I.

On sielussani kaksi kaikua ja pohjaa, kaks virtaa vastakkain sen voimaa ohjaa, yks kuultaa, pyrkii päivän päilypintaan, kun toinen syvään syöksyy rimmen rintaan.

Yks kevyt on, se kestämättä peittää, sen pohja pettää, kun sen myrsky heittää, myllertäin nostaa ilmaan pintasakkaa, totuuden eessä olemasta lakkaa.

Se leikkii, lempii, luo ja läikkyy, sen vihreen verhon alla toinen väikkyy tumma ja tyyni, mik' on ikuisinta sieluni sisintä, kun pettää pinta.

Maan kamaraan sen kerros kasvun kantaa, tuskansa taakkaa, etsii rauhan rantaa, maan uumenien muuttumaton multa, min syvyyksissä sykkii alkutulta.

Se alleen kätkee elon kirkkaan lähteen, min poreet puhkee, etsii tietä tähteen, kuin aatokset, mi värjyy, valoon vaihtuu, iäisyyskaihoin, Luojan hahmoon haihtuu.

Niin kaksi voimaa aina asuu rintaa, työt turhat peittää kaiken pohjapintaa, ken heikkouden, hetken häilyt huomaa, ei huomaa suurinta, ei syvää Luojan luomaa. —