Part 4

Syksy on käsissä, se on tullut aikaiseen tänä vuonna. Kun kävelen peltojen poikki, tunnen kirpeän hampun tuoksun, ja naiset kylässä laittavat hamppuloukkuja kuntoon. Alakuloisesta lehtien putoamisajasta ei täällä kuusimetsässä mitään tiedä, mutta ei myöskään lehtimetsän väriloistosta, jolla syksy kuin paukuin ja trumpeetein tulee sisälle.

Vanha rouva Bühler'ini on tänään tehnyt minulle tulen uuniin. Se rätisi ja paukkui, ja hiljainen, kodikas savujuova tunkeutui raoista esille. Se tuoksui jo talvelta ja joulukuuselta. Hoitovieraat lähtevät myöskin pakoon; minä olen jo kauan sitten saanut heistä tarpeekseni, erikoisesti nuorista herroista, jotka eivät tiedä parempaa tekemistä, kuin hakkailla Heilwigiä ja kierrellä hänen koulutalonsa ympärillä. Sen osaamme me kyllä itsekin täällä Bergheimissä, Steiner ja minä. Steiner parka! Tunteeni häntä kohtaan tulevat jälleen huomattavasti lämpimämmiksi, sittenkuin Heilwig lahjoitti minulle ystävyytensä. Minä melkein säälin poika raukkaa huolimatta hänen kahdesta terveestä keuhkostaan.

Ensi viikolla tahdon hänen lukuseurassaan pitää esitelmäni. Olen pannut siihen paljon huolta, aivan kuin olisi se tohtorinväitöskirjani. Heilwig lausuu "Kello" -runon ja "Habsburgin kreivin" ja lisäksi vielä muutamia pienempiä. Pidän esitelmän vapaasti; kansaan vaikuttaa vain se, mikä tulee suoraan sydämestä. Minä toivon, etteivät hermoni jätä minua pulaan ja ääneni myöskään.

Julietta arveli tänään, etten ole pitkiin aikoihin näyttänyt niin terveeltä kuin nyt. Hän väittää, että minulla on oikein punaiset posketkin. Se on nyt turhaa puhetta se, sillä parhaimpinakin aikoinani olen aina ollut kalpea. Mutta kotona lasipalaseni edessä, jota rouva Bühler nimittää peiliksi, huomasin, ettei minun, mitä kauneuteen tulee, vielä pitkiin aikoihin tarvitse väistyä muiden miespuolisten kumppanieni tieltä.

15. lokakuuta.

Tuo suuri ilta on ohitse, ja minä olen tyytyväinen. Vihdoinkin olen taas jotakin _tehnyt_. Filosofit kyllä väittävät olevan tärkeämpää, että ihminen on hyvä kuin että hän tekee hyvää.

Mutta se on pötyä; ellei ole toista, ei ole toistakaan, ja hyvät teot ovat kaste, jota ilman meidän itsetuntomme täytyy kuivua.

Kello kahdeksan piti esitelmän alkaa ravintolan salissa. En voi sanoa, että olin täysin rauhallinen, sillä illallisateriasta en saanut palaakaan alas, mikä seikka Philipp'iltä, joka nouti ruoka-astian, houkutteli esiin iloisen hämmästyksen huudahduksen. Aivan hitaasti lähdin sitten astelemaan ravintolaa kohden. Oli kylmä, ja hengitys tuli suustani huurupilvinä. Siellä ja täällä kopisivat kiireiset askeleet kovettuneella tiellä, ja tummia haamuja katosi ravintolaan, josta leveä, kirkas valo lankesi tielle.

Ovella otti minut vastaan opettaja, joka oli yhtä hermostunut kuin minäkin, mutta vähemmän salasi sitä. Kun astuin saliin, oli se jo mustanaan ihmisiä. Räikeästi valaisevat, suojustimettomat öljylamput riippuivat matalassa mustuneessa katossa, tiheään asetettujen pöytien ääressä istui sekaisin miehiä ja naisia, jokaisella oluensa tai omenaviininsä edessään.

"Hanjörg, tänään ei saa polttaa", torui opettaja leikillisesti nuorta Berghofia, joka rakkaasti silmäili piippuaan.

"Ilman piippua tuntuu kuin palelisi toista jalkaa."

"Pistä se sitten kylmiltään suuhun", neuvoi hänen naapurinsa, "minulla paleltaa myöskin joskus jalkoja".

Sukkeluus sai osakseen kaikuvan naurunhohotuksen. Opettaja vei minut erään valkealla liinalla peitetyn pöydän luo, jonka ääressä pastori istui viinilasi edessään ja ivallisesti hymyillen tarkasteli talonpoikiaan; hän suhtautuu tähän Steinerin puuhaan hyvin epäilevästi. Myöskin Heilwig istui siellä vaaleisiin puettuna, miellyttävänä ja yksinkertaisena, mutta kalpeana ja arkana. Hän tarttui ohirientävää Juliettaa esiliinan nurkasta kiinni ja pyysi hiljaa: "Tule istumaan viereeni, minun on niin paha olla yksinäni miesten joukossa."

Mutta minä olin kuullut hänen sanansa. "Olenhan minä täällä", sanoin nuhtelevasti. "Eikö veli voi olla sisarelle myöskin turvana?"

Hänen silmänsä kirkastuivat, kun tämän sanoin, ja hän ojensi minulle pienen, kylmän kätensä pöydän ylitse.

"Minua peloittaa", sanoi hän puoliääneen.

Tällä hetkellä katosi oma hermostuneisuuteni kokonaan, minä hymyilin hänelle rohkaisevasti ja lähetin Steinerin pyytämään metsänhoitajan väkeä tulemaan istumaan pöytäämme, jotta Heilwig saisi toivomaansa naisseuraa, sillä Juliettan täytyi pitää huolta tarjoilusta, ja osoitin itseni yleensä joka suhteessa tilanteen herraksi. Ah, saada suojella ja varjella tuollaista hentoa pikkulintua — — —.

Salissa oli äänekäs surina kuin mehiläispesässä; eivät ainoastaan seuran vakinaiset jäsenet olleet tulleet, vaan kaikki tahtoivat kerran nähdä "sivistävää huvitusta". Meitä lähellä olevassa pöydässä istuivat tiheään tungettuina kuin kanat orrella kirkkokuorolaiset, joita opettaja tänään tahtoo väärinkäyttää kahden maallisen laulun esitykseen.

Steinerin antamasta merkistä kiipesivät nuoret miehet ja naiset korokkeelle ja avasivat juhlan laulamalla "Freude, schöner Götterfunken". [Schillerin runosta "An die Freude", jonka Beethoven on säveltänyt IX:ssä sinfoniassaan. — Suom.] Se kuului melko hyvältä, vaikkakin jonkunverran epätasaiselta. Oli hauskaa nähdä Steinerin johtavan; milloin huitoo hän vimmatusti käsiään ilmassa, milloin pyörittelee johtajansauvaansa liian hillittömästi ääniä päästelevän basson pään yli, milloin seisoo varpaillaan, hymyilee autuaallisesti, levittää kätensä kuin siunaukseen ja kuiskaa kuuluvasti: "Nyt vain hengähdyksenä".

Mutta se oli kuitenkin sangen kaunista ja (kuten jälkeenpäin lehdessä oli luettavissa) "hyvin onnistunutta esitystä palkittiin runsailla suosionosoituksilla".

Sitten nousin vihdoin minäkin korokkeelle, kuulin oman ääneni, joka oli hiukkasen samea, mutta kuitenkin selvä, enkä nähnyt muuta kuin tiheän joukon hikisiä kasvoja ja Heilwigin tumman pään. Hän pysyi kumarassa ja minuun ainoatakaan silmäystä luomatta. Kun olin saanut ensimmäisen lauseeni sanotuksi, katosi minusta kaikki arkuus. Sydämeni, joka ensin oli ollut rinnassani kuin räpyttelevä lintunen, tuli rauhalliseksi — minä tiesin, että esitelmäni onnistuisi.

Saadakseni hiukan levähtää puheen aikana olin sijoittanut Heilwigin lausuntonumerot väliin.

Se oli kaunista! En kääntänyt hetkeksikään silmiäni hänestä, ja pastorikin oli kadottanut ylimielisen katseensa. Mitä kaikkea sisältyykään tuollaiseen pehmeään, kirkkaaseen naisääneen. Hän lausui hyvin koruttomasti ja alussa arasti; sitten tempasi runo hänet mukaansa, hänen silmänsä loistivat, hänen kalpeat poskensa värittyivät, ääni tuli täyteläisemmäksi ja syvemmäksi, esitys voimakkaammaksi. Talonpojat kuuntelivat äänettömällä hartaudella. Kun hän oli lopettanut, ei kukaan ajatellut taputtamista, ja vasta vähitellen haihtui lumous.

Olisin tahtonut suudella hänen käsiänsä kaikkien ihmisten nähden, nyt saivat vain silmäni puhua hänelle. Sitten lopetin esitelmäni, hiukan aikaisemmin kuin olin ajatellut, sillä huomasin, että ääneni alkoi sortua. Kun suosionosoitukset olivat loppuneet, valtasi kirkkokuoro jälleen korokkeen ja lauloi "Kello"-runosta osan: "Holder Friede, süsse Eintracht". Soolo-osat lauloi neljä erikoisen hyvä-äänistä mies- ja naislaulajaa. Ennenkuin Steiner ehti loppupuheeseen tavallisine kiitossanoineen, poistuin minä hyvästiä jättämättä, sillä tunsin, miten vastavaikutus seurasi hermojännitystä. Vain rouva Bühler oli huomannut äkillisen poislähtöni ja kiiruhti juoksujalkaa perääni.

"Kyllä se ol' kaunista", vakuutti hän minulle, kun hän oli tavoittanut minut. "Ja neiti Walden! Niin kävi syämeeni, että oikein täytyi itkeä kuin kirkossa. Ja teiän puheenne! Sill' viisiä ei meiän pastorikaan osaa, se kävi kuin rasvattu. Enpä ois' tuota uskonu'", lisäsi hän päätään pudistellen, "Schiller! Ja niin kauan jo ollut kuolleena? Sen olisin mä tahtonu' nähä".

En vastannut mitään, sillä olin pannut kaulaliinan suuni eteen kylmän ilman vuoksi. Äkkiä sanoi vanha rouva nokkelasti: "Minä luulen, että tommosia värssyjä voisitten tekin tehä niinkuin Schiller".

Nyt täytyi minun jo nauraa. Tuo viekas eukko!

Sitten kiiruhti rouva edeltäpäin, sillä minä laahustin hänen vauhdikseen liian hitaasti, ja kun saavuin tupamme luo, tervehti minua jo lampunvalo huoneestani, ja eukko valmisti keittiössä munakokkelia, joka minun ehdottomasti oli syötävä.

Pari päivää tunsin itsessäni vielä ponnistuksen vaikutuksen, mutta se ei minua kaduttanut. Steiner ja Heilwig kävivät minua katsomassa seuraavana päivänä ja sanoivat minulle miellyttäviä asioita, jotka minä käänsin leikiksi mutta jotka minua kuitenkin salaisesti ilahduttivat.

Myöskin Vox populi [Kansan ääni] tuli monella tavalla ilmi tahtomattomana ja tarkoittamattomana komiikkana. Löwenin isäntä arveli nyt tietävänsä, kenenkä kunniaksi heleänpunainen maalaisviini, jota he täällä nimittivät Schiller-viiniksi, oli ristitty. Nimi johtuu kuitenkin todellisuudessa schillern-sanasta [schillern = välkkyä, kimallella Suom.].

Ison kartanon Käterle on myöskin tiennyt jotakin Schilleristä, kuten hän illalla ilmoitti. Hänen aikaisemman isäntäväkensä aikana oli leipurista saanut jotakin, joka oli nimeltään Schillerin-kiharat, ja se oli maistunut hyvin hyvältä. Ja Schillerillähän olikin ollut niin pitkät kiharat; hiuskiharat, lisäsi hän varovaisesti.

19. lokakuuta.

Ulkona on raskas, harmaa sumu, joka nousee ikkunaani asti, niin että en ensinkään voi nähdä naapuritaloa. Yöllä on pakkanen pannut viimeisetkin kukat; kuolleet daliapensaat kohoavat mustina sameaan ilmaan, ja maahan painuneet kuolleet kukat ovat täynnä vesipisaroita. Miksi luonnon alakuloisuus koskee niin syvästi sydämeeni? Mutta sellainen olin minä jo lapsena. Minä tunsin itseni aina kappaleeksi syntyvää tai häviävää luontoa, ja senmukainen oli myöskin mielialani.

Myöskin tänään taas täyttää sumu sydämeni, ja Heilwiginkään suloinen kuva ei voi karkoittaa varjoja. Mitä voi lopultakin toinen ihminen toiselle olla, erittäinkin minun asemassani? Syvemmin ajatellen olemme me kuitenkin yksin; niin yksin kuin kuoleva metsäkauris metsässä, kuin nykivä kala julmassa ongessa. Minusta tuntuu tuollaisina päivinä kuin jakaantuisi kahtia se verho, joka meiltä totuuden peittää ja ääni sanoisi: "Turhuuksien turhuutta, kaikki on turhuutta ja tuulen tavoittamista".

Ja toisen äänen: "Ah, olen elämäntoimista väsynyt, mitä on kaikki tuska ja ilo". [Goethen tunnettu runo: Ach, ich bin des Treibens müde, was soll all der Schmerz und Lust. — Suom.]

Ja ei kukaan ihminen, ei rakkain ja parhainkaan voi minulta peittää tätä tietämystä. Heillä on kaikilla rajansa ja he ovat kaikki kurjia maanmatoja, kun ikuisuus katsoo heitä. Kun vain kuolema kätensä nostaa ja ihmisen otsan merkitsee, kuten minun, niin väistyvät he jo takaisin kuin jonkun vieraan edessä.

Tällaisina päivinä valtaa sydämeni rajaton kaipuu, jota ei kukaan ihminen voi tyydyttää, jonka minä korkeintaan jonkun ihmisen ymmärtäväiseen rintaan nojaten voisin kyyneliksi purkaa. Se on äänettömyyden, rajattomuuden kaipuu, ja se on niin polttava, että elämä ja kuolema, rakkaus ja ilo, taide ja tiede kaiken arvonsa kadottavat, niin että voisin luopua niistä silmänripseäkään värähdyttämättä. Sen saa aikaan katse esiripun taakse. Mutta pian vetää näkymätön käsi sitä jälleen puoleensa, ja elämän kirjavat kuvat saavat taas katoavan arvonsa. Kauan ei ihminen voikaan kestää pelättävää totuutta, hän joko musertuu tai itse hävittää itsensä.

Autuas, joka uskoo, joka heittäytyy Jumalansa rinnoille ja hänessä tuntee sielunsa kotimaan ja täyden ilon! Mutta minä? Mitä on minulle Jumala?

Ja kuitenkin — — — kun ajattelen, miten jokaiseen ihmissydämen tarpeeseen on olemassa vastaus. Me kaipaamme rakkautta, ja rakkaus on maailmassa; me tarvitsemme ravintoa, se kasvaa meille; me pyrimme tietoon, ja ovi oven jälkeen avautuu meille. Pitäisikö tämän kaipuun yksin, joka kohdistuu johonkin äärettömän suureen, rajattomaan, kaikkihyvään, oikeaan, jäädä vastausta vaille?

Suloinen rauha, tule, ah tule minun rintaani!

20. lokakuuta.

Tänään päivällä ovat Heilwigin hienot sormet vetäneet esiripun kiinni, mutta kuitenkaan en voi vielä unohtaa, kuinka pelottavalta sen takana näyttää, ainakin sille, joka ei ole vielä oppinut katsomaan iankaikkisuutta ja totuutta suoraan silmiin.

Mutta kuitenkin — kuinka pian kalpenee muisto, ja minä leikin jälleen kuin lapsi syvyyden reunalla niillä vähillä kirjavilla kivillä ja kukilla, jotka minulle on jätetty.

Luulen, kun ihminen on tottunut pitämään inhimillistä kärsimystä ja iloa sinä mitä se on, leikkinä, josta hänen voimansa kasvavat, silloin on hän irtautuva elämästä kuin liian kypsä hedelmä, sillä sellaista tietoisuutta ei maa voi kantaa, se on salaisuus. Sen ymmärtääkseen täytyy astua kynnyksen ylitse ja katsoa esiripun taakse. Se riistää arvon elämältä ja kaikilta inhimillisiltä suhteilta.

Ja mitä sitten löytää kynnyksen tuolta puolen? Uusia tehtäviä, uusia riemuja, uutta kärsimystä, uutta tietoako? Löytääkö siellä sen, mikä meidän kaipaavan sielumme kylläiseksi tekee?

21. lokakuuta.

Sairaus ja heikkousko tekee minut niin pehmeäksi, aivankuin olisin nainen, vai onko tämä tunteellisuus aina ollut minussa pohjalla ja vain miehisen työn ja miehisen ajattelun ehkäisemänä ja alaspainamana? Tai onko Heilwig löytänyt taikasanan, joka on avannut umpeutuneen lähteen? Kirjat, jotka ovat ennen jättäneet minut kylmäksi, liikuttavat minua nyt kyyneliin saakka, ja pilapuheet eivät luista huuliltani enää niin kevyesti kuin ennen. Toiset eivät sitä kylläkään huomaa, heille olen minä entiseni, vain hiukan vähemmän katkera. Mutta Heilwig katsoo minuun aina niin tuskallisen pelästyneesti, kun puhun kyynillisesti, että minä vähitellen alan näyttäytyä hänelle sellaisena kuin olen: onnettomana, heikkona, hapuilevana ja rakkautta kaipaavana. Sehän on lopultakin viisainta, mitä voi tehdä: olla niin kuin on eikä salata itseään.

24. lokakuuta.

Makaan kuistilla peitteisiin käärittynä. Laskeva lokakuun aurinko hehkuu purppuranpunaisena syksyn kirjaaman villiviinin lehtien lävitse; se näyttää kauniilta. Kun ojennan käteni ruskoa vasten, syttyy vereni sen valossa ja hohtaa ruusunvärisenä ihon läpi. Sairaan työskentelyä! Sen ohessa uneksin hiljaa itsekseni — — —.

Kuinka hyvä, että aurinko jälleen näkyy ja karkoittaa minulta ajatukset, jotka minua liian raskaasti painavat. Ne menestyvät yössä, sumussa, kärsimyksessä. Mutta tänään tahdon olla iloinen.

Aamukävelylläni sattui minulle hauska tapaus.

Yöllä oli maa ollut kuurassa, mutta nyt oli ilma kirkas ja auringon lämmittämä. Naapuritalossa puitiin viljaa, ja riihen edessä leijaili alituinen pölypilvi, jonka ohitse minä koetin nopeasti päästä. Lehmävankkurit perunasäkeillä lastattuina mennä jyryyttivät hitaasti edelläni ja minä sain ne kiinni. Ylpeä tunne sellaiselle etanalle, kuin minulle, saavuttaa kaksi neljällä terveellä jalalla varustettua lehmää. Panimossa puserrettiin omenaviiniä, Julietta kaatoi parhaillaan jauhettuja hedelmiä puristimeen, jota Hanjörg väänsi. Kun hän näki minut, pysähtyi hän työssään ja ammensi minulle lasillisen makeaa hedelmämehua. "Terveydeksi!" sanoi hän ystävällisesti, sillä aikaa kuin poika jännitetyin lihaksin väänsi pyörää.

Minä kiitin ja join. Hän keskusteli ilmasta ja terveydestäni, kunnes Hanjörg huusi hänelle karskisti: "Käy työhösi!" Silloin tarttui hän jälleen kiireesti hedelmäkehloon, ikäänkuin vääryydestä tavattuna.

Hän on miellyttävä tyttö, niin raikas ja hyväsydäminen, ja hän levittää aina ympärilleen iloa ja elämänhalua. Minusta näyttää, kuin olisi Hanjörgillä kerno silmä häneen.

Sensijaan, että olisin mennyt suoraan niittyjen poikki, täytyi minun, vanhan narrin, tietysti ensin mennä koulutalon ohitse. Pihalla seisoi Steiner ja piti voimistelutuntia. Harjoitettiin pukin yli hyppäämistä, jolloin kömpelöt maalaispojat aina pääsivät vain pukin selkään, mutta tuskin kertaakaan ylitse. Minä olisin voinut näyttää heille, miten se käy, sillä olin aikoinani hyvä voimistelija.

"Minnekäs olette jättänyt jalon kylännaisen?" kysyin Steineriltä, joka mahtipontisesti kädet rinnan yli ristissä kuin Napoleon nojasi kastanjapuuta vasten ja arvostelevasti tarkasteli nuorukaisien sammakonhyppyjä.

"Käsityötunti", vastasi hän lakoonisesti, jonka ohessa huomasin, että läsnäoloni katselijana vaivasi häntä. Minä käännyin siis ja kiersin nurkan ympäri hitaasti koulutalon ikkunoiden ohitse, jotka olivat auki. Äkkiä kuulin huoneesta soinnukasta, syvää naurua, niinkuin kesyjen kauriiden tai suurten, sinisten kellokukkien täytyisi nauraa, jos niillä olisi ääni. Tätä naurua seurasi kirkas, moniääninen lasten nauru, ja nyt en enää voinut hillitä itseäni, vaan nousin kivelle ja kurkistin huoneeseen. Silloin näin pienen vaaleatukkaisen olennon, jonka päälle opettajatar oli koetteeksi vetänyt valkoisen itseommellun paidan. Pikku paitaressu katseli ylpeästi tovereitansa, jotka yhä vielä olivat kiinni töissään; opettajatar oli nähtävästi ylistänyt hänen työtään.

Minua ei nähnyt kukaan, sillä villi viini kätki minut. Kuinka lapset tunkeilivat Heilwigin ympärillä! Täällä ojensi aivan pikkuinen tyttö surkeannäköisenä likaista paikkatilkkua, tuolla näytti toinen pitsiä, jonka oli virkannut. Ja heidän keskellään opettajatar, tyttömäisenä ja samalla äidillisenä, henkilökohtaisesti osaaottavaisen näköisenä ja kuitenkin tuon minuun hiukan kylmentävästi vaikuttavan virkatoimen ilmakehän ympäröimänä. Minä olen kateellinen tästä toimialasta, jota _minä_ en ole saanut hänelle antaa; me miehet katsomme sentähden kaikki kademielisesti naisten toimialoja, sillä näille työtätekeville naisille emme me enää ole a ja ö, niinkuin me toivomme olevamme. Tosin suuri rakkaus viettää voittojaan tässäkin, ja ainoastaan pieni kiintymys tuntee ammatissa kilpailijoita. Me miehet tahtoisimme kernaasti olla naisten vapahtajia, ja nykyajan naisille olemme me sellaisia vain osaksi, he vapahtavat itse itsensä. Se on hiukan nöyryyttävää meille.

Lienen hyvinkin viisi minuuttia näin salaa katsellut ja kuunnellut, silloin Heilwig kohotti äkkiä päänsä ja näki minut; ehkä hän oli tuntenut itsessään minun katseeni. Ja sitten —, ah, se oli ihastuttavaa! Sitten nousi veri valkoisiin kasvoihin aina hiuksiin asti ja teki tytön niin araksi ja neitsyelliseksi, että kaikki opettajattaren varmuus katosi hänestä, ja minun sydämeni tykytti rajun ihastuksen vallassa. Mutta häpesin myöskin, että hän oli saanut minut kiinni, ja tervehtimättä hyppäsin kiveltä alas ja kiiruhdin pois ihmisten ilmoilta, sillä minusta tuntui kuin olisi kaikki minulle ivallisesti hymyillyt, yksin lantakaivon pumppukin Jörgfriedin pihalla ja lahonnut tienviitta, jolla rappeutuneisuudessaan ei tosiaan ole mitään syytä pilkata rakastuneita hulluja.

29. lokakuuta.

Tänään, illalla, olemme polttaneet kokkoa rouva Bühlerin perunapellolla. Tulen jo aivan kevytmieliseksi, sillä tämä tapahtui illalla hämärän aikaan, kun sumu jo alkoi nousta. Tulin juuri kävelyretkeltä, kun näin vanhan rouvan häärivän ison risuista, rikkaruohoista ja kuivista perunanvarsista kerätyn kasan ympärillä. Pikku Philipp viittoili minulle molemmilla käsillään, niin että jätin tien ja tulin peltoa pitkin heidän luokseen. Sitten sytytettiin kasa palamaan. Ensin ei se tahtonut oikein palaa, mutta lopuksi leimahti liekki rätisten ja levitti valoa ja lämpöä. Minä seisoin niin, ettei savu tullut päälleni. Philipp hyppeli haravoineen tulen ympärillä kuin pikku paholainen, joka kohentelee helvettiä, sillä aikaa kuin rouva Bühler innokkaasti keräili vielä kokoon kaikenlaisia rikkoja ja heitti tuleen. Hiukan noidalta hän sen ohessa näytti, tuo kiltti, vanha vaimo.

Lopulta ei ollut enää mitään tehtävää, ja me annoimme käsivarsiemme vaipua ja seisoimme äänettöminä ja hartaina loimuavan tulen edessä, joka räiskytti synkälle taivaalle tuhansia kipunoita, jotka pian sammuivat yöhön. Rouva Bühler ojensi suoraan tulta vasten kuivuneet ruskeat kätensä, ja Philipp mutisi jotakin "paistikkaista". Poika raukalla on aina nälkä.

"Tuolla tulee opettajatar-neiti", sanoi äkkiä vanhus. Minun sydämeni sykähti iloisesta pelästyksestä.

Hämärästä tuli hitaasti kuin ajatuksissa solakka hahmo esiin, jota me kaikki tarkkasimme. Minä huusin, mutta ääneni ei kantanut hänen luokseen. Heti sen perästä kiljaisi Philipp minun korvani juuressa terveiden keuhkojensa koko voimalla hänen nimensä. Silloin huomasi hän meidät ja tuli pellon yli.

Nyt seisoimme molemmat tulen ääressä. Rouva Bühler alkoi kerätä kokoon työkalujaan, ja poika hyppeli kuin pieni huimapää paholainen sammuvien liekkien yli. Itäisellä taivaalla syttyivät hitaasti tähdet. Kuin jättiläislohikäärme kiemurteli vaaleansininen savu kuokitun ja tallatun pellon ylitse ja kätki kylän sumuverhon taakse. Kalpea rusko lännessä näkyi vielä heikosti savun läpi.

Minua paleli, sillä sumu nousi. Iltakellot alkoivat soida. Raskaana ja kumeana kantautui niiden ääni ilman läpi. Vanha emäntäni laski alas perunasäkin, jonka hän juuri oli nostanut hartioilleen ja risti kätensä "Ave Maria" -rukoukseen; myöskin poika keskeytti hyppynsä ja otti lakin päästään.

Liekit rätisivät, kellot soivat, ympärillämme seisoivat ääneti synkät metsät, ja ikuiset tähdet kimaltelivat meidän ja meidän tuskamme ylitse. Silloin tartuin Heilwigin käteen ja pidin siitä kiinni, kunnes kellojen ääni oli vaiennut. Hän ei vetänyt pois kättänsä, mutta hänen kasvonsa olivat vakavat ja sulkeutuneet, minä en voinut lukea hänen ajatuksiaan.

Kellot vaikenivat, ja suuri hiljaisuus vallitsi luonnossa. Hitaasti menimme kotiin. Ja me emme puhuneet paljoa.

15. marraskuuta.

Olen jälleen ollut viikon vuoteessa, rikkaruohotuli oli, niin näyttää, aivan liian paljon uskallettua. Minulla oli kuumetta ja yskä. Tohtori tuli ja tahtoi kuunnella, mutta epämääräinen tunne kielsi minua antautumasta hänen tutkittavakseen. Eikö sittenkin ole parempi, että me käymme hämärää tulevaisuutta kohden? Kummallista, sitä en olisi aikaisemmin sietänyt. Mutta minä olen nyt kerta kaikkiaan jättäytynyt aaltojen varaan ja luopunut peräsimestä, sentähden tahdon myös nauttia kuin lapsi luottamuksen koko autuutta.

20. marraskuuta.

Olen sangen väsynyt ja menestyn oikeastaan parhaiten vuoteessa. Me laittaudumme yhä enemmän talvikuntoon; olen teettänyt talvi-ikkunat huoneeseeni ja tukkinut raot sammalilla. Uunissa räiskyvät pihkaiset kuusipuut; se on jotakin somaa, elävää, tuo tuli, varsinkin kun on aina yksin. Usein hämärän hetkellä minä avaan uuninpellit, kyyristyn uunin eteen ja katselen leimahtelevia liekkejä. Minä jaksan olla siten melkein kuinka kauan tahansa, vain silmiin koskee räikeä valo ja pää kuumentuu. Sitten tulee Laurin, joka pitää kovasti lämmöstä, asettuu minun viereeni alas, katsoo minuun surullisesti alakuloisilla silmillään ja heiluttaa sen ohessa tyytyväisenä häntäänsä. Sillä on selvästi iloinen ja surullinen puoli. Mutta silmistä puhuu sen sielu, ja siinä on jotakin vangitun tuskasta. Olen iloinen tuosta uskollisesta eläimestä, se on todellakin minulle toveri. Kun minua öisin vaivaavat levottomuus ja kuumeiset unet ja kuulen sen rauhallisen hengityksen uunin takaa, niin tekee se minulle hyvää. Äskettäin, kun laitani oli hyvin huono, huusin sitä nimeltä ikäänkuin voisi se auttaa minua. Se kuuli heti ja hyppäsi luokseni vuoteeseen, nuoli käsiäni ja kasvojani eikä väsynyt osoittamasta minulle osanottoaan ja rakkauttaan. Ja kun minä hyvin surullisena sanoin: Laurin, sinun isäntäsi on hyvin sairas, silloin päästi se valittavan ulvonnan eikä tahtonut asettua ennenkuin leikin sen kanssa lohduttaakseni sitä. Mutta vuoteestani ei se tahtonut lähteä pois ja nukkui lopulta minun käsivarrellani uneen. Kun rouva Bühler aamulla hiipi hiljaa huoneeseen sytyttääkseen tulen uuniin, löysi hän meidät molemmat poski poskea vasten lepäämässä rauhallisesti kuorsaten. Sillä kiusoittelee hän minua nyt ja on sen ilmaissut Heilwigillekin.

Siitä lähtien, kun olen ollut sairaampi, tulee tuo rakas tyttö melkein joka päivä ennen hämärän tuloa luokseni palatessaan kävelyltään, ja tuo mukanaan terveyden, metsän, ja raikkaan, kylmän vuoristoilman tuoksun. Sitten juttelee hän koulustaan, lasten hullunkurisista vastauksista, Steineristä ja pastorista. Tai hän kertoo kirjoista, jotka hän on lukenut, intoilee hiukkasen naisasiasta ja yksikolmatta vuotiaan ihanasta vapaudestaan. Sen ohessa houkuttelee hän minulta arkaillen esiin sairaskertomuksen, kuinka olen nukkunut ja onko minulla ruokahalua; tällöin on hän aina valmis nopeasti poikkeamaan tästä aiheesta, johon nähden hän tietää minut herkkätunteiseksi. Kun hänen silmänsä sitäpaitsi säteilevät hiljaista, syvää hyvyyttä, olen tottunut pois arkuudesta ja annan tytön, koska muuten ei mitään rauhaa kuitenkaan olisi, katsoa päivieni ja öitteni surkeuteen. Kun hän sitten lempeästi lohduttaen sivelee kättäni ja vapisevalla äänellä puhuu, silloin tahtoo sydämeni kuohua yli äyräittensä. Ah, jospa saisin edes kerran painaa hänet rinnalleni ja peittää suudelmilla nuo lempeät kasvot! Taikka vain hiljaa painaa pääni hänen hartiaansa vasten —

Kun sitten tulee niin hämärä, etten enää voi eroittaa hänen piirteitään, sytyttää hän lampun, varjostaa sen huolellisesti, tuulettaa huoneeni, sulkee ikkunaluukut, kohentaa tulta ja tahtoisi kaikkein mieluimmin peittää minut lämpimästi aina kaulaan asti. Ja sitten lukee hän minulle vielä vähän mielikirjailijoitani Goetheä ja Mörikeä, tai kappaleen Carlyleä. Viimeksimainitusta ei hän kuitenkaan paljoa pidä, se on hänelle liian seikkaperäistä. Tänään päivällä, kun olin erikoisen masennuksissa, luki hän minulle jopa muinaishebrealaisia runojakin oman valintansa mukaan.

"Kun herra palauttaa Sionin vangit, niin me olemme kuin unta näkeväiset..."

Ja sitten edelleen: "Jotka kyynelillä kylvävät, ne ilolla niittävät. He menevät matkaan ja itkevät, ja vievät ulos kalliin siemenen; ja tulevat riemulla ja tuovat lyhteensä".

Kun hän oli lopettanut ja ryhtyi edelleen kääntämään lehtiä, tartuin hänen käteensä: "Riittää," sanoin lyhyesti, "kiitän teitä."

Hän katsoi minuun pelästyneenä.

"Se oli kaunista, mutta tällä kertaa ei enempää sitä lajia."

Hetkisen äänettömyyden jälkeen sanoi hän arasti: "Psalmi on myöskin sävelletty."

"Teidän pitää joskus toiste laulaa se minulle." Hän nyökkäsi ja sanoi heti senjälkeen hyvästi. Niin me olemme kuin unta näkeväiset... kuin unta näkeväiset...

28. marraskuuta.

Kun tänään aamulla heräsin, oli ympärilläni suuri hiljaisuus, aivankuin makaisin jo haudassa. Vain tuli uunissa ratisi; rouva Bühler oli sen sytyttänyt sillä aikaa kun minä nukuin. Ikkunaluukun raoista tunki sisään harmaa, kylmä valo, joka sekoittui uuninliekkien ja sameasti tuikkivan yölampun valoon. Kuulin kouluun menevien lasten ääniä, iloista naurua, mutta aivan aavemaisesti, sillä mitään askeleita ei eroittanut. Sitten kaukaa kirkas tiukukellon ääni, se tulee lähemmäksi, ikkunan edessä pikainen kohaus — ohikiitävä reki. On satanut lunta.

Minä soitin emäntää, ja kun hän avasi ikkunaluukut, putosi niistä paksu lumikerros alas. Ikkunasta katsoessa näyttää kaikki valkealta, taivas, niitty, naapuritalo. Lunta on jo jalan paksuudelta, vain kuusimetsä seisoo vielä pehmeänä tummana viiruna valkean taivaan ja maan välillä.

Ikkunalaudalle lentää nälkäisiä lintuja, jotka hakevat ravintoa. Heidän ei pidä minun suhteeni pettymän. Nuo rakkaat, vilkkaat siivekkäät ovat kuitenkin jotakin elävää tässä suuressa kuolemassa.

Kattilassa uunissa poreilee vesi ja työntyy pihisevinä höyrypilvinä kannen alta esiin. Rouva Bühler saa asettaa minulle uuniin omenoita paistumaan; paistettujen omenain tuoksu loitsii silmieni eteen todellisen lasten paratiisin: lämpimän huoneen, kirkkaan lampun, minut istumassa äidin sylissä, ja hänet kertomassa minulle satua pikku Kai-pojasta ja lumikuningattaresta; ja uunissa porisee lisäksi teekattila ja pihisevät paistumassa olevat omenat.

Miten onnellinen on lapsi, eikä hän edes tiedä siitä mitään.

Iltapäivällä.

Minä en voi kovin kauvoja vuoteessa kirjoittaa, se väsyttää, ja kuitenkin lyhentää päiväkirja yksinäisyyteni pituutta.

Paistinomenat on syöty; Philipp auttoi minua siinä ja säästi tunnollisesti yhden omenan halvatulle Jaakolle. Hänestä se oli itsestään selvää; siinä vaikuttaa äidin esimerkki.

Philipp tahtoo paljon oppia, niin paljon, on hän minulle uskonut, että hän pääsee koulumestariksi. Sitten muuttavat äiti ja Jaakko hänen luokseen koulutaloon, mutta hän menee naimisiin naapurin Dorlen kanssa. Olen nyt hänelle luvannut, että hän saa talvella joka päivä tulla tunniksi luokseni ja oppia, mitä hän tahtoo. Poika oli riemuissaan. "Ja siit' ei mee maksua?" kysyi hän äkkiä.

"Ei, se ei maksa mitään."

Sitten teimme suunnitelmia. Pitikö olla ranskan kieltä vai geometriaa vai englantia? "Kaikkia," tuumi Philipp.

Tahdon neuvotella Steinerin kanssa; hän voisi antaa pojalle opetusta myöskin viulun soitossa, tunnit maksan hänelle kernaasti ja myös viulun. Opettajana täytynee hänen tietää jotakin musiikistakin.

Eilen illalla odotin turhaan Heilwigiä. Hämärä sakeni yhä, vain tuli uunissa valaisi vielä huonetta. Rouva Bühler valmisti jo alhaalla keittiössä illallistani, ja minä makasin yhä vielä yksin ja murheellisena pimeässä.

Lopulta kuului nopeita askeleita ulkoa tieltä. Se on hän. Hän tulee sisälle.

"Ah, aivan pimeässäkö?" Hän hapuilee eteenpäin vuoteeni luo.

"Niin, ja melkein kuollut ikävästä, kaipauksesta ja odotuksesta," vastasin minä nuhtelevasti.

Hän sytytti reippaasti lampun. "Mutta minä teen kaikki jälleen hyväksi," sanoi hän säteillen iloisuutta. Hän otti pikku korista esiin teevadin veitsen ja haarukan, kimpaleen makkaraa ja kaksi suurta voileipää. Minä katsoin suurin silmin näitä valmistuksia.

"Mitäs tämä merkitsee?"

"Se merkitsee sitä, että aion nauttia illallisen! teidän luonanne ja sitten pelata kanssanne shakkia, kunnes silmänne menevät kiinni."

"Ihanaa — annan teille anteeksi pitkän odotuksen ja kaikki, mitä tahdotte."

"Olen nimittäin tehnyt oikein jättiläiskävelyretken, ja sentähden tulen niin myöhään. Minä olin Felsenhorn-vuorella. Ulkona on luminen ilma, ja kun täällä vuoristossa kerran lumi on tullut, ei se häviä kuukausiin, ja silloin saa jättää kaikki vuorille kiipeilemiset. Ah, siellä ylhäällä oli niin kaunista, enkä ainoatakaan ihmistä kohdannut tielläni. Laaksoissa lepäsi sumu kuin kylmä, harmaa meri, mutta ylhäällä oli kylmää ja kirkasta."

"Olisinpa tahtonut olla mukana." Kateuden tunne heräsi minussa. Hän näytti niin kauniilta vienosti punaisine poskineen, loistavine silmineen ja nopeasta käynnistä hiukan epäjärjestykseen joutuneine hiuksineen.