nyt tuntuu kuin tyhjyys sois, ois jotain pyhää poissa. Mun lauluni Luoja loi, sen ääni sielussa soi, on lohtua laulajan kanteloissa.

Mun lauluni maita käy, kun ei sen luojaa näy, se astuu auringoissa, mut kun se oli mun, sain sielun sointuhun, on lohtua laulajan kanteloissa.

Laps sieluni, lauluni, oi, et luokseni lentää voi, käyt kaukaisten korpien koissa, mua itket sä yksin öin, sua itse ikävöin, on lohtua laulajan kanteloissa.