Part 4
Oo-jaa; kyll' ennen; kenp' ei nuorna kiistä! Mut kunnialla pääsin niistä. Jo sentään minut oltiin kerta vähällä paulaan pakoittaa. Ma olin reipas, pulska veikko, ja suonissa ihailtuni juoksi kuningassuvun vanhan verta —
MONSIEUR BALLON.
Kuningassuvun?
PEER GYNT viskaisten.
Nähkääs, noita pereitä —
TRUMPETERSTRÅLE lyö pöytään.
Noita vallaspeikkoja!
PEER GYNT kohauttaa olkapäitään.
Kuluja suuruuksia, joita se liikuttaa vain, ettei likaa plebeijit sukuvaakunoita.
MR. COTTON.
Ja kauppa sikseen jäi sen tähden?
MONSIEUR BALLON.
Nous suku vastaan?
PEER GYNT.
Siin' ei vikaa. Päinvastoin!
MONSIEUR BALLON.
Ah!
PEER GYNT säästävästi.
Niin, oli seikkoja, te ymmärrätte, joihin nähden vihintä viisainta ja pikaa. Mut, suoraan sanoin, puuhaan siellä koht'ikään kyllästyä aloin. On herkkuja, joit' en voi niellä, ja paras seista omin jaloin. Ja kun nyt kautta rantain kuulla mun appi antoi kukkasuulla, jott' ota nimet, säädyt uudet, lunasta arvot, aateluudet, ja siihen vielä lisää monta yht' äitelää ja mahdotonta, — niin poistuin arvokkaalla tapaa, jäi arvoons' ukon ultimatum, — ja morsian nuori oli vapaa.
Rummuttaa pöytään ja näyttää hartaalta.
Niin, niin; on valvomassa fatum! Tääll' ihminen voi siihen luottaa, ja lohtua se tieto tuottaa.
MONSIEUR BALLON.
Ja sillensä se juttu hautui?
PEER GYNT.
Ei, tuntea sain hieman toista, kun asiattomat sekoittautui nyt siihen kirkuin raivokkaasti. Pahimmat suvun nuoret! Noista kuus, seitsemän: mun taistoon haasti. Ei unhoitu se aika, joskaan ma vammaa saanut en, ei koskaan. Se verta maksoi; vaan se veri mun persoonani arvon takaa, osoittaa rohkaisten, ett' ohjaa, kuin sanoin, fatum viisas, vakaa.
V. EBERKOPF.
On ajattelija, ken selon noin näkee näytelmässä elon. Muill' yksikseen vain kukin eri tapaus eess' on, yhteispohjaa häkeissä hapuilua riittää. Te tiedätte kaikk' yhteen liittää. Kaikelle teill' on mitta yksi. Jokaisen hetken mielijohteen te kärjistätte säteilyksi elämänkatsantonne hohteen. — Ja koskaan ette opiskellut?
PEER GYNT.
Ma olen vain, kuin virkoin kerran, autodidakti, vailla noita metoodisia opinnotta; mut lukenut ja ajatellut kutakin olen hiukan verran. Noin vauraammalla iäll' alkain, te tiedätte, jo tuottaa vaivaa rivistä riviin kaikki kaivaa, nisut ja kaleet. Ylimalkain vain historian siis läpi laukkasin; sill' aikaa mull' ei ollut muuhun. Ja ihminen kun kaipaa tukea, jott' ajat raskaat voisi kantaa, ain' uskonnosta murun haukkasin, — niin soluu paremmin se suuhun. Ei ahmiakseen tule lukea, vaan katsoin, mikä hyödyn antaa —
MR. COTTON.
Yes, praktillista!
PEER GYNT sytyttää sikarin.
Hyvät herrat, eloni vaiheit' aatelkaahan. Kuink' ensin saavuin Lännenmaahan! Mies köyhä, tyhjin kourin! Eipä maar helposs' ollut siellä leipä; sain kovaa nähdä monet kerrat. Mut henki-kulta, sanoo sana, on kallis, sekä kolkko Mana. No niin! Koht' onni muutti kuosia mua vanha fatum alkoi suosia. Se luontui. Paremmille tolin ain', aina auttoi toimi. Vuosia vain kymmenen, niin Kroisos rikkain Charlestonin reetareista olin. Nimeni kaiuin mainehikkain soi kauas; onni piti perää —
MR. COTTON.
Mill' asioitte?
PEER GYNT.
Enint' erää myin neekereitä Karoliinaan ja epäjumaloita Kiinaan.
MONSIEUR BALLON.
Fi donc!
TRUMPETERSTRÅLE.
Mut, setä Gynt, hyi hittoja!
PEER GYNT.
Ulommas sallittuja mittoja teist' ehkä käy se liike? Mulla tuo tunne myös ol' elävästi. Voi joskus ihan inho tulla. Mut tiellä kerran aletulla niin siin' on kiinni sitkeästi. Ja moinen suuri liike, jossa tuhannet' käskettävät häärää, on työläst' ylen, jopa väärää lopettaa äkki-tuokiossa. En kärsi käänteit' äkkipäisiä, mut tunnustaa saan toisialta, ett' aina kartoin kauemmalta myös johtumia äärimmäisiä; ain' arveluttanut mua vähin on mennä aivan yli rajain. Myös alkoi vanhuus olla lähin; jo viides kymmen eteen koitui, — ohimot hiljaa hopeoitui; ja terveys vaikk' ol' oivan oiva, se aatos ahdisti: ties konsa jo tilille on kutsu soiva, joss' antaa jury tuomionsa, pois vuohet lampahista ajain. Mi työksi? Mahdottomuus sula tuo Kiinan-kauppa panna sulkuun! Mut pian keinon neuvoi pula: siell' uuden liikkeen panin kulkuun Jumala-lastit laitoin keväin, taas syksyllä ma papit eväin varustin tarpeellisin: sukat ja raamatut ja riisit, rommit —
MR. COTTON.
Kai ansaitsitte?
PEER GYNT.
Kauppa mainio! Se luontui. Paahtoi pappi-rukat. Min jumalista juoksi rahat, sen kastetta sai kuli-pahat, niin vaikutus neutralisoitui. Rehoitti lähetyksen vainio; jumalten kaupinnalle koitui papeista, nähkääs, vasta-pommit.
MR. COTTON.
Mut entäs musta tuote?
PEER GYNT.
Voiton sai moraali myös siinä. Näin, ettei se kauppa käynyt päin iässä enää kypsyneessä. Ties milloin saat jo kuolinsoiton. Tuhannet ansat lisäks eessä taholta filantrooppein, saati mit' uhriks säät ja tuulet vaati, ja merirosvot vanaveessä. Se voitti, kaikk' kun yhteen laati. Saat, mietin, Peter, purjees kääriä, tekojas korjaella vääriä; siis Etelästä ostin maata, pidätin viime lihalastin, — myös priima-tavaraa, voin taata. Ne höystyi, lihoi, kiilsi, jotta ol' ilo mulle niinkuin niille. Niin, siin' ei kerskailua piille: kuin isä heille olin totta, — jost' oli runsas vaivan-vastin. Rakensin kouluja, jott' ois näet joku yleistaso, jolla pysyttää hyveen aina vois, ja valvoin, ettei asteikolla siit' alle lämpö saanut olla. Lopussa muuten on se työ nyt, eronnut olen täydelleen; — pois viljelyksen olen myönyt ja väen luineen, nahkoineen. Grogille kutsuin hetkell' eron myös suurin, pienineen ne perheet, sai humalansa mies kuin nainen ja lesket vielä nuuskaa veron. Tuult' ellei siis lie sana vainen: jos et tee pahaa, hyvää teet, niin kuitin, toivon, entis-erheet jo saa, ja hyveen varusteet on synnin kanssa kamppailuun paremmat mun kuin monen muun.
V. EBERKOPF kilistää hänen kanssaan.
Kuin vahvistavaa! Tekoon, työhön noin siirtää aate voimall' älyn, jok' ei jää teoriian yöhön, ei järky keskell' ulko-hälyn!
PEER GYNT, joka edellisen aikana on ahkerasti käsitellyt pulloja.
Me Pohjan miehet osataan sotamme käydä! Elämämme asian avain tää on vaan: lukitse korvankolos tiukkaan, jos mieli livahtaa kyyn liukaan.
MR. COTTON.
Kyyn minkä, paras isäntämme?
PEER GYNT.
Kyyn petollisen, pienen, sievän, paluuttomasti paulaan vievän.
Juo jälleen.
Kaikk' uskaltamis-taidon taika, tuo teon rohkeus on vapaa tien vaalivalta, ettei latu elämän salakuoppiin satu, — on tieto, ettei kaikki aika lopu, kun loppuu taiston päivät, on tieto, että auki jäivät taa aina sillat. Sillä tapaa ma itse eestyin vähin erin; sen värittämä kaikk' on tieni; ja suvulta sen opin perin kodissa jo, kun olin pieni.
MONSIEUR BALLON.
Olette norjalainen?
PEER GYNT.
Sukuisin, mut mieleltä kosmopoliitti. Mink' onni mull' on ollut myötä, saan Ameriikkaa kiittää siitä. Reoolit loistonitein lukuisin on Saksan nykysuuntain työtä. Taas Ranska siihen liivit liitti ja ryhdin, rahtuni espriitä, — Englanti vireyttä hääriä, visumpaa oman parhaan tajua. Ma juutalaiselt' opin: malta! Myös dolce far nienten hajua ma lahjaks sain Italialta, — ja kun ol' ahdas paikka eräs, mua elonpäivieni määriä lisäämään auttoi Ruotsin teräs.
TRUMPETERSTRÅLE kohottaa lasiaan.
Niin, Ruotsin teräs —!
V. EBERKOPF.
Ensin tuokaa sen käyttäjälle kiitoksenne.
Kilistävät ja juovat hänen kanssaan. Hänelle alkaa juoma kihota päähän.
MR. COTTON.
Tuo kaikk' on kovin oivaa; — mutta en, Sir, voi olla utelutta, mit' aiotte nyt kultinenne.
PEER GYNT.
Hm; aionko?
KAIKKI NELJÄ siirtyvät lähemmäksi.
Niin, kuulla suokaa!
PEER GYNT.
No, ensin matkustella. Mukaan mun teidät rannasta Gibraltarin sen vuoksi ottaa mieli laati. Mun kultavasikkani vaati näet tanssikuoron ympär' alttarin —
V. EBERKOPF.
Kuin sukkelaa!
MR. COTTON.
Mut kuljennalla vain kulun vuoks ei kostu kukaan. Päämäärä teill' on kaiken alla, ja se on —?
PEER GYNT.
Keisar' olla kerta!
KAIKKI NELJÄ.
Kuin?
PEER GYNT nyökkää.
Keisari!
HERRAT.
Missä?
PEER GYNT.
Kaikkialla.
MONSIEUR BALLON.
Kuink', ystäväni —?
PEER GYNT.
Kullan voimin! Ei lainkaan tuuma uus; se sielu on kaikess' ollut, mitä toimin. Jo poikana mull' uni mielu ol' ajaa pilvell' ilmain merta. Mull' laahus, kultahuotra hohti, — mut kopsahdin taas maata kohti. Vaan, ystävät, jäi määränpää. — On kirjoitettu sana tää tai sanottu, en muista kussa: jos kaiken maailman sa voitat, mut oman _itses_ vahingoitat, vain seppel päässä halkaistussa on voittos. Niin, — tai sinnepäin se on; ja tott' on se.
V. EBERKOPF.
Ja tuo Gynt itse on —?
PEER GYNT.
Mit' erikoista mull' otsaholviss' on, mi luo minusta minut eikä toista, kuin Herrall' on ja pirull' ero.
TRUMPETERSTRÅLE.
Nyt vihdoin määrän tuon ma näin!
MONSIEUR KALLON.
Mik' aatteen ylhyys!
V. EBERKOPF.
Runon nero!
PEER GYNT yltyvässä mielialassa.
Gynt itse, — niin, tuo joukko se jok' oikun, pyyteen, mieliteon, tuo meri mieleen-juolahdusten, tarpeiden, tahtoin, vaatimusten, tuo kaikki, mi juur' rinnan tään tällaisenaan saa sykkimään. Vaan kuin on Luojan tarvis multaa, Jumala maailman jott' ois, niin myöskin mun on tarvis kultaa, mi keisaruuteen vyöttää vois.
MONSIEUR BALLON.
Teill' onhan kultaa!
PEER GYNT.
Vaan ei kylliksi. Kai pariin, kolmeen lie suupalaan, noin Lippe-Detmoldin idylliksi. Mut täysin keisar' olla halaan, Gynt kautta kaikkien maan piirein, Sir Gynt niin kantapäin kuin kiirein!
MONSIEUR BALLON mukaan tempautuen.
Omistaa naisist' ihanaisin!
V. EBERKOPF.
Johannisberger jumalaisin!
TRUMPETERSTRÅLE.
Kaikk' kalvat Ruotsin Kaarlen kantamat!
MR. COTTON
Mut ensin kauppapaikat oivat, miss' ansaita —
PEER GYNT.
Ne on jo. Vaivan maar maksoi poiketa nää rantamat. Nuo lehdet laivaan tulleet toivat sanoman tärkeän. Päin pohjaa tän' iltana jo pursi ohjaa —
Nousee kohottaen lasinsa.
On niinkuin potkis aina aivan sit' onni, kell' on valpas vaisto —
HERRAT.
Siis mitä —?
PEER GYNT.
Hellaassa käy taisto.
KAIKKI NELJÄ ponnahtavat pystyyn.
Kuin? Kreikkalaiset?
PEER GYNT.
Nousseet ovat.
MUUT NELJÄ.
Hurraa!
PEER GYNT.
Ja Turkill' eess' on kovat!
Tyhjentää lasinsa.
MONSIEUR BALLON.
Tie maineen auki! Ase frankin avuksi! Alas Hellaan polkija!
V. EBERKOPF.
Ma vetoon mieliin — loitommalla!
MR. COTTON.
Ma samoin autan — hankinnalla!
TRUMPETERSTRÅLE.
Tuon kuulun parin kannussolkia, sen minä Benderistä hankin!
MONSIEUR BALLON lankee Peer Gyntin kaulaan.
Anteeksi, ett' ol' luulo väärä mull' äsken teistä!
V. EBERKOPF pudistaa hänen käsiään.
Konnaks aloin jo arvella, ma tyhmä jäärä!
MR. COTTON.
Vain narriks; — se on liikaa, tuo!
TRUMPETERSTRÅLE tahtoo suudella häntä.
Ma näytteeks, setä, Yankee-saastaa sameinta aivan —! Anteeks suo —!
V. EBERKOPF.
Kaikk' eksyimme —
PEER GYNT.
Mit' oikein haastaa te alatte?
V. EBERKOPF.
Nyt tuossa se on, tuo meri pyyteen, mieliteon, Gynt itse, loistain täysin valoin —!
MONSIEUR BALLON ihailevasti.
Tuo siis on Monsieur Gynt, tuo noin!
V. EBERKOPF samoin.
Gynt kunniansa kukkuroin!
PEER GYNT.
Mut sanokaas —?
MONSIEUR BALLON.
Siis ette tietäis —?
PEER GYNT.
En totta, vaikka hirteen vietäis!
MONSIEUR BALLON.
Kuink', ettekö päin Kreikan rantaa nyt laivoin, rahoinenne lähde?
PEER GYNT pyllähtäen huuliinsa.
Ei, kiitos! Voimaa puoltaa aion ja rahat lainaan Turkin avuks.
MONSIEUR BALLON.
Ei kuunaan!
V. EBERKOPF.
Kovin hauska kompa!
PEER GYNT on vähän aikaa vaiti, nojautuu tuoliin ja ottaa isoisen ilmeen.
Nyt, herrat, paras ero kai on, ennenkuin meiltä mennyt savuks on ystävyyden viime tähde. On helppo tyhjä alttiiks antaa. Kun tuskin oman varjon tilaa maailmass' omistaa, niin onpa kanuunanruoaksi kuin luotu. Mut kun on suuremp' osa suotu, ei ole panos enää pilaa. Te menkää Kreikkaan. Saatte multa aseet ja kyydin maihin nousta. Min kiihdytätte taiston tulta, sen jännittää vain saan ma jousta. Päin, vapautt', oikeutta julistain! Varalle Turkin hornaa tulistain! Päin janitsaarin peistä käykää ja sankareina seivästäykää. — Vaan minä en.
Lyö povitaskulleen.
Ma uskon mynttiin, ja itseeni, Sir Peter Gyntiin.
Virittää päivävarjonsa ja menee lehtoon, josta nippu verkkoja häämöttää.
TRUMPETERSTRÅLE.
Tuo sika!
MONSIEUR BALLON.
Kunniast' ei tiedä —!
MR. COTTON.
No, sen nyt sais hän tuoda, viedä; mut aatelkaas, se hyöty, mitä sois siellä meille vapaa itä —
MONSIEUR BALLON.
Jo voitonseppeltäni siteli ihana parvi kreikattaria!
TRUMPETERSTRÅLE.
Käteni ruotsalaiset piteli jo sankarsuurta kannusparia!
V. EBERKOPF.
Näin suuren isänmaani saavan kulttuurinkylvö-alan aavan —!
MR. COTTON.
On pahin hukka tuo reaalinen. Goddam! Koht' itken kiukuissani! Olympon näin jo omanani. Jos vuori vastaa mainettaan, sen vaskijuonet varmaan täyttää, joit' uudelleen vois alkaa käyttää. Tuo virta sitten, tuo Kastaalinen, niin paljon josta jutellaan, sen kosket, — tuhat hevosvoimaa jo alhaisinta arvioimaa —!
TRUMPETERSTRÅLE.
Ma lähden. Ruotsin miekkaa, miestä ei koskaan vastaa Yankee-plootut!
MR. COTTON.
Ehk' ei; mut heidän rintamassaan katoomme kaikkeen ihmis-massaan; ja mitäs silloin saamme kassaan?
MONSIEUR BALLON.
Kirous! Onnen huippu hohti; — ja sitten näin sen kuoppaa kohti!
MR. COTTON heristää nyrkkiään alusta kohti.
Tuo musta arkku, — tuonne kootut on rosvon kullat orjanhiestä —!
V. EBERKOPF.
Kuningasaate! Pois! Se veti! Se keisaruus nyt kaatuu heti! Hurraa!
MONSIEUR BALLON.
Mit' aiotte?
V. EBERKOPF.
Käyn johtoon! Tuon väen ostanut ma koht' oon. Mua seuratkaa! Ma valtaan laivan!
MR. COTTON.
Te — mitä —?
V. EBERKOPF.
Sieppauksess' aivan!
Menee laivaveneelle.
MR. COTTON.
Siis käyn ma oman tarpeen tähden myös sieppaamaan.
Menee jäljestä.
TRUMPETERSTRÅLE.
Hyi, niinkuin varas!
MONSIEUR BALLON.
Työ konnan —! Mais — enfin! Lie paras.
Seuraa edellisiä.
TRUMPETERSTRÅLE.
Pakosta myös mä myötä lähden, — mut protesteeraan kaikkein nähden —!
Menee jäljestä.
* * * * *
Toinen kohta rannikolla. Kuutamo ja ajelehtivia pilviä. Huvialus kulkee kaukana merellä täydellä höyryllä.
PEER GYNT juoksee pitkin rantaa. Milloin hän nipistää itseään käsivarresta, milloin tuijottaa meren ulapalle.
PEER GYNT.
Uni! — Painajainen! — Enkö jo herää! Ulos rannasta! Vauhtia hurjaa! — Ne raivot! Valett', unta! Ma nukun! Mun on sekaisin aivot!
Pusertaa käsiään.
Ihan mahdotonta näin kuolla, täll' erää!
Repii tukkaansa.
Uni häijy! Ma tahdon, ett' unta on tää! Tätä hirmua! Ei, tosi todeksi jää! Nuo ystävä-koirat —! Oi Herra, suo huomio, vanhurskas ja viisas jok' olet —! Tee tuomio —!
Kädet ylennettyinä.
Minä. Peter Gynt, sua huudan! Auta' Minä hukun, isä; ojenna pelastuslauta! Kone tauota! Lasketa vesille vene! Tenä varkaille tee! Jokin häiriö saata! Kuule! Muun kaitsennan suo nyt laata! Sill' aikaa ei maailma raiteilta mene! — — Jumaliste, jos kuulee! Kuuro nyt kuulis! Sekin laitaa! Neuvoton Luoja! Ei luulis!
Viittaa ylöspäin.
Pst! Neekerifarmista eron ma otin! Sai pappini Kiinassa saarnata, kastaa! Kädenojennus maar toki toisen vastaa! Oh, auta minut laivaan —!
Laivasta hulmahtaa tulisäde ja paksu savu vyöryy ilmoille; kuuluu kumea paukahdus; Peer Gynt kiljahtaa ja vaipuu hiekalle; vähitellen savu hälvenee; laiva on kadonnut.
PEER GYNT kalpeana, hiljaa.
Tuomion vaaja! Kaikki meren pohjaan, miehin ja rotin! Oi, iäti kiitän ma sattuman suomaa — —
Liikutettuna.
Sattuma? Ei, oli enemmän se. Minä säilyvä olin, ja hukkuvat he. Ole kiitetty, kaitsijan laupeus laaja, mua varjelit, vaikk' olen paljossa vajaa — —
Hengähtää syvään.
Mikä turva ja lohdutus ihmeenmoinen noin suojeltu olla, noin erikoinen. Mut aavikko! Mistä saan ruokaa ja majaa? Oh, löydän kai jotain. Hän näkee ja huomaa! Ei mull' ole hätää; —
Ääntänsä ylentäen ja mairittelevasti.
Hän ei jätä hukkaan. Hän köyhään katsovi varpus-rukkaan! Sydän nöyrä vain pidä. Hälle aikaa anna. Suo vallita Herran; älä murhetta kanna —
Hypähtää säikähtyneenä kohoksi.
Mikä murisi? — Leijona liikkui viidassa —?
Kalisevin hampain.
Ei ollut leijona.
Miehistäikse.
Vai olis, vai! Ne pedot ei maar tähän nenäänsä pistä. Kera herransa ei hyvä olla riidassa. Niill' onhan vaisto; — ne tuntee kai: elefanttien kanssa ei leikkimistä. — — Mut yhtäkaikki — paras itsensä suojuu. Tuoll' akaasioita ja palmuja huojuu; mull' latvassa on hyvä turva siellä, — jos varsinkin virren pari muistaisin vielä —
Kiipeää puuhun.
Erilainen aamun ja illan laatu; sana tuo todeks usein on nähdä saatu.
Asettautuu istumaan.
Miten ihanasti tämä mieltä nostaa! Jalo aatos, — sit' ei voi aarteilla ostaa! Vain turvata häneen! Hän määrän tietää, hädän kalkista mink' olen mies ma juomaan. Isän mieli häll' on mua kohtaan, sen huomaan;
Luo silmäyksen merelle päin ja kuiskaa huoaten:
mut huono ekonoomi, — sen nimen hän sietää!
* * * * *
Yö. Marokkolainen leiri aavikon rajalla. Vartiotuli ja LEPÄÄVIÄ SOTILAITA.
MUUAN ORJA tulee raastaen tukkaansa.
Viety on keisarin ratsu valkea!
TOINEN ORJA tulee reväisten vaatteensa.
Poissa pyhä keisarin puku! Maa halkea!
PÄÄLLYSMIES tulee.
Sata raippaa kannoillenne, tai heti varkaat vangiksenne!
Sotilaat nousevat ratsuilleen ja kiidättävät pois kaikille tahoille.
Aamunsarastus. Akaasia- ja palmuryhmä.
PEER GYNT puussa, taitettu oksa kädessä torjuu pois apinaparvea.
PEER GYNT.
Ylen tukala yö! Tätä kiusan puuta!
Hosuu ympärilleen.
Joko taas tulet? Sepä nyt saakelinmoista! Nyt ne hedelmiä heittää. Ei; se oli muuta. Tuo apina ilkein on elukoista! Sana saribo: valvo ja sodi! Niin kyllä, jumaliste, sodi silloin, kun uuvut ja näännyt!
Taas apinain häiritsemänä, kärsimättömästi.
Miten saisin päätetyks ilveen tään nyt! Joku tavata täytyy mun juuttaista noista, se nutistaa ja nylkeä, pukeutua tavallaan sen turkkiin, uus nahka yllä ne heikäläiseksi luulevat mua. — Mitä ihminen on? Vain akana lentävä. Ja hiukan tavan mukaan on myötä mentävä. — Taas parvi! Niit' ihan metsä kiehuu. Pois tiehenne! Hus! Kuin hullut ne riehuu. Jokin hännän pätkä jos mull' edes ois, — joka hiukan eläimen hahmoa sois —. Mitä nyt? Pään pääll' ihan hiipi joku —!
Katsoo ylös.
Tuo vanha, — ja kourat täpö-täynnä likaa —!
Hykistyy hädissään kokoon ja pysyy hetkisin hiljaa. Apina tekee liikkeen; Peer Gynt alkaa houkutella ja leperrellä niinkuin koiralle.
Kas, — sinäkö siell' olet, vanha Poku! Se on kiltti! Se suostuvi suosiolla! Se ei viskaa; — ei, se nyt oisko tapaa? — Pip-pip! Me osaamme ystävät olla! Ai-ai! Kielt' osaan jo, etkös huomaa? Poku ja minä parast' ollaan kuomaa; Poku huomenna sokeria saa —! Sitä sikaa! Koko kouraus silmille! Uh, mitä rapaa! — Vai ruokaako ois? Maku sekalaista; mut makuhan jotain on totunnaista. Kuka ajattelija on lausunut kerran: aluks syljet, mut tottumus voimaa suo? — No, ja pennut myös!
Taistelee ja hosuu.
Kovin kieroa tuo, ett' ihmisen täytyy, luomisen herran, näin olla —! Hoi, auttakaa ihmislasta! Paha vanhus, mut nuoret on piruja vasta!
* * * * *
Varhainen aamu. Kivinen seutu, näköala aavikolle päin. Sivulla kalliorotko ja luola.
VARAS ja SALANTAJA rotkossa, keisarin ratsu ja puku hallussaan. Hevonen kalliissa satulakoruissa seisoo kiveen sidottuna. Ratsastajia kaukana.
VARAS.
Keihästen liekit tuoll' ilman rantaan jo kiiltää!
SALANTAJA.
Ma tunnen, kuin säilä mun pääni santaan jo viiltää!
VARAS laskee käsivarret ristiin rinnoilleen.
Isä varasti; varkaaksi pojan piti tulla.
SALANTAJA.
Isä salansi; salantaa virkana mulla.
VARAS.
Se kestä, mik' on suotu: ole, miks olet luotu.
SALANTAJA kuuntelee.
Viidassa tömisee! Tulevat juuri!
VARAS.
Luola on syvä — ja profeetta suuri!
Pakenevat jättäen kalleudet siihen paikkaan. Ratsastajat katoavat kaukaisuuteen.
PEER GYNT tulee leikaten ruokopilliä.
Mikä sulon-autuas aamunsuu! — Kiertävi keräänsä sontiainen; ulos kuoresta etana kurkoittuu. Todell', aamu on kullan-kukkurainen. On kumma tenho se oikeastaan, min luonto pannut on päivänvaloon. Povi paisuu, saa niin rohkean ponnen, käsin käydä vois vaikka härkää vastaan. — Mikä rauha! Niin, ilot maalais-onnen, — en ymmärrä, kuinka niit' ennen kartoin; kuin sulkeuta voi suurkaupungin taloon, miss' ilkiöt kaikk' ovat ovella vartoin. — Miten livahtelee sisilisko, hei, sieppoo eik' aattele mitään, ei. Itse eläimissä mi viattomuus. Kukin luopumatonna luojansa laist' on, oman leimansa kantaa kulumatonna, oma itsensä on läpi leikin ja taiston, kuten ensi 'tulkoon' sen eloon huus.
Panee lornjetin nenälleen.
Tuo tuossa hiekkakiven keskessä? Konna! Kivetyntää ympäri! Ulos vain pää jää. Se katsoo kuin ruudusta sieltä. Ei vääjää mit' ikään, on itse — oma kaikkensa. —
Muistuttelee mieleensä.
Oma — oma — kaikkes — itse —? Tuon poikana jo ma luin jostain, se noit' oli kirjoja suuria. Postilla? Vai Salomon sananparret? Paha merkki! Min vuosia mulle karttuu, ajat, paikat sen huonommin mieleen tarttuu.
Istahtaa varjoon.
Sija vilpoinen oikaista säärivarret! Kas, sanajalkoja. Syötäviä juuria.
Maistaa vähän.
Vois syöttää niill' ennemmin elukoita; — mut sanoohan sanassa: luontos voita! Ja vielä sen lisäksi: korskeus kostetaan. Ja: ken itsensä alentaapi, se nostetaan.
Levottomana.
Nostetaan. Niin minun käyvä on varmaan; — on mahdotonta mun muuta aatella. Pois täältä mun sallimus aikoo saatella ja oikean tien mulle eteen tuo. Täm' on koetus; sitten ma saan avun armaan, — jos Herra vain terveenä olla suo.
Lykkää ajatukset mielestään, sytyttää sikarin, venytteleikse ja tuijottaa aavikolle päin.
Mikä suunnaton aavikko, — äärt' ei näy! — Tuolla kaukana kamelikurki käy. — Mik' on mahtanut luojan tarkoitus olla tällä kaikella kuolleella, autiolla? Aro tää, jota ei elonlähde juota, joka kenellekään ei hyötyä tuota, tämä paahtunut maailman kesantokulma, tämä ruumis, luomisest' asti näin maannut, jolt' ei ole luoja edes kiitosta saanut, miks syntyi se? — Luonto on tuhlari julma. —. Mert' onko tuo idässä välkkyvä juonne? Ei, mahdotonta. Vain harha, mi katoo! Meri länness' on; taakseni kohoo tuonne; mäenharju sen pois erämaasta patoo.
Ajatus iskee hänen päähänsä
Patoo? Siis voisin ma —! Kannas on kaita Patoo! Vain kanava! Puhki sulku, — kohta ois kuohuva vetten kulku elämänvirtana päin erämaita. Kohta koko hehkuva hauta tää ois meri vilpoisa, läikkypää. Alt' Atlaan vihreiden tunturirantain se alkais saarina keitaat kantain; liukuis purjeet kuin linnut vinhat etelään päin, karavaanien rataa. Virkeä tuuli veis huurut inhat, pilvet vihmansa saisi sataa; kaupungit nousis, ja palmukot huojuis, palmujen juurella nurmikot nuojuis. Etelä Saharan saarrosta irkois, viljelys nuori sen rannoille virkois. Tombuktun tehtaita höyry käyttäis; Bornun yks kaks siirtolat täyttäis; läpi Habesin tutkija turvaisasti junall' ajais Niilin latvoille asti. Mehevimmälle keitaalle, keskelle merta tuon Gudbrandin laaksosta norjalaisverta; sill' onkin kanta lähes kuninkainen; loput risteily antaa arabialainen. Kaunoiseen meren kaarelmaan saa Peeropolis, pääkaupunki, sijan. On maailma kulu! Nyt vuoro on pian mun Gyntianani, nuoren maan!
Hypähtää ylös.
Pääomia vain, niin tehty on tie. — Meren porttiin kultainen avain vie! Ristiretki kuoloa vastaan! Nyt päästää saa pussista saita, joka hautoo ja säästää. Joka maassa nyt vapaus nostaa viirin; — kuin arkissa aasi yli maailman piirin ma huudan ja vapautuskasteen kannan luo armaan, kahlitun, syntyvän rannan. Pois täältä! Liikkeelle pääomat levosta! Mun valtani, — puolet valtaani hevosta!
Hepo hirnuu kallion rotkossa.
Hepo! Ja puku! — Ja miekka! — Ja koruja!
Menee lähemmäksi.
Se ei voi —! Toden totta —! On sananpaikka, että tahto voi siirtää jos vuoria vaikka; — mut että se hevonkin siirtäis —! Oh, loruja! Tosiseikka, ett' on hepo tässä näin; — ab esse ad posse ja niin edespäin —
Vetää puvun omansa päälle ja katselee itseään.
Sir Peter, — ja muuttunut turkkilaismuotiin! Sen verran sitä tiesit, mikä kohdaksi suotiin. — Hei, Virmani, viemään! Käy, älä käkee!
Nousee satulaan.
Jalan tueksi kultaiset tohvelit tuotiin! Niin, ratsun-valjaista vallat näkee!
Ajaa neliä aavikolle päin.
* * * * *
Arabialaispäällikön teltta, yksinään keitaalla.
PEER GYNT itämaalaisessa puvussaan lepää patjoilla. Hän juo kahvia ja polttaa pitkää piippua, ANITRA ja PARVI NEITOJA tanssii ja laulaa hänen edessään.
NEITOJEN KUORO.
Maan valkeus kulki! Profeetta, valtias, tietäjä tietojen, luo meidän, luo meidän hän kulki yli aavikon hietojen! Profeetta, herra, jok' ei teille käy väärille, luo meidän, luo lastensa kulki aron ääriltä äärille! Soi, soitto, nyt julki; profeetta luo lastensa kulki!
ANITRA.
Hänen ratsuns' on valkea rieska Paratiisin virran ja lähteen. Alas polvistukaatte päin maata! Hänen silmäns' on tähden lempeä lieska. Katsoa ei toki saata maan lapsi kenkään tähtien tähteen! Aron tie hänet toi. Kulta ja päärlyt poven kukkuroi. Edell' aamuinen koi, peräss' ilmat jäi yöksi, peräss' samum ja kuivuus syöksi. Tuli kautt' erämaan, tuli poikana maan pyhä, korkea, vakaa, tuli Kaabastaan; — hänen suunsa sen takaa!
NEITOJEN KUORO.
Soi, soitto, nyt julki; profeetta luo lastensa kulki!
Neidot tanssivat hiljaisen soiton säestäessä.
PEER GYNT.
Sen kirjoista luin — ja sen havaita taas saan — "ei kukaan ole profeetta omassa maassaan". — Tämä paljon paremmin käy, tämä näin kuin Charlestonin reetari-elämä päin. Koko homman pohjall' oli jotain kieroa, epäselvää jotain, jota täytyi vieroa; — en koskaan siihen ma oikein kiintynyt, en oikein ammattimieheksi piintynyt. Mitä teinkään siinä galeijassa, mitä? Yhä toimituspinkkojen ääressä ähkää! Nyt jäljestäpäin en käsitä sitä; — niin _sattui_; se aivan ol' umpimähkää. — Oma itsensä olla pohjalla kullan on talonsa hiekalle rakentaa. Sun sormukses, kellos ja ketjus saa hyvät ihmiset matelijoiksi mullan; ne rintaneulakruunulle hattua nostaa; mut on persoona toista kuin koru, jonk' ostaa. — Profeetta; kas siinä on selvemmin laita. Voit ainakin tietää, mit' astut maita. Jos ihailun suo sulle seurakuntas, sa itse sen saat, ei dollaris, puntas. Olet, mik' olet, ilman sen enempää; et sattuman oikulle velkaan jää, ei patentti tarpeen, ei muu monopooli. — Profeetta; niin, mulle sopii se rooli. Ja niin tämä arvo yht'äkkiä mulla, — mun tarvitsi vain läpi aavikon tulla ja osua luonnon lapsien luo. Profeetta oli tullut; oli selvää tuo.
En aikonut petosta minkäänmoista —; vale toista on, profeetan vastaus toista; ja voinhan takaisin astua aina. Mua ei sido mikään, ei mikään paina —; kaikk' on, miten sanoisin, yksityis-alaa; hepo valmiina vartoo, lähde tai palaa! Olen aseman valtias sanalla sanoin.
ANITRA lähestyy oviaukolta.
Profeetta ja herra!
PEER GYNT.
Mitä piikani halaa?
ANITRA.
Pojat aavikon, kasvojas katsella anoin, sua teltan vierellä vartovat —
PEER GYNT.
Seis! Sano, että ne eemmäs joukkonsa veis; ett' etäältä kuulen, mitä heill' on huolta. Lisäks, etten liki siedä minä miehenpuolta! Miehet, lapsi, ovat köykäinen suku, kavaluutta täynnä koko laji ja luku! Anitra, et usko, kuin pitkäkyntiset — hm, tarkoitan, kuink' ovat suuret he syntiset! — No, se silleen! Tanssikaa mulle, naiset! Pois profeetta unhoittaa pahat maiset.
NEIDOT tanssien,
Profeetta on hyvä; profeetan sydän huokaa tomun poikain eksyissä pahaan ja harhaan! Profeetta on laupias; kiitos hälle tuokaa; hän syntiset vie Paratiisin tarhaan.
PEER GYNT seuraten silmillään Anitran tanssia.