Part 5

"Niin, sitä olisin minäkin toivonut. Mutta minä ajattelin teitä ja join kauneutta kahden edestä. Kuinka suuri, kuinka avara on maailma, ja miten pieni siinä ihminen ja hänen tuskansa."

Hän haaveili hiukkasen, tuo tyttönen; mitäpä hän tietää ihmisen tuskan suuruudesta tai pienuudesta...

Sillä välin hän oli tyhjentänyt pöydän, asettanut sille pienen ruokaliinan ja ryhtyi teenkeittovalmistuksiin.

"Siinä täytyy _teidän_ auttaa."

Minä nyökkäsin hänelle ja nousin istumaan vuoteellani...

Ah, uneksin, hän on minun vaimoni ja järjestää sukkelilla käsillään talouttani ja välillä tulee minun luokseni vuoteen ääreen, suutelee minua ja kysyy: 'Kuinka voit, rakas?'

Minä katselin häntä siten kauan äänettömänä ja palavalla kaipauksella, kunnes hän tosiaan jätti työnsä ja tuli luokseni.

"Voitteko hyvin?" kysyi hän äänellä, joka oli kuin hyväily.

"Kuinka saatatte niin kysyä, kun olette luonani," sanoin minä tukahtuneella äänellä ja painoin kuuman suudelman hänen kädelleen.

Silmänräpäyksen seisoi hän vaiti ja pää painuksissa, sitten hän veti hitaasti kätensä pois, siveli hiuksiani hellästi kuin olisin ollut sairas lapsi ja sanoi hiljaa: "Olen iloinen, jos voin tehdä teille jotakin hyvää."

Sitten tuli rouva Bühler illalliseni mukanaan. Hänen täytyi lisätä siihen vielä muutamia hyviä aineita, avata säilykepurkki ja leipoa kaakku, sillä makkaraleikkelyksiin en minä antanut aterian jäädä. "Te olette itse tullut luokseni ruokailulle, nyt täytyy teidän myöskin minun kanssani syödä."

Siitä sukeusi iloinen pikku illallinen, ja jäännöksistä riitti vielä Bühlerin perheellekin, minkä kuulin niistä eläimellisistä riemuäänistä, joita tylsämielinen Jaakko päästeli. Sitten asetettiin shakkilauta minun vuoteelleni ja nappulat järjestykseen. Heilwig ei pelaa läheskään niin hyvin kuin minä, mutta olin niin hajamielinen, että hän voitti kaksi peliä ja minä yhden. Sitä riemua, kun minut oli voitettu! Kuinka taistelun kuumuudessa hänen poskensa punastuivatkaan, miten miettiminen uursi syvän vaon hänen selkeälle otsalleen, kuinka hän vapisi, kun oli vaarassa, ja iloitsi, kun teki hyvän siirron...

Sitten hän huomasi, että minua alkoi väsyttää; hän käänsi shakkilaudan kokoon, toi minulle kuumemittarin, sytytti öljylampun yötä varten ja siirsi vuoteeni lähelle kaiken, mitä tällainen sairas parka yksinäisinä yskimisöinä tarvitsee. Sitten kutsui hän Laurinin luokseen, kehoitti sitä uskollisesti vartioimaan isäntäänsä, minkä eläin vinkuen lupasi; hän painoi levottoman koiran hellästi kasvojaan vasten ja kantoi sen koriin. Sitten sammutti hän lampun, ja hiljaisella "hyvää yötä" oli hän ulkona.

Eikö ole melkein kuin olisi hän minun vaimoni, kun hän noin omavaltaisesti ja ilman muuta järjestelee ja puuhaa huoneessani?

30. marraskuuta.

En tiedä, miten on laitani, en tunne itseäni enää. Kuinka pääsisin siihen uskoon, että on olemassa iäisyys eikä häviäminen haudan pimeydessä? Eikö tämä usko ole mielettömyyttä? Epäilyksen tuote, seuraus ajatuskyvyn heikkenemisestä? En tiedä sitä enkä voi sitä perustella. Minä näen puun kasvavan enkä tunne siementä, josta se alkoi. Minä pelkään tuhota sitä, koska sen vehreys virkistää minua, enkä kuitenkaan vielä uskalla iloita siitä. Tiedänkö minä, onko sillä juuret, vai onko se vain kuumeisten aivojeni ja nälkäisen sydämeni kuvitelma? Oi, kuka antaisi minulle varmuuden!

Eikö ollut viisaampaa ja ylpeämpää seisoa oman itsensä varassa? Se vain, että silloin melkein tukahduin katkeruudesta ja värisin kylmyydestä.

Onhan mieletöntä uskoa, mutta yhtä mieletöntä on olla uskomatta.

4. joulukuuta.

Nyt tulee hauskaa ikkunani edessä, sillä mitä kaunein kelkkamäki menee talon ohitse, ja vanha emäntäni kompastelee peilisiloisella tiellä vettä noutaessaan. Minä en tietysti voi muuta kuin katsoa sivulta, mutta tällä kertaa on se erinomaisen huvittavaa katselemista. Tuskin on koulu loppunut, kun kelkat jo pyyhältävät mäkeä alas.

Niin pian kuin kuulen ensimmäisen riemuitsevan "Pois tiellä!" kömmin vuoteestani, puen päälleni ja asetun ikkunan ääreen. Siellä kiitävät he ohitse. Kun he näkevät minut, heiluttavat he lakkejaan tai nyökkäävät. Meno mäkeä alas ei ole lainkaan helppo; alottelijat käyttävät jalkojaan liiaksi, joutuvat pois suunnasta ja törmäävät aitaan tai syöksyvät suin päin ojaan. Joskus kiitää pari kelkkaa perätysten, kaatuvat, toisia tulee päälle, kunnes kaikki on yhtenä sekasotkuna kelkkoja, poikien ja tyttöjen jalkoja, ja tästä kasautumasta kaikuu korvia huumaava melske ja huuto. Melkein jokaisella laskijalla on edessään istumassa toinen toveri, joka on joko kelkaton tai liian pieni itse ohjatakseen.

Suurien poikien kelkat kiitävät niin että jalakset iskevät tulta; tyttöjen kulkevat hitaammin, ainoastaan nuorin Löwenin tyttäristä laskee yhtä huimasti kuin poika, ja hänen punaiset kiharansa liehuvat hänen takanaan. Hän on villi hupakko, mutta tulee hänestä vielä kerran kaunotar. Hänen äänensä kuulen minä ylitse kaiken, kirkkaana ja elämänhalua uhkuvana, kuin pääskysen huuto keskikesällä. Mutta hänellä ei ole ketään toista mukanaan, vaikka tien reunalla seisoo vielä muutamia lapsia, jotka kaihomielisinä katselevat tovereittensa laskua. Myöskin Philipp on heidän joukossaan. Minä koputan ruutuun ja viittaan hänet luokseni.

Hän seisoo ikkunani edessä ja värisee kylmästä. Hänen kätensä ja nenänsä ovat aivan siniset.

"Miksi et sinä laske muitten mukana?"

"Minull' ei oo kelkkaa."

"Mitä sellainen maksaa?"

"Wagnerilta niit' saa kolmella markalla." Hän katsoo minuun odottavaisesti. Hän aavistaa jotakin.

"Tahtoisitko saada kelkan?

"Joo!" sanoi hän, irvistäen korviin asti, ikäänkuin ei sen pitempää vastausta tarvittaisi.

"Tässä saat kolme markkaa, osta nyt itsellesi kaunis kelkka."

"Vihreäkö?"

Hänen silmänsä säkenöivät.

"Niin, vihreä, se miellyttää minua. Mutta joka kerralla otat sinä sellaisen lapsen mukaan, jolla ei ole kelkkaa. Ymmärrätkö?"

Hän nyökkäsi säteillen ja puristi hopearahaa sinisessä nyrkissään. Kiitoksia sanomatta on hän tiessään, mutta mitäpä ovat kurjat sanat sen riemun rinnalla, joka hänestä loisti?

Kymmenen minuuttia myöhemmin kuulen huudon, niin ilontäyteisen ja riemukkaan, että painan nenäni melkein litteäksi ruutua vasten.

Siellä kiitää Philipp uudessa vihreässä kelkassaan, ja hänen edessään istuu naapurin Dorle, ja nuo kaksi ovat sen näköisiä kuin kysyisivät he: "Mitä maailma maksaa?" Toverit kerääntyvät ympärille, kelkkaa tarkastellaan ja ihaillaan, katseita lentää ikkunaani kohden, päät ojentuvat ja vetäytyvät sitten jälleen nauraa hihittäen yhteen. Kelkattomien joukko kokoontui Philippin ympärille.

"Pois tieltä!" Hänen kaulaliinansa liehuu tuulessa, tällä kertaa on hänellä edessään pyöreäposkinen pikku poju. Nyt tervehtii hän ikkunaan, jonka ääressä Jaakko istuu. Tämä iloitsee samoinkuin minäkin, mutta ainoastaan tylsästi, lasten hauskasta mäenlaskusta. Eteisen ovella seisoo äiti. "Siunatkoon, pojallahan on kelkka. Philipple!"

Mutta hän on jo ohi.

Nyt koputetaan ovelleni. Emäntäni tahtoo kiittää. Kyynel väräjää hänen silmässään ja jää riippumaan silmänaluspoimusta. Ilo ja suru — molemmat houkuttelevat samalla tavalla kyyneleen vanhukselta.

"Pois tieltä!" Alhaalla kiitää kokonainen kelkkajuna ohitse, eellimmäisenä Philipp vihreine kelkkoineen. Tuhat tulimmaista, eikös olekin tuolla poika veitikalla taas Dorle edessään! Tyttösen huivin alta pilkistää kihara tukka esiin, ja suojelijaansa jäljitellen huutaa hän heleällä lapsen äänellä: "Pois tieltä!" Tarkoin tasapuolisesti ei Philipp näytä suosiotansa jakavan. Mutta Dorle on sievä tyttö, ja kaiken kaikkiaan, kun poika kuitenkin kerta tahtoo mennä hänen kanssaan naimisiin, niin...

"Liian hyvä oletten, herra tohtori, liian hyvä. Rakas Jumala palkitkoon sen teille tuhatkertaisesti."

Vihreä kelkka tuhatkertaisesti otettuna on tuhat vihreätä kelkkaa. Kuinka monta poikaa ja tyttöä rakas Jumala voisikaan tehdä onnelliseksi tällä palkitsemisellaan.

5. joulukuuta.

Eilen illalla, kun jo oli pimeä ja iltakellot soivat, lakkasi vihdoin lasten riemu, ja pikku väki paineli kiireen vilkkaa kotia kohden.

Mutta myöhempään illalla oli jälleen salaperäistä yöelämää ulkona, tyttöjen naurua ja tirskunaa, matalia miesääniä. Varttuneempi nuoriso siellä huvitteli kirkkaassa kuutamossa. Minä tirkistin ikkunaluukun raoista ulos ja näin nuoria pareja pikku kelkoissa, edessä tyttö ja takana poika, joka piti tyttöä kiinni, ja vieläpä oikein lujasti, ja joka kerta mäen lopussa suihkattiin suuta Sitten kiipesivät he sopuisasti käsi kädessä ylös ja vetivät kelkkaa perässään alkaakseen taas uudelleen hauskan matkan.

Tuollaiseen kuohuvaan, voimakkaaseen elämäniloon ja huviin en minä voi enää ollenkaan sopeutua, en senkään vertaa, että tuntisin siitä edes kateutta.

Kylmästä ei seura tiennyt mitään, mutta kyllä minä. Sentähden ryömin takaisin vuoteeseeni ja koetin nukkua, minkä tuo nuori ja huima joukko teki minulle vaikeaksi, sillä pitkälle keskiyöhön saakka kiitivät kelkat talon ohitse.

Muutamina iltoina olivat Steiner ja pastori täällä ja pelasivat kanssani korttipeliä sängyn peitteen päällä.

"Te olette kummallinen ihminen", sanoi pastori. "Kun vointinne oli suhteellisen hyvä, olitte te täynnä katkeruutta, tyytymättömyyttä ja kyynillistä pilkkaa, ja nyt, kun teillä olisi vieläkin enemmän syytä valituksiin, tapaan teidät melkein aina iloisena."

"Minä ajattelin Heilwigiä. Pitäkää sitä ihmeenä tai," lisäsin oikullisesti, "teidän hengellisen vaikutuksenne hedelmänä."

"Se ei, ikävä kyllä, ulotu teihin kerettiläisiin," vastasi pastori hyväntuulisesti. "Ettehän ole edes käynyt meidän kirkossammekaan, ja se on kuitenkin rakennustaiteellisesti näkemisen arvoinen."

Lupasin hänelle käydä sitä joskus katsomassa. Me puhuimme myöskin Heilwigistä. Pastori ylisti häntä omituisen pidättyväisellä tavalla, joka minua melkein kiihdytti ja jonka ilmeisesti tuli hillitä Steinerin innostusta.

Mikäli hän ymmärsi, oli tyttö oikeata lajia. Hiukan vapaa hän kuitenkin mukamas oli, ehkäpä kerettiäisvaikutusta. Pastori uhkasi hymyillen minua sormellaan.

"Kysymys ei ole uskonnollisista asioista, sanoin kylmästi, vaikka sisälläni kuohui.

"Myöskään tuo yksin kuljeskeleminen metsissä ei tunnu minusta oikein sopivalta nuorelle neidille.

"Olisiko teistä sopivampaa, jos hän kulkisi minun kanssani?" kysyi Steiner harmistuneena.

Minä olin aivan ymmällä nähdessäni, etteivät kaikki pitäneet kauniina ja hyvänä sitä mitä Heilwig teki.

"No, joka tapauksessa on nuorella neidolla näen mä kaksi ritaria, jotka häntä puolustavat", sanoi pastori hyväntahtoisesti pilaillen.

"Niin kylläkin," vastasin minä sotaisesti.

Mutta pastori ei antanut syöstä itseään satulasta.

"Teidän vuoronne, herra tohtori. Grandissimo on alkanut."

Peli jatkui edelleen. Kuinka suojaton on sentään tuollainen naisolento toimessaan; kaikille pahoille kielille, kaikille epäluuloille alttiina, vain sellaisestakin syystä jo, että kävelee yksin ja on vailla tätien, veljien ja serkkujen suojakaartia. Urhoollinen tyttö! Kuka tietää, ehkäpä käyntejäsi minunkin luonani epäillään. Seuraamaan horjumatta sitä tietä, jonka sisäinen ääni osoittaa, siihen tarvitaan luja luonne.

10. joulukuuta.

On häikäisevän kaunis aurinkoinen päivä, ja huomenna on toinen adventti. Tunsin itseni tänään niin reippaaksi, että ensimmäisen kerran viikkokausiin uskalsin taas lähteä ulos. Minua aivan huimasi auringon kilo lumella ja raitis ilma. Koulutalossa laulettiin joululauluja, katu oli ihmisistä tyhjä. Jaakko istui kukkivien geranioitten takana ja irvisteli minulle ystävällisesti. Samalla hän kohotti esiin siroa harmaanvihreätä niinikoria, jota hän valmisti. Olen tilannut sen häneltä, se on tuleva Heilwigille. Ensimmäisen kerran pitkistä ajoista jälleen joululahjoja, joiden antamisesta saan iloa!

Tahtoisin viettää oikein lahjanantojuhlia, itselleni iloksi, ja milloin en voi nukkua, ajattelen kaikkea, mikä rakkaille ihmisille täällä tuottaisi iloa ja hyötyä.

Kuten tarkka talonemäntä olen tehnyt luettelon, ja yhä uusia eriä saan siihen merkitä. Minullahan on niin äärettömästi aikaa kaikkea miettiä. Steiner on saapa suuren käsikartaston, sellaista on hän jo kauan toivonut itselleen, ja kaikki tähän asti ilmestyneet kosmoskirjat; pastori saa Danten rintakuvan, sillä Dante on hänen ihanteensa. Ajattelin myöskin herkullisilla syötävillä täytettyä koria; kun näkee hänet hänen hyvinruokitussa ruumiikkuudessaan, tuntuu sellainen lahja aika sopivalla. Mutta tahdon mieluummin antaa hänelle pysyvän muiston; kuka tietää, näenkö enää toista joulujuhlaa maan päällä. Mutta sitä ei saa ajatella — ei surra huomista päivää.

Heilwig saa suuren Böcklin-kuvakokoelman ja lisäksi yhtä ja toista, mikä häntä ilahduttaa: kirjoja ja makeisia, kukkia, hopeisen sormustimen, saksirasian, kaikki toivomuksia, jotka olen vähitellen saanut häneltä kiertäen kaartaen udelluksi.

Rouva Bühler saa paksun, sängyn vieressä pidettävän maton, koska hän minun mattoani vuodetta laittaessaan aina niin ihailee; lisäksi kahvipannun, huopakengät, ja kauniin madonnankuvan, ei tuollaista räikeäväristä ja mautonta. Philipp saa pyhäpuvun, kaivatun viulun, kirjoja ja luistimet; Jaakko kanarialinnun kullatussa häkissä ja vaatteita. Olen huomannut, että hän suuresti pitää eläimistä, erittäinkin linnuista. Hän koettaa matkia niiden ääniä ja viheltää monesti aivan pettävästi jäljitellen punatulkkua tai rastasta. Iloa pitää tuona päivänä ympärilläni oleman, jotta voin iloita iloitsevaisten kanssa.

Heilwig ja Steiner hommaavat minulle kaiken, mitä en luetteloiden mukaan voi tilata. On niin hauskaa, kun posti tuo minulle paketin ja minä saan sen avata. Rouva Bühler kantaa minulle kaikki pieneen kamariin, jonka avaimen saan jouluun saakka pitää hallussani.

Kävelyretkeni kesti vain vähän aikaa tänä aamuna, väsyin pian ja olin iloinen päästyäni jälleen takaisin kamariini. Tällainen retki on minulle nykyjään melkein samaa kuin matkustus terveelle ihmiselle; olen siis sittenkin tullut heikommaksi. Mutta kaunista oli ulkona; kimaltelevat lumikiteet, tummat kuuset, joiden oksat nuokkuivat lumen painosta, alistuvina ja kuitenkin suorina. Sellainen pitäisi ihmisen olla, sellainen tahtoisin minä olla — —.

Kun tulin kotiin, juoksi Philipp vastaani tullen suoraan koulusta; hän veti vihreätä kelkkaansa perässään. "Tahtoisitteko huomissa mennä kelkalla metsään?" kysyi hän kiihkeästi, hengästyneenä juoksusta. "Mä ja naapurin Gottlieb vetäisimme teiät ylös ja taas takaisin Löwenin isännän tuolikelkassa."

Minä silmäsin avomielisiä pojan kasvoja, jotka loistivat palvelusalttiutta, ja sitten metsän reunaa talojen takana. Minun teki kovasti mieleni kulkea lumihankia pitkin metsään, ja minä myönnyin.

11. joulukuuta.

Me läksimme matkaan heti aterian jälkeen. Kelkkaan asetettiin matto, itse olin ottanut vaatteita niin paljon päälleni, että minua saattoi vaikka vyöryttää tarvitsematta pelätä mustelmia. Tietysti ei lähtö tapahtunut ilman katsojia, Dorle ja muu naapuriväki saapui paikalle uteliaina tarkastellen ja hyvillä neuvoilla meitä evästäen. Molemmat vetäjäni olivat sitoneet nuoran rintansa yli ja huutaessani "hei hevoset!" kävivät he remmiin ja alkoivat laukata hurraahuutojen kaikuessa; myöhemmin vauhti hidastui, sillä tie nousi. Dorle juoksi milloin takana kelkkaa perästä työntäen, milloin edessä ja liiteli kuin perhonen ympärillämme. Metsän reunassa käskin lasten odottaa, jaoin heille suuret voileipäsämpylät ja kehoitin heitä pysymään kurissa ja Herran nuhteessa, siksi kunnes palaisin. Heidän riemuhuutonsa kuulin vielä kauan, joka tapauksessa ei heille aika tullut pitkäksi. — Ja nyt astuin yksin valkenevaan, juhlalliseen metsään. Minä nautin täysin siemauksin kauneudesta, ja minusta tuntui, kuin olisi minun pitänyt polvistua lumessa ja taivuttaa pääni, kuten nuo ylpeät kuuset lumikuormansa alla. Närhi äännähti vieressäni olevassa puussa ja pyrähti lentoon ravistaen lunta päälleni. Somat, kauniit jäljet johtivat metsän sisään. Ylitseni kaartui taivaan heleä sini, jota vastaan kuusten hienot latvat piirtyivät.

Katsoin kaikkea ihastuksella, pienintä ja vähäpätöisintäkin: punervalehtisiä karhunvaaraimia, jotka olivat puoleksi lumen peitossa, ja kunnianarvoisien kuusivanhusten naavapartoja; tikkaa, joka hakkasi madonsyömiä puita, niin että lastut lentelivät, ja varisparvea, joka käheästi vaakkuen mustana pilvenä kierteli yläpuolellani. Kaikki oli kaunista, ja kaikki oli täydellistä.

Lopulta ajattelin kotiinpaluuta. Löysin lapset laittamasta tuimaa lumiukkoa, joka oli jo melkein valmis. Pikku taiteilijat tarkastelivat teostaan, ja katso, heistäkin oli se sangen hyvä.

"Philipp, oli sukkela keksintö sinulla vetää minut tänne; kiitos teille, pojat, metsässä oli ihanaa."

Pikku vintiöt tulivat hämilleen ja irvistelivät tyytyväisyydestä. Paluumatka sujui nopeasti tasaisesti viettävää tietä pitkin, ja kotona oli jo rouva Bühlerillä kuuma kaakao ja lämmitetty vuode valmiina. Oli miellyttävää ojentua siihen ja nauttia herkullista juomaa ja samalla iloita lämmöstä ja levosta. Heilwig ei tullut sinä päivänä, mutta minä olin saanut yltäkylläisesti iloa ja nukahdin aikaiseen.

15. joulukuuta.

Taas on valunut pari päivää elämäni hiekkalasista. Ilma on kolea ja sumuinen, ja hengitykseni käy vaikeasti. Heilwigkään ei ole kolmeen päivään käynyt luonani; minähän en makaa vuoteessa enkä ole hoidon tarpeessa, niin ettei hän pahalle maailmalle voi esittää mitään tekosyytä tänne tullakseen. Ja kuitenkin nautin minä säästeliäästi näitä iloja, kuten nälkää näkevä viimeisiä leipäpalojaan.

Rakastaakohan hän minua, niinkuin minä häntä, kaikesta sielustani? Rakastan häntä, kuten muutoin vain naiset voivat rakastaa, koko olemuksellani. Ja kun ajattelen näiden autuaiden päivien loppua, eläessäni vielä niiden keskellä? Kun hauta kerran sulkeutuu ylitseni?

En uinuin unelmissa taivaisissa Voi odotella elon kutsuntaa; Sun kuulen itkus puiden siimeksissä, Se haudan hiljaudessa kuiskuttaa.

En rauhaa saa, mun täytyy silitellä Nuo kastekosteet hiukset otsaltais, Ja öisin vuoteellesi hiiviskellä Ja vaarat torjua sun pakeiltais.

En rauhaa saa, ei kuollut sydämeni, Se vielä lempii, kärsii, vapisee; On tuoni turhaan tullut vieraakseni. En rauhaa saa, kun sydän sykkäilee.

20. joulukuuta.

Kuumetta, yskää, levottomia öitä, tohtorin käyntejä, Heilwigin hellät, hoitavat kädet.

"Jouluna täytyy teidän olla jalkeilla", sanoo Steiner, "ennenkuin neiti Walden matkustaa, vietämme joulujuhlan teidän luonanne kolmantena kolmatta."

Minä nyökkään hänelle ja annan hänelle vielä muutamia tehtäviä. Vointinihan on taas parempi, ja kun makaan vuoteessa, en ollenkaan huomaa heikkouttani.

"En lainkaan mielelläni jättäisi teitä", sanoi Heilwig huolestuneella äänellä, "kuka pitää teistä huolta, puhelee teille, toruu teitä ja leipoo teille kohokkeita?"

Minä vain katsoin häneen. "Tulkaa pian takaisin."

"Sylvesteriä vietämme täällä yhdessä, vuoden viimeistä päivää."

"Viimeistä päivää, niin... ja kerran... rakas rakas Heilwig, myöskin kaikkein viimeisintä, niinhän? Te ette minua jätä?"

Hän pudistaa päätään kyynelsilmin. Ojennan hänelle kuuman käteni, ja hän puristaa sitä viilein sormin ja pakottaa hymyn kasvoilleen, jotka ovat kuin itkevän lapsen, ja hänen äänensä vapisee, kun hän sanoo: "Se on vielä hyvin, hyvin kaukana, emme tahdo ajatella sitä. Kun se tulee, kestämme me sen, mutta nyt iloitsemme elämästä."

22. joulukuuta.

Tänään olen lukenut "Die Flora der Rauhen Alb"-nimistä luonnontieteellistä kirjaa. Sen mukana on mielikuvitukseni siirtänyt minut takaisin ihaniin kesäpäiviin. Auringonsäteitä vihannan pyökkikatoksen läpi, kukkia viheriässä ruohossa, minä itse rinta vasten kukkivaa maata, josta virtaa ikäänkuin voimaa minun suoniini... Saankohan vielä kerran...

Kuinka pitkä on talvi, pimeä ja kylmä. Ah, nähdä vielä kerran ruusujen ja viinin kukkivan, ja kivisillä kukkuloilla heloittavat neilikat, ja vuorten rinteillä hunajalta tuoksuvat punertavat kanervat!

Ja kaikki tämä kuuma, ylitsevuotava kaipaus johtuu parista painetusta sivusta!

23. joulukuuta.

Vuoteeni vieressä tuolilla seisoo pieni kuusipuu, suorana kuin kynttilä ja kauniina kuin juuri luojansa kädestä lähteneenä. Philipp puuhailee huoneessani ja korjaa pois viimeisiä lastuja ja paperinjäännöksiä. Hän on auttanut minua huoneen järjestämisessä ja kuusen koristamisessa, minä olen vuoteestani antanut ohjeita. Olemme kiinnittäneet kuuseen vain lumivalkoisia, ohuita vahakynttilöitä ja muuten kaunistaneet sen valikoidulla makeisilla, joita Steiner vielä eilen on minulle hankkinut kaupungista. Siinä on jääkastanjoita hopeakehilöissä, sokeroituja hedelmiä ja täytettyjä suklaatipapuja, marsipanikaramellejä ja sokeroituja pähkinöitä ja mitä muuta hehkuva leipurinmielikuvitus vielä voi keksiä, kaikki somasti asetettuina kehilöihin ja kirjaviin, hauskoihin paperitötteröihin. Se tulee miellyttämään Heilwigiä, pikku tytöt pitävät makeisista.

Pöydälle on levitetty valkea liina ja sen päällä ovat lahjat. Heilwigin paikka on kukkivilla jouluruusuilla koristettu, eräällä vanhalla talonpojalla täällä oli niitä puutarhassaan, ja lisäksi kuusenoksilla, jotka Philipp on noutanut metsästä.

Kukkia tahtoisin minä tiellesi siroittaa, rakas tyttö, edes vähäisen matkan. Kerran tulee toinen, hyvä, voimakas mies, hänelle olet kuuluva, olet lakkaava minua suremasta, olet oleva onnellinen. Sillä sinä, rakastettuni, olet onnellinen vain, kun ympärilläsi on kukoistavia lapsia, joita saat vaalia, joita rakastat, jotka tekevät elämäsi rikkaaksi. Ja eikö minun pitäisi sinulle tätä rikkautta toivoa? Mutta sen ajatteleminen tekee pahaa — hyvin pahaa. — — Vielä ei ole sieluni niin kaukana, että "minun" ja "sinun" olisivat minulle rajoittamattomia käsitteitä, että rakkauteni esteettömästi virtaisi minusta sinuun, sinusta kaikkiin luotuihin.

Kuitenkin, kärsivällisyyttä, rakkaani, olen pääsemässä siihen. —

24. joulukuuta.

Tänään aamulla on hän matkustanut pois, kun vielä oli pimeä. Makasin valveilla vuoteessa, ja kuulin postitorven puhaltavan alakuloisesti ja särähtelevästi, ikäänkuin äänet eivät olisi tahtoneet tulla ulos torvesta. Silloin painoin minä kasvoni tyynyä vasten ja itkin kuumia kyyneleitä.

Jää hyvästi, jää hyvästi, sinä päivieni ilo. Kaikki hyvät henget sinua siunatkoot!

Eilen oli kaunista, sitä tahdon minä ajatella. Heilwig ja Steiner tulivat kello viisi. Minä olin jalkeilla ja sytytin itse kuusen, sillä aikaa kun he juttelivat alhaalla Jaakon ja rouva Bühlerin kanssa. Sitten soitin sairaskelloani. Molemmat he tulivat ylös huoneeseeni, mutta eivät samalla tavoin kuin iloiset, kärsimättömät lapset. Kummallakin oli kädessä paketti, joka pantiin kuusen juurelle. Steiner oli rakastettavalla huolellisuudella valmistanut minulle lampunvarjostimen ja koristanut sen puristetuilla kukilla, Heilwig on, ommellut minulle valkosilkkisen höyhentyynyn jossa on viehkeitä kukkakuvioita. Se näyttää hienolta ja pehmoiselta ja tuoksuu ajuruoholta ja tuoksumaratilta, juuri kuten Heilwigin vaatteet. Kuinka usein eilen illalla kätkinkään kasvoni siihen ja hyväilin sitä, kuin olisi se ollut tyttö itse.

Molemmat he iloitsivat suuresti lahjoistaan, minua hävetti hiukkasen niiden runsaus ja pelkäsin, että se Steineriä masentaisi ja loukkaisi, mutta osasin sitten kääntää asian niin päin, kuin olisin minä saanut enimmän. Ja eikö todellisuudessa niin ollutkin?

Myöhemmin, kynttilöiden vielä palaessa, lauloivat Steiner ja Heilwig jouludueton:

Jouluyö, oi vuodata Rauha tähän sydämeen.

Sillä on ihmeellinen sävel, luullakseni Beethovenin Appassionatasta, — se soi kuin rukous. Vietänköhän vielä kerran joulujuhlaa tämän maan päällä?

Sitten söimme yhdessä illallisen, mutta meitä painosti kaikkia; ehkäpä tunnelma alkoi minusta ja siirtyi toisiin. En tiedä sitä. Me söimme melkein ääneti, ja minä painuin yhä enemmän kokoon tuolillani.

"Ei, tätä ei voi enää kestää," sanoi vihdoin Heilwig liikutetulla äänellä. "Rakas, rakas ystävä," ja kyyneleet silmissä hän ojensi minulle kätensä pöydän ylitse.

"Antakaa anteeksi," vastasin minä, "jäähyväisten haikeus painaa minua."

Steiner oli mennyt ikkunan luo ja katseli ulos tähtiyöhön. Lyhyen aikaa istuimme me ääneti käsi kädessä, sitten minä suoristauduin.

"Kolmantenakymmenentenäensimmäisenä siis olette täällä taas. Laskevatkohan vanhempanne teidät niin aikaisin?"

"Kaitpa heidän täytyy, kun minä niin tahdon. Ja mitä aiotte te siihen asti tehdä?"

"Odottaa teitä. Ehkäpä Steiner auttaa minua siinä," koetin minä laskea leikkiä.

Tämä vain mutisi jotakin epäselvästi ja kääntyi.

He läksivät aikaisin. Steinerin mielestä oli minulla renkaat silmien ympärillä ja näytin väsyneeltä. Väsynyt olinkin. Sitten sanoin heille hyvästit; Steiner seisoi jo portailla ja sytytä tallilyhdyn, joka meillä täällä kylässä saa toimittaa valaisijan virkaa.

Minä vein Heilwigin molemmat kädet kuumille silmilleni ja sain vaivalla soperretuksi: "Tulkaa pian takaisin."

Hän katsoi minuun liikutettuna.

"Jääkää hyvästi, rakas ystävä, älkääkä olko niin surullinen; sydämeeni koskee, kun näen teidät tuollaisena."

Minä yritin hymyillä. "Ajattelen, että tulette pian takaisin ja tahdon kärsivällisesti odottaa."

"Ja olla iloinen?"

Minä en vastannut vaan suutelin hänen käsiänsä, ja sitten hän meni.

Hän meni, enkä minä syöksynyt hänen jälkeensä, en huutanut häntä takaisin rukoilevan rakkauden äänellä, hän meni, ja minä — annoin hänen mennä. Mitäpä voin muutakaan tehdä?

Joulun tuoksu oli vielä huoneessa; minä horjuin ikkunaan ja tempasin sen auki. Tuolla ulkona kuului vielä heikosti häipyvien askelten ääni, ja valo liikkui tiellä. Jääkylmä ilma virtasi minua vastaan mutta en siitä välittänyt.

Hän meni ja jätti minut yksin. Ja ylitseni säteilivät hiljaisina tähdet.

Iltapäivällä.

Hämärtää. Olen istunut kauan ikkunassa, jonka edessä lapset kelkkoineen telmivät, mutta tänään eivät he olleet niin koko sielullaan mukana, toinen toisensa jälkeen he pujahtivat huomaamatta kotiin. Nyt laskeutui harmaa sumu ulkona yhä alemmas ja verhosi meidät hämärään.

Jouluyö, oi vuodata rauha tähän sydämeen.

Nojaan ikkunaan ja tuijotan ulos pyhään yöhön. Ihmisten runous, rakkaus, kaipaus on sen tehnyt pyhäksi, kaunistanut kaikella tenholla, täyttänyt salaperäisellä voimalla, ja nyt heijastuu tämä kaikki jälleen takaisin meihin ihmisiin. Kummallista. Luommeko me ensin etsivässä kaipauksessamme pyhiä ihmisiä, pyhiä aikoja ja pyhiä paikkoja, jotta näistä luomistamme meitä vastaan jälleen virtaisi oikean pyhyyden voima? Voimmeko siis luoda ja ajatella jotakin, joka ei jo ennestään ole jollakin tavalla meissä?

Ah, ajatteleminen tuottaa minulle nyt niin paljon vaivaa, aikaisemmin kävi se helpommin. Minussa ei ole enää muuta kuin suuri tunneaalto, joka nousee ja hautaa allensa kaiken muun.

Nyt tahdon talonväkeni kanssa järjestää huoneeni juhlaa varten, tahdon tänä iltana olla yhdessä heidän kanssansa — kaikki he ovat perinnöttömiä, vain pikku Philippille kuuluu vielä tulevaisuus.

"Toivon, että voisin ymmärtää elämää. Minusta näyttää kuin täytyisi 'rakkauden' olla sen ratkaisu. Yksinomaan itselleen eläminen tekee katkeraksi ja onnettomaksi, olen koettanut sitä. Ellen tarvitse ihmisiä tekemään _minulle_ hyvää, niin tarvitsen kuitenkin ihmisiä tehdäkseni _heille_ hyvää, muutenhan täytyisi tukehtua kaikesta sydämeen kertyneestä rikkaudesta."

25. joulukuuta

Niin olen minä sitten viettänyt pyhää iltaa ja antanut parhaani saadakseni sen valoisaksi ja lämpimäksi.

Olin koristanut suuren joulukuusen namusilla ja erivärisillä kynttilöillä; tässä auttoi minua Steiner, joka täksi illaksi on kutsuttu pastorin luo. Poika raukka olisi mielellään lähtenyt kotiin vanhempiensa luokse, mutta kun hän on urkuri, oli hänen läsnäolonsa juhlapäivinä välttämätön. Puhuin hänen kanssansa Heilwigistä ja totesin koko hänen toivottomuutensa, sanomatta sitä hänelle kuitenkaan suoraan. Sen sijaan käänsin hänen huomionsa sievään, hyväsydämiseen ja varakkaaseen Juliettaan. Silloin hän tuli miettiväiseksi ja myönsi lopulta, että hänelle itselleenkin oli jo tullut se ajatus, mutta että aikaa vielä tarvittiin. Olen varma siitä, ettei tyttö anna kieltävää vastausta. Sitten hän meni, ja minä sytytin kynttilät. Bühlerit olivat pyhäpuvuissa ja hyvin liikutettuja; Steiner oli vielä auttanut kantamaan Jaakon ylös huoneeseeni. Philippin kasvot olivat kiiltävän puhtaat ja punaiset, nähtävästi ei äiti ollut säästänyt saippuaa, ja hänen kankea harjastukkansa oli veden avulla suittu. Jaakko irvisteli tylsemmin kuin koskaan ja oli kauhean puhelias, mutta paljoa ei hänen puheistaan ymmärtänyt. Vanhan emäntäni kädet vapisivat, hänellä oli musta pyhäpuku yllään ja hän horjui alituiseen naurun ja itkun välillä. Mutta kun hän näki pehmeän villamaton, saivat kyyneleet lopuksi voiton.

"Tämäkö minulle? Hyvä Jumala sentään. Ja niin paksu ja lämmin! Ihka samanlainen kuin tohtorinkin. Voi, voi, oikeinko se tohtori totta meinaa?"

Minä nyökkäsin hänelle hymyillen, ja hän nauroi kesken kyyneltensä ja koetti hillitä liikutustansa.

Jaakko pureskeli jo mesileipäkakkua. Hän istui nojatuolissaan ja lörpötteli keltaiselle linnulleen, kun ei kukaan muukaan häntä kuunnellut. Lintu oli aivan tuttavallinen ja nokki hänen sormeaan, kun hän työnsi sen häkin raosta sisälle. Silloin ulvahteli hän ihastuksesta ja osoitti meille kirkkain ilmein sormeaan, änkytti ja viittaili pelästyneeseen lintuun, joka oli lentänyt messinkirenkaaseen ja sieltä virkuilla, mustilla helmisilmillään tarkasteli herraansa.

Philipp käänteli viuluaan. Minä otin sen, viritin ja aloin soittaa erästä joululaulua. Varovasti ja vapisevalla äänellä yhtyi rouva Bühler lauluun, Philipp arasti samoin, ja niin kaikui hillitysti huoneessa: "Oi iloinen, oi autuas", hillitysti, kuten meidänlaistemme ihmisten iloita sopii. Mutta Jaakko lakkasi pureskelemasta ja kuunteli, ja lintu alkoi laulaa kuullessaan musiikkia. Kun olimme lopettaneet, puhdisti se siipiään ja keikautteli pyrstöänsä. Sitten päästi se kurkustaan hopeanheleän liverryksen, ja nyt lintu lauloi ja me kuuntelimme. Tylsämielisen kasvot loistivat kuin kirkastettuina, ja lopuksi hän kietoi molemmat kätensä häkin ympärille ja sanoi: "Tämä kuuluu Jaakolle."

Kun kaikkia lahjoja oli ihailtu ja koeteltu, toi rouva Bühler hämillään esiin pikku korillisen tuoreita munia, jotka hän huolellisella hoidolla oli houkutellut pikku kanoiltaan, ja Jaakko ojensi minulle pesukorin, jonka hän itse oli punonut ja joka heti ripustettiin naulaan vuoteeni yläpuolelle. Eipä pikku Philippkään ollut muita huonompi, hän oli sahannut ja vuollut siron lintujen ruokalaatikon ja koristanut sen kuusenkävyillä. Steiner oli häntä tässä ohjannut.