Part 5

Jalat käy, kuin rumpali puikkoja löisi. Otus herkullinen, niin ett' ihan söisi! Vähän liialliset tosin muodot kait, — ei aivan, kuin vaatisi kauneuden lait. Mut mitä on kauneus? Tottumus vaan, — raha, käypä maassaan ja aikanaan. Ja liiallisuus, sehän juur' on hurma, mehun säännöllisestä jos pohjaan juo. Ei juovuta normaali-kauniit nuo. Joko uhkea ylen, tai laiha kuin surma, aran nuori, tai vanha, niin ettei tietoa; — välimaa on mietoa. — Jalat häll' on, näämmä, vähän vettä vailla; käsivarret, vasen etenkin, samalla lailla. Vois ennakkoluulo sen puutteeksi lukaista. Ma sanoisin pikemmin: tyylinmukaista — — Anitra, tullos!

ANITRA lähestyy.

Sun piikasi tuli!

PEER GYNT.

Sinä viehätät, laps! Sydän profeetan suli. Jos et sanaani usko, saat todisteen; — sinut Paratiisiin ma Houriksi teen!

ANITRA.

Sit' et mahda, herra!

PEER GYNT.

Mitä? Leikiksi luulet? Niin totta kuin elän, toden totisen kuulet!

ANITRA.

Mull' eihän ole sielua.

PEER GYNT.

Niinp' olet saava!

ANITRA.

Miten, herra?

PEER GYNT.

Kai mulla on keino ja kaava; — minä ryhdyn johtoa sulle suomaan. Ei sielua! Niin, sua ei maar pilaa äly liika suinkaan. Sen surulla huomaan. Vaan pyh; sija sielun sinuss' aina lie nyt. Annas, kun mittaan sun aivos! — On tilaa; toden totta, on tilaa; sit' enkös tiennyt! Tosin kyllä, — matalall' aina maassa sa pysyt; erin suurta et sielua saa sa; — mut pihkaa! Se voi sama olla sulle; — niin paljon saat, ettei nyt häpeä tulle.

ANITRA.

Profeetta on hyvä — —

PEER GYNT.

Sa emmitkö? Sano!

ANITRA.

Mut mieluumpi mulle ois —

PEER GYNT.

Pelvotta ano!

ANITRA.

Mua oikein ei haluta sielu oma; — suo ennemmin —

PEER GYNT.

Mitä?

ANITRA viittaa hänen turbaaniinsa.

Tuo opaali soma!

PEER GYNT ihastuneena ojentaa hänelle korun.

Anitra, tosi Eevan tytär! Kuin teräs liki magneettiaan minä liikahdan; kuten sanoo arvokas tekijä eräs: "das ewig weibliche zieht uns an!"

* * * * *

Kuutamoyö. Palmulehto Anitran teltan edustalla.

PEER GYNT. arabialainen luuttu kädessä, istuu puun alla. Hänen partansa ja tukkansa on lyhennetty; hän näyttää melkoista nuoremmalta.

PEER GYNT säestää ja laulaa.

Ma suljin Paratiisini, avaimen myötä vein. Ja rannan kaunot kaikerti, kun ulapalle purteni ui pohjatuulen tein. Päin kesän rantaa keula taa vei vetten suolaisten, päin valtameren poukamaa, jot' uljaat palmut reunustaa, — siell' laivan poltin sen. Siit' astuin laivaan erämaan ma nelijalkaiseen. Sen ruoskin vaahtoon valkeaan. — Tir-lii, — ma lintu liikun vaan; — ken valtaa vangikseen? Anitra, ah, sen tuta saan, sa palmun mehu, oi! Angora-vuohen juustokaan sun vertas olla suloltaan ees puoliksi ei voi!

Ripustaa luutun olalleen ja tulee lähemmäksi.

Äänt' ei! Armas kuunnelleeko laulun pienen laatijaa? Verhon takaa vilkkuneeko, vailla hunnun hulmuntaa? — Hys! — Kuin poukahtanut ois korkki pullon suulta pois! Taas! Ja taas! Vai noinko sois lemmen huokaus? Ei, laulaa. — Ei, hän kuorsaa täyttä kaulaa. — Armas nukkuu! Soitto sulo! Satakieli, tiehes lennä! Sulle joka turman tulo, jollei kulkkus laata mieli — — vaan, kuin sana on: ann' mennä! Laulaja on satakieli; ah, ma myöskin. Sydämiin kumpikin luo sävelpaulaa pieniin, helliin, herttaisiin. Vilvas yö on laulun aika; meidät liittää laulun taika; oma itsensä, kun laulaa, on Peer Gynt, on satakieli. Juur' on armaan uneksinta lemmen hurmass' ihaninta: suulla malja läikkypinta, ilman että tippaa nieli. Vaan hän tuoll' on, totta vie! Tuli siis, no, paras lie.

ANITRA teltasta.

Herra, kutsut yössä?

PEER GYNT.

Lastaan kutsuu profeetta; niin juuri. Nosti hänet nukunnastaan kissan pyyntimelu suuri. —

ANITRA.

Ah, ei siellä kissat jolise; pahempata paljon oli se.

PEER GYNT.

Mitä siis?

ANITRA.

Mua säästä!

PEER GYNT. Sano!

ANITRA.

Punastuisin —

PEER GYNT lähempänä.

Tuoko jano, jonka tunsin suurta tulta, opaalin kun sait sa multa?

ANITRA säikähtyneenä.

Vertaat itses, ilo maan, häijyyn, vanhaan maukujaan!

PEER GYNT.

Lempi liehtari jos lie, profeetan ja kissan tie, lapsi, varsin yksiin vie.

ANITRA.

Herra, leikin hunajaa huules uhkuu.

PEER GYNT.

Pikku liehijä. kuorelta vain kurkistaa tytöt moiset merkkimiehiä. Leikkisä ma pohjalt' oon, kahden kesken liiatenkin, vakavaan jos naamioon viran vuoks sen peittänenkin. Taakka murheen moninaisen, vaiva, valvonta, jot' ain' on kaikista, tuo olentoon tuimuuden profeettamaisen; mutta kielellä se vain on. — Palttua! Kun kahden jäämme, pien Peer, — niin, se, mik' oon. Profeetta nyt tipotiehen; tässä näät mun, itse miehen!

Istuu puun alle ja vetää hänet luokseen

Käy, Anitra, levätkäämme, — päällä palmun viuhka huiskuu. Hymyile, kun kuiskun sulle; sitten vuorot vaihtuu: mulle, hymyilyhyn hurmatulle, hellään raikkaat huules kuiskuu!

ANITRA asettuu hänen jalkojensa juureen.

Käsittää en paljon voi, vaan kuin laulu puhees soi. Herra, voiko kuuntelulla sielu tyttärelles tulla?

PEER GYNT.

Sielun, hengen tiedon, valon kyllä saat, kun hetki lyö. Kultakirjat idän palon konsa kertoo: poiss' on yö, — silloin tunteja saat multa, kasvatusta, lapsi kulta. Vaan yön tyyni rauha ois tyhmää tuherrella pois nukkavieruin läksyn tähtein koulumestariksi lähtein. — Sielua ei ensiks sulta kysytäkkään, liekkö saatu. Tärkein sydämen on laatu.

ANITRA.

Puhu, herra! Äänes helke on kuin opaalien välke!

PEER GYNT.

Älyn huippu älyn hukka; raivo raukan pelon kukka; totuus, mennen yli määrän, saarnaa viisauden on väärän. Moni kulkee, koira vie, täällä syöttö-sielu moinen, jott' on selvyyteen sen tie, lapsi, liian vaivaloinen. Tuli muuan tutukseni, otus, koko parven parhain; hänkin eksyi tielle harhain, hälinässä mieli meni. — Näätkö öisen erämaan? Viittaan turbaanilla vaan, — silloin silmäs eess' on läikkyvä valtameri rannaton. Vaan ma melko hölmö oisin, maita, meriä jos loisin. Tiedätkö, mit' elää on?

ANITRA.

Neuvo mulle!

PEER GYNT.

Kuivin jaloin alas ajan virtaa väikkyä, täysin itsenään, ei paloin. Voimass' olen miehuuteni se, mik' olen, kultaseni! Vanhan kotkan sulat tippuu, vanhan kaakin korvat rippuu, vanhan ämmän hampaat murtuu, äijän kourat kuihtuu, turtuu, — sielun kunkin korjaa halla. Nuoruus! Sulttaani ma olla koko kuumall' olennolla tahdon, vaan en palmuin alla Gyntianan rantamalla, — ei, vaan neitsyt-aatteen tuoreen nostamana valtaan nuoreen. — Lapseni, nyt näät, miks sinut armoss' olen kahlehtinut, miks sun valitsin, miks saatin sydämees, niin sanoakseni, olentoni Kalifaatin. Siell' on haavees hallitakseni! Herruus lemmen-valtioni! Kuulut mulle vain. Kuin kulta tai kuin kiven kalliin helo kiehtokoon sua olentoni. Erotessa murtuis elo, — nimittäin, se huomaa, sulta! Sun on kaikkes, joka huokonen, tahdotta, kuin taipuu ruokonen, saava sisällyksen multa. Tummat yöt sun kutritukkas, kaikki sulouden-kukkas Babylonin tarhain tavoin sulttaanilleen olkoon avoin. Siks sun tyhjä otsas tuo pohjaltaan on onni aivan. Itse-tarkastelun vaivan luopi vain, jos sielun luo. Kosk' on puhe tosiaan, kuule, saat, jos tahdot vaan, renkaan nilkkas ympärille; — parast' on se molemmille; sielun sijan voin ma täyttää, muuten — kaikki ennallaan.

Anitra kuorsaa.

Mitä? Oh, hän siihen nukkui! Sanani siis turhaan hukkui? — Ei; mun valtaanihan näyttää, noin ett' uneksuin hän meni virtaa lemmenkuiskeheni.

Nousee ja panee koruja hänen helmaansa.

Solkitukku tää! Ja tää! Uinu! Peerist' unta nää — —! Uinu! Tuo on uneksinta keisarillas kruununaan! Peer Gynt persoonallisinta yössä viettää voittoaan.

* * * * *

Karavaanitie. Keidas takana kaukaisuudessa. PEER GYNT. valkealla ratsullaan, kiidättää läpi aavikon. Hänellä on ANITRA edessään satulannokalla.

ANITRA.

Irti! Ma puren!

PEER GYNT.

Sinä veitikka pieni!

ANITRA.

Mitä tahdot?

PEER GYNT.

Leikkiä kyyhkyä ja haukkaa! Vähän hullutella! Sinut viedä sen tieni!

ANITRA.

Hyi, häpee! Vanha profeetta —!

PEER GYNT.

No, kas sua! Vai profeetta vanha? Sua hanhea hassua! Onko tämä sinusta vanhaa, laukkaa?

ANITRA.

Minut kotia päästä!

PEER GYNT.

Ei, kiemailu pois! Vai kotia! Appelaan! Sepä ois! Me karkuun lentäjät, linnut huimat, — tuho meille ois nähdä ukon silmät tuimat. Sitäpaitsi, se ei, hyvä lapsi, kävele, ett' yhteen paikkaan liiaksi tarttuu; sen arvo kärsii, min tuttuus karttuu; — jos semminkin profeetta on tai niin. Ei, äkkiä ilmesty, lennä kuin sävele! Toden totta, jo kylliksi kyläiltiin. Nuo aavikon pojat, ne on häilyviä lempoja; — lopuit' ei teho, saarnaaja liet tai veisari.

ANITRA.

Vaan oletko profeetta?

PEER GYNT.

Sulle olen keisari! Tahtoo suudella häntä.

Sitä pikkuista tikkaa, millainen tempoja!

ANITRA.

Anna tuo sormus, mi sormess' on sulla.

PEER GYNT.

Ota, armas Anitra, jok' ainoa korjaa!

ANITRA.

Sun sanojes sointu on laulua sorjaa!

PEER GYNT.

Mikä auvo näin armastetuksi tulla! Alas! Ratsua tahdon sun orjanas johtaa!

Ojentaa hänelle ratsupiiskan ja laskeutuu alas.

Kas näin, sulo ruusuni, kukkien kukka; näin hiekassa kaalon ma, kunnes kohtaa mun auringonpisto ja perii hukka. Olen nuori, Anitra; se huomaa ja muista! Älä huoli siis kultasi hullutteluista. Nuoruuden merkki on hulluus ja rajuus! Jos et siis niin ahdas ois ajattelultas, niin selkenis sulle, sulo taimeni, tajuus: on vallaton, ergo nuori sun kukas!

ANITRA.

Olet, olet. Joku sormus viel' onko sulla?

PEER GYNT.

Ota, pidä! Hih, peura sais kilpaan tulla! Kun ois viininlehviä otsalle mistä! Toden totta, olen nuori! Hypyks enkö pistä!

Tanssii ja laulaa.

Hihhei, olen onnen kukko! Tipu-tipu, mua noki ja hakkaa! Hypin, laulan, en lakkaa; — hihhei, olen onnen kukko!

ANITRA.

Sa hikoat; profeetta, sulathan työssäs; — anna mulle tuo raskas,, mi roikkuu vyössäs.

PEER GYNT.

Hellivä huoli! Ota iäks se multa; — sydämen rikkaus on lempi, ei kulta!

Tanssii ja laulaa taas.

Nuori Peer Gynt on Hulluheikki! Mikä jalka alla, aavista ei. Pyh, sanoi Peer; — vei, mihin vei! Nuori Peer Gynt on Hulluheikki!

ANITRA.

Ilotarhoiksi tanssillas, profeetta, maat teet!

PEER GYNT.

Profeetta, hui-hai! — Tule, vaihdamme vaatteet! Ala heittää!

ANITRA.

Ei, vaatisi kauhtanas kaventaa, vyös lyhentää, sukanvartes laventaa —

PEER GYNT. Eh bien!

Polvistuu.

Vaan mulle suru tuima suo; on suloista kärsiä lempivän rinnan! Kuule, kun saavumme luo kotilinnan —

ANITRA.

Sun Paratiisis; — liki lie jo tuo?

PEER GYNT.

Oh, tuhat peninkulmaa —

ANITRA.

Kovin paljon!

PEER GYNT.

Oi, kuule; — saat sielun, jonka ma lupasin kerran —

ANITRA.

Niin, kiitos; en tarvitse, en sitä luule. Suru sulleko? —

PEER GYNT nousee.

Niin, paha vie, mitä syvin! Tuima, vaan lyhyt, — noin päivän, parin verran!

ANITRA.

Anitra kuulee profeettaa! — Voi hyvin!

Navahuttaa häntä kelpo lailla sormille ja kiidättää huimaa laukkaa takaisin läpi aavikon.

PEER GYNT seisoo kauan aikaa ikäänkuin ukkosen iskemänä.

No, mut kylläpä sentään — — —!

* * * * *

Sama paikka. Hetkeä myöhemmin.

PEER GYNT totisena ja miettiväisenä, riisuu turkkilaisvaatteet yltään, kappale kappaleelta. Lopuksi hän vetää pienen matkälakkinsa takin taskusta, panee sen päähänsä ja on taas eurooppalaisessa puvussa.

PEER GYNT heittäen turbaanin kauas luotaan.

Kas tuossa on Turkki, ma tässä näin! — Tämä pakanahomma, se ei käy päin. Onni, että kuului se kaapuun ja hihaan, eik' ollut, kuten sana on, leikattu lihaan. — Mitä hiittä mä siitä galeijasta hain? Paras sentään elää kristityn lailla, vaatteet riikinkukon korua vailla, pohjalla säädyllisyyden ja lain, oma itsensä olla ja saada sanat muiston ja seppel, kun valkama vaelteluist' on.

Astuu muutamia askelia.

Se lunttu; — hiuskarva ol' enää rajaa, jott' öisin ihan ollut jo, mieltä vajaa. Olen peikko, jos ymmärrän, millä keinoin hän vimmasi pääni ja tolkkuni vei noin. No, hyvä, kun loppui ne kujeet hullut! Viel' askel, niin nauruksi öisin tullut. — Tein erheen. Niin; — toki lohduksi jää, ett' erheen loi tila kiero tää. Persoona itse ei langennut, ei. Tämä profeetan virka se vikaan vei, ihan tyyten kun toiminnan suola puuttui, pian löyhkäävän mauttomaksi se muuttui. Profeettana-olo on pahki päin seinää! Viran puolesta pidä kuin pilvissä ties; profeettana koht' olet myöty mies, jos järkeä puhut, et puuta ja heinää. Hyvin sikäli vastasi asiantilaa sitä hanhea hakkailla, — parhaiksi pilaa! Vaan yhtäkaikki —

Purskahtaa nauruun.

Jopa mielt' oli melkein! Muka hypyin ja tanssein seisota aikaa! Pyri vasten koskea kujein ja elkein! Kilkuta kieliä, huokaa ja haikaa, ja pääty kuin kukko — kynityin nahoin. Meno tottakin profeetallisen hurja. — Niin, kynitty! — Hyih; olen kynitty pahoin no; jäi takavaraa nyt hiukan tosin, Ameriikkaan osin ja taskuun osin; en viel' ole siis ihan kulkuri kurja. — Parast' onkin näin puoliks, ei liikoja anoin. Nyt ei voi kuskit ja hevoset sitoa, ei laukuista, vaunuist' ole huolenpitoa; olen aseman valtias, sanalia sanoin. — Mikä ottaa tieksi? Moni tie on ja maali; ja toisin on viisaan kuin tyhmän vaali. Mun on liikemies-eloni päätetty luku; mun lempeni leikki poispantu puku. Ravunrataa mennä ei mieleni janoo. "Ulos tai sisään, yhtä ahdasta; ees tai taaspäin, samaa tahdasta", — niin kai joku henkevä kirja sanoo. Siis jalompi tie, joku uus ura aivan, päämäärä, mi maksaa rahan ja vaivan. Josp' elämäkertani teen, selon suoran, — tien-oppaan muille ja ojennusnuoran? — Tai entäs —! Ei aikaani rajoita mikään, — jos ilmi, kuin oppinut tutkija ikään, elon entisen aikojen yöstä kaivan? Se on jotain mulle, se tosiaan! Luin kronikoita jo nuorin vuosin, ja sittemmin myös sitä tiedettä suosin. — Tiet' ihmiskunnan ma seurata tahdon, uin historian virtaa kuin höyhen yli vahdon, kuin unessa elän sen uudestaan, — näen urhojen sodat hyvän, suuren tähden, mut turvassa itse, kuin näytelmätä nähden, — verimarttyyrit aatteen ja uskon ma näen, näen valtojen syntyvän, sortuvan soraan, — näen maailmankautten vähäst' ottavan oraan, niin, tislaan historian mehun ja väen. — Nidos Beckeriä jostain, ja alkuun tie kronoloogisesti, niin kauas kuin vie. — Esitietoni kyll' ovat vajavat kait, ja mutkaisat historian sisäiset lait! — Vaan pah; miss' alku on päättömintä, tulos usein siin' omaperäisintä! — — Miten nostaa se, kun näet tarkoitusperäs ja sen perille ajat kuin pii ja teräs!

Hiljaisessa liikutuksessa.

Joka puolelta katkaise siteet ja saarteet, kaikk' kiintymys tuttuihis, maahas ja rotuus, lennätä ilmaan rikkautes aarteet, — lempesi onnelle lausu hyv' yötä, kaikki, jott' ilmenis salattu totuus, —

Pyyhkäisee kyyneleen silmästään,

_se_ se tutkijan tunnus on tosi-hartaan! — Olen onnellinen yli äären ja partaan. _Nyt_ selveni kutsumukseni ääni. _Nyt_ pontta vain, tuli pysty tai myötä! Lie suotu mulle, jos nostan pääni kuin mies Peer Gynt, lisänimenä jolla vois ihmis-elämän keisari olla. — Otan menneistä summan ja yhteenvedon; ohi käyn nykytuokion kilpakedon; — tämä aika ei maksa, ei kenkärajaa; meno miesten on ydint', on uskoa vajaa; on lennoton henki, teon kunto köyhä; — —

Kohauttaa olkapäitään.

ja naiset, — ne on sukukunta löyhä! —

Menee.

* * * * *

Kesäpäivä. Pohjolan perillä. Maja salometsässä. Avoimessa ovessa suuri puulukko. Oven päällä peuransarvet. Parvi vuohia majan seinustalla.

KESKI-IKÄINEN NAINEN, valoisa ja kaunis, istuu ja kehrää ulkona päivänpaisteessa.

NAINEN luo silmäyksen tielle päin ja laulaa:

Voi talvi ja taas kevät mennä menojaan, ja ensi kesä myös, sekä vuosi kokonaan: — vaan kerran tulet varmaan, sen tietää ma voin, ja minä kyllä varron, sen sulle sanan soin.

Kutsuu vuohia, kehrää ja laulaa taas.

Sua Luoja tukekoon, kuhun kulkus tuo! Ilon suokoon, jos käyt jo Isän istuimen luo! Tääll', ystävä, varron yhä, kunnes sun nään; ja jos jo menit eeltä, niin ylhääll' yhdytään!

* * * * *

Egyptissä. Aamuhämärä. Memnonin-patsas seisoo hiekassa.

PEER GYNT. tulee kävellen ja katselee hetkisen ympärilleen.

PEER GYNT.

Ois sopiva tästä mun alkaa retki. — Siis vaihteeksi egyptiläisenä hetki; vaan Gyntin pohjalta egyptiläisenä. Assyria sitten edess' ensimmäisenä. Maailman luomisest' alkaa aivan vain tappion tuottais ja turhan vaivan; — ohi piplianhistorian kiertää ma aion; sen maalliset jäljet esill' aina kai on; ja sen, kuten sanotaan, saumojen mutkia käy mulle yli voiman ja aikeen tutkia.

Istahtaa kivelle.

Nyt lepään ja vakaasti varron patsaan tavanmukaista aamulaulua. Vatsaan välill' eine, ja sitten pyramiidille tie; sisäpuoltakin silmään, jos aikaa lie. Ja maitse meren punaisen taa; ties, vielä näen kuningas Potifarin haudan siellä. — Niin Aasiass' olen. Babylonissa nuo haen kuuluisat portot ja riippuvat puistot, — se on: kulttuurin tärkeimmät jäljet ja muistot Sitten harppaus Troian muurien luo. Kas, Troiasta suoraanhan meritie ihanaiseen vanhaan Ateenaan vie; — siell' itse paikalla, kiveltä kivi, käyn solan, jota puolsi Leonidaan rivi; — filosoofit paremmat sitten ma opin, haen Sokrateen uhrikuolema-kopin — —; ei, totta vie — keskellä sotaa ja rysyä —! Niin, no hellenismi saa syrjällä pysyä.

Katsoo kelloonsa.

Kovin hullua, ettei jo aurinko näy. On aikani niukka. Jo nousta saisi. Siis Troiasta; — siihenhän jäädä taisi — —

Nousee ja kuuntelee.

Mikä kumma hyminä ilmassa käy —?

Aurinko nousee.

MEMNONIN-PATSAS laulaa.

Puolijumal-olennon tuhkasta tointuvat linnut sävelsointuvat. Kaikkitieto Zeus ne loi, nuoren sotimielen soi.

Viisaudenhuhkain, mihin väsyi väki tuhkain? Mieli mi laulull' on soivalla? Kuole tai oivalla!

PEER GYNT.

Toden totta, — siit' eikös lähtenyt ääni! Se on muinaismusiikkia, kautta pääni. Kiviääness' oli nousu- ja laskukohtia. Panen muistiin sen oppineitten pohtia.

Merkitsee taskukirjaansa.

"Patsas lauloi. Soi selvästi ääni, vaan outoa teksti, ei käsittämääni. Kaikki aistien petosta arvattavasti. — Vähän muuta merkittävää tähän asti."

Menee edelleen.

* * * * *

Gizehin kylän läheisyydessä. Suuri Sfinksi kalliosta veistettynä. Kaukana Kairon torneja ja minaretteja.

PEER GYNT tulee; hän katselee Sfinksiä tarkkaavasti vuoroin lornjetin, vuoroin kourankupunsa läpi.

PEER GYNT.

Ei, mutta miss' ihmeillä näin ja milloin saman haamun jo kuin kuvatuksella tuolla? Näin varmaan, pohjan tai etelän puolla. Joku henkilö? Vaan kuka ois se silloin? Tuo Memnon, kun muistelin jälkeenpäin, niinkutsutut Dovren-ukot mieleen johti, siin' istuin jäykkänä yhdessä kohti, perän pylvään-kantoihin pönkittäin. — Mut tää eriskummainen ristisiittymä, tää vaihdokas, naisen ja leijonan liittymä, — sekin onko juureltaan satujuttu? Vai todellisuudessa kohdattu tuttu? Satujuttu? Hoo, jopa muistan! Täähän on, hiis vie, Kiero, jota kolhaisin päähän, — oli kuumeessa mull' unenhoure moinen. —

Menee lähemmäksi.

Samat silmät kuin sillä; sama huulten juonne; — ei aivan niin veltto; vähän luihumpi luonne; mut sama pääasiassa toinen kuin toinen. — Vai saat sinä, Kiero, siis leijonan haamun, jos takaa katsoo ja valossa aamun! Viel' onko sull' ongelmas? Koitellaan, sama vastaus vieläkö kielelläs istuu!

Huutaa Sfinksille.

Hei, Kiero, ken olet?

ÄÄNI Sfinksin takaa.

Ach, Sfinx, wer bist du?

PEER GYNT.

Mitä? Kaiku saksaa! Se ymmälle saa mun!

ÄÄNI.

Wer bist du?

PEER GYNT.

Sehän puhuu jo puhtaastaan! Se huomio uutt' on ja itsenäistä.

Merkitsee kirjaan.

"Saksaa kaiku. Sävy berliiniläistä."

BEGRIFFENFELDT tulee Sfinksin takaa.

BEGRIFFENFELDT.

Ihminen!

PEER GYNT.

Tuoko se on äänessä-olija? Merkitsee taas.

"Tulos sittemmin meni toisia tolia."

BEGRIFFENFELDT kaikenmoisin levottomin elein.

Hyvä herra, — elinkysymys —! Suvaitkaa! Mikä tänään juuri tähän teidät saa?

PEER GYNT.

Eräs vierailu. Nuoruudenystävän luo.

BEGRIFFENFELDT.

Mitä? Sfinksi —?

PEER GYNT nyökkää.

Oli ammoin tuttuni tuo.

BEGRIFFENFELDT.

Mikä onni! — Ja juuri kun yö oli tää! Mun otsani takoo, kuin halkeis pää! Hänet tunnette? Mikä hän on? Pian julki, jos tiedätte!

PEER GYNT.

Mikäkö? Sen pian vastaan: _oma itsensä!_

BEGRIFFENFELDT hypähtäen.

Haa, kuin leimaus kulki elon-ongelma ohi! — Todell' ainoastaan oma itsensä?

PEER GYNT.

Niin, sitä virttä se veti.

BEGRIFFENFELDT.

Oma itsensä! Mullistushetki on heti!

Ottaa hatun päästään.

Nimenne, herra?

PEER GYNT.

Peer Gynt.

BEGRIFFENFELDT hiljaisella ihailulla.

Sekö juuri? Peer Gynt. Piti arvata! Kuvannollista —! Peer Gynt. Se on: tuleva, outo, suuri, mitä varroin, mist' oli käynyt enne —

PEER GYNT.

Tosiaanko? Ja saavuitte noutaaksenne —?

BEGRIFFENFELDT.

Peer Gynt. Salaperäistä! Kohtalollista! Joka sanass' opin pohjaton aarnio avattu! Mikä olette?

PEER GYNT vaatimattomasti.

Olla oma itseni koin ma aina, ja näyttää passini voin.

BEGRIFFENFELDT.

Taas tuo salaperäinen lause alla!

Tarttuu häntä ranteeseen.

Kairoon! On tulkkien keisari tavattu!

PEER GYNT.

Keisari!

BEGRIFFENFELDT.

Pian!

PEER GYNT.

Miten tunnette noin — —?

BEGRIFFENFELDT vetäen hänet mukanaan.

Niin, tulkkien keisari — itsen perustalla.

* * * * *

Kairossa. Suuri piha, korkeiden muurien ja rakennuksien piirittämä. Ristikko-ikkunoita; rautahäkkejä.

KOLME VARTIAA pihalla, NELJÄS tulee.

TULIJA.

Schafmann, missä on johtaja, missä?

ERÄS VARTIOISTA.

Ulos ajoi jo aamulla hämärissä.

EDELLINEN.

Paha seikka on sattunut hälle kait; yöllä näet —

TOINEN VARTIA.

Hys; hän on portilla; vait!

BEGRIFFENFELDT johtaa PEER GYNTIN pihaan, lukitsee portin ja pistää avaimen taskuunsa.

PEER GYNT itsekseen.

Ylen lahjakas mies, totta tosiaan; en ymmärrä puheesta puoliakaan:

Katselee ympärilleen.

Tääll' oppinut seura siis yhtyy raatiin?

BEGRIFFENFELDT.

Niin, täällä ne on, joka kynsi ja sarvi, tuo seitsemänkymmenen tulkin parvi; — Satakuusikymmentä uusia saatiin — —

Huutaa vartioille.

Mikkel, Schlingelberg, Schafmann, Fuchs, — heti häkkiin kaikki, ja umpeen uks!

VARTIAT.

Mekö?

BEGRIFFENFELDT.

Niin, kukas muu? Mars vaan! Hyv' yötä! Kun maailma pyörii, me pyörimme myötä.

Pakottaa heidät häkkiin.

Hän, suuri Peer, tuli tänään; — se riittää; — en muuta sano, — saatte loput itse liittää.

Lukitsee häkin ja heittää avaimen kaivoon.

PEER GYNT.

Paras herra tohtori, esimies, — ettehän —?

BEGRIFFENFELDT.

Olin ennen. Nyt kuitti on kumpikin noista — —. Herra Peer; salat salassa pitänettehän —?

PEER GYNT yltyvällä levottomuudella.

Mitä siis?

BEGRIFFENFELDT.

Luja olkaa, kun kuulette sen nyt!

PEER GYNT.

Minä koetan —

BEGRIFFENFELDT vetää hänet nurkkaan ja kuiskaa.

Yöllä k:lo 11 on ehdoton järki manalle mennyt.

PEER GYNT.

Hyvä Jumala —!

BEGRIFFENFELDT.

Niin, se on syvästi surtava. Ja mun asemalleni aivan murtava; tämä laitos kun viel' ihan eiliseltään oli hourula.

PEER GYNT.

Hourula!

BEGRIFFENFELDT.

Enää ei, se on selvää!

PEER GYNT kalpeana ja hiljaa.

Nyt nään, mihin minut hän vei! Ja mies on hullu; — eik' apua keltään!

Vetäytyy pois.

BEGRIFFENFELDT seuraa jäljestä.

Kai oivalsittehan muuten sanan? Se on juttua, jos sanon viemäksi manan. Se itsensä jätti. Tuli turkistaan, — ihan kuin maanmieheni Münchhausin kettu.

PEER GYNT.

Vain hetkeksi —

BEGRIFFENFELDT pidättää häntä.

Ei, laill' ankeriaan se lähtikin. Silmistä ripustettu oli seinälle puikkoon — —

PEER GYNT.

Ken päästää täältä!

BEGRIFFENFELDT.

Pykö kaulaan ja — lätkis — pois nahka päältä.

PEER GYNT.

Ihan houru! Tuntoa, tietoa vailla!

BEGRIFFENFELDT.

Nyt on selvää, sit' ei voi piilossa pitää, — täst' itsensä-jättämisestä itää iso mullistus merillä niinkuin mailla. Näet ennen hulluina kulkijoista tuli viisaita yöllä k:lo 11, kun järjen uutt' olomuotoa noutaa. Kuten myös, jos katsomme silmin selkein, sanotulta kellonlyömältä joutaa kaikk' entiset "terveet" jo taakse telkein.

PEER GYNT.

Niin, kellosta puhuin, ei aikani riitä —

BEGRIFFENFELDT.

Aikanne? Mieleeni muistuu siitä —!

Avaa erään oven ja huutaa.

Ulos! Aika uus tuli täytäntöön! On kuollut järki. Peer Gynt eläköön!

PEER GYNT.

Ei, ei, rakas —!

Mielisairaat tulevat vähitellen piha-aukioon.

BEGRIFFENFELDT.

Tulkaa! Tervehtikäätte, te vapautuksenne koitteen näätte! Tuli keisarinne!

PEER GYNT.

Keisari?

BEGRIFFENFELDT.

Niin!

PEER GYNT.

Se kunnia ois yli kaiken määrän — —

BEGRIFFENFELDT.

Nyt hetki ei kainostelun ole väärän.

PEER GYNT.

Edes miettimis-aikaa jos suotaisiin —! Ei, en sovi, en; olen tyhmennyt perin!

BEGRIFFENFELDT.

Mies, jolle on Sfinksin viisaus tuttu? Joka on oma itsensä?

PEER GYNT.

Siinäpä juttu. Oma itse ma kyll' olen kaikilla erin; vaan täällä, jos en erehdy, oltava ois, miten sanoisin, omaa itseä vailla.

BEGRIFFENFELDT.

Vailla? Nyt vallan uralt' eksytte pois! Kukin tääll' on oma itse ihan riivatun lailla; oma itse, eikä niin mikään muu; — oma itse, min purjeet vie sitä viivaa. Kukin itseys-pönttöönsä sulkeutuu, siell' ui sen umpeinta pohjahiivaa, — on ilmaton itseys-tulppa eessä, puu turpunut itseys-kaivon veessä. Ei toisen tuskille kyynele vuoda; ei toisen tuumille kuuloa suoda. Oma itse on kaikki, mitä mieli ties, oma itse ihan hyppyrin viime laitaan, — niinmuodoin, jos pannaan ken keisarin paitaan, on selvää, ett' olette oikea mies.

PEER GYNT.

Oh, vieköön lempo —

BEGRIFFENFELDT.

Ei levottomuutta; lähes kaikki on alussa hiukan uutta. "Oma itse"; — tulkaa; on näyte täällä' otan jonkun joukosta suoraa kättä —

Eräälle synkännäköiselle olennolle.

Päivää, Hu-hu! No, herkeämättä vain harmin haamuna, nurjalla päällä?

HU-HU.

Enkö ois, kun tulkittansa poistuu polvet, katoo kansa?

Peer Gyntille.

Vieras, suotko huomiota?

PEER GYNT kumartaa.

Totta maar!

HU-HU.

Siis korviis ota. — Otsaseppeleenä kantaa itä Malebarin rantaa. Hollanti ja Portugaali sinne sivistystä haali. Aito malebarilaiset maass' ei myöskään harvinaiset. Kielensä kaikk' yhteen löivät, sekaisin siell' isännöivät. Vaan ol' ohjat valtaherran orangutangilla kerran. Metsäss' isännyyttä johti, mörytä ja lyödä tohti. Luoduin luontoinensa eli, irvisti ja töllisteli. Vähät huutoon lupaa kysyi, herrana hän maassaan pysyi. — Vieras silloin ikeen tuotti, meni kieroon metsän nuotti. Nelisatavuotis-yöhön apina jäi pakkovyöhön; nääntyy kansan kasvujuuret, konsa sortaa yöt niin suuret. — Enää metsän alkukieltä, mörinää, ei kuulu sieltä; — aatoksistas antaa kuvan ihmiskielellä saat luvan. Siin' ei kellään valtaa vaalin, Hollannin ja Portugaalin rotu, Malebari-rukka kilvan kituu, seka-kukka. — Metsän kieltä puoltaa tahdoin oikeaa, sen minkä mahdoin, — toivoin voivan ruumiin virkua, — valvoin kansan valtaa kirkua, — huusin itse, lupaa hoiluun vaadin kansanlauluun, -loiluun. — Vaan ei kiitä kenkään. Arvaat, miksi kannan mielet karvaat. Kiitos, kun jäit kuuntelulle; — suo, jos tiennet, neuvo mulle.

PEER GYNT hiljaa.

Käsky sutten joukkoon jääneen ulvoa on yhteen ääneen.

Ääneen.

Orangutangia monta tuiki laulu-tulkitonta tietääkseni pitäis piillä pensaissa Marokon; niillä kiel' on malebarin malliin! — Eikö hyöty kansan kalliin muiden merkkimiesten lailla käske käymään heimon mailla —

HU-HU.

Kiitos, kun jäit kuuntelulle; niin mä teen, kuin neuvoit mulle.

Tehden suuren eleen.

Hylkäs itä, laulan teille, lännen orangutangeille!

Menee.

BEGRIFFENFELDT.

No, eikö oma itse hän ollut? Mitä? Hän on omaansa täynnä, ja yksin sitä. _Oma itse_, ja siinä ei sijaa muutteen, — _oma mieli_ voimasta mielen puutteen. Nyt tänne! Taas erään ma tahdon näyttää, joka järjen mitan eilisest' asti täyttää.

Eräälle fellahille, joka kantaa muumiota selässään.

Miten, kuningas Apis, on Armonne vointi?

FELLAH hurjasti Peer Gyntille.

Olenko kuningas Apis?

PEER GYNT vetäytyy tohtorin taakse.

Tähän asti olot oudot on mulle, valitettavasti; mutt' äänestä päättäen, kyllä sen sointi — —

FELLAH.

Vale sujuu sultakin.

BEGRIFFENFELDT.

Asianlaidan saa Armonne virkkaa.

FELLAH.

Sen kyllä taidan.

Peer Gyntiin kääntyen.