Part 3

Olisin tahtonut suudella noita rakkaita, solakoita käsiä, jotka olivat poimineet minulle kaikki nämä sadat marjat, mutta minä en saa pelästyttää häntä enkä häiritä hänen suloista luonnollisuuttaan, vaikka hänen tähtensä olenkin viskannut filosofiani seinään.

Elämä, elämä, minä polvistun edessäsi; vain _yksi_ pisara sinun virrastasi, vain _yksi_ kukka sinun puutarhastasi, vain _yksi_ säde sinun valorunsaudestasi!

7. heinäk.

Minä kysyn yhä uudelleen itseltäni, olenko sitten todellakin niin järjetön, etten tiedä mitään parempaa kuin suin päin heittäytyä tähän onnettomaan, tuskia tuottavaan rakkauteen. Minun pitäisi hiljalleen vieroittaa itseni elämästä kuten juomarin viinistä, ja minä tartun kuin janoava elämänmaljaan. Sydämeni pitäisi lyödä rauhallista sairashuonekellojen lyöntiä, ja sen sijaan tykyttää se aivan haljetakseen, kun vain kuulen äänen, joka muistuttaa hänen ääntänsä, kun etäällä näen naisen hahmon, jossa mielikuvitukseni luulee näkevänsä hänet.

Ja hän ei aavista tästä kaikesta mitään. Hän näkee minussa perinnöttömän, jonka kohtaloa hän hyvyydessään tahtoisi lieventää, jonka tuskien uurtamaa otsaa hän lempeällä kädellä sivelee.

Huomenna suunnittelevat he ravintolassa huvimatkaa Gross-Kopf-vuorelle! Yhteiset eväät ja vieläpä musiikinkin aikovat he ottaa mukaan. Steiner lähtee tietysti ja neiti Walden ja tehtaanjohtaja ja yliopettaja ja kaikki nuo, jotka loruavat ja aterioitsevat ravintolassa.

"Ettekö tekin tule?" kysyi Heilwig minulta tänään pöydässä, ja kun kielsin, teki hän minulle kokonaisen matkasuunnitelman, vieläpä kustannuksetkin valmiiksi. Minun pitäisi ottaa yhdenvedettävät vaunut ja muutamia villapeitteitä, ja hän tahtoisi pitää minusta niin hyvää huolta. Oli ihastuttavaa nähdä, miten innostuksen vallassa hänen poskensa punastuivat ja silmänsä säikkyivät. Mutta kun sanoin: "Tästä ja muista iloista olen minä poissuljettu", sammui loiste, ja minä olisin silloin halunnut ottaa nuo rakkaat, osanottavaiset pikku kasvot käsieni väliin ja — —

Lopulta alkoi Steinerkin puhua asian puolesta, ja vanha Sommerkorn otti neuvotteluun osaa. Ah kuinka mielelläni menisin! Olen äskettäin mitannut ruumiinlämpöä, kaikki hyvin, ei lainkaan kuumetta. Ilma ulkona on lauha ja lämmin kuin etelässä, ja kirkas kuu ja kitisevät heinäsirkat lupaavat kaunista päivää.

Pitääkö minun olla niin mieletön? Minä kuulen myllypuron solinan, se soi kuin laulu iloisesta elämästä. Koulutalon edessä kasvavien vaahteroiden lävitse vilkkuu tuli, onko se hänen?

Minun sydämeni tykyttää, kun ajattelen että saisin olla kokonaisen päivän poissa sairashuoneesta, maata sammalikossa, jossa auringonsäteet väräjävät ylitseni, kävellä suloisen tytön sivulla, kuunnella hänen nauruaan ja jutteluaan, musiikkia ja iloisia ihmisiä... Ja juoda unhotusta tästä kauneudesta, unohtaa, että minulle ei enää mikään kukka kuki, ja että on rikos häntä katsoakin ja haluta häntä.

"Järkeä, järkeä", sanoo tyhmä puinen seinäkello natisevalla heilurillaan. Sillä on kulunut ääni kuin vanhalla opettajalla, ja se tapaa minulle aina sanoa epämiellyttäviä asioita: "Sinä väsytät itsesi, kylmetyt, saat vain sivulta katsoa, jää kotiin, järkeä, järkeä, järkeä."

Tahdon mennä levolle ja katsoa, miten huomenna on vointini; ennen kymmentä ei minun tarvitse lähteä, jalan kävijät lähtevät kahdeksalta. Ensi viikolla alkaa elonkorjuu, silloin on koululla loma, ja neiti Walden menee vanhempiensa luo; kolme pitkää viikkoa! Ei, jos suinkin käy päinsä, lähden huomenna mukaan. Tunnen oikein helpotusta, kun olen päässyt päätökseen. Sinä vanha, kärtyinen seinäkello, minä pysäytän heilurisi.

Eläköön järjettömyys!

14. heinäkuuta.

En ole sittenkään katunut että läksin. Jo matka oli ihana. Löwenin isännän poika Hanjörg istui ajurinpenkillä, ja Julietta työnsi peitteet lujaan ympärilleni ja antoi minulle hyviä neuvoja, ikäänkuin olisi hän ollut minun lapsenhoitajattareni.

"Neiti Walden antoi sen erikoisesti minun tehtäväkseni", vastasi hän minulle, kun vastustelin, ja silloin olin nöyrä kuin lammas. Sitten pisti hän kaikenlaisia leivoksia ja sydäntävahvistavia juomia vaunujen pohjalle heiniin, kehoitti Hanjörgiä pitämään minusta hyvää huolta, ja piiskaniskujen paukahdellessa ajoimme kylästä ulos.

Ah, se oli niin kaunista! Jokaisessa ruohonkorressa riippui kastepisara, joka kimalsi auringossa, kirjavia lehmiä söi niityillä, metsästä kuului käen kukunta. Kuin palmut, kohoavat täällä valkokuusien hoikat rungot korkeutta kohden, ikivanhoja jättiläisiä naavapartoineen ja kyhmyisine juurineen. Vaunut pyörivät melkein kuulumattomasti pehmeällä metsätiellä. Aika ajoin kurkisti ajomies taakseen minuun, osoitti ruoskanvarrellaan jotakin paikkaa, joka vihannoitsi rinteellä auringon paisteessa, tai vuorta, joka kohotti huippunsa muita korkeammalle, tai hän kysyi, oliko minulla kylmä, istuinko mukavasti, ajoiko hän ehkä liian nopeasti, tehden aivan niin kuin Julietta oli käskenyt.

Minä tulin omituisen uneliaalle tuulelle, lopuksi jopa hiukkasen nukahdinkin, sillä yöllä en ollut paljoa nukkunut mielenliikutuksen takia. Kun jälleen heräsin, ajoimme vuorta alas, ja kokonaan vieras seutu levisi eteeni. Minulla oli sellainen tunne kuin olisin matkustanut kauas, kauas maailmaan ja jättänyt kotimaan taakseni.

Sitten kävi kulku vielä viimeistä jyrkkää tietä ylös, jolloin ajopoika nousi alas keventääkseen läähättävien hevosten kuormaa, ja sitten häämöttivät jo puunrunkojen välitse ikivanhojen raunioiden muurit ja vaaleita naisten pukuja. Hanjörg paukautti ruoskallaan, ja silloin tulivat he meitä vastaan, eellimmäisinä Heilwig ja opettaja.

"Kuinka iloitsenkaan!" huudahti tyttö, ja se ei ollut mikään tyhjä kohteliaisuus. "Oliko teillä hauska matka? Oletteko väsynyt?"

Minä hyppäsin jäntevästi kuin nuorukainen alas vaunuista, katkaisten sillä kaikki huolestuneet kyselyt, sillä minä en kerta kaikkiaan voi sietää, että minua muistutetaan sairaudestani, vaan olisin iloinen, jos voisin sen unohtaa. Mutta sitä ei kukaan ihminen tule ajatelleeksi.

Sitten tulivat nuo somat punertavat, siniset ja valkoiset kukat liihoitellen luokseni, ja jokainen lahjoitti minulle kipenen suosiotaan. He ovat säälivä suku — ja toiset miehet sanovat, että he ovat julmia.

Minä tulin juuri kun käytiin joukolla aterioimaan. Oli miellyttävää ojentautua kuivalle sammaleelle ja antaa rakkaiden käsien palvella itseään. Ilmassa oli pihkan tuoksua, ja kimalaiset surisivat. Tytöt olivat poimineet suuret kimput villiä kämmenkukkia ja näillä kauniilla kukilla koristaneet vyönsä. Myöskin minun piti saada sellainen koristus, ja pieni, kiharatukkainen sinisilmäinen neito alkoi jo laittaa sitä. Heilwig tuli juuri silloin paikalle. "Ei näitä", sanoi hän nopeasti, "ottakaa mieluummin kanervakukkia." Näin sanoen hän irroitti puserostaan pienen kimpun, ja neito pisti sen kuuliaisesti hattuuni. Molempien tyttöjen katseet tapasivat toinen toisensa kuin samassa ajatuksessa, mutta minä sanoin nauraen: "Älkää olko huolissanne neitini, näiden kauniiden kukkien takia en kuole päivääkään aikaisemmin kuin minulle on sallittu."

Heilwig katsoi minuun nuhdellen ja oli vaiti; sitten alkoi musiikki soittaa. Näin Steinerin luovan tyttöön valoisan katseen, jota tämä ei kuitenkaan huomannut. Hän nojasi päätään käteensä kuin vakavissa ajatuksissa, ja uneksi itsekseen. Minä en voinut paljon puhella hänen kanssaan, sillä Steiner oli alati läheisyydessä. Onkin paljon parempi vaieta, kun sydän on niin täysi. Minä menettelisin kunniattomasti, jos häiritsisin tämän tytön sielunrauhaa ja koettaisin tavoitella hänen rakkauttansa, ja minä pelkään, että tahtomattanikin jokainen katseistani ilmaisee minut. Ja eikö rakkauden osoittaminen jo ole sen tavoittelemista?

Sitten nousivat kaikki näkötorniin, ja minä jäin yksin, koska pelkäsin korkeita portaita. Heilwig vitkasteli vielä hetkisen, kun muut menivät, mutta sitten Steiner huusi, ja hän seurasi nopeasti. On tyhmää, ettei tuo terä lainkaan tylsy, joka minua aina haavoittaa syrjään jäädessäni. Minä makasin yksin, ja vain etäältä korkeudesta kuului tyttöjen nauru ja puheensorina tänne alas. Silloin valtasi minut kaiken tämän kauneuden ja iloisuuden keskellä polttava tuska, niin että olisin melkein tahtonut itkeä. Minun vieressäni maassa oli liina, joka kuului Heilwigille; minä kätkin kasvoni siihen, ja vienon tuoksun mukana, joka liinasta levisi, tuli jotakin tytön läheisyydestä ylitseni ja lievitti tuskaani. Suloinen olento, mikä voima on sinulla minun ja minun tuskieni yli! Ja sinä et aavista sitä, _et saa_ sitä aavistaa.

Sitten tulivat he kaikki alas ja lörpöttelivät keskenään, miehet ja naiset, mutta Heilwig oli tuonut mukanaan pienen kukkivan muratin oksan, jonka hän, sanaakaan sanomatta, laski minun käsiini. Varustauduttiin jo kotimatkalle. Yliopettajan rouva, pehmeä, pyöreä ja hyväntahtoisen näköinen, muistutti minulle iltailmasta, avuliaat äidit peittivät minut vaunuihin, ja niin olin jälleen Hanjörgin vastuun varassa. Heilwig pysyttelihe syrjässä ja seisoi kaukana. Steiner oli taas hänen vierellään ja puheli hänelle vilkkaasti, mutta tyttö näytti minusta hajamieliseltä, hänen silmänsä olivat suuret ja katsoivat ohitseni etäisyyteen.

Hevoset läksivät liikkeelle, katseeni lensi joukon ylitse. Steiner tervehti, Heilwigin huulilla väreili heikko, avuton hymy. Kääntyessäni vielä kerran katsomaan taakseni näin, kuinka opettaja huolellisesti kääri valkoisen liinan tytön hartioille, valkoisen liinan, jossa minun kyyneleeni tuskin vielä olivat kuivuneet — —

31. heinäkuuta.

Neiti Walden on poissa. Maailma tuntuu minusta hänen lähdettyään hyvin paljon autiommalta, enkä olisi voinut ajatella, että nuoren tytön läheisyys levittää niin paljon auringonpaistetta. Päivät ovat niin tyhjiä. Minä en iloitse päivällisestä, sillä hänen paikkansa on ottanut eräs vanha neiti. Kuin poispyyhitty on tuo odotusta täynnä oleva, melkein joulua muistuttava tunnelma, joka minulla oli aina aamuisin herätessäni, ja minä kysyn usein itseltäni, miksi nousen, pukeudun, menen ulos. Ja kuitenkin tein samoin aikaisemminkin. — — Kirjoittamiseenkaan ei minulla ole halua, sillä minulla ei ole enää mitään elämyksiä, tuollainen omituinen levottomuus vain ahdistaa minua, ja kaipaus täyttää sydämeni.

Minun täytyy jälleen miettiä kysymyksiä, joita jo kauan olen pitänyt ratkaistuina; mutta tämä rakkaus panee minussa kaikki sekaisin ja tahtoo kumota hyvin perustellun maailmankatsomukseni. Ehkä siksi, ettei siinä sanalla iäisyys ole mitään sijaa, ja tunteeni nousee sitä vastaan. Tuo kauan tukahdutettu, pilkattu tuhkimustunne, jonka me tahtoisimme myöntää vain naisille, noille alemmille olennoille! Ja nyt kykenisin minä harrastamaan tunnefilosofiaa.

Tahi... olisiko se sittenkin jotakin todellisempaa kuin mitä me muutoin luulemme? Aavistus salaisuuksista ja tiedoista, joita tajuamaan meidän järkemme elimet ovat liian karkeatekoiset?

Ah, ajatteleminen on paha tottumus, sillä oikeastaan se ei anna mitään varmaa tulosta. _Ignoramus et ignorabimus._ [Olemme ja tulemme olemaan tietämättömiä. Suom.] Mutta minä en pääse siitä irti, sillä koko minun tilani pakottaa minua panemaan kaiken tarmoni ajattelemiseen. Ja yöt ovat niin pitkät, jolloin minä lepään unettomana, ja päivät, jolloin olen yksin.

2. elokuuta.

Minä olin jälleen metsässä ja vein sinne mukanani Heilwigin ikäväni ja kaikki muut tuskani.

Sellainen metsä — kauniimpana en ole sitä koskaan ennen tavannut kuin täällä; minä olen löytänyt sen sielun, ja me ymmärrämme toisiamme nyt. Tuolla seisovat he, nuo kookkaat metsän jättiläiset, itsetietoisina ja liikkumattomina, vain niiden ulommaiset oksat värähtelevät hiljaa tuulen henkäyksistä. Niiden juuria peittää pehmoinen sammalpeite, jossa sirot sananjalat nuokkuvat, tai punertavat kämmekän kellot heloittavat. Mikä kuva itsessään lepäävästä voimasta, tuollainen Schwarzwaldin kuusi! Katse kipuaa vaaleata runkoa pitkin ylös, yhä korkeammalle. Siellä huipentuvat niiden latvat hieno-oksaisina sinistä taivasta kohden. Ne suorastaan vetävät silmän maasta ylös korkeuksiin lempeällä väkivallalla, ja siellä pitävät ne sielua kiinni. Silloin ilmenee pieni niin pienenä ja suuri niin läheisenä.

Ne ovat meidän edessämme kuin elävät vertaukset. Kuinka ne maaperäänsä juurtuvat ja imevät siitä kaiken voiman kasvamiseen ja suuruuteen! Joka niin Jumalaan juurtuu, eikö sen täydy tulla profeetaksi ja uskon sankariksi?

Mehiläiskansa surisee niiden latvoissa, niin että luulee kuulevansa ikäänkuin etäistä, vienoa kellojen helinää. Hunajakaste on langennut, ja nyt saavat pienet makeata ravintoa suurista. Mikä iloinen ottaminen ja antaminen! Tulevathan silloin mieleen ihmiset, jotka sielunsa runsaalla rikkaudella virvoittavat nälkäisiä ja janoavia? Joita tuhannet siunaavat.

Miten hiljaista ja syvän rauhallista täällä on! Puista laskeutuu hiljaisuus alas ja levittäytyy niiden ihmisten ylitse, jotka ottavat sen vastaan. Se on varman päämäärän rauha, johon levollinen, terve voima pyrkii. Ilman melua, ilman liikutusta ojentautuu luotu luojaansa vastaan — ja hänen puoleensa pyrkiessään kasvaa se ylös ihanaan korkeuteen.

Kuka voisikin niin tehdä!

6. elokuuta.

Minä tapaan jälleen useammin Steineriä. Hän hakee minun seuraani; ehkä hän aavistaa että myöskin minä... Ja kun ei meillä kummallakaan ole toivoa, niin voimme me niinmuodoin kokonaan luopua rumasta kilpailijakateudesta. Monasti puhelemme Heilwigistä.

"Ja miten lapset riippuvat hänessä", sanoi hän äskettäin, "villeimmätkin pojanvekarat kesyttää hän vakavalla, pehmoisella äänellään, ja arimmastakin tyhmeliinistä houkuttelee hän esiin ajatuksia suloisella, rohkaisevalla naisenhymyilyllään."

Kuinka mielelläni silloin kuuntelin miestä, hänen silmänsä loistivat hänen muistellessaan Heilwigiä.

"Kolmen viikon kuluttua alkaa koulu taas", sanoi hän sitten, minun yhä vaietessa. Minä ymmärsin heti hänen ajatusyhtymänsä.

"Emmeköhän lähetä kouluhallitukseen kiitosadressia?" kysyin kiusoitellen.

Hän punastui, minkä minä hänelle hyvin kernaasti soin. "Minä olin aasi siihen aikaan", sanoi hän suoraan, "en tietänyt mitään naisista."

"Tiedättekö nyt enemmän?"

"Kyllä", vastasi hän hiljaa ja surullisesti, "tiedän, että on sellaisia, joiden vaatteenlievettä minä en ole ansiokas huulillani koskettamaan."

Tavallisesti me puhumme kuitenkin muista asioista, erikoisesti hänen lukukerhostaan. Hän neuvottelee minun kanssani talviajan työsuunnitelmasta, sillä pastori ei tahdo tietää koko asiasta mitään, ja ellei hän olisi niin mukavuutta rakastava, ryhtyisi hän jopa vastustamaankin asiaa.

Minun täytyy auttaa häntä, tuumi hän, pitämällä esitelmän. Ehkä lakitieteen tai kirjallisuuden alalta. Minä tein kaikenlaisia vastaväitteitä: myöhäinen iltahetki, tupakansavu ravintolahuoneessa, rasittava puhuminen.

Hän tiesi neuvon kaikkeen.

"Siis, sanokaammepa esitelmä Schilleristä, se aihe on nykyjään mielenkiintoinen, ja neiti Walden lausuu lisäksi muutamia runoja."

Nyt katsoi hän minuun kiusoittelevasti.

Minä olen suostunut.

Nyt huomaan myös, miten suuresti pohjaltaan kaipaan työtä. Tämä esitelmä, joka minun kolmen kuukauden kuluttua on pidettävä, antaa minulle työtä. Olen tilannut valtion kirjastosta muutamia teoksia Schilleristä ja tutkin niitä. Ja se, että tällä tutkimuksella on tarkoitus, joka on ulkopuolella omaa itseäni, antaa sille viehätystä. Ei ole helppoa puhua kansalle, ja minä tahtoisin tarjota parasta.

Senkötähden, että Heilwig tulee kuulemaan? Ei yksin sentähden, tahtoisin ennen kaikkea tehdä itselleni tyydytykseksi. Minun itsetunto-parkani on nöyryytetty, sairaalloinen olento, joka ei voi elää eikä kuolla. Mistä saisi se itselleen ravintoa? Ihmettelen, että se yleensä vielä on ollenkaan hengissä.

10. elokuuta.

Vielä kahdeksan pitkää päivää. Tänään sain maisemakortin Heilwigiltä Feldbergistä. Hän oli tehnyt sinne kävelymatkan veljensä kanssa. Minä painoin tuon selvällä ja hienolla käsialalla kirjoitetun kortin huulilleni aivan kuin olisin ollut rakastunut yläluokan oppilas. Pari hellää sanaa siinä oli ja terveisiä. Mutta alle oli hän kirjoittanut: "Teidän Heilwig Walden." Minun! Oi Jumalani — — —

Olen hankkinut itselleni koiran. Pastori, joka ymmärtää jonkun verran roduista, nimittää sitä suippokorvakoiraksi. Sillä tahtoo hän nimittäin kiusoitella minua. Minä tiedän vain, että "Laurin'illa" on pari alakuloista uskollista silmää ja tuuhea häntä, joka ilmaisee kaikki hänen koiransielunsa tunteet minua kohtaan. Jalat voivat kylläkin olla perintöä joltakin suippokoiraisältä, mutta se ei liikuta minua, pääasia on sydän eikä sukupuu, ja sydän Laurinilla on, se on selvä, ja ymmärrys kuin ihmisellä.

Joka päivä voin minä ravintolanpöydässä kertoa sen lahjoista, sillä yhä uusilla rakastettavilla piirteillä yllättää se minua.

Nuoret ja vanhat naiset ravintolassa ovat oikeastaan hyvin ystävällisiä ja rakastettavia minua kohtaan. Ei kukaan heistä keimaile eikä ajattele minusta toista takana päin. Sen kautta voittavat he sangen paljon. Siihen, ettei ihmisten kanssa seurustellessaan puhu toista ja ajattele toista, sisältyy paljon hyvää. He ovat kaikki luonnollisia, tuttavallisia, avuliaita ja — osanottavaisia. Tietysti, sitä ei voi välttää, ja kuitenkin on se kovinta, mikä minun miehistä itsetuntoani voi kohdata.

Eilen illalla poltti eräs nuori teknikko ravintolan puutarhassa ilotulituksen. Minä näin kuistiltani kirjavat tähdet ja kultaiset sädekimput ja siniset ja punaiset valopallot; minä makasin pimeässä, jotta vaikutus olisi mahdollisimman voimakas. Kun hauska värileikki oli ohitse, kimaltelivat ikuiset tähdet kalpeina ja rauhallisina taivaalla, liikkumattomina ja mitään välittämättä siitä meluisasta, katoavasta komeudesta, jonka me maan matoset olimme singonneet ylös niitä kohden.

Kuinka voimme me joka päivä mennä tämän ihmeellisen näyn ohitse tuntematta ylevää väristystä sydämissämme?

Minut valtasi jälleen tuo suuri kaipaus, joka ei kohdistu mihinkään määrättyyn, vain etäisyyteen ja korkeuteen.

Välillä noiden onkohan kaivattu rauhanlaaksoni?

Minun sieluni halajaa levitä ja laajentua. Se on kuin kasvi, joka kärsii janoa, ja minä kuulen kohinan ilmassa kuin siunauksenvirroista, jotka tulevat virkistämään sieluani.

Hellwig, myöskin siihen olet sinä syypää. Sinä olet minun sieluni ensin herättänyt, ja nyt tahtoo se elää, eikä kuolla. Niin — ikäänkuin se tahdosta riippuisi!

Myöskin tänä iltana on taivas kuin täyteen siroiteltu noita kaukaisia, välkehtiviä maailmoita. Niiden näkeminen saa minut hiljaiseksi mutta toivottomaksi. Mitä on ihminen? Pisara vesiruukussa, joka vuotaa hiekkaan, nopeamminko vai hitaammin, ei vaikuta asiaan. Miksi valittaisin sitä, että minun elonpisarani jo riippuu reunalla ja pian on putoava omasta painostaan? Ketä voin minä siitä syyttää, kenelle kantaa kaunaa? Ah, me emme tiedä mitään, vaikkakin tiedonjano polttaa sydäntämme ja aivojamme.

Ja sillä aikaa kuin minä täällä makaan ja tähyän tummaa taivasta, koettaen sen arvoituksia ratkaista, mitä tekee hän, jota rakastan? Näkeekö hän niinkuin minä luonnon suuruuden? Tunteeko hän niinkuin minä tämän pienuuden tuskan suuruuden edessä? Tuskan, jossa on myös jotakin suloisuutta.

Tämä rakkaus tuo kaikki hyvät henget mukanaan sieluuni. Katkeruus purkautuu vienoksi surumielisyydeksi ja uhmaava epäilys aroiksi kysymyksiksi.

15. elokuuta.

Vielä kolme päivää. Kävelen joka päivä koulutalon ohitse; luukut sen ikkunoissa ovat kiinni. Kun tapaan pienen koululapsen, kysyn häneltä hänen opettajattarestaan. Jos lapsen suu tietää hänestä hyvin lörpötellä, saa se palkinnoksi suuren, ruskean yskänkaramellin. Niitä sain ansaitsemattomana jäähyväislahjana sokeritehtaan paksulta johtajalta, ja ovat ne tehtaan omaa tuotetta. Minun pikku vieraani, nuoret marjojen ja hedelmien toimittajat, maitorouvan lapsi ja postinkantajapoika saavat aina tehdä pienen kahmaisun suureen karamellipurkkiini.

Kolme päivää! Taas tekee nousuaan aurinko, joka niin pitkän ajan on ollut minulta poissa. Minä saan taas katsella suloisia jumalanäidinkasvoja, kuulla syvää ääntä, tarkastella kauniiden käsien leikkiä. Oikeastaan tunnen Heilwigiä niin vähän, hän on hiljainen ja sulkeutunut, ja kuitenkin tuntuu minusta kuin en olisi koskaan ketään ihmistä paremmin tuntenut kuin hänet, aina hänen elämänsä juuriin saakka. Siitä seuraa suuri luottamus. Sokeasti uskoisin kohtaloni hänen käsiinsä, ikäänkuin olisi se Jumalan käsissä.

Voiko sellainen rakkaus jäädä yksipuoliseksi? Eikö se ole luonnollinen ilmaus sielujen salaperäisestä yhteydestä? Ja tämä yhteys täytyy toki tulla molemmin puolin tunnetuksi!

Mitä olet sinä minusta tehnyt, oi tyttö! Muutathan materialistin ja kyynikon ylimaailmalliseksi ja haaveilevaksi mystikoksi — — —.

Tulenko sen sinulle milloinkaan sanomaan vai voinko vaieta? Toinen on yhtä vaikeata kuin toinenkin. Ah, miten sinua rakastan, rakastan! — — —

17. elokuuta.

Vielä yksi päivä! On sunnuntai. Kumahtelevat kellot ovat kutsuneet kirkkoon. Eilen illalla sai naapuri ajetuksi viimeisen elokuormansa latoon, seppelöitsi kukilla viljanleikkaajattaret, ja mukana hyppivät lapset, yksin rotevilla kuormahevosillakin oli valjaissaan heleänvihreitä kuusenoksia. Tänä iltana tanssitaan väentuvassa, elo-oluen ääressä iloitsevat he työstään, voimastaan ja maansiunauksesta.

On kaunista omistautua kokonaan maalle ja tehtäväänsä, ja mahtaa olla kaunista jättää maa taakseen ja autuaana hetkenä ajatella yleviä ajatuksia ja kulkea teitä, jotka ovat meille käymättömiä. Mutta sanomattoman raskasta on horjua molempien välillä, kieltäytyä maan työstä ja maan ilosta, ja kuitenkin olla taivaan tanhuvilla arka vieras, kaikkialla vailla lujaa jalansijaa, lehti, jota myrsky viskelee.

18. elokuuta.

Tänä iltana hän tulee. En saa missään rauhaa pelkästä odotuksesta. Hänen huoneensa ikkunat ovat auki, vanha Lena, hänen apuihmisensä, puhdistaa ja lakaisee. Hyvälle rouva Bühlerille olen niin kauan lausunut kauniita sanoja hänen kahdesta pojastaan, kunnes hänen kasvonsa säteilivät kuin kirkas lokakuun päivä, ja silloin toin minä esiin pyyntöni saada kimpun myöhäisruusuja. Siihen suostuttiin, ja sitten vei Philipp ne vielä toiselle puolelle koulutaloon. Minä teroitin hänelle, että hän panisi ne veteen ja asettaisi ne pöydälle, aivan keskelle. Kun hän palasi, kertoi hän, että herra Steiner oli jo asettanut keskelle pöytää kukkavihkon, ja kun hän oli tullut omineen, oli opettaja sanonut jotakin hullunkurista.

"Mitä hän sitten sanoi?"

"Sinäkin, poikani Brutus!"

Minä nauroin ja vakuutin hänelle, ettei opettaja ollut tarkoittanut sillä mitään, rauhoittaakseni poikaa, joka opettajansa lauseesta oli ilmeisesti levoton. Syvä kahmaisu minun karamellipurkkiini palautti jälleen hänen huolettomuutensa, ja hyväntahtoisesti sanoi hän poistuessaan: "Jaakko saa myöskin tästä".

Minua halutti antaa hänelle vielä kourallinen lisää, mutta kasvatusopillinen omatuntoni kielsi minua siitä; minä en saa tehdä tälle pikku pellavapäälle hänen palveluksistaan liian suurta numeroa. Lapset parantolapaikoissa ovat ilmankin jo tarpeeksi alttiita tälle vaaralle.

Kuinka mielelläni olisin itse vienyt kukat koulutaloon ja katsonut Heilwigin huonetta, niin alastomalta ja persoonattomalta kuin se hänen poissaollessaan olisi saattanutkin näyttää, mutta en tahtonut tehdä niin hänen tietämättään. Steiner oli vähemmän hienotunteinen, mutta hänellähän onkin enemmän kotipaikkaoikeutta koulutalossa, ja — — — minusta näyttää, että olen nyt ruma kadehtija.

Tänään iltapäivällä aion suunnata kävelyretkeni asemalle päin. Aivan perille asti en jaksa kävellä, sinne kestää kaksi tuntia, ja minä en myöskään tiedä hänen tulonsa aikaa. Tahtoisin kävellä noin vain epämääräisen matkan tullakseni häntä lähemmäksi, ja ehkäpä vielä siepatakseni häneltä hänen sivu ajaessaan katseen tai tervehdyksen.

Illalla.

Minä kävelin aina vesiputoukselle asti, jossa tie kääntyy jyrkästi alaspäin. Siellä on pieni maalaisravintola, ja sen puutarhaan asetuin istumaan puupenkille ja annoin tuoda itselleni lasin maitoa. Täältä näen varmasti Heilwigin, kun hän ajaa ohitse. Minun täytyi odottaa. Yhä uudelleen jyrisivät vaunut; ensin kuului jyrinä kaukaa, sitten yhä lähempää, hyvin hitaasti jyrkkää metsätietä ylös. Ja yhä uudelleen hypähdin turhaan penkiltäni; siellä tuli milloin maalaisvaunut, milloin tukinajokärryt tai yhteisvaunut, joissa istui iloinen seurue.

Sillä välin kohisi vesiputous, joka täältä lukemattomin pikku putouksin syöksyy laaksoon enemmän hurjapään nuorukaisen tavalla kuin luonnontapahtuman kaameasta voimasta.

Varjot pitenivät, tuuli viileästi. Jäseneni olivat jäykät epämukavasta istuimesta, minä maksoin ja menin, ah, niin pettyneenä. —

Sitten aurinko laski; veripunaisena hehkui se petäjänrunkojen välitse ja valoi kaiken ylitse satumaisen lumon. Minusta tuntui kuin olisi minun täytynyt pidättää hengitystäni, kunnes ilmiö oli ohitse. Ja mikä omituinen vaikeneminen luonnossa — — — kuin seisoisi kaikki Jumalan kasvojen edessä.

Eikö aurinko ole poistuessaan ihanimmillaan? Noin tahtoisin minäkin maailmasta lähteä, kuolevana mutta voittajana.

Kauan katsoin kuin lumottuna taivaaseen enkä sentähden kuullut, miten yhdenistuttavat pienet vaunut hitaasti lähenivät tietä pitkin. Minulta oli jo haihtunut kaikki odotuksen tuottama ilo ja olin väsynyt turhasta istumisesta ja pettyneestä toivosta, kun näin äkkiä hänen kasvonsa ja koko hänen olentonsa vielä kerran syttyvän punaisen hehkun valaisemina.

Kuin kuvalta näytti se minulle itselleni: minä vajoamassa ja pyhimmällä, puhtaimmalla tulella verhoamassa rakastettuni kauneuteen.

Niin tuli hän hitaasti minua kohden; hän oli tuntenut minut ja viittasi kädellään. Minä seisoin kuin kiinninaulittuna. Hänen takanaan laski hitaasti aurinko. Silloin olikin hän jo minun luonani, vaunut pysähtyivät, ja minä astuin niiden viereen.

"Miten iloitsenkaan nähdessäni teidät jälleen noin terveenä", sanoi hän eloisasti.

Minä vain nyökkäsin hänelle, en voinut mitään sanoa, mutta silmäni varmaankin puhuivat. Miksi salaisin häneltä sen valoisan heijastuksen, jonka hänen hyvyytensä minuun luo?

"Nouskaa vaunuihin!"

Minä asetuin istumaan häntä vastapäätä, ja vaunut pyörivät nyt, kun korkeimman kohdan päälle oli päästy, nopeasti eteenpäin. Pitkiin aikoihin en osannut sanoa mitään, ja hän puuhasi innokkaasti matkapeitteensä levittämisessä ja tukkimisessa ympärilleni. Äänettömänä ja kuin unessa annoin sen tapahtua.

"Olen niin kaivannut teitä", sanoin lopuksi vapauttavalla huokauksella.

Hän katsoi minuun lempeästi ja hiukan ujosti: "Minä iloitsen myös ollessani jälleen täällä."

"Oletteko sitten joskus ajatellut minua?"

Hän nyökkäsi, mutta katsoi ylitseni etäisyyteen, jossa harmaat illanvarjot kohosivat. Jokainen jälki äskeisestä väriloistosta oli hävinnyt, ja vain taivaan kuulakkuus ja maan tummuus olivat vastakkain. Iltakellon häipyvät äänet tulivat jostakin luoksemme, oikealla puolellamme oli lammaslauma niityllä, ja paimenen varjo kuvastui jättiläissuurena taivasta vastaan.

Sydämeeni koski keskellä iloa.

"Te ette näytä lainkaan iloiselta", kuului äkkiä hänen lämmin äänensä.

"Miksi pitäisi minun näyttää iloiselta?"

"Miksi?" toisti hän vitkaan. "Maailma on kaunis, ja minä — minähän pidän niin teistä ja tahtoisin niin mielelläni nähdä teidät iloisena".

"Onko totta että pidätte minusta?" sanoin kuin huumaantuneena.

"Kyllä, ettekö sitä huomaa?" vastasi hän melkein veitikkamaisesti.

"Ja — ja — se ei ole vain sääliä onnetonta raukkaa kohtaan, jolla ei ole mitään maailmassa?"

Ääneni tukahtui ja minä lausuin sen käheästi ja puristuneesti.

Hän hymyili ja pudisti päätään.

"Pitäisittekö minusta siinäkin tapauksessa, etten olisi sairas ja yksinäinen ja onneton?"

Hän mietti hiukkasen, sitten sanoi hän hellästi: "Pitäisin, mutta silloin en sitä teille näin suoraan sanoisi".

Silloin otin hänen kätensä, painoin sen silmilleni, ja kuuma kyynel putosi siihen.

"Älkää olko surullinen", pyysi hän ja piti molempia kylmiä käsiäni omissaan, "mehän olemme kuitenkin niin hyviä ystäviä".

Minä en voinut vastata mitään, suutelin vain äänettömänä lämpimiä, äidillisiä tytönkäsiä, ja kuuma virta kulki kaikkien jäsenteni läpi.

Sitten vilkkuivat valot, ja me pysähdyimme koulutalolla. Vaivaloisesti horjuin kotiin, mielenliikutus oli tehnyt minut vapisevaksi. Minähän tiedän, että se Heilwigin puolelta ei ole mitään muuta kuin ystävyyttä, suloista, hellää naisenystävyyttä, ja osanottoa, vaikkakaan ei yksin sitä. Hän ei aavista mitään intohimosta, joka nyt kuohuu sisässäni; se olisi hänelle vierasta ja pelästyttäisi häntä. Minä tahtoisin temmata hänet syliini, peittää kuumilla suudelmilla hänen lempeät kasvonsa, puristaa itseäni vasten hänen hienoa vartaloaan — ja vaikka minun pitäisi kuolla tästä riemusta, tahtoisin minä autuudesta hurmauneena käydä kuolemaan.

Mutta minä en saa häntä pelästyttää, siihen on hän minulle liiaksi rakas ja pyhä. Onhan se sitäpaitsi mielettömyyttä: kuoleva, joka avorinnoin heittäytyy hehkuvaan elämään, musertumaan ja palamaan.

Kuinka rakkaasti hän minuun katsoi! Ah, Heilwig, kunpa voisin antaa sinulle jotakin hyvää, kunpa minun ei aina vain tarvitsisi ottaa! Minähän tahtoisin kuolla edestäsi — — —.

15. syyskuuta.

Tänä yönä näin unta, että olin jälleen terve. Lääkäri, joka lausui minulle kuolemantuomion, hän sanoi minulle nyt, että tulen elämään. "Kaikki tyyten parantunut, herra tohtori, aivan ihmeellistä; kuka olisi sitä uskonut! Hartain onnitteluni".

Ja silloin heräsin.

Minusta on kuin täytyisi uneni olla todellisuutta. Hengitys käy helposti ja kuulumattomasti, ei mitään painoa rinnassa, ja voin niin hyvin. Minä levitän käteni ja tahtoisin painaa jonkun sydämelleni.

Heilwigin, jos niin olisi mahdollista!

Onko se sitten niin kokonaan mahdotonta? Kuinka usein on ihmistaito neuvoton luonnon kaikki parantavan voiman edessä. Jospa lääkäri olisikin erehtynyt, jospa kuolemantuomio voitaisiinkin peruuttaa? Armoa, armoa tuomitulle!

Ah, saada elää — — Kaikilla olemukseni säikeillä ponnistelen minä hävitystä vastaan, nyt, kun rakastan. Sehän onkin selvää — rakkaus on elämää eikä milloinkaan kuolemaa.

Kun ajattelen — ei, en ajattele, ainoastaan uneksin, kuten paimentyttöset uneksivat kuninkaanpojasta, antaen mielikuvituksensa harhailla mittaamattomiin, kun uneksin, että Heilwig tulisi omakseni! Omaisuuteni sallisi kyllä minulle mennä avioliittoon hänen kanssaan, matkustaa aurinkoiseen etelään, Italiaan ja Egyptiin. Oi, kuinka hän saisi juoda maan kauneutta, ja minun rakkauteni ympäröisi hänet kuin kultainen viitta.

Kutsuisinko vielä kerran lääkärin? Viiteen kuukauteen ei hän ole enää minua koputtanut ja kuunnellut. Mutta ei, minä vapisen siitä, tahdon ensin vielä uneksia. Tahdon uneksia, että ruusut jälleen kukkivat ja satakielet laulavat, että suloiset tytönsilmät loistavat minulle, ja hellät sormet sivelevät hiuksiani, että vieno ääni minulle puhuu: "Berthold, sinä rakas, rakas mies."

3. lokakuuta.