Part 1

PEER GYNT

Draamallinen runoelma

Kirj.

HENRIK IBSEN

Suomentanut

Otto Manninen

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1926.

HENKILÖT.

ÅSE, talonpojan leski. PEER GYNT, hänen poikansa. KAKSI EUKKOA, viljasäkit selässä. ASLAK, seppä. HÄÄVIERAITA. KYÖKKIMESTARI. SOITTAJA, j.n.e. PARISKUNTA MUUTTOLAISVÄKEÄ. SOLVEIG ja PIKKU HELGA, heidän tyttärensä. HAEGSTADIN ISÄNTÄ. INGRID, hänen tyttärensä. SULHANEN ja HÄNEN VANHEMPANSA. KOLME PAIMENNEITTÄ. VIHREÄPUKUINEN NAINEN. DOVREN-UKKO. HOVIPEIKKO. USEITA MUITA SAMANLAISIA. PEIKKONEITOJA ja PEIKKOPOIKIA. PARI PEIKONÄMMÄÄ. TONTTUJA, MENNINKÄISIÄ, HALTIOITA, j.n.e. RUMANNÄKÖINEN POIKA. ÄÄNI PIMEÄSSÄ. LINNUNKIRKUNA. KARI, torpparin vaimo. Mr. COTTON Monsieur BALLON | Herrat v. EBERKOPF | matkustavia herroja. ja TRUMPETERSTRÅLE | VARAS ja SALANTAJA | ANITRA, beduiinipäällikön tytär. ARABIALAISIA, ORJATTARIA, TANSSIVIA NEITOJA, j.n.e. MEMNONIN PATSAS (laulava), GIZEHIN SFINKSI (mykkä henkilö). BEGRIFFENFELDT, professori, fil. toht., Kairon hulluinhuoneen johtaja. HU-HU, kansankielen harrastaja Malebar-rannikolta. HUSSEIN, itämainen ministeri. FELLAH, kuninkaanmuumio selässä. USEITA HULLUINHUONEEN HOIDOKKAITA VARTIOINEEN. NORJALAINEN LAIVURI ja HÄNEN MIEHISTÖNSÄ. VIERAS MATKUSTAJA. PAPPI. RUUMISSAATTO. NIMISMIES. NAPINVALAJA. LAIHA HENKILÖ.

Toiminta, joka alkaa 19:nnen vuosisadan alussa ja päättyy noin 60-luvulla, tapahtuu osaksi Gudbrandin-laaksossa ja sen likituntureilla, osaksi Marokon rannikolla, osaksi Saharan erämaassa, Kairon hulluinhuoneessa, merellä, j.n.e.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Lehtipuita kasvava metsärinne lähellä Åsen taloa. Virta ryöppyää rinnettä alas. Toisella puolella vanha myllyhuone. Kuuma kesäpäivä.

PEER GYNT, vahvatekoinen, parikymmenvuotias poika, tulee polkua alas. ÅSE, hänen äitinsä, pieni, hento nainen, seuraa. On vihoissaan ja toruu.

ÅSE.

Valehtelet, Peer!

PEER GYNT seisahtumatta.

En tilkkaa!

ÅSE.

Vannoppas!

PEER GYNT.

Vai vannomaan! Miksi?

ÅSE.

Tphyi; et tohdikkaan! Juoksi vale taas kuin joki.

PEER GYNT seisahtuu.

Joka sana totta silkkaa!

ÅSE hänen edessään.

Äitis eessä häpee toki! Ensin hyppää viikot, kuut, kun on kiire heinätöillä, peurain jälkeen jäätiköillä, palaa repaleissa nutuin, pyssyt, saaliit sillä tiellä; — syytäis kaiken pääksi vielä mulle täyteen silmät, suut julkein metsästäjä-jutuin! — Missä näit sen peuras?

PEER GYNT. Tuolla Gjenden luona, lännen puolla.

ÅSE nauraa pilkallisesti.

Niin maar!

PEER GYNT. Seisoin viimaa päin; verhossa se viidan nuoren kuopi alta hangen kuoren jäkälää —

ÅSE kuten ennen.

Niin, sen ma luulin!

PEER GYNT.

Seisoin tuskin hengittäin, sorkan karskunnan ma kuulin, toisen sarven haarat näin. Ryömin hiljaa, maassa vatsoin, vuoren viertä louhikkoista, takaa kivien ma katsoin; — peuraa niin et pulskaa toista nää sa koskaan, panen veikkaa.

ÅSE.

Ei, en suinkaan!

PEER GYNT.

Pau! Sill' erää peura heitti kuperkeikkaa. Samassa kuin satulaan itseni sen selkään viskaan, tartun korvaan vasempaan, tarjoon juuri puukon terää sarvenjuuren taakse niskaan; — silloin pahasti se parkas, jaloillensa, pahus, karkas, antoi taka-iskun vahvan, kädestä löi puukon kahvan, kiinni sääret sekä lanteet kiersi vankat sarvi-vanteet; niihin niinkuin pihtiin jäin; — siinä samass' oltiin tiellä suoraan Gjenden harjaa päin!

ÅSE ehdottomasti.

Jeesus —!

PEER GYNT.

Ehk' et koskaan lie Gjenden harjall' ollut? Siellä puolen peninkulmaa tie niinkuin veitsen terää vie. Kahden puolen äkkirinne, jäätikköiset jyrkänteet, rotkot, louhut yhtä jataa; pohjall' uinuu umpi-veet mustat, raskaat, — viisi sataa syltä pystyseinää sinne! — Harjaa pitkin lähdetään noin nyt viimaa viiltämään. Enpä moisen varsan reessä ollut ennen! Ilma eessä tuli-aurinkoina läikkyi. Tummat kotkanselät väikkyi huimaavassa syvänteessä, vuoren puoli-vyötäreessä, — jäivät sinne taa kuin sauhu. Rantaan murtui, ruskui jäät; mutt' ei korvaan kanna pauhu: viiman peikot villipäät piirissä vain leijaa, laulaa, minkä siinä kuulet, näät!

ÅSE huimauksissa.

Herra siunaa!

PEER GYNT.

Ehditään juuri kohtaan jyrkimpään, silloin kimpoaa kuin kiekko, kaakottaen täyttä kaulaa, peuran eestä koirasriekko lentoon alta pensasnypyn. Peura syrjään heittyi heti, tehden hurjan ilmahypyn, kumpaisenkin kuiluun veti!

Åse horjahtaa ja tapailee puunrunkoa tuekseen. Peer Gynt jatkaa edelleen.

Tumma seinä takanamme, alla syvyys ammottaa! Ensin sumuun sukellamme, lokkiparven sekaan siitä: joka ilmansuuntaan niitä kirkuin alta pakoon liiti. Alas kiihtyin kulku kiiti. Sieltä jotain vaalevaa näin, kuin peuran vatsapuoli. — Oma kuvamme noin hohti, vuori järvessä kuin nuoli nousi tyyntä pintaa kohti; sama vinha vauhti sillä kuin meill', alas kiitäjillä.

ÅSE henkeä haukkoen.

Varjelkoon —! Peer, sano pian —!

PEER GYNT.

Veestä, ilmasta sill' erää peurat yhteen puski, että vaahto roiskui, ryöpyn nostain. Siinä polskutimme vettä. — Viimein maihinpääsy-sijan saimme pohjan puolta jostain; peura ui, ma pidin perää; — sitten kotiin —

ÅSE.

Entä peuras?

PEER GYNT.

Siell' on kai sen kulku vapaa.

Näpsähyttää sormiaan, kiepahtaa kannoillaan ja lisää:

Kiinni ottakoon, ken tapaa!

ÅSE.

Niskaa taittanut et siis? Murtanut et sääriluuta? Sijoillaan on selkäpiis? Kiitos sulle, Isä taivaan, antamasta armoseuras! — Housut tosin reiän sai, vaan tuskin mainita se maksaa, muistaissa kuin paljon muuta pahempaa ois moinen äkki — —!

Pysähtyy äkisti, katsoo häneen suu auki ja silmät suurellaan, ei tapaa pitkään aikaan sanoja, viimein puuskahtaa puhumaan.

Voi, sen juuttaan valesäkki, kuinka loruta se jaksaa! Tuo sun laskemasi juttu mulle, nyt sen muistaa voin, tyttövuosilt' on jo tuttu. Gudbrand Glesnen kävi noin, — eikä sinun —!

PEER GYNT.

Minun myös. Kahdesti niin sattuu kyllä.

ÅSE kiukkuisesti.

Niin, ja vanhan kääntelyllä syntyy uusi, uljas vale; paisuu niinkuin pulska pale lisät laihan varren yllä. _Siinä_ sun on urotyös. Suurta, julmaa juttu kaikk' on siihen kotkat kuvateltu, kaikki kummat kasaeltu, ummet, lammet laverreltu, kyöpelöity moisin kammoin, ettet enää tunne, vaikk' on seikat tutut, tietyt ammoin.

PEER GYNT.

Noin jos muu ken jutteleis, löisin, ettei nousis siitä!

ÅSE itkien.

Jos jo luoja luokseen veis, peittäis mun jo musta multa! Pyynnöt ei, ei itkut pysty — Peer, et loppuas sa kiitä!

PEER GYNT.

Rakas pikku äiti-kulta, älä noin nyt äkämysty; — puhut vallan totta —

ÅSE.

Vait! Sietää iloitella kait, ett' on poika porsas aivan! Kyllä tuntuu kepeälle: heikon leski-raukan vaivan häpeällä kostat hälle!

Itkee jälleen.

Isän-isäs vauraat päivät miss' on, mitkä rippeet jäivät? Vakka-kaupoin rahaa jätti vanha Rasmus, ken ne säästi? Isäs pyörimään ne päästi, — niinkuin hiekkaa maahan mätti, joka kunnass' ostotilat, kultaa välkkyi vaunut, silat —. Miss' on, mitä hukkaan huhtoi suuret talvikemut, joissa joka vieras takakäteen lasit, pullot seinään ruhtoi!

PEER GYNT.

Menneen talven lunta kysy!

ÅSE.

Äitis eessä vaiti pysy! Täss' on talo! Ikkunoissa ryysyt eessä päivän säteen! Lintan läntän tarhat, läävät, karjan pääll' ei katospuuta, kesannoksi pellot jäävät, ryöstöttä ei kulu kuuta —

PEER GYNT.

Aina syytä akkain toraan! Usein onni petti, jälleen oikein nouskin ylimmälleen!

ÅSE.

Suola siementä sen oraan! Niin, vaan mikäs moisen herran herrastella nyt ja vasta reimana kuin ennen kerran, nimeäs kun kysyi pappi, tullut Kööpenhaminasta, vannoin, ettei päätä moista moni prinssi siellä kanna, niin ett' eikös isäs anna hevoset ja reetkin heti herttaisista pakinoista! — Hoh, kas silloin herui tappi! Rovasti, katteini ja muut täällä virui, kärkkysuut, Söi ja joi, min vatsa veti. Hädäss' ystävät ne näki: "rikas Vakka-Jon" kun vaihtui reppuriksi, silloin väki, silloin melu meiltä haihtui.

Pyyhkii silmiään esiliinallaan.

Onhan vartta sull', on voimia, suova oisit vanhan varan, käyvä turvaks äiti-paran, toimittava talon toimia, peru-rippees pelastava.

Itkee jälleen.

Hyödyks onkin, hyvä luoja, mulle ollut poika ruoja! Pankko tääll' on laiskan lava, hiillosporossa sa hierrät; tytöt pitotuvist' ulos peloittaa sun sekaan-tulos, — myötään häpäiset mua, kierrät, miss' on hylkysakki huonoin —

PEER GYNT käy poispäin hänestä.

Jätä rauhaan!

ÅSE seuraa jäljessä.

Ensi mies etkö ollut kukaties Lunden metakassa tuonoin, jossa joukko juomaan tullut tappeli kuin koirat hullut? Aslak sepän käden käänsit sinä juuri poikki siellä, sormen vähintäänkin väänsit sijoiltaan, sit' älä kiellä!

PEER GYNT.

Ken sua syötti moisin taruin?

ÅSE kiivaasti.

Huudot kuului Karin mökkiin!

PEER GYNT hieroo kyynärpäätään.

Niin, vaan minähän se paruin.

ÅSE.

Sinä?

PEER GYNT.

Minä sain näät rökkiin.

ÅSE.

Mitä?

PEER GYNT.

Hän on vankka.

ÅSE.

Kuka?

PEER GYNT.

Aslak, kuin et arvais muka!

ÅSE.

Tphyi ja tphyi sua! Eto miestä! Että moinen naukkumatti, viheliäinen viinaratti, moinen rahjus saa sua piestä!

Itkee taas.

Häpeän jo sain jos jonkin; vaan ei vielä herjaa toista tapahtunut tämänmoista! Entäpä jos vahva onkin, Siltikö sa oisit huono!

PEER GYNT.

Antanen tai saanen paukut, — yhtäkaikki tulee haukut.

Nauraa.

Rauhoitu —

ÅSE.

Taas, irvikuono, valehtelit?

PEER GYNT.

Tämän erän! Pyyhi tilkat silmistäsi; —

Nostaa vasenta nyrkkiään,

katsos, — tähän pihtirautaan sepän kieppasin kuin kerän; moukarina toinen käsi —

ÅSE.

Senkin tappelija! Hautaan minut nuo sun retkes vie!

PEER GYNT.

Parempi sun palkkas lie, tuhat kertaa! Heitä suru, rakas, häijy äiti-muru; luottaa saat, viel' arvo ylin sull' on koko näillä kylin, jahka vain ma jotain teen, — jotain — oikein suurekasta!

ÅSE pyhähtää huuliinsa.

Sinä!

PEER GYNT.

Aika näyttää vasta!

ÅSE.

Kunpa kunnostuisit siksi, ett' ois miestä paikkuriksi oman housus halenteen!

PEER GYNT kiivaasti.

Kuninkaaks on, keisariksi!

ÅSE.

Auta, Herra, eikös lähde häitä järjen viime tähde!

PEER GYNT.

Toden totta, maltas aikaa!

ÅSE.

Malta! Taitaa makailulla prinssi Tuhkimosta tulla!

PEER GYNT.

Saatpa nähdä!

ÅSE.

Suuta säästä! Olet pähkähullu päästä. — No, sen verran siin' on taikaa, jotain sinusta ois tullut, jollei myötään juonet hullut hypittäis sua, hölökieli. Haegstadiin sua tytär mieli. Helppo sun ois ollut voittaa, jos vaan oikein tahdoit koittaa —

PEER GYNT.

Luuletko?

ÅSE. Ei äijä enää jaksa tehdä kovaa tenää. Hän on kyllä jäykkää jäärää, vaan kaikk' Ingrid viimein määrää; minne hän käy, jalka-jaloin, peräss' ukko tulee, penää.

Alkaa taas itkeä.

Moinen tyttö, upporikas, — tuoja suurten kanta-taloin! Kaikk' ois, sen kuin ota, korjaa; — kantaa sulhon verkaa sorjaa saisit, — saa nyt ryysys, likas!

PEER GYNT reippaasti.

Tule, mennään sulhasiksi!

ÅSE.

Minne?

PEER GYNT.

Haegstadiin!

ÅSE.

Peer-raukka, myöhäist' on se kihlaretki!

PEER GYNT.

Miksi?

ÅSE.

Kysyt vielä, miksi! Hukkaan meni hyvä hetki —

PEER GYNT.

No —?

ÅSE nyyhkyttäen.

Kun harjaa tuntureiden ajaa haahotit kuin haukka, käy Mads Moen, kihlaa neiden!

PEER GYNT.

Mitä? Tuoko naisten pelätti —?

ÅSE.

Niin, nyt hänet Haegstad elätti!

PEER GYNT.

Hepo eteen! Hetken päästä täss' on rattaat —

Aikoo mennä.

ÅSE.

Hoppus säästä! Siell' on huomenna jo häät —

PEER GYNT.

Pyh; viel' ehdin iltaan tähän!

ÅSE.

Pilkaks sinne! Häpee vähän! Niinkuin ei jo riittäis taakka!

PEER GYNT.

Tyynny! Hyvin käy, sen näät!

Huutaa ja nauraa yht'aikaa.

Heisaa! Rattaat jäädä joutaa; aikaa vie, jos laukin noutaa —

Nostaa hänet ilmaan.

ÅSE.

Päästä!

PEER GYNT.

Ei, häätaloon saakka näillä käsin vien sun suoraan!

Kahlaa virtaan.

ÅSE.

Herran tähden! Apuun pian! Peer, me hukumme —

PEER GYNT.

Ma saan korkeamman kuolinsijan —

ÅSE.

Niin maar; joudut hirttonuoraan!

Raastaa häntä tukasta.

Senkin elukka!

PEER GYNT.

Nyt hiljaa! Täss' on pohja täynnä niljaa.

ÅSE.

Aasi!

PEER GYNT.

Huuda hyvin vaan; miest' ei haittaa tyhjä ääni. Kas; jo tullaan matalaan —

ÅSE.

Pidä kiinni!

PEER GYNT.

Heisaa, hopsaa! Peeriä ja peuraa nopsaa juostaankos; —

Laukkaa,

sa Peer, ma peura!

ÅSE.

Oh, on pyöräll' aivan pääni!

PEER GYNT.

Kas niin; taa jäi vesi vievä; —

Kahlaa maihin.

Peuralle nyt suukko sievä; maksa kyyti, kiitä seura!

ÅSE lyö häntä korvalle.

Siin' on sulle kiitos!

PEER GYNT.

Ai! Peura saidan palkan sai!

ÅSE.

Pois!

PEER GYNT.

Häätaloon ensin. Mulle puhemieheksi Sull' on suuta; äijä-hupsun mieli muuta; vätys on Mads Moen, sano —

ÅSE.

Päästä!

PEER GYNT.

Lopuks sitten liittäin, ett' on Peer Gynt toista poikaa.

ÅSE.

Annan mainekirjan sulle moisen, ettet lisää ano, sinut eestä, takaa kiittäin; joka juuttaan juonen, metkun julki tuon ma, että roikaa —

PEER GYNT.

Hoo?

ÅSE kiukusta potkien.

Ei tule suulle lukko, kunnes koiran perääs ukko usuttaa, kuin minkin retkun!

PEER GYNT.

Hm; siis menen yksin.

ÅSE. Mulla jalat maar on jälkeen tulla!

PEER GYNT.

Ethän jaksa, äiti, jalan —

ÅSE.

Enkö? Vihaa kiehun, palan, että vuoret murtaa voisin! Huh, nyt piitä purra soisin! Irti!

PEER GYNT.

Lupaatkos?

ÅSE. Vai lupaan! Jälkees saavun, samaan tupaan. Kuulkoot, ken sa olet, ken!

PEER GYNT.

Ei, sa tässä varrot.

ÅSE.

En! Jälkees tulen, juones kostan!

PEER GYNT.

Etpä saa.

ÅSE.

Mill' estää voisit?

PEER GYNT.

Myllynkatolle sun nostan.

Nostaa hänet katolle. Åse parkuu.

ÅSE.

Päästä pois!

PEER GYNT.

Niin, saankos sulta —?

ÅSE.

Suulles saat!

PEER GYNT.

Mut äiti-kulta —

ÅSE heittää ruohoturpeen häntä kohti.

Ota alas, niinkuin oisit!

PEER GYNT.

Ottaisin, vaan kuinkas tohdin?

Lähempänä.

Asetu nyt yhteen kohdin. Älä säärtä sätki, visko, kivist' älä temmo, kisko, tai jos tipahdat, niin huono kauppa käy —

ÅSE.

Sen koirankuono!

PEER GYNT.

Taltu jo!

ÅSE.

Sen ties kunp' oisit viety niinkuin vaihdokas!

PEER GYNT.

Äiti, hyi!

ÅSE.

Hyi itse!

PEER GYNT.

Soisit ennen siunaukses rakkaan! Suotko?

ÅSE.

Sinut peittoon, hakkaan, vaikk' on mittaa varrellasi

PEER GYNT.

Siis, voi hyvin, äiti pieni! Malta; pian käyn mä tieni.

Lähtee menemään, mutta kääntyy, nostaa sormensa varoittaen ja sanoo:

Muista vaan nyt, ettet telmi!

Menee.

ÅSE.

Peer! — Hän menee, — luoja, auta! Peurankuski! Narri! Nauta! Kuule! — Tuonne vaan se kelmi keppasee —!

Kiljaisten.

Ma pyörryn! Apua!

KAKSI EUKKOA, säkit selässä, tulee myllypolkua myöten.

ENSIMMÄINEN EUKKO.

Siunatkoon; ken huus?

ÅSE.

Ma täällä!

TOINEN EUKKO.

Åse. — Moisen orren päällä?

ÅSE.

Herra nähköön, enköpähän kohta taivaaseen jo kapua!

ENSIMMÄINEN EUKKO.

Onni myötä!

ÅSE.

Tuokaas vähän porrasta! Peer juutas —

TOINEN EUKKO.

Sekö teidän Peer?

ÅSE.

Näin, näettekö, näin hän tekee!

ENSIMMÄINEN EUKKO.

Sen me totta todistamme.

ÅSE.

Tulkaa, jotta Haegstadiin ma ehdin juosta —

TOINEN EUKKO.

Peerin perään —?

ENSIMMÄINEN EUKKO.

Siell' on tuosta kosto; sepält' ei hän karkaa.

ÅSE vääntelee käsiään.

Voi jo, voi mua, äiti-parkaa! Hengen viimein vievät hältä!

ENSIMMÄINEN EUKKO.

Mielt' ei auta pitää arkaa; mik' on säätty, sit' et vältä!

TOINEN EUKKO.

Saitkos sanaa järkevätä?

Huutaa rinteelle päin.

Eivind! Anders! Hoi!

MIEHEN ÄÄNI.

Mi hätä?

TOINEN EUKKO.

Äidilleen Peer Gynt kun keksi myllynkaton istuimeksi!

* * * * *

Pieni pensaita ja kanervia kasvava mäenkumpu. Kylätie kulkee taempana; aita välillä.

Peer Gynt tulee polkua myöten, astuu ripeästi aitaa kohti, pysähtyy ja jää katsomaan aukenevaa näköalaa.

PEER GYNT.

Haegstad on tuolla. Pian päättyy tie.

Nousee puoliksi aidan yli; pysähtyy arvelemaan.

Siell' yksinköhän Ingrid kotona lie?

Varjostaa silmiään ja tähystää.

Ei, lappaa kuin sääskeä viemisten-viejää. — Hm, paras lie, että kesken nyt tie jää.

Vetää jalkansa takaisin.

Aina selän takana tirske ja sipinä, läpi miehen se tuikkaa kuin tulenkipinä.

Peräytyy muutamia askelia aidasta ja repii hajamielisesti puunlehtiä.

Kunp' ois vähän väkevää, jota jois. Tai näkymätönnä jos saattais käydä. — Tai outona. — Oikein väkevä ois nyt poikaa, — silloin ei nauru jäydä.

Vilkaisee äkkiä, ikäänkuin pelästyneenä ympärilleen; sitten hän piiloutuu pensasten sekaan. Muutamia ihmisiä viemiseväineen menee ohi laskeutuen häätaloa kohti.

JOKU MIES puhelun kesken.

Isä joi, ja äiti on lyykin-lääkin.

JOKU VAIMO.

Ei kumma, jos poika joron jalille jääkin.

Joukko menee menojaan. Vähää myöhemmin tulee Peer Gynt esiin; häpeän puna kasvoillaan hän tuijottaa heidän jälkeensä.

PEER GYNT hiljaa.

Ne minusta haastoi?

Viuhtaiseikse väkinäisesti.

Oh, saakoot haastaa! Sill' eivät voi toki henkeä raastaa.

Heittäytyy kanervikkoon, loikoo kauan selällään, kädet pään alla ja tuijottaa ilmaan.

Sepä kumma pilvi! Kuin mies hevon seljässä, — on satulat, — ohjat, — ei mitään vajaa. — Sen jäljessä luudalla akka ajaa.

Naurahtaa itsekseen.

Se on äiti. Hän pauhaa: Peer, älä jätä; seis, ruoja! — —

Vähitellen hän sulkee silmänsä.

Niin, nyt hänell' on hätä! — Peer Gynt edell' ajaa, ja monta hän johtaa. — — Kultakengät hevon joka kaviossa neljässä. Hansikat häll' itsellä, ja miekat, huotrat hohtaa, laahusvaippa varrella ja silkistä vuori. Jokahinen saatoss' on sorja ja nuori. Niin toki ratsull' ei uljasta toista, vasten ei päivää niin välky ja loista. — Alhaall' on tungosta teillä kuin tuiskaa; töllistävät ilmaan, ja päästä hatut huiskaa. Naiset ne niljaa jo tulennasta tuntien; keisari Peer Gynt kera tulee tuhatkuntien. Hopeita holvaten maahan hän mättää. Rikkaiksi kaikki kreivit hän jättää. Kiiltävät markat kuin kivensirut sataa. Peer Gynt meren päällistä ratsastavi rataa. Vastass' on Englannin prinssi meren partaalla, Englannin immet kaikk' innoll' on hartaalla. Englannin keisari ja ensimmäiset herrat kohti käyvät kumartaen päätä monet kerrat. Keisari kruunua nostaa ja lausuu —

ASLAK SEPPÄ muutamille muille ohi kulkiessaan toisella puolen aitaa.

Ei, kas, Peer Gynt; sika päissään siellä —!

PEER GYNT ponnahtaa puoliksi ilmaan.

Mitä, keisari —

SEPPÄ nojaa aitaan ja virnistelee.

Nouse, virut ihmisten tiellä!

PEER GYNT.

Se saatanan seppä! Mitäs tekee mieli?

SEPPÄ toisille.

Pojan päässä on vielä, mitä Lundessa nieli.

PEER GYNT hypähtää pystyyn.

Mene hyvällä!

SEPPÄ.

Kyllä. Mut kuules, mies, mistä nyt viimeks sun pitää ties? Kuus viikkoa poissa! Vuoressa vai —?

PEER GYNT.

Olen tehnyt kummia töitä!

SEPPÄ iskien silmää toisille.

Puhu! Puhu, Peer!

PEER GYNT.

Ei liikuta muita.

SEPPÄ pienen väliajan jälkeen.

Kai menet Haegstadiin, mitä?

PEER GYNT. En. SEPPÄ.

Ties huhu sua suosineen tytön yhteen aikaan.

PEER GYNT.

Sinä musta korppi —!

SEPPÄ väistyy vähän.

Älä tyhjistä suutu; jos jättikin Ingrid, ei toisia puutu —; Jon Gyntin poika! Mitäs! Lähde keskeen; siell' untuva-vuonasta on ikä-leskeen —

PEER GYNT.

Mene hornaan —!

SEPPÄ.

Kai joku tarttuu taikaan. — Vien terveiset morsiamelle siis! —

Menevät nauraen ja supattaen.

PEER GYNT katsoo hetkisen heidän jälkeensä, viskaiseikse ja kääntyy puoliksi ympäri.

Oma asia, naikoon vaan, kenen naikaan, tuo Haegstadin tyttö. Minä veisaan viis!

Katsoo pukineihinsa.

Revennyt lahje! Rumat ryysyt mulla! — Voispa mitä uutta nyt ylleen viskaista.

Polkee jalkaansa.

Voispa heiltä laahtarin-kouraisulla ilkunnan keuhkoista irti kiskaista!

Vilkaisee äkkiä taakseen.

Mitä se? Kuka tirskui taas? — Hm, sihinä niin selvään kuului —. Ei, ei kai kukaan. — Menen kotiin.

Lähtee käymään ylöskäsin, mutta pysähtyy taas tarkaten kuulonsa häätaloon päin.

Jo viulu soi!

Tuijottaa ja kuuntelee; käy askel askelelta takaisin; silmät loistavat; hän hieraisee kädellä pitkin säärivarsiaan.

Mikä kihinä! Osaks seitsemin-kahdeksin tyttöjä ois! Ei, surma ja piru, — minä lähden mukaan! — Mut, äiti, joka katoit' ei pääse pois — —

Silmät kiertyvät taas taloon päin; hän hypähtää ja nauraa.

Hei, miten hallinki nurmella leiskuu! Sen Guttormin viulu on poikaa, heisaa! Kuin tunturikoski se soi ja veisaa. Ja se hempukkaparvi, mi siellä heiskuu! — Niin, surma ja piru, minä lähden mukaan!

Harppaa aidan yli ja alas tietä taloon päin.

* * * * *

Haegstadin pihatanhua. Tuparakennus taustalla, PALJON VIERAITA. Nurmikolla käy vilkas tanssi. SOITTAJA istuu pöydällä. KYÖKKIMESTARI seisoo ovella. KEITTÄJÄNAISIA touhuten edestakaisin rakennusten väliä; VANHEMPAA VÄKEÄ istuu siellä täällä pitäen pakinaa.

MUUAN VAIMO sijoittuu erääseen ryhmään, joka istuu maassa olevilla hirsillä.

Morsian? Niin, vähän itkee ja huokaa; mut turha on katsoa kaikkia mieliä.

KYÖKKIMESTARI toisessa ryhmässä.

Hyvät vieraat, lekkeri lepää; juokaa!

MUUAN MIES.

Suurkiitos; mut ryypyt on liian taajat.

MUUAN POIKA soittajalle, ohi kiitäessään, vieden tyttöä kädestä.

Hei, Guttorm, hei, älä säästä kieliä!

TYTTÖ.

Vedä niin, että soi peräpellon ääret!

TYTTÖJÄ piirissä tanssivan pojan ympärillä.

Sepä pulska heitto!

MUUAN TYTTÖ.

Sen on norjat sääret!

POIKA tanssien.

Laki täss' on väljä ja seinät laajat!

SULHANEN itkusuisena lähestyy isäänsä, joka seisoo puhellen parin muun kanssa, ja vetää häntä nutunliepeestä.

Hän ei tahdo, isä; hän on korska kovin.

ISÄ.

Mitä tahdo?

SULHANEN.

Hän siellä on lukituin ovin.

ISÄ.

No niin, hae avain!

SULHANEN.

Huoneet nää ovat oudot, en osaa.

ISÄ.

Pässinpää! Kääntyy puhekumppaneihinsa. Sulhanen mennä nuhjuilee poispäin pihamaalle.

MUUAN POIKA tullen tuparakennuksen takaa.

Hei, hauskaa nyt, tytöt, saatte tovin! Peer Gynt tuli!

SEPPÄ joka juuri on saapunut luo.

Ken hänet kutsui?

KYÖKKIMESTARI.

Ei kukaan.

Lähtee tuparakennukseen päin.

SEPPÄ tytöille.

Jos puhuu, niin älkää vastatko vainkaan!

MUUAN TYTTÖ toisille.

Ei; ollaan, kuin ei hänt' olis lainkaan.

PEER GYNT tulee vilkkaana ja tulisena, pysähtyy parven eteen ja lyö kämmeniään yhteen.

Ken piirissä reiluin tyttö, se mukaan!

MUUAN TYTÖISTÄ, jota hän lähestyy.

Minä en.

TOINEN samoin.

Minä en.

KOLMAS.

Min' en myös.

PEER GYNT neljännelle.

No, käy sinä sitten, kosk' ei parempia näy.

TYTTÖ kääntyy selin.

En jouda.

PEER GYNT viidennelle.

No, sinä!

TYTTÖ mennessään.

On kotia mentävä.

PEER GYNT.

Tän' iltana? Puhut kuin päätönnä lentävä!

SEPPÄ vähää myöhemmin, puoliääneen.

Peer, tuoll' ikämies hänet tanssiin vie.

PEER GYNT kääntyy nopeasti muutaman vanhanpuoleisen miehen puoleen.

Missä on muut tytöt?

MIES.

Missähän lie! Loittonee hänestä.

Peer Gynt yht'äkkiä käynyt hiljaiseksi. Hän vilkuu arasti ja salavihkaa joukkoon. Kaikki katsovat häneen, mutta kukaan ei puhu mitään. Hän lähestyy toisia ryhmiä. Hänen lähetessään syntyy hiljaisuus, hänen poistuessaan kaikki nauravat ja katsovat hänen jälkeensä.

PEER GYNT hiljaa.

Katseet kuin neulat! Ja naurut tirskuu! Kuin sahanterä viilan alla se kirskuu!

Hän hivuttautuu pitkin piha-aitaa, SOLVEIG ja PIKKU HELGA hänen taluttamanaan tulevat pihatanhualle VANHEMPIENSA keralla.

MUUAN MIES toiselle Peer Gyntin läheisyydessä.

Kas, muuttolaisväki.

TOINEN.

Nekö lännen puolta?

ENSIMMÄINEN MIES.

Ne samat.

TOINEN.

Niin oikein, Hedalista tuolta!

PEER GYNT astuu tulijoita vastaan, viittaa Solveigiin ja kysyy mieheltä:

Kera tyttäres tanssia saanko?

MIES hiljaisesti.

Kun tässä nyt ensinnä käydään tervehtimässä.

Menevät sisälle.

KYÖKKIMESTARI Peer Gyntille tarjoten juomaa.

Kun tulit, niin juo, älä jää janon piinaan!

PEER GYNT katsoo käännähtämättä poistuvien jälkeen.

Kiitos, minä tanssin. Ei maita juoma.

Kyökkimestari lähtee hänen luotaan. Peer Gynt katsoo huoneisiin päin suu naurussa.

Miten kirkas! Miten viehkeä luojan luoma! Vain kenkiinsä katsoi ja valkoliinaan —! Kävi äitinsä liepeessä askelin aroin, — oli virsikirja huiviin kääritty varoin —! Sitä tyttöä silmätä tahdon.

Aikoo mennä tupaan.

MUUAN POIKA tulee sieltä useiden muiden kera.

Vai heität jo tanssin?

PEER GYNT.

En.

POIKA.

Älä sinne siis puske! Tarttuu häntä olkapäähän käännyttääkseen hänet takaisin.

PEER GYNT.

Ohi päästä!

POIKA.

Vai selkääskö sepältä peität?

PEER GYNT.

Minä?

POIKA.

Muistathan, mik' oli Lundessa luske?

Parvi nauraa ja lähtee menemään tanssipaikalle.

SOLVEIG ovessa.

Olet kai se poika, joka tanssiin tahdoit?

PEER GYNT.

Niin, etkös tunne muka? Katsoa mahdoit.

Ottaa häntä kädestä.

Tule!

SOLVEIG.

Vaan äiti ei luvannut kauaksi!

PEER GYNT.

Ei luvannut äiti! Sua luulis vauvaksi!

SOLVEIG.

Teet pilkkaa —!

PEER GYNT.

Et juur' ole vauraampi lasta. Joko ripill' olet käynyt?

SOLVEIG.

Keväällä vasta.

PEER GYNT.

Sano nimes, se auttaa pakinan-pitoa.

SOLVEIG.

Solveig. — Omas sano samalla lailla.

PEER GYNT.

Peer Gynt.

SOLVEIG vetäisee kätensä pois.

Hyvä Jumala!

PEER GYNT.

Mit' olet vailla?

SOLVEIG.

Pääs sukkanauha; mun täytyy se sitoa.

Lähtee hänen luotaan.

SULHANEN nykii äitiään.

Äiti, hän ei tahdo —!

ÄITI.

Mitä tahdo? Häh?

SULHANEN.

Ei tahdo, äiti!

ÄITI.

Mitä?

SULHANEN.

Lukkoa aukasta. ISÄ hiljaa ja äkäisesti. Sinä oisit parteen pantava, äh!

ÄITI.

Älä toru nyt. Mies kyllä tulee raukasta.

Menevät poispäin.

MUUAN POIKA tullen kokonaisen parven kera tanssipaikalta.

Vähän viinaa, Peer?

PEER GYNT.

Ei.

POIKA.

Tilkan verran?

PEER GYNT katsoo synkästi häneen.

No, onko sulla?

POIKA.

Voi niinkin sattua. Vetää pullon taskustaan ja juo.

Ah, kuinka se raapii! — No?

PEER GYNT.

Annas, kerran!

Juo.

TOINEN.

Nyt pitää sun multakin maistaa.

PEER GYNT.

Ei maita.

SAMA.

Älä hassuile; miehelt' ei vie se hattua. Juo Peer!

PEER GYNT.

No, jos tippasen! Tänne laita!

Juo uudestaan.

MUUAN TYTTÖ puoliääneen.

Tule, lähtään pois!

PEER GYNT.

Mua pelkäätkö, tipu?

KOLMAS POIKA.

Kukas ei sua pelkää!

NELJÄS.

Jo Lundessa sai kykys kyllä nähdä.

PEER GYNT.

Näet enemmän kai, jos näytän; ei, veikkonen, viimeiset ripu!

ENSIMMÄINEN POIKA kuiskaten.

Nyt alkaa se!

USEAT: käyden piiriin hänen ympärilleen.

Sano, mitä osaat näyttää!

PEER GYNT.

Sanon huomenna —!

TOISIA.

Ei, heti nyt! Sano! Haasta!

MUUAN TYTTÖ.

Vähän loihdi, Peer!

PEER GYNT.

Pirun nostanko maasta?

MUUAN MIES.

Sen tempun tiesi jo muorin-muori.

PEER GYNT.

Se on vale! Minä teen, mit' ei muut voi täyttää. Panin pähkinän sisään sen kerrankin. — Kuori oli ontelo, näättekös!

USEAT nauraen.

Selvä paikka!

PEER GYNT.

Se itki ja vannoi ja lupasi vaikka jos mitä —

JOKU JOUKOSTA.

Vaan mennä piti!

PEER GYNT.

Totta kai. Minä tukkesin tikulla reiän. Ai, miten siellä se pörisi!

MUUAN TYTTÖ.

Aatteles vainen!

PEER GYNT.

Se pani ihan juuri kuin ampiainen.

TYTTÖ.

Sull' onko se vieläkin kuoressa vai —?

PEER GYNT.

Ei, pois piru lähti jo tippuran-tiehen. Sen syy, että sepästä sain vihamiehen.

MUUAN POIKA.

Miten niin?

PEER GYNT.

Minä käyn sepän luokse pajalle, sanon: lyö tämä pähkinänkuori hajalle! Hän lupasi! Alasimelle sen työnti; mut Aslak nyt on niin kovakouraista miestä; ja moukarilla aina hänen pitää piestä —

ÄÄNI JOUKOSTA.

Pirun hengeti löikö?

PEER GYNT.

Kuin mies hän nuijasi. Piru puistihe, kuin tulikekäle tuijasi sen tiensä, ett' aukeni katto ja seinä!

USEAT.

Ja seppä —?

PEER GYNT.

Oli siinä kädet kärventyneinä. Se meidän sopumme särki, se lyönti.

Yleistä naurua.

MUUTAMAT.

Hyvä kasku!

TOISET. Hänen parhaansa pian!

PEER GYNT.

Vai luullaan mun sepittävän?

MUUAN MIES.

Ei, siit' olet vapaa; isovaari tuon kertoi jo omalla suullaan.

PEER GYNT.

Vale! _Mulle_ se sattui!

MIES.

Sullehan tapaa ne sattua kaikki.

PEER GYNT viuhtaiseikse.

Minä ajaa voin läpi ilman. Hei, hevot moiset on mulla! Minä teen, mit' ei perässä tee joka piltti.

Uusi naurunhohotus.

JOKU JOUKOSTA.

Ajas, Peer, vähän ilmassa!

USEAT.

Niin, ole kiltti —

PEER GYNT.

Kuin myrsky ma yllenne lupaan tulla! Kun on koko pitäjä polvistelulla mun eessäni, tokkohan kärtätte noin?

MUUAN IÄKÄS MIES.

Hän on hullu.

MUUAN TOINEN.

Sitä eläintä!

KOLMAS.

Sitä suupalttia!

NELJÄS.

Valesäkkiä!

PEER GYNT uhitellen.

Saattehan nähdä. Vain malttia!

MUUAN MIES puolijuovuksissa.

Niin, maltahan, saat pölytyksen turkkiis!

USEAT.

Selän peitotun! Sinelmät silmänurkkiis!

Parvi hajautuu, vanhemmat vihaisina, nuoremmat ilvehtien ja nauraen.

SULHANEN aivan hänen vieressään.

Peer, osaatko todella ilmassa ajaa?

PEER GYNT lyhyesti.

Mitä tahansa; enk' ole apua vajaa.

SULHANEN.

Sull' onko myös näkymättömän-kaavut?

PEER GYNT.

Kai hattua tarkoitat? Vaikka kaksi!

Kääntyy pois hänestä. Solveig käy pihan poikki taluttaen Helgaa kädestä.

PEER GYNT heitä vastaan; hänen muotonsa kirkastuu.

Solveig. Oh, hyvä että saavut!

Tarttuu häntä käsiranteeseen.

Sinut pyöritän nyt punapuolukaksi!

SOLVEIG.

Päästä!

PEER GYNT.

Miks?

SOLVEIG.

Olet niin hurjalla päällä.

PEER GYNT.