Part 2

Mielestäni en muutoin näytä huonolta; sairaalta en ollenkaan, korkeintaan hiukan mielenkiintoiselta, henkevystyneeltä. Tummatukkaiset miehethän ovat enimmäkseen kalpeita, ryhtini on myös jokseenkin suora, vaikka olenkin pitkä ja hintelö.

Näin lohdutettuna ja varustettuna astuin sydän tykyttäen Löwenin vierashuoneeseen, jota nimitettiin ruokasaliksi. Se oli jo aivan täynnä, ja talon tyttäret tarjoilivat parhaillaan lientä. Äänet sorisivat ympärilläni ja kaikkien silmät tuijottivat uteliaina minuun. Täytyy tunnustaakseni että palavasti toivoin olevani kotonani rauhassa neljän seinän suojassa, mikä minua ei tosin estänyt ulkonaisesti levollisena kevyellä kumarruksella sijoittumasta tyhjälle paikalle, jonka isäntä oli minulle osoittanut.

"Te olette meidän pitkäaikaisin vieraamme, teidän on saatava kunniapaikka", sanoi vanha Sommerkorn, jossa talonpoikaisviinuri ulkonaisesta aistikkuudesta huolimatta pisti esiin.

"Opettajatar neidin olemme asettaneet teidän viereenne, jotta teillä olisi ajanvietettä."

Onneksi ei neiti Walden kuullut ajanvietteestä mitään.

"Tämä on herra tohtori Berthold Wehlin, neiti Walden, meidän talvivieraamme, joka on toipumassa täällä ylhäällä tohtoristaan."

Minä tein äänettömän kumarruksen ja istuuduin; heti sen jälkeen tuli Julietta liemineen.

"Eikö vissiin, herra tohtori, täällä on tok' hauskempaa kuin Bühlerin hökkelissä", alkoi hän heti tuttavallisesti, "syökää nyt oikein reilusti, tämä on voimakasta lientä, se vahvistaa teitä."

Ne naiset eivät sitten voi olla kohtelematta ja hemmottelematta sairasta kuin lasta. Tästä ei Juliettalle kuitenkaan voi harmistua, kun hän noin kukoistavana ja pyöreäposkisena seisoo edessä, voimakkain käsin ja nauravin suin ja ruskeissa silmissään katse kuin tahtoisi hän sanoa: Voi sinua pikku raukkaa!

Vaivalla sain pari lusikallista lientä alas, käteni vapisi; mutta lusikat Löwenissä ovatkin niin raskaat, että kelpaisivat vaikka tappelussa aseeksi.

Luonnollisesti pikku neitonen huomasi myös tämän, ja minä tunsin, kuinka hän osanottavaisesti katsoi minuun. Silloin laskin aseen syrjään ja vastasin katseeseen; ehkä liian pitkään, sillä hän punastui äkkiä ja käänsi silmänsä pois.

Heilwig! Nimi kuuluu hänelle, noihin kapeisiin madonnankasvoihin yksinkertaisesti kammattuine hiuksineen ja suurine syvältä olevine silmineen. Lisäksi suora, hieno pikku nenä, suu, jonka ilme alati vaihtelee, värittömät, kirkkaat kasvot, kaula, joka minusta muistuttaa hentoa kukanvartta... No niin, hän se siis on, tuo pieni olento, joka rusinana miesseuran jokapäiväisessä leivässä on sulostava elämääni, sillä suloinen olento hän on, ainakin ulkonäöltään.

Hän on hyvin vaitelias. Luulen, että hän on kaino. Se pakotti minun voittamaan arkuuteni ja keskustelemaan. Tällöin unohdin luonnollisesti syömisen, kunnes Julietta tuli väliin ja asetti verestävän palasen paahtopaistia lautaselleni lyhyellä käskyllä: "Nyt on syötävä, herra tohtori. Neiti, kahtokaa te, ettei hän sit' unoha."

Neiti Walden hymyili tehtävästään; hän näytti niin somalta, että minä unohdin läksyttää Juliettaa, ja kun sitten sitä ajattelin, oli se jo liian myöhäistä, eikä minulla ollut enää halua siihen.

14. kesäkuuta.

Olemme jo hyviä tuttuja keskenämme, neiti Walden ja minä; minusta näkyy hän Steineriltä saaneen tietoja, sillä hän ei koskettele arkoja kohtiani; ehkäpä häntä tässä ohjaa myöskin hieno vaisto. Hän kertoi minulle tänään pöydässä, että hänen isänsä oli kapteeni sotaväessä ja että hänellä oli kolme tytärtä ja kaksi poikaa. Hän on toiseksi vanhin ja kahdenkymmenenkahden vuoden ikäinen. On varmaankin tuskallista vanhemmille, antaa tuollaisen nuoren olennon lähteä maailmalle. Mitä kaikkea voi tuollaiselle tytölle tapahtuakaan! Ja tulla sitten tällaiselle seudulle, yksinäisyyteen, kun on tottunut iloiseen ystävätärten seuraan. Että hänen virkatoverinsa täällä on kunnon mies, on pelkkä sattuma, ja samoin se, että minä asun täällä.

Muutoin, Steinerille ei hän kuitenkaan ole mitään. Hän, Heilwig, ei ota ketään kansakoulunopettajaa, sitä eivät hänen omaisensakaan sallisi. Minä mitätön mies tunnen siitä jonkinlaista mielihyvää. Onko sitten tosiaan lohdutukseksi, jos toistenkin täytyy kieltäytyä? Se on kurjaa ja pikkumaista.

Minä voin jatkuvasti hyvin; tänään päivällä kiipesin aina Hohe Knie'lle saakka. Tosin tarvitsin kolme kertaa niin pitkän ajan kuin oppaassa sanotaan ja pääsin perille jokseenkin hiestyneenä. Mutta olin ylpeä kuin urheilija, joka on voittanut kilpasoudussa. Hohe Knie on alaston vuorenhuippu, jonka rinteiltä joku aika sitten on metsä hakattu pois. Kannot ovat vielä jäljellä villien karhunvaarainpensaikkojen ympäröiminä, joiden välissä siellä täällä kukkivat pienet puolukkapensaat, punaiset hanhenjalat ja suuret siniset kellokukat. Ylhäällä korkealla, jossa on vesiraja, seisoo ristiinnaulitun kuva, jonka juuresta pulppuaa raikas lähde. Mehukkaat lemmikit rehoittavat kosteikossa, myöskin sammalpenkki on siellä. Minkä kauniin saarnan pastori voisi siitä pitää: Elävä vesi, joka rististä vuotaa!

Minä istuin kauan penkillä, ja maailma lepäsi rauhallisena jalkaini juurella. Pitäisi useammin nousta korkeuksiin, jotta näköpiiri pysyisi suurena. Kaikki oli niin valoisaa ja aurinkoista, niin avaraa ja suurta! Minä unohdin, että kuuluin syrjään sysättyihin, ja olisin niin mielelläni tahtonut omistaa olennon, jolle olisin hiukkasen rakkautta ja hellyyttä voinut antaa, vaikkapa vain ajatuksissani. Mutta minullehan ei kuulu kukaan!

Minä join tuosta kuvaannollisesta vedestä, joka rististä virtasi, ja poimin pari kukkasta; huomenna annan ne neiti Waldenille ja kerron hänelle paikasta. Ja sitten — luulen, hankin itselleni koiran. Tahdon olla sille hyvä, sen pitää iloita, kun minä tulen kotiin, ja nuolla minun käsiäni; sen pitää seurata minua kaikilla teilläni, ja kun olen surullinen, tahdon painaa pääni sen turkkia vasten. Onhan silloin edes yksi, joka näkee minun kyyneleeni eikä sentähden minua halveksi tai sääli, vaan uskollisessa sielussaan täynnä hämmästystä ajattelee:

'Itse jumaltenpojatkin itkevät? Voi tätä maailmaa!'

19. kesäkuuta.

Nyt makaan taas jo kolmatta päivää vuoteessa; Philipp noutaa minulle ruoan Löwenistä, ja siniset lemmikit, joille minä olen uhrannut ainoan lasini, nuokkuvat kuihtuneina. Retki Hohe Knielle oli, niin näyttää, pahaksi; tunnen pistoksia selässä ja kuume on noussut! Täytyykö minun jokaisesta pienestä ilosta maksaa sovitusta? Kuinka olenkaan vähentänyt vaatimuksiani vuodesta vuoteen, ja kuinka usein olen ajatellut: 'Jos sinulta vielä tämäkin otetaan, ei elämä ole enää minkään arvoinen'; ja yhä uudelleen olen minä alistuneena vetänyt piiriäni ahtaammaksi ja ahnaasti ja saiturimaisesti koonnut ja pitänyt kiinni niistä pikku iloista, jotka minulle vielä jäivät.

Täällä huoneessa on kuuma ja hiljaista, vain iso kärpänen surisee suljettua ikkunaa vasten. Emäntä on vetänyt alas rullakartiinin, jonka vihreä ja sininen sveitsiläismaisema saa tyydyttää minun luonnonkaipuuni. Joka päivä päivällisen aikaan kuulen ravintolankellon; silloin näen hengessä Heilwig Waldenin, kuinka hän istuutuu paikalleen pitkään pöytään, ja kuvittelen mielessäni, minkälainen puku hänellä on yllään; minä katselen niin mielelläni sieviä naisten pukuja. Hänen vieressään jää tuoli tyhjäksi; ehkä hän katsahtaa kerran ovelle tai kysyy Juliettalta, missä sairas tohtori viipyy, ja sitten — — — asettuu joku toinen hänen viereensä minun paikalleni, paksu sokeritehtaan johtaja tai yliopettaja nyrpeine kasvoineen, ja he pitävät hänelle hauskaa, niin että hän kokonaan unohtaa katkeranivallisen naapurinsa.

Ah, minä toivoin, että tuolini pysyisi tyhjänä vain edes pari päivää — mutta minä en jätä koskaan aukkoa, ketju sulkeutuu, elämä menee menojaan, ja tuskin kukaan ajatuksellakaan muistaa minua. Mitäpä voin enempää vaatia? Olen tarpeeton, kuulun ottaviin enkä antaviin.

Emäntäni on heinänkorjuussa. Talo on aivan tyhjä; alhaalla ikkunan ääressä istuu tylsämielinen ja punoo väsymättömästi olkihattujaan. Nyt voisin minä kuolla.

On niin painostavaa, ja hengitys käy minulta raskaasti, mutta jos nousen ylös avatakseni ikkunani, voi pyörtymys tavata minut; vähäinenkin kuume heikontaa heti.

Nyt täytyy päivällisen ravintolassa olla loppunut, sillä kuulen juuri keveitä askeleita, jotka lähestyvät taloa; niin ei kävele kukaan talonpoikaistyttö; se on joku neiti, joka romaani kädessä aikoo Wolfsschlucht'iin...

Illalla.

Hän oli siellä, katsoakseen miten minä voin; se oli hirveän kiltisti häneltä. Ensin oli hän hyvin hämillään, kun näki minut niin yksin, ja luulenpa että minä olin vielä enemmän. Se tarttuu. Minä koettelin tuon tuostakin kaulaani, ikäänkuin olisi siellä ollut kaulus korkeammalle vedettävänä.

Ensiksi oli hänen hämärässä vaikea perehtyä. Minä pyysin hänen vetämään ylös sveitsiläismaiseman ja avaamaan ikkunan. Sen teki hän hyvin taitavasti, ja tämä pieni palvelus antoi hänelle heti takaisin hänen teeskentelemättömän luonnollisuutensa. Sitten istuutui hän minun luokseni vuoteen viereen. Hänellä oli yllään harmaa hame ja valkoinen pusero, jonka läpi kaula ja käsivarret kuulsivat ruusuisina. Auringonsäde sattui hänen tukkaansa, niin että se välkähteli kullalta. Minun täytyi katsella häntä ja unohdin sentakia puhumisen.

Ensin kysyi hän minulta pehmeällä, vienolla äänellään terveydestäni, ja kun hän ei tyytynyt vähiin sanoihin, vaan tutki edelleen kuin koulunjohtaja ja lopuksi lausui pari lohduttavaa sanaa pikaisesta paranemisesta, tulin minä kiihtyneeksi, lankesin jälleen vanhaan pilkkaajanosaani ja sanoin tylysti naurahtaen: "Oh niin, tietysti, ja minä elän vielä vanhemmaksi kuin kaikki muut ja kuolen vasta satavuotiaana, vanhana ja elämästä kyllälti saaneena, kuten Abraham, Isak ja Jakob".

Tästä sävystä tuli hänen kasvoilleen pelästynyt ilme; hän yritti hymyilyä, mutta se katosi jälleen heti, ja hän pysyi äänettömänä kuin toruja saanut lapsi, sillävälin kun minä raivoten kiukuttelin omalle itselleni.

"Tomaattiliemi oli hyvää tänään", aloin sitten mitä kevyimpään keskustelusävyyn.

Hän katsoi minuun silmät suurina, sitten rypisti kevyesti kulmakarvojaan eikä yhtynyt puheeseeni.

"Mitä uutta kuuluu?"

Hän vastasi hajamielisesti; vieraita oli mennyt, uusia tullut. Minun täytyi sovittaa hänet. Mutta hyväsydämiset naiset sovitetaan nopeimmin pyytämällä heiltä jotakin.

"Tahtoisitteko eräälle, joka kohtaloansa vastaan kiukuttelee, antaa hänen epäkohteliaisuutensa anteeksi ja valmistaa hänelle sitronajuoman? Hänen on kovasti jano."

"Mielelläni". Hänen kasvonsa kirkastuivat. Hän hypähti keventyneenä ylös ja etsi yöpöydältä kokoon kaikki mitä tarvittiin; sitten otti hän innokkaana ruukun ja meni hakemaan vettä kaivosta. Kun hän palasi, riippui hänen tukassaan vesipisaroita, jotka kimalsivat kuin timantit. Minä makasin hiljaa ja katselin häntä. Ei ainoakaan hänen suloisista liikkeistään jäänyt minulta huomaamatta, kun hän jäntevästi pikku käsillään pusersi sitronaa ja varovasti antoi mehun valua. Ikkunasta tuli lämmin, ihana heinäntuoksu, alhaalla tuvassa mutisi Jaakko itsekseen käsittämättömiä sanoja.

Sitten nostin lasin huulilleni ja katsoin häneen juodessani.

"Oliko se hyvää?"

"Sitronamehu ei ole milloinkaan ennen maistunut minusta niin hyvältä."

Hän hymyili veitikkamaisesti. "Oh, nyt tulette jo kohteliaaksikin".

"Enhän toki voi tehdä sairaskäyntiä teille kovin raskaaksi, muutoin ajattelette te jonakin päivänä: Antaa karhun murista itsekseen."

"Sitä suurempi on silloin laupeudentyö, jonka tekee."

"Aha, nyt tulee hyvä katolilainen esiin", kiusoittelin minä.

"Hyvä?" sanoi hän miettiväisesti. "Hyvä minä en ole. Ajatteleminen on niin hirveän paha tottumus."

Hän otti minulta tyhjän lasin ja katsoi etsien ympärilleen, voisiko hän vielä jollakin tavalla osoittaa hoitajatarintoaan.

"Tulkaa tänne, neiti Walden, ja antakaa minun pyytää teiltä anteeksi kiittämättömyyttä, jolla vastaanotin teidän osanotonilmauksenne", pyysin hiljaisella äänellä, sillä puhuminen rasitti minua. "Katsokaas, minä voin sietää kaiken, vieläpä katkerimman totuudenkin, mutta en säälittelyä enkä lohdutusta. Minä tiedän lääkärin omasta lausunnosta, että elämäni on menetetty; kysyessäni ei hän salaa minulta ainoatakaan edistysaskelta, jonka tauti tekee, ja nyt pitäisi minun hymyillen ja uskoen kuulla, kun minulle vakuutetaan, aivankuin lapselle, että kaikki tulee jälleen hyväksi, ja kun minua terveen ulkonäköni johdosta kiitetään. Olenhan toki arvostelukykyinen mies, enkä mikään alaikäinen lapsi! Mutta älkää olko minulle vihainen, minun ei olisi pitänyt suuttua".

Hän pudisti päätään, mutta pari kyyneltä tuli hänen silmiinsä.

"Olenko loukannut teitä?" kysyin surullisena.

"Ah, ei, ei siitä syystä" — hän pyyhkäisi nopeasti kädellä silmiään —, on vain niin hirveätä elää ilman toivoa, ja minulle tekee pahaa kuulla teidän puhuvan niin kylmästi ja melkein pilkallisesti kaikesta siitä. Niin kylmä ette voi olla, se on naamio, mutta mitä sen takana on...

"Te pieni herkkämielinen olento", sanoin minä, ja nyt taistelin minäkin liikutusta vastaan, mutta menestyksellä. Ja sitten ojensin hänelle käteni; hän laski empimättä kätensä omaani, eikä vetänyt sitä pois, ennenkuin minä vienolla puristuksella laskin sen irti.

Ja sitten me puhelimme. Hän koulustaan, virkatovereistaan, pastorista, mielikirjoistaan ja mieliajatuksistaan.

Minä osoitin hänelle kuihtuneita kukkia ja kerroin, mistä olin ne poiminut ja että olin aikonut tuoda ne hänelle. Sitten nousi hän, ja minä pyysin hänen tulemaan pian jälleen.

"Entä jos se rasittaa teitä?" kysyi hän rakastettavalla, äidillisellä äänellä.

Minä pudistin hymyillen päätäni. "Teidän käyntinne on ollut päiväni ilo".

Sitten hän meni, ja minä makasin kauan hiljaa selälläni ja elin vielä kerran kaiken uudelleen, ja olin surullinen ja iloinen yhtäaikaa, kunnes aloin uneksua ja lopuksi hiljaa nukahdin. Se teki minulle hyvää; tänä iltana voin paljon paremmin, kuumetta ei ole ollenkaan ja kirjoittaminen ei väsyttänyt. Ikkunasta valaa kuu sisälle hopeaisia valoaaltojaan, niin että lamppuni valo näyttää niiden rinnalla keltaiselta. Heinäsirkat kitisevät kosteassa nurmikossa, ja kirkonkello lyö kymmenen. Onkohan hän vielä valveilla? Hänen koulunsa alkaa jo aikaisin kello seitsemän. Tai istuuko hän ehkä puutarhassa ja nauttii kesäyöstä? Tai puhelee iloisesti hoitovieraiden kanssa hotellin parvekkeella eikä huomaa yön äänettömyyttä? Onko hänellä ainoatakaan ajatusta minulle?

23. kesäkuuta.

Mikä voima onkaan naisille annettu! Neljä kuukautta elin minä täällä hiljaa ja rauhassa miesten seurassa; neljätoista päivää sitten tuli nainen meidän luoksemme, ja heti kohta kiertävät minun ajatukseni hänen ympärillään, ja lyhytaikainen seurustelu antaa minun sairaanelämälleni sisältöä ja viehätystä, minun harhaileville tunteilleni jonkinlaisen kotimaan.

Ei niin, että olisin häneen rakastunut, minähän en saa sellaista ajatella, ja niin hullu en ole, että asettaisin itseni alttiiksi sellaisille vahingollisille ja hyödyttömille liikutuksille. Mutta tunnen iloa hänestä ja toivon, että tulisimme ystäviksi; sellaisessa irrallisessakin suhteessa tunnen naisen olevan minulle ikäänkuin täydennykseksi; hän tekee elämäni sisältörikkaammaksi ja arvokkaammaksi, antaa ajatuksilleni enemmän syvyyttä ja tunteilleni enemmän lämpöä.

Minulla olisi niin suuret taipumukset rakkauteen, ei ainoastaan siihen, mitä tavallisesti rakkaudeksi nimitetään. Minussa on paljon tyydyttämätöntä hellyyttä. Seurusteluni naisten kanssa oli aina pintapuolista, pelkäsin intohimon tuskia, ja minulle se olisi tuottanut vain tuskia, ei muuta. Mutta pelkurien luo ei rakkaus tule, vaan menee ohitse. Kerran hipaisi se vaatettani, silloin pakenin. Minähän tiesin, etten saanut ajatella avioliittoa, ja ystävyyteen en siihen aikaan ollut kykenevä. Nyt olisin...

Tänään saan maata kuistilla, ilma on lämmin, mutta ei helteinen. Ruusut kukkivat yhä vielä, mutta niissä ei ole enää nuppuja. Ja kuitenkin tuoksuvat ne ihanammin kuin koskaan. Kannatan jonkun verran Muhammedia, joka sanoo: 'Rakastan naisia ja hyviä tuoksuja, mutta sieluni virkistyksen on Jumala pannut rukoukseen'. Naisia? Se kuulostaa niin kovin ylimalkaiselta, minä tahtoisin mieluummin sanoa: sivistyneitä naisia. Mutta hyvät tuoksut! Koulutalolla kasvaa amerikkalainen viiniköynnös, joka ainoastaan kukkii, mutta ei kanna hedelmiä. Olin kahdeksan päivää sitten siellä ja istuin lehtimajassa ja olin kuin juopunut hurmaavista tuoksuista. Lopuksi pyysin Steinerin olemaan aivan hiljaa, jotta ei mikään tätä ihanaa nautintoa häiritsisi. Se oli kuin henkäys paratiisin puutarhoista, liian ihana tälle maailmalle, suloinen, voimakas ja balsamituoksuinen, ei ole sanoja sen kuvaamiseksi. Minä hengitin syvään ja hitaasti. Rakastettava Steiner tuo minulle siitä lähtien joka päivä oksan viiniköynnöksestään ja karkoittaa sillä huoneestani maalaisen, tervehenkisen navetanhajun.

Ja mitä sitten sieluni rukouksella virkistämiseen tulee, niin täytyy minun sanoa, etten sitä enää tunne. Joskus minusta kyllä tuntuu juhlahetkinä luonnon yksinäisyydessä kuin pitäisi minun sieluni sulautua ja yhtyä johonkin suureen, voimakkaaseen, rakastettavaan 'ylisieluun'; mutta se on muodoton, epämääräinen tunne, joka pakottaa minut polvilleni, ilman määrättyä päämäärää, ja en ymmärrä itseäni silloin.

Minun täytyy siis tyytyä vain hyviin tuoksuihin, sillä naisetkaan eivät kuki sairaalle, elämästä pois sysätylle, niin suuresti kuin hän halajaakin ja kaipaa heitä — — —

Kun kuistiltani katselen puutarhojen yli, näen suuren pähkinäpuun ja jyväaitan välitse korkean suippopäätyisen talon, jossa on pieni torni soittokelloineen. Toisessa kerroksessa on kolme ikkunaa auki, ja äsken näin eräässä niistä naishahmon. Se on kansakoulu. Nyt kuulen harmoonin soittoa ja lasten laulua: 'Goldne Abendsonne' ja 'Ich halt' einen Kameraden'. [Saksal. kansanlauluja. Suom.] He laulavat yksiäänisesti, arvaan siitä, että he ovat pikku lapset, ja että neiti Walden nyt istuu harmoonin ääressä ja säestää.

"En ojentaa voi kättä sulle, sä toveriksi jääös mulle ajaksi ikuiseksi."

Kuinka huolettomasti nuo pikkuset laulavat. Mitäpä tämä laulu heitä liikuttaa! Kuulat, jotka tuovat kuoleman, jäähyväistervehdykset ja toiveet, jotka ulottuvat haudan tuolle puolen? Ja minkätähden liikuttaa se minua?

24. kesäkuuta.

Olen neljä kertaa kävellyt puutarhan ympäri ja nyt hiukan hengästyneenä pysähtynyt lepäämään kuistille. Luulenpa että huomenna uskallan jälleen mennä ravintolaan. Löwenin isäntä on sittenkin oikeassa; se on paljon hauskempaa kuin näin yksin. Erittäinkin kun on sellainen aasi, että nukkuu silloin, kun neiti Walden tulee taloon tervehtimään, kuten minä tein eilen. Unelmoidessani kuulin pehmeän naisäänen: "Sanokaa terveisiä tohtorille, että hän pian jälleen tulisi toiselle puolelle meidän luoksemme."

"Hän tulee varmasti pahoilleen", näillä kuivilla sanoilla hyvästeli emäntäni tyttöä. Minä tunsin kiusausta hypätä vuoteestani ja huutaa alas, että olin valveilla, mutta sitten kuulin jo pikaisten askelten poistuvan metsään päin. Juoksin ikkunaan voidakseni vilahdukselta vielä nähdä hänet, mutta en nähnyt enää mitään.

Suuresta pettymyksestä, joka minut valtasi, huomasin, miten olin laskenut päiviä odottaessani hänen vierailuaan. Olin niin pahoillani, että heittäydyin jälleen vuoteeseeni ja käänsin kasvoni seinään päin, ikäänkuin en tahtoisi tietää enää mitään koko maailmasta. Iltapuolella tuli tohtori ja hoputti minua ulos; ilma oli muka ihana ja hän halusi pitää minulle seuraa, multa ei sairashuoneessa.

Minä puin siis muristen päälleni, vain kauluksen jätin pois, ja sitten menimme istumaan kuistille. Ukolla oli viulu mukanaan, mutta hän sanoi soittavansa vasta sitten, kun hän saa hiukkasen sisäänsä. Siispä täytyi Philippin noutaa Löwenistä pari pulloa punaviiniä, jotta minä saisin konserttini aikaan.

Se oli ilta, se! Kuutamo, ruusuja ja satakieli, joka naapurin pihassa lauloi; lisäksi kiiltomatoja jasmiinikukissa ja pensasaidalla.

"Kuinka hyvä, ettette ole mikään nuori neito, tohtori", sanoin minä. "Tänä iltana rakastuisin teihin ehdottomasti."

Tohtori nauroi miellyttävästi. "Menkää naisinenne, tämä tässä on paljon parempi aviovaimo," ja hän otti hyväillen viinipullon käsivarrelleen. "Ja tämä?" Minä osoitin viulua.

"Niin, se on minun rakastettuni."

Nyt tuli hän rauhattomaksi, katsoi milloin hellästi viuluunsa, milloin lasiinsa, jossa paksu punainen viini kimalteli, eikä voinut päästä ratkaisuun. Eräs kiiltomato tuli pimeästä ja asettui koulupuutarhasta taitetulle ruusulle. Mutta lampun valossa kadotti se loisteensa.

"Kiiltomato-ukkoseni, kuinka säteileekään sinusta rakkaus", sanoi lääkintöneuvos, mutta hänen kasvoistaan oli kadonnut tuo puoleksi kiukkuinen, puoleksi pilkallinen ilme. Äkillisellä päätöksellä työnsi hän lasin syrjään, kääntyi minuun selin ja otti viulun käteensä.

Kuinka se soi! Vaieten soitti hän, sanattomana kuuntelin minä — kauan, eikä minun tarvinnut pidättää kyyneleitä, jotka puristuivat esiin suljettujen silmäluomieni alta.

Tohtori istui syrjin minuun, melkein pimeässä; vain kuu valoi hopeasäteitään hänen ylitsensä ja heijasti hänen harmaan päänsä ympärille ikäänkuin pyhimyskehän. Kun kumarruin hiukkasen eteenpäin, saatoin nähdä hänen kasvonsa; ne loistivat oudon kirkkaina, piirteet sitävastoin olivat jäykät ja jännittyneet.

Hän otti syvyydestä säveliä, jotka järkyttivät minua, myllertäen koko olemukseni, jotka nyyhkyttivät ja valittivat, riemuitsivat ja rukoilivat. Minun sieluni polvistui äärettömyyden hämärässä ja kurottautui tähtiä kohden, joiden hän antoi loistaa ylitseni. Mikä voima on taiteilijan kädessä!

Ulkoa tieltä kuului askeleita. Minusta tuntui kuin olisin kuullut kuiskauksia; meitä kuunneltiin. Soittaja ei kuullut mitään, mutta minut valtasi levottomuus, minä koetin silmilläni tunkea pimeään, siellä häämöitti vaalea naisen puku. Mutta sitten tuli viileä tuulenhenkäys.

"Riittää täksi päiväksi, teidän täytyy mennä vuoteeseen, tuulee." Tohtori joi lasinsa pohjaan, pani viulun koteloon hellin käsin kuin äiti, joka asettaa lapsensa kehtoon, ja lyhyellä, melkein tylyllä "hyvää yötä" hän enempää puhumatta poistui.

Vaalea puku oli kadonnut. Nyt kuvittelen alati itselleni, että neiti Walden on kuunnellut meitä. Multa kuka oli toinen? Steinerko? Joku kylpyvieras? Niin myöhään illalla? — Ah, mielettömyyttä!

Huomenna tahdon mennä syömään Löwen'iin.

25. kesäkuuta.

Hän se sittenkin oli, minä kyllä tunsin sen; toinen oli Steiner.

Minä menin tänään ravintolaan syömään, vaikka minua vielä heikotti vuoteessaolon jälkeen.

Kaikki pyöri silmissäni käydessäni noiden monien ihmisten ohitse; sitten näin neiti Waldenin. Hänellä oli yllään valkea puku ja hän puheli Steinerin kanssa. Olin hyvin hämmästynyt tavatessani opettajan täällä.

"Mistä lähtien olette ollut uskoton emännöitsijällenne?" kysyin minä epämieluisasti liikutettuna.

Hän tuli myös hämilleen. Emännöitsijän laittama ruoka oli niin yksitoikkoista ja rasvaista, sanoi hän.

"Olette siis äkkiä saanut vatsanvaivoja?" kysyin edelleen pilkallisella osanotolla. Luulen että kasvoillani oli lisäksi pahanilkinen ilme, sillä hän tuli punaiseksi ja sitten harmistuneeksi, sillä aikaa kun neiti Walden viattomin Eeva-nilmein istui paikallaan, ikäänkuin ei tietäisi, etteivät ainakaan Löwenin kuivat paistit olleet houkutelleet opettajaa.

"Kas, herra tohtori!" huudahti Julietta nopeasti ohi rientäessään. "Mutta tämäpä hauskaa."

Myöskin neiti Walden katsoi minuun lempeästi, kun ojensin hänelle käteni. "Tiedättekö, herra Steiner ja minä olimme eilen luonanne kuokkavieraina?" alkoi hän heti.

Se oli minulle pieni pistos, mutta minä katsoin häneen kysyvästi.

"Kuinka ihastuttavan kauniisti tuo vanha mies soitti, ja vain teille yksin!"

"Mistä tiesitte konsertista?"

"Herra Steiner ehdotti minulle illallisen jälkeen pientä kävelyä ihanassa kuutamossa. Kaikki vieraat olivat vielä ulkosalla, herrat poimivat kiiltomatoja ja pistivät niitä naisten hiuksiin, ja Julietta lauloi Selman kanssa sitran säestyksellä svabilaisia kansanlauluja. Sitten sanoi herra Steiner, että teidän naapurinne puutarhassa oli satakieli, ja kun en ollut vielä koskaan sitä lintua kuullut, menimme teidän hiljaiselle kujallenne. Ja silloin kuulimme soiton. Se oli kaunista!"

"Kuinka monta pulloa punaviiniä siihen tarvittiin?" kysyi Steiner.

Mutta minä en halunnut hänen tällä tavalla puhuvan lääkintöneuvoksesta neiti Waldenin kuullen, sivuutin hänen kysymyksensä ja katsoin häneen vain vakavasti torjuen. Hän ei myöskään toistanut kysymystään, ja neiti ei huomannut mitään.

Steiner oli sitonut kaulaansa uuden punaisen kaulahuivin, joka sopi huonosti hänen vaaleisiin hiuksiinsa. Ilmeisesti ajatteli hän kuitenkin saavansa sillä aikaan edullisen vaikutuksen, sillä hän koetteli useita kertoja, oliko se vielä paikoillaan ja suorassa. Mutta minä luulen, että neiti Walden ei erikoisemmin välitä ulkonaisista, hänen vakavissa silmissään on niin syvä katse, että minua monesti halutti kääntää omani pois, kun hän katsoi minuun, sillä minusta tuntui kuin lukisi hän ajatukseni sieluni sisimpään saakka.

Salissa on useita nuoria, kukoistavia neitosia, ja pöytä näyttää kirjavalta kuin kukkalava, kun he valkeine, punaisine ja sinisine puseroineen istuvat sen ääressä nauraen ja jutellen heleillä äänillään, jotka soivat kuin lasikellot. Mutta neiti Waldenin rinnalla vaikuttavat he kaikki niin sieluttomilta, niin mitättömiltä ja arkipäiväisiltä, että minun täytyy ajatella Nietzschen lausetta: Vielä ei nainen ole ystävyyteen kykenevä, kissoja ovat yhä vielä naiset, ja lintuja. Tai parhaimmassa tapauksessa lehmiä.

Heilwig ei nyt kuitenkaan ole mitään noista kolmesta, hän on kokonaan ihminen, eikä häntä voi verrata mihinkään eläimeen, ja lisäksi on hän kokonaan nainen. Se on yhtymä, joka meissä miehissä saa esiin parhaimman ja syvimmän — kokonaan ihminen ja kuitenkin kokonaan nainen. Autuas se mies, joka sellaisen naisen voittaa, hänen rakkautensa kohottaa miehen korkealle, miehestä tulee sankari, runoilija, kykenevä kaikkeen hyvään, mikä hänessä uinuu.

Mutta sellainen nainen on myöskin ystävyyteen kykenevä, ja kuka voi minua estää saavuttamasta hänen ystävyyttänsä?

Kun tulin tänne, olin valmistautunut kylmään levollisuuteen ja alistumiseen, sydämeni oli kuin jäämöhkäle, se oli tunnoton tuskillekin. Nyt tuntuu minusta usein, kuin olisi minussa jälleen herännyt henkiin elämänilon kaipuu, jonka luulin jo kuolleeksi.

Ryhtyykö elämä siis jälleen minuun, minun haurasta venhettäni aalloillansa sinne tänne ajelemaan, jotta minä ensimmäisen kovan sysäyksen sattuessa haaksirikkoisena ajautuisin rannalle? Ei, mieluummin tahdon, kuten filosofi ja stoalainen, ottaa sydämeni molempiin käsiini. Elämä on tuonut minulle vain pahaa eikä tulevaisuudessakaan muuta tuo; on parempi että sydämeni pysyy ylpeänä ja kovana kuin että se osanotolla ja säälillä taivutetaan tomuun.

30. kesäkuuta.

Olen pysynyt päätöksessäni. Kun tänään menin kävelemään, kuulin neiti Waldenin äänen, ja silloin poikkesin sivupolulle, etten kohtaisi häntä. Hän talutti koulutyttöä kädestä; molemmilla oli pikku kori täynnä mansikoita, ja he puhelivat.

"Katsopas, Mariele, kuinka hyvä oli että otin sinut mukaani. Sinä tunnet paikat metsässä paljon paremmin kuin minä, ja nyt olemme löytäneet niin kauniita ja kypsiä marjoja."

Talonpoikaislapsi nauroi hyvillään, leveästi, ja alkoi minulle käsittämättömällä murteella jutella.

Tie vietti jonkunverran alaspäin, ja tytön vartalo taipui joustavasti hänen kävellessään, lapsen hypellessä lyhyin, kevein askelin hänen vierellään. Kuulen niin mielelläni naisten puhelevan lasien kanssa; heidän äänensä saa silloin äkkiä kokonaan toisen soinnin; aivan nuorissakin tytöissä, jotka ovat vielä puoleksi lapsia, olen huomannut sen. Siinä soi jotakin mukana, ehkä se on äidin tunne kaikkea avutonta kohtaan.

Heilwigillä oli yllään vaaleansininen, lyhyt hame ja lujat nahkakengät, ja hän näytti iloiselta. Niin menivät he ohitse, minun sykkivin sydämin kuunnellessa.

Minkätähden minä väistyin enkä mennyt hänen kanssaan? Pelkäänkö?... Oh, ei, oikullisuutta tai ylpeyttä. Minun olisi täytynyt pyytää häntä kävelemään hitaasti, koska minä muuten hengästyn. Silloin olisin kuin väsynyt vanhus laahannut itseäni hänen rinnallaan ja jokaisen nousukohdan jälkeen olisi minun täytynyt pysähtyä hengittämään. Ja hän olisi hillinnyt nuoruuttansa ja voimaansa ja pysytellyt tasallani, ja hänen äänessään olisi ehkä ollut sama äidillinen sointi, jolla hän lapsen kanssa puhui.

"Kävelenkö liian nopeasti? Levätkäähän toki ettette vahingoita terveyttänne."

Ja sitten olisi hän ehkä vielä rakastettavasti valehdellen lisännyt: "Kävelen paljoa mieluummin hitaasti metsän läpi, silloin saa enemmän nauttia siitä." Ja sen ohessa olisi hänen jalkojaan nykinyt kuin olisi hän halunnut tanssia.

Kaiken tämän olen itseltäni säästänyt, olen hitaasti ja filosofisesti kävellyt kuusimetsän läpi kotiin, laskeutunut lepotuoliini kuistille ja juonut maitoni, lukenut kappaleen Schopenhauer'ia, ja, kun olen siitä saanut tarpeeksi, selaillut lehtiä.

Maailma on sentään surullinen!

Illalla.

Täksi päiväksi saatte mennä matkaanne, filosofiat, Schopenhauerit ja Nietzschet ja kaikki tyyni te pessimistit ja stoalaiset. Saakeli soikoon, hiukkasen iloa tarvitsee ihminen, ja tyhmää ja pelkurimaista on mennä iloa pakoon.

Kun tänään päivällä olin kirjoituksineni valmis ja uneksin ja mietiskelin itsekseni, rapisee äkkiä sora puutarhassa keveistä askelista. Heilwig seisoo siellä ja tähystelee ylös luokseni.

"Saako teitä häiritä?"

Minä koetin kiskoa pois peitteet, joihin rouva Bühler oli minut huolellisesti käärinyt, mennäkseni häntä vastaan, mutta hän oli jo noussut nuo muutamat portaat, ennenkuin olin ennättänyt valmiiksi. Hän painoi minut hellästi ja pontevasti takaisin tuolilleni.

"Menen heti pois, jollette pysy siinä missä olette."

Minä vapisin, kun tuo kapea, luja käsi kosketti minua, ja jäin tahdottomana paikalleni. Se miellytti häntä. Hän tukki peitteen ympärilleni, kunnes minä makasin kuin muumio, voimatta liikuttaa itseäni.

"Nyt olette kohtelias", sanoi hän tyytyväisenä, "mutta siksipä olenkin tuonut teille jotakin mukanani." Näin sanoen piti hän edessäni pikku koria, joka oli täynnä mansikoita.

Mieletön, poikamainen ilo värähdytti minua, ja kuitenkin sain soperretuksi vain pari kömpelöä kiitosta. Sitten juoksi hän emäntäni luokse hakemaan sokeria, lautasen ja lusikan, ja sitten täytyi minun syödä hänen läsnäollessaan. Mikä lapsi hän kuitenkin on kaikessa vakavuudessaan! Hänen silmänsä säteilivät kuin lapsen, hänen seuratessaan jokaista lusikallista, jonka vein suuhuni. Minä luulen hyvien naisten tuntevan puhtainta onnea vain silloin, kun he tekevät muita onnellisiksi.