Part 6

Sitten siirrettiin lahjat syrjään, jotta olisi tilaa aterioimiseen. Paikoilleen jäivät vain joulukuusi, josta kynttilät vähitellen paloivat loppuun, ja lintu. Sillä jokaisen häkin siirtämisyrityksen teki Jaakko villillä tuskanulvonnalla tyhjäksi.

"Mitäs on minun nyt annettava teille syötäväksi?" kysyi rouva Bühler hiukan hämillään, kun en minä tehnyt mitään tarjoiluvalmistuksia.

"Ei mitään", sanoin salaperäisesti, "kattakaa vain pöytä. Tänään olette te vieras eikä teidän tarvitse tehdä mitään."

Pöytä oli katettu, ja me istuimme odottavaisina sen ympärillä; emäntäni silmäili levottomana ovea. Vihdoin soittokello soi alhaalla, ja Philipp laski Juliettan sisään. Hän kantoi suurta, peitettyä koria, jonka hän eräänlaisella juhlallisuudella laski keskelle huonetta. Sitten nosti hän kannen pois ja laski valmiiksi paistetun hanhen keskelle pöytää. Tajuttoman luonnonäänen tavoin pääsi iloinen, hämmästynyt "ah!" vierailtani. Sitten sukelsi Julietta vielä kerran koriin ja veti esiin hedelmä- ja salaattilautaset ja lopuksi sokeritortun ja pullon imelää viiniä.

"Tahdotko ottaa osaa, Julietta?"

Mutta hänellä ei ollut aikaa, vain lasillisen viiniä hän otti. Kuin toisesta maailmasta tulleena seisoi hän meidän vanhojen vaivaisten keskellä täynnänsä terveyttä, säteillen nuoruutta ja iloa.

Sitten hän meni, ja me söimme hartaina ja nauttien, ainakin vieraani. Pöytätavoista tarkat englantilaiset tuskin olisivat olleet tyytyväisiä siihen tapaan, jolla me käsittelimme tai olimme käsittelemättä veistä ja haarukkaa. Molemmilla pojilla valui rasva pitkin poskia hanhea jyrsittäessä, ja he maiskuttelivat ja ahmivat kilpaa. Naiset käyttäytyvät aina hienommin ja hillitymmin tällaisissa tilaisuuksissa, sen huomasin taaskin vanhasta äidistä. Kerran sanoi Philipp miettiväisesti pureskellen: "Täm' on juur' kun siinä suuressa ehtoollisessa, johon Vapahtaja kutsui ontuvat ja rammat ja kerjäläiset."

Kukaan ei vastannut hänelle, sillä tällä hetkellä minä kohotin lasini ja join äidin terveydeksi. Viini sai vieraani puheliaiksi ja tuttavallisiksi, heidän sydämensä sulivat. Välillä ajattelin Heilwigiä ja missä hän nyt oli, ja kun sitten myöhemmin makasin vuoteessa, ja hiljaisuus vallitsi ympärilläni, luulin tuntevani hänen ajatuksensa luonani. Minä painoin poskeni hänen hienolle tyynylleen ja vaivuin uneen hänen suloisen kuvansa suojaamana.

26. joulukuuta.

Tänään aamupäivällä oli pastori täällä, messun jälkeen. Hänen vaatteensa tuoksuivat vihkisavulta, ja hän oli vähemmän hauska kuin muutoin. Minä makasin vielä vuoteessa, sillä minulla oli kuumetta, ja hän veti sentähden itselleen tuolin sänkyni viereen. Pitkän takkinsa taskusta hän otti esille pullon vanhaa konjakkia ja asetti eteeni erään Steinhausenin kuvan, joka esitti saksalaista joulua.

"Ajattelin sen ehkä miellyttävän teitä", sanoi hän, "kun minä ilmaisin iloni. Se on niin yksinkertainen ja tunnelmallinen."

Sitten kertoi hän joulupäivän vietosta, joulumessusta, johon kello kuusi aamulla oli väkeä virrannut lyhtyineen, ja kuinka tämä messu yhä vielä teki häneen syvän vaikutuksen. Terveysneuvoskin oli sinne tullut, vaikka hän on protestantti.

"Hän aikoo tänään tulla teitä katsomaan."

"Niinkö?"

"Hän sanoi, että te jo pari viikkoa ette ole häntä lainkaan miellyttänyt."

"Vain pari viikkoako? Itse olen ollut tyytymätön itseeni jo kauan". Sanoin tämän pilkallisesti, mutta olin kuitenkin pelästynyt. Pastori oli niin kummallisen hämillään. Tunsiko hän ehkä tarvetta valmistaa minua kuolemaan. Joko oltiin niin pitkällä?

"Tutustuin äskettäin erääseen teidän kirkkonne pastoriin Freidorfissa, hän aikoo käydä minua täällä tervehtimässä."

En vastannut mitään, vaikka pastori odotti.

"Jos ehkä haluatte, tässä tapauksessa, teidän uskokuntanne pappia... jotakinhan aina on sydämellä."

"Kiitän, mutta minun uskonnollisia tarpeitani varten riitätte te minulle täydellisesti". Koetin hiukan vaivaloisesti pysytellä vanhassa pilkallisessa äänilajissani.

"Ajattelin vain..." Pastori vaikeni hämillään. Pari hikipisaraa kihosi hänen otsalleen.

Ei, siitä en minä voi kenenkään kanssa puhua, en edes Heilwiginkään.

"Missä Laurin on?" kysyi pastori puhetta vaihtaen.

Nimensä kuullessaan hypähti koira uuninnurkastaan ja tuli häntäänsä heiluttaen luoksemme.

"Katsos tätä!" sanoi pastori hyväntahtoisesti. Hän veti savustetun makkaran taskustaan ja tarjosi sitä koiralle.

Laurin katsoi minuun kysyvästi.

"Ota, ota?" sanoin minä armollisesti.

Silloin otti se makkaran varovasti, kuten hyvinkasvatettu koira ainakin, antajan kädestä.

27. joulukuuta.

Minä alan jälleen laskea päiviä sylvesteriin, ja ne ovat minulle pitempiä kuin syksyllä, koska en saa ollenkaan mennä ulos. Olen niin kärsimätön saadakseni Heilwigin jälleen tänne; minusta tuntuu kuin minulla ei olisi paljon aikaa menetettävänä, tahtoisin nauttia jokaisesta päivästä ja täyttää jokaisen hetken kuohuvalla elämällä. Yskin paljon öisin ja minulla on alituinen kuume, myöskin harmillinen hengenahdistus vaivaa minua yhä useammin. Eilen iltapuolella tuli tohtori; en olisi oikeastaan halunnut laskea häntä lähelleni, mutta hän oli itsepintainen. Tällä kertaa koputteli hän erikoisen huolellisesti ja rasitti minua alituisesti syväänhengityksellä, joka teki rinnalleni kipeää. Kun hän oli valmis, ei hän ensin sanonut mitään, mutta minun jäseneni vapisivat salaisesta jännityksestä. "No, tohtori, miten on? Ääneni kuului aivan käheältä; eihän ole helppoa kuulla kuolemantuomiotaan."

Mutta kun lääkäri vihdoin katsoi minuun, hymyili hän vain iloisesti ja sanoi: "Ei mitään erikoista, kaikki ennallaan."

"Mutta yskä ja hengenahdistus?"

"Hyvä ystävä, kenellä ei olisi yskää tällaisella ilmalla? Minäkin haukun; se on vain ohimenevä katarri."

Mieleni keventyi sanomattomasti; olin jo ajatellut pahinta... Nyt ei hengitys tuntunut minusta enää lainkaan niin ahtaalta, ja vähäinen yskiminen ei minua enää tehnyt levottomaksi. Tulin iloiseksi ja pyysin tohtoria jäämään illaksi luokseni. Hän myöntyi, ja kun hän sitten pöydässä harvasanaisena söi paistia, silmäilin minä häntä suorastaan hellästi, olihan hän ollut minulle niin hyvä sanantuoja. Minä olin jo ollut tosiaan levoton — yskä, kuume. Hän arveli muutoin, ettei minun tarvitse kuumetta mitata, tulen vain suotta levottomaksi, jos se jostakin syystä sattuisi nousemaan, ja se laskee kyllä aivan itsestään taas. Minun pitää vain pysyä rauhallisesti vuoteessa, kunnes katarri on parantunut.

Tästä olen oikeastaan iloinen, sillä tunnen oloni niin hyväksi ja turvalliseksi tyynylläni, ikäänkuin suojaisi se minua tuskilta ja heikkoudelta ja...

Aterian jälkeen hän soitti minulle kauniita kappaleita viululla, jonka Philipp oli saanut tuoda hänelle. Sävelet kiersivät ja hyväilivät minua, ruumiini paino katosi, ja aloin leijailla yli ihanatuoksuisten puutarhojen, yli kuohuvien virtojen, korkealle ylös valkopilviin, joita aurinko kultasi. Sitten vaivuin uneen, ja yö kului rauhallisesti. Tohtori oli varmaankin hyvin hiljaa hiipinyt tiehensä, sillä kun heräsin, hämärsi talviaamu, ja olin yksin. Mutta minä ajattelin Heilwigiä ja tulin iloiseksi.

31. joulukuuta.

Heilwig on jälleen täällä, hän tuli eilen, aivan yllätyksenä.

"Minun täytyi sentään nähdä teidät vielä vanhana vuonna", sanoi hän ja katsoi minuun niin sydämellisesti, että kyyneleet tulivat silmiini. Minähän olen jo niin herkkä, luulen sen johtuvan hermoista.

Hän istui kauan minun vuoteeni vieressä, piti kättäni omassaan ja puheli minulle hiljaa, vienolla äänellä, kuten sairashuoneissa puhutaan. Hänen äänensä kiehtoi minut kuin lumous, ja lopulta kuulin vain soinnin mutta ei sanoja. Minusta tuntui äkkiä kuin olisin sairas lapsi, ja äiti istuisi vuoteeni ääressä ja valvoisi untani. En tuntenut mitään muuta kuin hänet, enkä toivonut mitään muuta kuin ettei tämä tila koskaan lakkaisi.

"Te olette väsynyt, rakas ystävä", kuulin äkkiä suloisen äänen huolestuneesti sanovan.

Minä avasin silmäni ja katsoin tyttöön. Hänen rakkaat kasvonsa olivat tutkien kumartuneet ylitseni.

"Voitteko pahoin?" kysyi hän tuskaisesti.

"Näytätte niin kalpealta".

Minä pudistin päätäni ja hymyilin. "Hiukan heikko vain".

"Teidän äänenne on niin hiljainen", sanoi hän huolestuneesti, "ja..."

"Lääkäri on täysin tyytyväinen", lohdutin minä häntä.

Hän nousi ja veti uuden turkkipalttoonsa ylleen.

"Toivotan teille hyvää, siunattua uutta vuotta", sanoin minä. "Mitä toivotatte te minulle?"

"Että ystävyytemme lujana pysyisi hyvinä ja pahoina päivinä, sitä toivotan meille molemmille."

Näin sanoen kumartui hän ylitseni ja suuteli minua hellästi otsalle.

Hän suuteli minua — — —. Kuin enkelin siunaus oli tämä puhtaan lapsen suudelma, ensimmäinen suudelma — — —. Toisin ajattelin minä muutoin rakastetun naisen suudelmista, kuumasti tahdoin riippua hänen huulissaan ja juoda itseeni koko hänen sielunsa. Mutta tähän suudelmaan en uskaltanut vastata, olin vain hiljaa ja katsoin hänen vakaviin, rakkaisiin silmiinsä, ja vielä kauan hänen lähdettyänsä tunsin yhä otsallani hänen huuliensa kevyen kosketuksen. Syvä rauha levitti sitten siipensä ylitseni... Oliko koskaan ollut aikoja, jolloin minä olin katkera ja epätoivoinen ja herjasin Jumalaa? Mikä minulle aikaisemmin ilmeni ainoana arvokkaana, se on nyt lumoavan loistonsa kadottanut, ja uusia arvoja, hävittämättömiä, nousee eteeni. Kosketus Heilwigin kanssako kaiken tämän minussa herättää? Taikka kypsyykö sieluni sitä mukaa kuin ruumiini hajoaa?

Mikä onni minulle tämän tytön rakkaus, onni ilman katumusta, alakuloisuuden varjojen verhoama, mutta niin puhdasloisteinen, ettei se iäisyydenkään kirkkaassa valossa ole himmentyvä.

Kuinka vähän ulkonaiset seikat oikeastaan merkitsevät onnellisuuteen nähden! Kun ulkonaisesti olin onnellisempi kuin nyt, olin todellisuudessa paljoa vähemmän onnellinen.

1. tammikuuta.

Mitä on uusi vuosi tuova? En uskalla sitä ajatella. Pitkiin aikoihin en ole ollut niin toivorikas kuin nyt; sieluni on saanut siivet ja se täytyy ruumiinikin tuntea. Minulla on vähemmän tuskia kuin tavallisesti, vain väsynyt olen, niin väsynyt, etten voi nousta ylös. Heilwig tulee joka päivä, myöskin Steiner ja pastori käyvät luonani usein; väliajoilla luen hiukan ja kirjoitan jonkun sanan. Mutta ei paljoa, sillä kaikki rasittaa minua; enimmän ajan minä uinailen ja kokoan voimia elämään ja niitä hetkiä varten, jolloin lempeä ystävättäreni tulee, jotta hänelle voisin jotakin _antaakin_ enkä aina vain ottaa. Hän on niin tiedonhaluinen ja ihmettelee minun tietojani ja älykkäisyyttäni. Se tekee minulle hyvää.

Muutoin elän noudattaen Vapahtajan sanoja: Älkää surko huomista päivää. Suuri tunne, joka minut täyttää, ei jätä mitään tilaa suruille. Ja sitten vielä — iäisyyden edessä katoavat ne kaikki. Se on minulle lopultakin jo selvästi olemassa kaikkien ihmisten ja tapausten takana. Enhän voi siis enää mitään muuta tehdä kuin pysyä hiljaa. Mutta se vaatii opettelemista.

3. tammikuuta.

Voinko sitten kerran kaiken tämän jättää, koko tämän kauniin maailman? Nämä auringonlaskut kultapilvineen, talven hopeoimat sinivuoret, kesäiset kukkaniityt. Minä rakastan niitä, rakastan — — —.

Ja sitten tämä lempeä, lapsellinen tyttö? Hän pitää myöskin minusta ja vapisee lähestyvästä erosta, tunnen sen. Kun hän oli tänään täällä, sain minä ensimmäisen kerran hänen läsnäollessaan tukehtumiskohtauksen; se lienee pelästyttänyt häntä kovin, sillä kun minä jälkeen päin hiukan uupuneena lepäsin tyynyillä ja hän kuivasi kylmää hikeä otsaltani, vaipui hän äkkiä polvilleen vuoteeni viereen ja purskahti itkuun. Minä sivelin hänen pehmoista tukkaansa rauhoittaakseni häntä, mutta hänen itkunsa ei tahtonut loppua. Lopulta rauhoittui hän ja nousi.

"Antakaa minulle anteeksi", sanoi hän pyyhkäisten sekavat hiukset otsaltaan, "minun on niin vaikea nähdä teidän kärsivän, voimatta mitenkään auttaa!"

"Se näyttää paljoa pahemmalta kuin mitä se on", hymyilin minä. Ja sitten ponnistelin saadakseni hänet iloiseksi, vaikka sydämeni oli täynnä kaihomielisyyttä.

Niin seisot sinä, rakastettu, kuolemani kynnyksellä ja näet, kuinka varjot pitenevät. Se on kovaa, ja kuitenkin — — —.

8. tammikuuta.

Siitä lähtien kuin olen näin heikko, ei pääni enää tahdo ajatella. Nyt mietiskelen sen sijaan sydämelläni, ja minusta näyttää, että se on hedelmällisempää; sitä ei vain voi toisille välittää. Ja kuitenkin tahtoisin niin mielelläni jakaa Heilwigille kaikki mietiskelyjeni tulokset.

On kuin katsoisi kaikkea kirkkaassa valossa, jota ei mikään hajoittava, sivuseikallinen häiritse. Tämä näkeminen täyttää sydämeni rauhalla ja luottamuksella. En voi edes sanoa, mitä näen; tunnen vain suuria valoisuutta ja rajattomuutta, joka saa sydämeni riemusta sykkimään ja jonka edessä yön ja kuolemankammon täytyy väistyä. Näen itseni kuuluvan järjellisesti suunniteltuun maailmaan, joka ei ole oikullisen sattuman tai pahojen demoonien avutonta leikkiä. Kaikki epäilykset ovat haihtuneet kuin sumu nousevan auringon edessä. Mitä se merkinnee? Onko se kirkkauden alkua — — —.

11. tammikuuta.

Ihmiset ovat niin hyviä minua kohtaan — kaikki. Vanha emäntäni tulee nyt öisinkin luokseni, kun kuulee minun yskivän. Silloin ottaa hän minut laihoille käsivarsilleen ja pitää minua pystyssä, kunnes minä, kohtauksesta uupuneena, nojaan pääni hänen olkapäätänsä vasten. Sitten kuivaa hän hien otsaltani ja kuiskaa rauhoittavia sanoja. Tänä yönä siveli hän karkealla, kovalla kädellään hellästi kasvojani sitten nopeasti ja hämillään kiiruhtaakseen tiehensä. Naiset ovat hyviä — silloinkin kun ovat vanhoja ja kuluneita ja käyttävät punaruutuisia alushameita ja lilayönuttuja, joiden selkäpuolella riippuu harmaa, ohut palmikko. Hyvä äiti, korvatkoon poikasi sinulle kerran, mitä minulle teet.

17. tammikuuta.

Tänä yönä näin unta. Olin kuollut ja vaelsin pitkin suurta, valkeata pilvikenttää, joka oli kuin pehmeää lunta, ja tähdet loistivat suurina kuin auringot tummansinisellä taivaalla, sillä olin niitä hyvin lähellä. Omituinen soitto näytti niistä kantautuvan alas, hiljaisena, kuin kuoleutuen, tuskin kuuluvana, ja kuitenkin sanomattoman kauniina. Kun ponnistelin kuullakseni ja käsittääkseni sitä, heräsin. Ja pimeän, kylmän maanyön äänettömyys oli ympärilläni.

20. tammikuuta.

Paratiisiuneni jälkeen on minuun tullut musiikin kaipuu. Kun sanoin sen Steinerille, lupasi hän täyttää toivomukseni. Nyt tuli hän tänään Heilwigin kanssa, ja he lauloivat yhdessä. Se kuului kauniilta ja puhtaalta, mutta ei sellaiselta, mitä unessa olin kuullut. Viimeiseksi lauloivat he minulle psalmin, jonka Heilwig kuukausia sitten oli luvannut: "Kun Herra palauttaa Sionin vangit, niin me olemme kuin unta näkeväiset." Heilwig oli siitä niin liikutettu, että hänen täytyi pyyhkiä kyynel silmästään.

Ah, jos niin olisi... kuin unta näkeväiset. Enkö minäkin ole tuollainen vanki? Mutta tämä vankeus ei tee minua enää kärsimättömäksi, ja elämä...

Elämä on niin kaunis!

25. tammikuuta.

Lääkäri on yhä edelleen tyytyväinen minuun. Tänään kysyin häneltä, saisinko ehkä keväällä matkustaa. Luulen, että Etelä tekisi minulle hyvää.

Hän oli ensin hiukan miettiväinen, sitten hän sanoi: "Luulen että voitte matkustaa."

"Myöskin kauaksi?"

"Niin, myöskin kauaksi, niin kauaksi kuin tahdotte."

Keuhkoni tuntuvat tosiaan paremmilta, minulla ei ole juuri ollenkaan kipuja, vain usein sattuva ankara hengenahdistus ja sitten heikkous. Mutta kevääseen mennessä voi kaikki muuttua, sanoo lääkäri, minun on oltava kärsivällinen.

3. helmikuuta.

Joskus matkustan ajatuksissani, ja aina Heilwigin kanssa. Minä makaan sinisen meren rannalla hiekalla ja hengitän vienoa ilmaa, minä kävelen hänen kanssansa kukkivien ruusujen ja jasminien alla. Vene kantaa meitä hiljaa keinuvien vetten ylitse, lauha tuuli hyväilee hiuksiani, ja niin etenemme me pois kiinteästä rannasta, autuaassa levossa ja täydellisessä onnessa tuntematonta, ihanaa maata kohden.

12. helmikuuta

Tänään kuulin, kuinka Julietta sanoi rouva Bühlerille: "Mitä ei maaliskuu halua, sen huhtikuu ottaa."

"Kenen huhtikuu ottaa?" kysyin emännältäni leikilläni, kun hän heti senjälkeen tuli sisään.

Hänen kasvonsa saivat ensin pelästyneen ilmeen, yllättäessäni hänet näin äkkiä, mutta sitten sanoi hän huolestuneella äänellä: "Serkultani Leutkirch'issä hänen miehensä, sen, jolla on sokeritauti; se kuuluu olevan jo hyvin huonona, Julietta kertoi, ja hän on kuullut sen karjakauppiaalta."

Sitten jutteli hän minulle vielä serkusta ja tämän miehestä ja ruuanlaittovaikeuksista, mies kun saa syödä vain lihaa. Mutta koska olin väsynyt, kuuntelin vain puolella korvalla.

21. helmikuuta.

Heilwig lukee minulle nyt erästä matkakuvausta Egyptistä, jottei minun aivan tyyten tarvitsisi tukahduttaa hillitöntä matkahaluani. Eilen tapahtui, kuten niin usein, että hetkeksi nukahdin Heilwigin lukiessa. Kun pian taas avasin silmäni, näin Heilwigin katsovan minuun niin pitkään ja surullisesti. Mutta huomattuaan, että olin valveilla, hymyili hän minulle, ja minä ojensin käteni ja pidin hänen omastaan kiinni. Siiloin tulin alakuloiseksi. Milloin täytyy minun iäksi jättää nämä rakkaat sormet? "Milloin"? kysyin vastoin tahtoani aivan ääneen.

Minusta näytti kuin olisi hän ymmärtänyt minut: hän vaikeni ja siveli vain hellästi kättäni, joka kellertävänä ja kuihtuneena lepäsi peitteellä.

28. helmikuuta.

Kevät tulee. Tänään on pikku Philipp poiminut minulle kimpun lumikelloja. Ne ovat vielä pieniä ja lyhytvartisia, multa kuitenkin virkeitä ja ihanuutta lupaavia.

En ollut kolmeen viikkoon nähnyt pikku miestä; hän oli arka ja hämillään ja katsoi minuun vain ääneti.

"No poikaseni, mitä sinä tirkistelet?" kysyin minä vihdoin.

"Kasvonne ovat niin keltaset, ja partanne niin pitkä."

"Se täytyy minun kai leikata?"

Mutta kun lapsi toi minulle sakset, en voinutkaan niitä pidellä, käteni vapisi. Ehkäpä Steiner tai pastori voi.

3. maaliskuuta.

Eilen oli tohtori viuluineen täällä; hän soitti melkein yhtä kauniisti, kuin unessa kuulemani soitto oli ollut. Kun kysyin, mitä hän oli soittanut, vastasi hän: "Iäisyyttä". Vastaus kummastutti minua.

6. maaliskuuta.

Päiväkirja raukkani saa kärsiä heikkoudestani; voin kirjoittaa vain pehmeällä lyijykynällä ja vain lyhyeen, Ah, voisinpa kirjoittaa kaiken sen, mitä Heilwig minulle on ja minulle tekee! Kuinka hänen valoisat kasvonsa kaiken pimeän ylitse heloittavat, nykyisyyden ja tulevaisuuden pimeän ylitse.

Lääkäri antaa minulle nyt erästä rohtoa, jotta voisin nukkua rauhallisemmin, mutta se tekee pään aamuisin sekavaksi, ikäänkuin olisin mässännyt koko yön; luulen, siinä on morfiinia.

10. maaliskuuta.

Eilen oli Heilwig koko sunnuntain luonani. Se oli kaunis päivä! Kerran asetti hän käsivartensa ympärilleni, kun niin pahasti yskin, ja painoi hellästi pääni rinnalleen. Jälestä päin huomasin, että parrassani oli kyyneleitä, joita minä en ollut itkenyt. Hän rakastaa minua. Kuinka onnellinen kuitenkin olen...

11. maaliskuuta.

Uskon jälleen Jumalaan kuin lapsi, vaivaamatta päätäni ja raskauttamatta sydäntäni filosofisilla mietiskelyillä. Kaikki on niin yksinkertaista, selvää ja valoisaa.

Kuinka hyvä, näin heikkona ollessa, levätä voimakkaan käden turvissa.

13. maaliskuuta.

Heilwig on luvannut matkustaa kanssani pääsiäisenä tai heinäkuussa. Minä autuas mies! Nyt vain nopeasti voimistumaan, jotta pääsisi matkakuntoon.

Italia, tervehdin sinua!

15. maaliskuuta.

Hän oli itkenyt tullessaan luokseni. Portailla oli hän kauan puhunut rouva Bühler'in kanssa. Kun hän astui sisään, huomasin sen heti, mutta en tahtonut mitään sanoa. Ja sitten oli hän niin hyvä ja hellä. Hän siirsi pitkät hiukset otsaltani ja suuteli minua hiljaa. Mutta sitten näin, kuinka hän taas pyyhki kyyneleen. Minkätähden on hän itkenyt?

18. maaliskuuta.

Ikkuna on auki, ulkona puhaltaa kevättuuli. Paksut, valkoiset pilvet purjehtivat taivaalla kuin korkeiksi kasatut untuvavuoteet. Maata tuollaisessa pilvilaivassa, pehmeällä patjalla ja purjehtia suoraan taivaaseen kuin uneksija, niin tahtoisin.

21. maaliskuuta.

Tuoksuu orvokeilta; pastori on poiminut niitä kirkkomaalta, siellä on aurinkoista ja suojaista. Nyt ovat ne vuoteeni vieressä ja tuovat kokonaisen kevään mukanaan. Se on paljon parempaa kuin hengellinen lohdutus, josta olen kieltäytynyt.

29. maaliskuuta.

Muutamia päiviä sitten yskin verta nenäliinaani. Kun pikku tyttöni näki sen, tuli hän kalmankalpeaksi.

"Kuinka kauheaa, kuinka surullista tämä kaikki on", nyyhkytti hän ja kätki päänsä vanhan emäntäni olkaa vasten. Mutta minä hymyilin ja pudistin päätäni.

Sen ei pidä häntä kauhistuttaa.

5. huhtikuuta.

Aurinko paistaa tänään koko päivän. Minun on niin helppoa ja iloista olla; luulen, että pääsiäisen jälkeen voin matkustaa. Heilwig istuu avonaisen ikkunan ääressä. Hän on poiminut vihkon keltaisia narsisseja, pääsiäiskelloiksi sanovat he niitä täällä. Hän laulaa puoliääneen psalmia Sionin vangeista. Ulkona visertää laululintunen. On kevät. Kuinka kaunis, kaunis on elämä...