Part 1

language: Finnish

KUIN UNTA NÄKEVÄISET...

Päiväkirjanlehtiä

Kirj.

HELENE CHRISTALLER

Suomentanut

K.V. Raitio

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Ahjo, 1919.

5. maaliskuuta.

Sitä varten olen minä siis maailmaan matkannut, onnea etsimään, laskeakseni maihin täällä, kurjaa kurjempana, vailla toivoa, vailla uskoa, vailla rakkautta. Ja vain ylpeys pitää minua pystyssä.

Kun keuhkotautiparantolan lääkäri tyynellä, asiallisella äänellään sanoi minulle: "Herra tohtori, koska kerran tahdotte totuuden tietää, — lääkärit eivät voi teitä enää auttaa; menkää jonnekin hiljaiseen, korkealla sijaitsevaan paikkaan, jossa ilma on terveellistä, aina sitä muutamia vuosia vielä riittää..." Silloin huomasin, miten yhä vielä toivoin — toivoin niin vimmatusti, vaikkei mitään toivoa kuitenkaan ollut. Ja sitten huomasin säälin häiveen lääkärin kasvoilla, tuollaisen kirotun säälin, joka sinulle sanoo selvemmin kuin mikään muu, ettei sinua enää oteta lukuun, että olet kuolemaan tuomittu. Mutta tässä auttoi minua ylpeyteni, minä tein katkeran ivallisen huomautuksen ja pyysin tohtorin juomaan kanssani pullon samppanjaa lausuen; iloinen elämä ja iloinen kuolema vie paholaisen laskut sekaisin.

Tuo kunnon mies tirkisteli minua aivan ällistyneenä ja sanoi sitten keventyneenä: "Jumalan kiitos, ettette ota sitä niin vakavasti." Oh, mikä ihmistuntija hän olikaan!

Niin istun minä siis nyt täällä Schwarzwaldissa 1000 metriä korkealla, pienessä puolikatolisessa pesässä, joka kesällä tarjoaa vaatimatonta virkistystä ja raikkautta. Tähän asti on täällä ollut äärettömän yksinäistä, vain pastori ja kansakoulunopettaja seurana. Mutta tämä on minusta hauskempaa kuin katsella Davos'ssa tuota vilinää, noita kärsimyskumppaneita, jotka eivät puhu muusta kuin kuoleman ja elämän mahdollisuuksistaan, ja sen ohessa kiihkeästi havittelevat kaikkein pienimpiäkin huvituksia, joita kohtalo heille armopaloina heittää. Ei, minä olen itse itselleni kylliksi, monesti jopa liiaksikin.

Vuorilla on vielä kaikkialla lunta, ja vain korpit kaartelevat vaakkuen lumipeittoisten ylätasankojen yllä. Minä en voi pitkälti kuljeskella, sillä tiet ovat lumisia tai rapakkoisia. Kävelen sentähden vain pitkin maantietä lähimpään kylään tai kappaleen matkaa kuusikkometsään. Mutta tuossa metsässä on jotakin jäykkää, torjuvaa, pidättyvää; me emme vielä ymmärrä toisiamme. Minulle on yleensä kaikki kuin suljettua, en osaa enää lähestyä ihmisiä ja esineitä. Luulen sen johtuvan siitä, etten ole tosi heitä kohtaan. Ja miksikäs minun pitäisi sellainen olla? Vain rakkaus pyrkii avomielisyyteen ja totuuteen. Minua pidetään miellyttävänä seuramiehenä, joka lyö korttinsa pöytään ja laususkelee arveluttavia sukkeluuksia ja yleensä ainaisella hirtehishuumorilla höystelee kohtaloaan.

Mutta pitäisikö minun paljastaa teille tämä revitty sielu, tämä köyhyys ja epätoivo? Te kauhistuisitte ja mykistyisitte, mutta minä en enää voisi teidän keskuudessanne elää.

Ehkäpä myöskin silloin pastori mehevällä, rattoisalla äänellään virittäisi saarnanuotin ja tarjoaisi minulle "Uskonnon lohdutuksia".

9. maaliskuuta.

Olen järjestänyt tarkkaan elämäni. Kello yhdeksään asti olen vuoteessa; emäntäni, vanha uuttera talonpoikaisvaimo, tuo minulle joka aamu kello kahdeksan aamiaisen. Sitten seuraa kylmä hieronta, johon minä tarvitsen nuoren pojan avukseni, koska menetelmä muuten ottaa liiaksi voimiini ja saa minut hengästymään. Kuinka alas voi vaipua! Luulenpa tosiaan, että olin aikeissa kirjoittaa tässä kuvauksen koko siitä liikuttavasta hoidosta, jota lahoavalle tomumajalleni omistan ja joka maksaa minulle melkein puolet päivästäni. Näin voi ihmiselle pieni tulla suureksi, kun häneltä kaikki suuri on otettu pois, Ainoa suuri minun elämässäni on minun onnettomuuteni, ja sitä minä en tahdo ottaa vastaan, minä kiellän sen, ja siksi ei se voi myöskään minua auttaa.

Ja yleensä, kuinka kyllästynyt olen kaikkeen, kaikkeen. Ja sittenkin — tätä onnen janoa ei voi sammuttaa, niin kovasti kuin itseäni sen takia vihaankin — —.

Ylhäällä Bergheim-kukkulalla on yksinäinen kuusi, jonka alla on penkki; he nimittävät sitä kaipaustenkuuseksi. Oikeastaan minua harmittaa tämä nimi; se keimailee tunteella, joka on parhainta ihmisessä. Varmaankin joku sukkela kylpyvieras tai kalvetustautinen koulutyttö on sen tuonnimiseksi ristinyt.

Tämän kuusen juurelta katselen kernaasti iltaisin maailmaan: vuoret sinisiä, tasangot valkeita, niiden yllä rusottava, hiipuva iltataivas. Ja kaikki tämä rauhallisissa, levollisissa viivoissa; vuoret kuin uneen vaipuneina pehmeässä hämyssä; lumi taivaan ruskosta punertavana, varjossa kylmän sinisenä; laaksossa olkikattoiset majat, joista savu nousee; etäällä iltakellot — —.

Voisin melkein itkeä, kun näen tämän. Kuinka kaunis, kuinka kaunis on maailma — mutta minä?

18. maaliskuuta.

Tänään olen tullut 29 vuoden vanhaksi.

Aamiaista tuodessaan toi emäntä mukanaan minulle muutamia maisemakortteja entisiltä parantolatovereiltani ja kirjeen eräältä vanhalta tädiltäni, joka säännöllisesti joka vuosi syntymäpäiväkseni kirjoittaa minulle käännytyskirjeen, sokeroiden sen rasialla itseleipomiaan anisleivoksia. Ja vaikka tuolle kirjeelle naurankin, en kuitenkaan tahtoisi jäädä sitä ilman. Onhan kuitenkin yksi ihminen, joka kuuluu minulle ja joka näkee minusta vaivaa, sillä käsiala on tutisevaa, kuten vanhan, sairaan käden kirjoitus. Me olemme kuoleva perhe, eikä minulla ole muita omaisia ketään. Sisareni kuolivat aikaisin, äiti sai isästäni tartunnan, ja minä näin hänen kuihtuvan pois, oma kohtaloni silmien edessä.

Kun sanoin emännälleni, että nyt oli minun syntymäpäiväni ja että hän sen tietysti jo oli korteista saanut tietää, ojensi hän minulle vanhan kuivuneen kätensä ja toivotti minulle terveyttä ja pitkää ikää.

"Eikö teillä ole mitään parempaa toivotettavana?" kysyin minä häneltä katkerasti naurahtaen. Silloin loi hän minuun suoran, lämpimän silmäyksen ja vastasi: "Jumalan rauhaa." Ja sitten hän meni ja jätti minut yksin.

Kummallinen toivotus ja juuri minulle! Mutta minä en voinut siitä pahastua hänelle.

3. huhtikuuta.

Opettaja miellyttää minua oikeastaan enemmän kuin pastori; hän on vielä nuori ja täynnä ihanteellisuutta. Minä nauran hänelle, pilkkaan häntä, saatan hänet intoiluun, lopuksi vihastukseen ja kadehdin häntä salaa hänen järjettömän optimisminsa vuoksi. Vahinko, ettei hän ole syvemmin sivistynyt; henkisesti ei hänestä ole minulle toveria, hänhän on niin nuorikin.

Niin nuori? Luulen, hän on melkein minun ikäiseni; olenko minä sitten sisällisesti niin vanhusmainen ja turtunut? Taikka niin kypsä?

Ei, kypsä minä en ole; kypsänä oleminen olisi iloisena olemista. Minä en ole edes alistunut, vaan jäykkä, katkera, ylpeä, intohimoinen "Ei" kohtaloa vastaan. Minä en tahdo tulla voitetuksi; se on oleva minun kunniani, että seison pystyssä kuin mies, viimeiseen asti. Mutta minusta on kuin olisivat itkemättömät kyyneleet minussa jääksi jähmettyneet; kun ne sulavat, luhistun minä kokoon.

Mutta minunhan piti puhua opettajasta eikä omasta itsestäni; yhä uudelleen palaan minä itseeni, aivankuin sellaisen ajatuksilla Ja tunteilla, jonka virta on viskannut kuivalle, olisi jotakin arvoa. Mutta opettajalla on arvoa, kaikkialla tapaan minä hänen jälkensä. Hän kulkee Naumanninsa kanssa pitkin ja poikin, kaikkialle, onnellistuttaen ja sivistäen kansaa. Sehän on itsessään mielettömyyttä, mutta hän uskoo siihen. Sitten käännyttää hän vielä muutamia lahjakkaitakin tähän uskoon, ja tässä, haluaisin melkein niin sanoa, hypnoottisessa tilassa ryömivät he yhdessä jyrkkää vuoria alas; he lukevat "sivistyneitä" kirjoja, Lienhard'ia ja Frensseniä, Shakespeareä ja Schilleriä, kokoilevat kiviä, kovakuoriaisia ja kasveja, ja kantavat nenänsä erinäisiä sentimetrejä korkeammalla kuin toiset. Mutta naisiin he vaikuttavat. Tällä pitkätukkaisella sukukunnalla on merkillinen veto voiman puoleen.

Kun Georg Steiner, se on opettajan nimi, tulee luokseni, on hän aina täynnä jotakin, jonka hän on lukenut tai jota hän suunnittelee. Silloin sivelee hän innoissaan pitkää, suoraa tukkaansa, niin että pitkät hiustukot harottavat hänen päässään, lukee minulle ääneen hirvittävällä laulavalla paatoksella kauneimmat ja vaikuttavimmat kohdat, ja kun minä sitten haluttomana pysyn paikallani lepotuolissa tai kylmän "aika sievää" sanon, silloin on hän ällistynyt kuten uneksija, joka on äkkiä herätetty. Monesti vetää hän minut vastoin tahtoani väittelyyn; mutta väitellä hän ei osaa, hän käy kiinni enemmän sydämellä kuin päällä. Hauskaa on minun sitten nähdä, miten hänen harmaat silmänsä tulevat yhä tummemmiksi ja hehkuvammiksi kuta enemmän hän innostuu, miten hänen kellahtavat kasvonsa punertuvat ja miten hän tulee puheliaaksi, kuten sellainen, joka puhuu "kielillä." Kun minä eilen rohkealla väittelemiselläni olin ajanut hänet umpikujaan, huusi hän tulistuneena; "Herra tohtori, tätä voittoanne minä en kadehdi teiltä, minä surkuttelen teitä sen johdosta."

"Siinä teillä ehkä on oikein", myönsin minä auliisti, "surkutelkaa vain minua, se on paras tapa, millä voitte minulle kostaa."

Jotakin oli hän varmaankin lukenut katseestani, sillä hän tuli äkkiä hämilleen ja loi minuun avuttoman lapsensilmäyksen. Mutta illalla toi minulle eräs koulupoika kimpun valkovuokkoja: "Tervehdyksenä opettajalta ja jotta herra tohtori huomaisi kevään saapuneen."

Hyvät ihmiset ovat minulle hiukan vastenmielisiä; he koputtavat aina ovelle, enkä minä kuitenkaan tahdo sanoa "sisään."

10. huhtikuuta.

Löwenissä tuuletetaan vuoteita; pääsiäiseksi odotetaan ensimmäisiä lyhytaikaisia kylpyvieraita. Lumi on väistynyt niityiltä ja peittää enää vain harmaana ja elähtäneenä, itsellensä inhona, pohjoisia rinteitä, notkoja ja kuiluja; mutta vuoriniityt ovat vielä alastomat, ainoastaan laaksossa, jossa vesi lukemattomissa uurteissa elähdyttää juuria, ne ovat heleänvihreitä ja täynnä lyhytvartisia kaunokkeja.

Tänään on aurinko paistanut koko päivän, se lämmittää täällä ylhäällä ohuessa ilmassa jo aika tuntuvasti. Minä vedin lepotuolini nurmikolle talon taakse ja paistattelin itseäni; eläimellinen mielihyvä levisi ruumiiseeni ja vaivutti horteeseen kaiken, aivot ja sydämen. Hyvä aurinkoäiti!

Myöskin kottaraiset ovat tulleet ja viheltelevät aamuisin ikkunani edessä. Ne pesivät pönttöön, jonka pikku Philipp, emäntäni poika, edellisellä viikolla on valmistanut, ja jotavarten hän on lainannut minun taskuveistäni. Kiitokseksi vuoleskeli hän kuistin täyteen lastuja ja piti minulle seuraa.

"Herra opettaja on sanonu', että mun pitäisi tehdä tuollainen pikku mökki linnuille, se olis' hyödyllinen," alkoi hän.

"Niin, siinä teet oikein."

Äänettömyys.

"Toi opettaja on niin viisas."

Minä myönnän.

"Mennä vuonna löysi Hirschwirtin Pekka ison toukan, ja opettaja kasvatti sen, ja siitä tuli suuri, niin nätti perhonen, ligusterperhonen on sen nimi, opettaja sano! Opettaja tietää joka kukan nimen ja joka eläimen nimen."

"No, ja mitäs hyötyä siitä on?" kysyin minä epäilevästi.

Poika vaikeni ymmällään ja vuoli edelleen. Lopulta sanoi hän huoaten: "Mä tähtösin ja tietää kaikki." Ja sitten veti hän päänsä taakse päin ja otti torjuvan ilmeen, ikäänkuin olisin tullut häntä liian lähelle.

Vihdoin oli rakennus valmis, ja Philipp tarkasteli sitä mieli hyvänä.

"Eiks' tossa vois' vaikka itte asua?" kysyi hän minulta ylpeästi ja piti työtänsä nenäni alla.

Minä en voinut olla myöntämättä, vaikka esine oli vino ja vailla rakennustaiteellista viehätystä. Mutta en tahtonut sammuttaa iloisista lapsensilmistä säteilevää valoa. — Luomisiloa! Siinäkään ei mitään minulle! Aina päältä katsoa, ei koskaan itse iloita! Ja siitä ei muka pitäisi katkeroitua?

1. toukokuuta.

Olen maannut muutamia viikkoja vuoteessa. Huhtikuun ilma aiheutti minulle sietämättömän katarrin, ja kuume ei tahtonut poistua. Ei ole oikeastaan hullumpaa olla hiukan kuumeessa: levätä tunteet velttoina ja puolivalveilla antautua unelmiin, joiden kulkua voi ohjata. Seinäpaperi minun huoneessani on hyvin sisältörikas. Siinä on paksuja ruusuja, kussakin kolme lehteä ja kaksi nuppua, jotka saavat mitä kummallisimpia muotoja; milloin ne ovat suuria herhiläisiä, joiden surinan melkein kuulen, kun veri kohisee suonissani, milloin lihavia, munkkeja käyden juhlakulkueessa, milloin konnia, joilla on pikku kruunut päässään, aivan kuin olisivat suoraan sadusta esiin hypänneet. Sitten on ikkunoiden välissä seinäpaperissa suuri tahra, siltä kohdalta on joskus satanut katon läpi ja väri on tuhraantunut, ja sohvan yläpuolella on seinälampusta johtunut öljytahra. Nämä kaksi ovat kuumeen kiihdyttämälle mielikuvitukselleni anteliaimpia; milloin esittävät ne pirullisia irvinaamoja, milloin suloisia tytönkasvoja.

Enimmäkseen muistutti vesiläikkä minulle eräästä saksalaisesta opettajasta, jota kohtaan kerran tunsin hullua, salattua pojanrakkautta. Hän piti myös minusta, huomasin sen, kun hän siveli pehmeää, ruskeaa tukkaani, joka aina oli niin sopimattoman pitkä, että he nimittivät minua runoilijaksi, tai kun hän kohotti leukaani ja katsoi minua silmiin. Hänen katseessaan oli jotakin tutkivaa ja pyytävää, ja minä tein aina hyviä päätöksiä ja salaisia lupauksia, kun hän minuun noin katsoi.

Nyt hän on minut jättänyt; minä en ole missään suhteessa pitänyt, mitä olen luvannut. Kaksi vuotta sitten loukkasin häntä syvästi purevalla huumorillani. Mutta mennös vaan, minä en voinut sinua pidättää! Tai olisiko minun pitänyt ilmaista sinulle, miltä sisässäni näytti, vikistä ja valittaa sinun edessäsi. Sitä ei tee kukaan mies, ei ainakaan miehelle.

Mutta vielä tänään minulle luottaa tuskaa, ettet sinä syvemmälle minuun silloin katsonut, et arvannut epätoivoista tilaani. Kuumehoureissani näin aina sinun kauniit lyhytnäköiset silmäsi, jotka minuun tuolta ikkunoiden välistä katsoivat, ja aamulla selvenneenä näin taas vain tuon vanhan levinneen vesitahran.

Niin, nyt olen muka jälleen taas "terve", kuten minulle vakuuttaa lääkärini. Originelli mies, juoppo, mutta nerokas, vaikkeikaan juuri lääkärinä. Miehellä on viulu ja ääni siinä — — —.

Kun hän on juonut niin paljon, että kaikki esteet ovat poissa, silloin soittaa hän minulle tavallisesti jotakin. En voi sitä aina sietää, sillä hänen soittonsa pyrkii kääntämään sydämeni nurin, ja mitä silloin tulee esille, sen tahdon mieluummin pitää itselläni.

Hän on joskus maailmassa saanut lääkintöneuvoksen arvonimen, en tiedä mistä hyvästä. Hän on lihava, pyöreäruumiinen mies, silmät rasvakerrosten sisässä, kasvot kuparinväriset, tukka harmaanvaalea, harjaksinen, lyhyeksi leikattu ja törröttävä kuin vaateharja.

Me teemme yhdessä pilaa sairaudestani ja elämästä ja kuolemasta ja naisista. Sen ohella koputtaa hän rintaani tai kuuntelee valtimoani. Minä sanon silloin pilkallisesti: "Kaikin mokomin, tohtori, älkää vaivatko itseänne! Ei ole mitään tehtävissä."

"Siinä teillä on taaskin oikein", myöntää hän ja lyö minua hyväntahtoisesti naurahtaen polveen, "te olette sittenkin ymmärtäväisin potilas, mikä minulla milloinkaan on ollut".

On niin epämukavaa teeskennellä, ja hän on iloinen, kun hänen ei minun luonani tarvitse niin tehdä. Ja minä olen sittenkin tuollainen kirotun heikko poika, joka olisin hänelle kiitollinen valheesta, vaikkapa näkisin sen lävitsekin. Eihän ehkä aina voi tietää — — —.

Vanha eukko on hoitanut minua erittäin uskollisesti; kovin mielellään haluaisi hän koettaa minuun erinäisiä parannuskonsteja, ja epäilenpä, että hän ainakin jonkun pyhimyksen on vahakynttilällä lahjonut puolelleni; mutta simpukkateestä, jota hän minulle yskää lieventävänä ylisteli, olen väristen kieltäytynyt.

Oikeastaan hän on liian ruma esteettisesti tuntevalle ihmiselle, jollainen minä olen; mutta hänen loisteettomissa silmissään on äidillinen katse, ja siitä minä unohdan hampaattoman suun, pörröiset, harmaat hapset ja kumaran vartalon. Tuollaisesta katseesta voi vaimoväelle antaa paljon anteeksi, ja kuitenkin tunnen itseni persoonallisesti loukatuksi, jos tämä äidillisyys minua kohtaan tulee liian peittelemättömästi ilmi. Minä esiinnyn itselleni silloin niin pienenä, niin apua tarvitsevana, ja että sellainen olen, sen tahtoisin kuitenkin kernaasti unohtaa. Epäjohdonmukaisuudeksi sitä sanotaan.

Kun hän minulle tänään ruskealla, kuivettuneella kädellään ojensi pesuveden, täytyi minun ajatella, että tämä sama käsi on kerran painava silmäni kiinni, ja tämä käsivarsi tukeva minua viimeisessä vaikeassa kamppailussa ilmasta ja elämästä. Minä pakotin itseni tarkasti katsomaan kättä, joka piti vatia edessäni. Se oli elämän kuumuuden kuivettama, luiseva ja suonikas aina rumuuteen saakka. Hänen on täytynyt paljon kärsiä, kädessä on ilmettä mutta myöskin voimaa. Minun omani on kapea ja veltto ja valkoinen, sinisuoninen.

8. toukokuuta.

Vanha rouva Bühler'ini on kovassa touhussa; hän kulkee ympäri huoneita ja puhdistaa ja pesee ja asettaa kuusenkäpyjä ja kevätesikkoja pariin hirveän kirjavaan maljakkoon. Lisäksi tuoksuu sipulikakuilta aina minun huoneeseeni asti. Kun kysyin häneltä, kuningastako tänne odotettiin, vastasi hän loistavin silmin: "Eikä, vaan minun poikaani, joka tänään pääsee pois laitoksesta".

Lähemmin kysyttyäni sain kuulla, että poika oli eräässä tylsämielisten hoitolassa, jossa hänelle koetettiin opettaa puhtautta ja jotakin käsityötä. Nyt tulee hän jälleen kotiin ja koettaa olkihattujen punomisella ansaita leipänsä. Hänen jalkansa ovat halvatut, mutta äiti on ainoan kadulle päin olevan ikkunansa ääreen asettanut vanhan lepotuolin ja ikkunanreunukselle kauneimmat kurjenpolvi- ja neilikkakukkansa, jottei pojalle tulisi aika pitkäksi ja hän näkisi jotakin kaunista.

"Vaivanen poikaparkahan se on", sanoi äiti suorasukaisesti, "ja parempi olisi, jos hyvä Jumala korjaisi hänet pois, mutta iloitsen kuitenkin niin, että tuskin maltan odottaa".

Sen lisäksi vaimolla tuskin on mistä elää, mies loukkaantui vuosia sitten puunkaadannassa, ja vaimo on molemmat pojat yksin kasvattanut. Perheen päätulolähteenä olen minä, ja kuitenkaan ei minun vaatimaton, puukuistilla varustettu huoneeni ole kallis.

* * * * *

On ilta, ja poika on täällä. Naapuri on mennyt karjamarkkinoille kaupunkiin myömään vasikkaansa ja paluumatkalla on hän noutanut Jaakon laitoksesta. Jo tuntia ennen heidän tuloaan juoksi äiti sunnuntaipuvussaan ulos, varjosti silmiään ja tähysteli alas puutonta tietä pitkin. Minuun suorastaan tarttui hänen levottomuutensa ja siirsin tuolini avatun ikkunan eteen, sillä ilma oli lämmin. Vihdoin näkyi tomupilvi, kuului jyrinää, ja silloin syöksyi äiti nauraen ja itkien päristeleviä hevosia vastaan.

"Niin, Jaakko, sinäkö tosiaan siellä? Ja niin suureksi kasvanut, oikeinhan sinulla on jo viiksetkin!" Sitten asetti hän tuolin vaunujen viereen ja ajomies auttoi häntä laskemaan nuoren miehen alas.

Kyläntielle kerääntyi luonnollisesti kansaa töllistelemään, mutta minä käänsin silmäni pois, sillä ei ole mikään suuri nautinto katsella inhimillistä kurjuutta ja heikkoutta. Sitten he kantoivat hänet tuolissa sisälle, ja katselijat menivät matkoihinsa. Hän ei ole ruma, tuo nuorimies, eikä näytä erikoisen tylsältäkään, vaikka hän äidilleen yhä hämillään ystävällisesti irvistelikin; mutta hän tunsi äitinsä ja iloitsi. Hänen jalkansa ovat aivan lyhyet ja voimattomat, yläruumis sitävastoin näyttää säännöllisesti kehittyneeltä.

Usein ajattelen, että oli onni, ettei minun äitini tarvinnut nähdä sortumistani, niin katkeran välttämättömästi kuin häntä tarvitsisinkin. Minua olisi alati kalvanut syyllisyyden tunne siitä, että aiheutan hänelle surua ilon asemesta. Ja sitten olisin koettanut teeskennellä hänelle tyytyväisyyttä ja olisin tässä panssarissa käynyt päivät päästään ja olisin itseäni vaivannut ollakseni häntä vaivaamatta. Ja sitten olisi se ehkä kuitenkin ollut turhaa, sillä äidit näkevät terävästi.

31. toukokuuta.

Tänään toi rouva Bühler minulle olkihatun, jonka hänen poikansa on minulle punonut, koska olen niin hyvä häntä kohtaan. Taivas, kuinka halvalla voi olla hyvä! Pari ystävällistä sanaa, välistä muutamia makeisia, joista hän kovasti pitää. Kun tyystemmin ajattelen, on se pikemminkin itsekkyyttä, sillä minua masentaa alakuloisten kasvojen näkeminen. Taaleria, jonka hatusta tarjosin, ei vaimo tahtonut millään ottaa vastaan, hattu oli muka lahja. Silloin panin tuon leveälierisen hökötyksen päähäni ja menin alas Jaakon luokse. Hänen kasvonsa aivan säteilivät, kun hän näki minut, ja hän vakuutti nieleksien ja änkytellen, silmin ja käsin, että minä olin kaunis tuossa hatussa. Kiiltävästä taalerista tunsi hän lapsellista iloa, hän pyöritteli sitä ikkunalaudalla sinne ja tänne ja nauroi, iloisena kuin lapsi, kun se kirkkaalla helähdyksellä putosi lattialle.

"Minä ansainnut!" huusi hän ylpeänä äidille, joka tuli tupaan.

Ulkona tiellä veteli pari poikaa pilkkalaulua nuorukaisparasta; uskomattoman raakoja voivatkin lapset olla. Rampa käsitti pilkan sangen hyvin, sillä hänen kasvonsa synkistyivät, ja hän torjui koko ajan:

"Älkee laulako, älkee laulako!"

Mutta äkkiä hän hymyili kirkastuneena, ja hattuani osoittaen sanoi: "Mä teen sieviä hattuja, noi tyhmiä poikia, noi!"

Minä nyökkäsin hänelle, ja sitten ahdisti minua jokin kurkussa. Tuo kurja tylsämielinenkin tuntee itsensä hyödylliseksi jäseneksi yhteiskunnassa, mutta mitä teen minä? Minun ei ole ollut raskasta luopua kutsumuksestani. Lakimies? Hyvä jumala, sellaiseksi tullaan, ilman rakkautta ja ilman vihaa. Hyvä tulevaisuus, kunnioitettu asema en ole kyyneltäkään sen takia vuodattanut. Muutoin herkuttelen taiteella ja kirjallisuudella ja pistän joskus nenäni tieteellisiin kirjoihin. Ihanteellisina vuosinani tahdoin tulla runoilijaksi, ehkä sentähden, että professori antoi minulle ainekirjoituksessa arvolauseen "sangen hyvä" tai että ensimmäisen rakkauden suloinen tuska oli puristanut minulta muutamia onnistuneita kaipauslauluja. Ainoa, mitä todella rakastan, on luonto. Se ei ole minulle koskaan elämässäni tehnyt pahaa, mutta aina hyvää. Vaikkei se voikaan minua auttaa, siroittaa se kuitenkin tielleni kukkiaan ja auringonsäteitään ja sivelee hellällä äidinkädellä polttavaa otsaani.

2. kesäkuuta.

Tänään ovat ensimmäiset kylpyvieraat jutellen ja lörpötellen kulkeneet ikkunani ohitse; lapset kesälomasta innoissaan, joka kukasta ihastuneina, isä ylevänä, kohotetuin päin näiden ilojen jakajana, narisevalla äänellä kaikesta tietoa antaen ja selittäen; äiti kyhnystellen perässäpäin, taluttaen kahta vääräsääristä, riisitautista poikasta; nähtävästi kaksoset. Nuo ihmiset eivät näyttäneet kauniilta eivätkä rakastettavilta, mutta minä tunsin kateutta perheenisää kohtaan. Tälle hengenahdistusta potevalle rouvalle ja hänen lapsilleen merkitsee hän jotakin huolimatta pöyhkeilevästä, kuivasta pedanttisuudestaan. Kenelle olen minä jotakin?

Tai onko se lopultakin minun syyni? Ja kuitenkin kaipaan niin äärettömästi rakkautta, olentoa, joka olisi minulle hyvä, joka kuuluisi minulle! Mutta kuka koko tässä avarassa maailmassa voisi ja tahtoisi kuulua minulle? Voi äiti, äiti, miksi olet jättänyt minut niin yksin! — — —

3. kesäkuuta.

Georg Steiner on hyvin kiihdyksissään; se oli aivan naurettavaa. Me istuimme eilen illalla Löwen'issä, pastori ja minä, ja odotimme kolmatta toveriamme korttipeliin. Ilta oli melkein liian kaunis kortinpeluuseen, itse paksu pastorikin tuli kaihomieliseksi, risti kätensä vatsan yli, pyöritteli peukaloitaan ja alkoi puhua nuoruudestaan ja pienestä vaaleasta serkusta, joka oli hänen vanhempiensa talossa elänyt.

"Niin, ei ole aivan helppo meidänkään kutsumuksemme; jos minusta olisi tullut maanviljelijä, kuten isäni, voisi minulla nyt jo olla kuusi poikaa ja tyttöä, ja he ehkä olisivat yhtä vaaleita ja sinisilmäisiä kuin pikku Marie-serkku."

Ja näin puhellessaan hän katsoi peräti surumielisenä punaiseen iltaruskoon.

"Hiukan vähemmän rasvaa olisi kai teihin siinä tapauksessa karttunut", sanoin minä ilkeästi, luoden silmäyksen kiusoittaviin rasvakurttuihin hänen käsissään.

"Eipä olisi vahingoksi, herra tohtori. Mutta pyydän, älkää ymmärtäkö minua väärin. Olen kaukana siitä että katuisin jotakin tai nureksuisin pyhää kutsumustani. Se oli vain tuollainen ohimenevä surumielinen ajatus, joka minulle tuli. Sellaisia saa helposti näinä lauhkeina, kaihoisina kevätiltoina. Te tulette sen ymmärtämään, herra tohtori."

Että tuo lihava, hyvinvoipa, alati tyytyväinen pastori oli eräässä mielessä hänkin perinnötön, johtui vasta tänään mieleeni.

Sitten tuli opettaja, hatuttomin päin, hiukset harallaan ja mustetahra keskisormessa.

"Tiedättekö uusimman tapahtuman?"

"En, sitä en tiedä koskaan."

"Korkea virasto lähettää minulle tänne naisvirkatoverin aliopettajan paikalle; kaunis juttu!"

"Te voitte mennä naimisiin hänen kanssaan, silloin olette opettajattaresta irti."

Steiner teki kauhistuneen eleen. "Mennä naimisiin? Ei—i, tiedättekö, otan silloin mieluummin jonkun talonpojan tyttären, sievän, nuoren." "Varakkaan", täydensi pastori, mutta opettaja ei ollut kuulevinaan.

"Tunnen vain hirvittäviä naisvirkatovereita, ja ylipäänsä — vastustan naisten tunkeutumista kansakouluihin."

"Minusta se taas on oikeus ja kohtuus", alkoi pastori leveästi, "ja minkätähden? Me esimiehet tulemme paljon paremmin toimeen heidän kanssansa, kuin teidän nykyaikaisten nuorten herrojen; te olette kaikki salaisia Häckel'in kannattajia, mutta heissä on vielä jäljellä kunnioitus kirkkoa ja uskontoa kohtaan, ja pienistä koulutoimistaan suoriutuvat he myös paremmin kuin miehet".

Opettaja kuunteli happamen näköisenä hengellisen miehen ylistyspuhetta.

"Mutta herra Steiner", ryhdyin minä puheeseen, "en tunne teitä ollenkaan nyt; te, niin ihanteellinen, edistysmielinen, kansan onnea harrastava, te raivoatte pikku opettajatar-parkaa vastaan, joka urhoollisena ja iloisena täyttää tehtävänsä?"

"Tähän sopii myöskin sanoa: Varjelkoon, rakas Florian, sytytä mieluummin muita taloja", nauroi pastori miellyttävästi.

Opettaja punastui ja katseli meitä epävarmasti.

"En tietysti usko... minä... tuota... minulle olisi kuitenkin virkaveli mieluisampi kuin tuollainen vanha neitsyt."

"Mutta entäs nuori?" kiusoittelin minä.

"Ne ovat melkein vieläkin pahempia, silloin täytyy aina pitää itsestään vaarin, olla kohtelias ... Ja ylipäänsä... naisten kanssa on vaikea seurustella toverillisesti."

"Mutta maksaa vaivan", vastasin minä, aivan kuin olisin naisasioissa ollut äärettömän kokenut; ja keitä olen oikeastaan tuntenut? Paitsi äitiäni — — —

Eiköhän jokaisessa naisessa ole tavattavissa myöskin ystävätär, ja emmeköhän me miehet ole vain liian kömpelöitä ja taitamattomia, tai liian himokkaita? On ylipäänsä tyhmää ja köyhyyden todistus meille miehille soimata naisia, sillä raa'oille egoisteille ja pelkureille eivät he sielullisessa kauneudessaan koskaan avaudu.

Koomillista kyllä, erotamme soimatessamme aina oman äitimme luvusta pois, ja kuitenkin voivat kaikki nuo parjatut naisraukat olla äitejä ja sen kautta merkitä joillekin ihmisille hyvyyttä, lämpöä ja kotia. He jäävät alati kunnioitetuiksi lapsilleen huolimatta heikkouksistaan ja virheistään.

Mutta me miehet olemme sokeita, ja soimaaminen on hauskaa, ja minä itsekin teen mielelläni niin — — —

Sen ohessa tunnen iloitsevani opettajattaresta, vaikkapa hän olisi vanhakin. Naiset puuttuvat täällä minun elämästäni, ainakin sivistyneet, jotka sellaiselle ihmiselle kuin minulle voisivat olla ystävättäriä.

Monesti ajattelen, että voisin jollekulle naiselle olla paljon — — —

9. kesäkuuta.

Minun elämäni kuluu niin tasaisesti, etten ollenkaan huomaa, miten päivät siirtyvät ja miten jokainen niistä saattaa minut lähemmäksi hautaa. Ruumiini rasittaa minua vähän, vieno, puhdas, ilma täällä ylhäällä tekee kipeälle keuhkolle hyvää, minä yskin tuskin ollenkaan ja nukun hyvin. Jospa lääkäri sittenkin olisi erehtynyt? Jos sairaus kehittyisikin paljoa hitaammin tai pysyisi paikoillaan? Mahdotonta ei tämä kaikki suinkaan ole!

Ah elämä, suloinen elämä! Jospa vielä kerran saisin sinun hurmaavan maljasi huulilleni viedä kuinka ahnaasti minä joisin sen, polvistuen ja hartaudella, ei hurjassa samppanjahuumassa, kuten kerta ennen — — —

Ruusut kukkivat; ulkona pikku puutarhassa kaalinkupujen ja salaattisarkojen välissä ne kasvavat, ja naapuritalon ruskeata puuseinää pitkin kohoavat, tyttären kamarinikkunan ympäröiden. Kun minä kuistillani lepään, leyhyvät vienot tuoksut ympärilläni. Myöskin lehmukset kukkivat, tuuli tuo minulle puistokäytävästä kokonaisia tuoksupilviä huoneeseeni, ja kunnon Steiner lahjoittaa minulle pitkävartisia, itse oksastamiaan ruusuja, hienon värisiä ja nimisiä, ikäänkuin olisin hänen nuori virkasisarensa. Hän, opettajatar, on nimittäin nyt myöskin täällä; en ole nähnyt häntä vielä, ja Steiner on verrattain vähin sanoin hänestä puhunut. Aivan niin huonosti kuin hän pelkäsi, ei asia muka ole, ja tulokas tuntuu olevan aika miellyttävä henkilö. Silloin voisin minä ehkä vielä kerran, kuten ennen niin usein, katsella, kuinka toiset armastelevat. Mutta Steinerille suon kernaasti rakastettavan tytön, ja tahdon ilman kateutta iloita, kun hänellä on onnea; hän on kelpo nuori mies, mutta naisia kohtaan arka kuin tyttö. No, ehkäpä minä voin häntä auttaa; avioliittojen rakentaminenhan on elämästä erotettujen etuoikeus ja antaa heille edes hiukkasen rakkauden aistimusta.

Muutoin näen hänet itse huomenna. Löwenin isäntä on pyytänyt minua, nyt kesällä, mikäli mahdollista aterioimaan suuressa yhteisessä pöydässä, koska hänen henkilökunnallansa oli ylenmäärin työtä. Hän arveli myös, että se olisi minulle hauskempaa. Niinpä tahdon tehdä hänen mielikseen ja koettaa, mutta vastenmieliseltä se minusta tuntuu, sillä olen tullut melkeinpä hiukkasen ihmisaraksi, ja pelkästä mielenliikutuksesta en saa syödyksi kyllikseni.

10. kesäkuuta.

Nyt olen siis oppinut tuntemaan Heilwig Waldenin. Jo pelkkä nimi aiheutti minulle miellyttävän ennakkoarvostelun; siinä on jotakin vakavaa, omalaatuista, kuten sen omistajassakin.

Kun päivällisen aika lähestyi, aloin tehdä ulkonaista ihmistäni seurakelpoiseksi. Otin esiin mustan takkini ja etsin kauan sopivaa kaulaliinaa. Vaatevarastoani ei ole puoleen vuoteen uusittu, nyt sain siitä harmia; lopulla löysin kuitenkin oliivinvihreän kaulaliinan, jossa en näyttänyt niin kalpealta, valkoinen oli liian juhlallinen ja mustassa olin kuin mikäkin pappi. Minun täytyy tunnustaa, että käyttäydyin kuin itserakas tanssikoulun oppilas. Otin käsille viiksentaivuttajani, joihin minä en täällä enää ollut koskenut ja panin toimeen oikein hävityksen kauhistuksen liinavaatelaatikossani. Että täkäläinen kylänsilittäjä oli niin huono taitaja ammatissaan, ei ollut minulle tähän asti lainkaan tullut mieleen. Lopulta saatoin joltisellakin tyydytyksellä jättää peilin rauhaan. Minun täytyi nauraa huolellisuudelle, jota panin asuuni, mutta tietoisuus siitä, että on hyvin puettu, antaa eräänlaisen varmuuden ihmisten keskellä, ja se oli minulle hyvin tarpeen.