Part 6
Täm' on ammoinen kuningas Apis, tämä kantamus hartion; nyt nimellä muumion käy se, kuin myös ihan kuollut on. Sen on teettämät kaikki pyramiidit, sen veistämä suuri Sfinks; ja Turkin, kuten tohtori sanoo, se on peitonnut rechts und links. Sitä jumalanaan sentähden koko Egypti palvellut on, ja sen temppeleihinsä pannut härän vertaushahmohon. Vaan _min'_ olen, minä, se Apis, se on selvä kuin aurinko; ja jos oivaltaa sit' et osaa, niin kohtapa oivallat jo. Näet metsällä kuningas Apis, sen tullessa tuokion, nous ratsulta, poikkesi syrjään peritaattoni peltohon. Mut maa, jota Apis höysti, mua ruokki; ja siitä jos et jo ymmärrä yskää, niin mulla myös sarvet on salaiset. Ja eikös se hiitt' ole, ettei mun valtaani kiitetä vaan! Olen fellah silmissä muiden minä, syntyisin Apis maan. Sano vilpitön neuvo, jos tiedät, samankaltaiseksi mi saa kuin kuningas Apis suuri, — sano temppu, mi tenhoaa!
PEER GYNT.
Pyramiidit sopis Armonne teettää ja veistää suurempi Sfinks, ja Turkki, kuten tohtori sanoo, myös peitota rechts und links.
FELLAH.
Sepä kaunis neuvo on vaankin! Minä, fellah! Nälkäinen täi! Oman koppini hiiristä mulle paki-parhaiksi puuhaa jäi. Pian, mies, — paremp' ohje, jotta suur' olla ja varma saa, kuin myös sama aivan kuin Apis, jota olkani kannattaa!
PEER GYNT.
Josp' Armonne hirttäytyisi, ja sitten helmassa maan, sisäll' arkun luontaisten äärten, ihan kuolleena pysyis vaan?
FELLAH.
Sen teen! Elo nuorasta! Hirteen mies luineen ja nahkoineen! — Aluss' on ero pieni; mut aika sen peittävi hiljalleen.
Menee ja valmistaikse hirttäytymään.
BEGRIFFENFELDT.
Herra Peer, ehyt henkilö tuo, — voin taata, — metoodin mies —
PEER GYNT.
Niin, niin; sen näkee —; hyvä Jumala! — eikös tee, mitä käkee! Voin pahoin ma, tahtoo tajuni laata!
BEGRIFFENFELDT.
Välivaihe; se kauan ei kestä.
PEER GYNT.
Välivaihe? Mihin? Anteeks, — on mentävä, — tärkeä aihe —!
BEGRIFFENFELDT pidättää häntä.
Mut oletteko hullu?
PEER GYNT.
En vielä — Jumal' estä!
Hälinää, MINISTERI HUSSEIN tunkeutuu läpi joukon.
HUSSEIN.
Jokin keisari tulleeks ilmoitetaan.
Peer Gyntille.
Te varmaan?
PEER GYNT epätoivoisesti.
Niin, sit' en kieltää kestä!
HUSSEIN.
Hyvä. — Nootit nämä vartoo, mit' Armonne vastaa!
PEER GYNT repii tukkaansa.
Hei, oikein! Paras, mitä hullummin vaan!
HUSSEIN.
Ehk' armollisesti mua tahdotte kastaa?
Kumartaa syvään.
Olen sulka.
PEER GYNT kumartaa vielä syvempään.
Ja minä olen sikin-sokainen suurkeisarillinen pärmärulla.
HUSSEIN.
Lyhyesti, se kohtalo, herra, on mulla: olen sulka, ja hiekkaloks inttää jokainen.
PEER GYNT.
Herra sulka, mun on lyhyt virteni tää, — olen paperilehti, joka paljaaksi jää.
HUSSEIN.
Mihin kelpaan, ei ihmiset lainkaan keksi; vain vaativat hiekan-ripottimeksi!
PEER GYNT.
Olin solkikirja kerran kevät-morsiolla; — sama painovirhe viisas tai hullu olla!
HUSSEIN.
Kuvitelkaa tilaa niin kiduttavaista: olet sulka ja koskaan et veistä maista!
PEER GYNT hypähtää korkealle.
Kuvitelkaa: peura olet; korkealta hypyn teet; — yhä suistut, — pois pohja on alta!
HUSSEIN.
Veitsi! Olen tylsä; — ken leikkaa? Tulkaa: Maailma hukkuu, jos ei vuolla nyt sulkaa!
PEER GYNT.
Sepä vahinko ois, — tämä luojan oma teos, — joka siksi hänest' onkin niin mainion soma seos!
BEGRIFFENFELDT tarjoo veistä.
Kas tässä!
HUSSEIN tarttuu siihen.
Mikä liekkuma, — veitsen viiru! Ah, mustetta lipoa!
Viiltää kaulansa poikki.
BEGRIFFENFELDT väistyy sivulle.
Pärskytte! Laatkaa!
PEER GYNT yhä yltyvässä hädässä.
Pian, pidelkää!
HUSSEIN.
Niin, se on tärkein puoli! Sulan pitely ensin! Miss' arkki? On kiiru!
Kaatuu.
Olen kulu. Sanat muiston, — ne mulle taatkaa hän kirjurin sulkana eli ja kuoli!
PEER GYNT pyörtymäisillään.
Mitä teen —! Mikä olen? Sa Suuri —, mua tue Minut Turkiksi, pakanaksi, peikoksi lue, — miks ikinä —; mut auta; — jokin rikki meni —!
Kiljaisee.
Nimes ei tule kiireessä kielelleni! — — Sinä, — kaikkien hullujen holhooja, — auta!
Vaipuu tainnoksiin.
BEGRIFFENFELDT olkiseppele kädessä, hypähtää kahdareisin istumaan hänen päällensä.
Haa; suurta noin loassa suoristauta! — — Jätit itses —! Päähäsi kruunu pue!
Painaa seppeleen hänen päähänsä ja huudahtaa:
Suur' itsen keisari! Vivat ter!
SCHAFMANN häkissä.
Es lebe hoch der grosse Peer!
VIIDES NÄYTÖS.
Laivassa, Pohjanmerellä. Norjan rannikon edustalla Auringonlasku. Myrskyinen sää.
PEER GYNT, vanha vahva mies, parta ja hiukset jääharmaat, seisoo peräkannella. Hänellä on puolittain merimiehen puku, lyhyt takki ja pitkävartiset saappaat. Puku hiukan kulunut ja rappeutunut; hän itse ahavoitunut, ja kasvoilla kovempi ilme. LAIVANKATTEINI perärattaan ääressä ruorimiehen luona, MIEHISTÖ etukannella.
PEER GYNT nojaa käsivartensa laivanpartaaseen ja tuijottaa maahan päin.
Kas, talvihaamussa Hallingin harja; — punass' illan paistaa kuin puolan marja. Veli Jökel takana väärässä pää; yhä vielä vaippana vihreä jää. Niin Folgefonnen on hienon hieno, — kuin valkoliinoissa neito vieno. Mitä vehtaatte, vanhat hupsut ja sokot! Vain kiltisti seiskaa, kiviset pokot!
KATTEINI huutaa etukannelle päin.
Kaks miestä ruoriin, — ja lyhty pankaa!
PEER GYNT.
Luja tuuli!
KATTEINI.
Se myrskyä yöksi hankaa.
PEER GYNT.
Näkeekö merelle Rondesta mitään?
KATTEINI.
Ei toki; — taa Fonnin se peittyy itään.
PEER GYNT.
Tai Blåhön?
KATTEINI.
Ei; mutta ilmoin selkein jo mastosta Galdhöpiggenin melkein.
PEER GYNT.
Mihin Hårteigen käy?
KATTEINI viittaa.
Noin, tuonne mennen.
PEER GYNT.
Ihan niin.
KATTEINI.
Te tunnette seudut nää?
PEER GYNT.
Tulin täst' ohi, maasta kun lähdin ennen; ja sakka, kuten sanovat, viimeksi jää.
Sylkäisee ja tuijottaa rannikkoa kohti.
Siis tuolla, mihin siintyy laaksojen laidat, käy tunturirotkot kuin kaivannot kaidat, — ja alhaalla pitkin avovuonon rajaa, — siis tuolla ne ihmiset pitää majaa.
Katsoo katteiniin.
Ne asuu harvassa täällä.
KATTEINI.
Niin; välit väljät ja pitkältä naapuriin.
PEER GYNT.
Maiss' ollaanko aamuun jo?
KATTEINI.
Niillä main. jos yö ylen tuimaks ei ylly vain.
PEER GYNT.
Läns' sakoo.
KATTEINI.
Niin tekee.
PEER GYNT.
Top! Sanaan tähän: mua sitten, kun suoritan, muistuttakaa, ma aion, kuten sanotaan, muistaa vähän myös miehiä —
KATTEINI.
Kiitän!
PEER GYNT.
Ne ei suuria saa. Kultaa ma kaivoin, mut kaikki katoteill' on; — fatum ja minä, — välit huonot meill' on. Te tiedätte sen, mitä sälytin laivaan. Se on tähde; — muu lemmoille lensi, hui-hai vaan.
KATTEINI.
Viel' yllin kyllin, mill' arvoon tulla kotimaassa!
PEER GYNT.
Ei ole sukua mulla. Ei odottajaa ole vanhan saiturin. — No, niinp' eivät kursaile reunalla laiturin!
KATTEINI.
Nyt nousee ilma.
PEER GYNT.
Niin, muistakaa, — jos miehistä ken hädäss' oikein on, niin en kuro suuta ma kukkaron —
KATTEINI.
Se on kaunista. Eninten elo on pientä; akat, lapset kaikilla. Minkä saa ne palkkaa, ei saenna liioin lientä; vaan jos vähän kaupan päälle he tois, tuliaisia niitä ne muistais tovin.
PEER GYNT.
Mitä? Akat ja lapset? Ettäkö ois ne naineita?
KATTEINI.
Tietysti! Kaikki väki. Vaan se, kenen perheell' on puute kovin, on kokki, nälän mustan ne monesti näki.
PEER GYNT..
Naineita? Siis joku kotona vuottaa? Iloll' ottaa vastaan?
KATTEINI.
Niin, kai; —- sen verran kuin köyhät voi.
PEER GYNT.
Ja kun saapuu ne kerran, mitä sitten?
KATTEINI.
Siks erää kai eukko tuottaa vähän hyvää —
PEER GYNT.
Ja kynttilän haamun laittaa?
KATTEINI.
Jopa kaksi; ja ryypyn, jott' atria maittaa.
PEER GYNT.
Ja herttaista heill' on? Liki lämmintä takkaa? Isän ympäri lapset? On touhua tuvassa; ei kuuntele toinen, kunnes toinen lakkaa, — ilo moinen on heillä —?
KATTEINI.
Niin kyllä voi. Oli kaunista siis, kuten teilt' on luvassa, vähän lisää panna.
PEER GYNT lyö parraspuuhun.
En, saakeli soi! Mua älkää hulluksi luulko, ma pyydän, ett' omaani toisten pennuille syydän! Siit' itse ihan kyllin sain raataa ja sotia! Ei vanhaa Peer Gyntiä varrota kotia.
KATTEINI.
No niin, omat rahanne! Tahtonne mukaan!
PEER GYNT.
Oikein! Ne hoidan minä, eikä muu kukaan. Tili heti ankkurin heitettyänne! Mun hyttipaikkani Panamasta tänne. Sitten, katteini, miehille viinaa. Ei muuta. Jos annan, niin lyödä mua saatte päin suuta!
KATTEINI.
On lasku, ei iskuja, antaa mun toimeni; — mut anteeksi: tuulesta myrsky nyt tuimeni.
Menee etukannelle päin. On käynyt pimeäksi; valo sytytetään hyttiin. Merenkäynti yltyy. Sumua ja sakeita pilviä.
PEER GYNT.
Koti, lapset; peuhina piimäsuiden; — ilo olla ja muisteltu mielten muiden; — muiden aatokset kulkua saattelee —! Ken mua, ken mua koskaan aattelee? — Kynttilä haaruun? Se valkea varjoon! Minä tiedän —! Minä juuttaille viinaa tarjoon; — ei ainoa maihin mene selvänä pää. Päissään ne tulee luo ämmän, ja lasten! Ne kiroo, lyö nyrkillä pöytää vasten, — sekapäiksi vartojat säikyttää! — Ulos kiljuin, vauhkona akka karkuun, — — kera poikueensa. Ilo päättyy parkuun!
Laiva kallistuu vahvasti; hän hoipertuu ja voi vaivoin pysyttäytyä kiinni.
Sepä heilaus! Veis ihan miehen myötään! Meri tekee kuin rahan eestä työtään; — oma itsensä viel' on se Pohjassa täällä; — sama pukari, ain' yhtä äksyllä päällä — —
Kuuntelee.
Mikä huuto se?
VARTIA kokassa.
Hylkyalus alla tuulen!
KATTEINI keskilaivalla, komentaa.
Ylähankaan ruori! Päin tuulta laiva!
PERÄMIES.
Siell' onko ketä ihmistä?
VARTIA.
Kolme, ma luulen!
PEER GYNT.
Alas vene —
KATTEINI
Heti täynn' olis. Hukka-vaiva! Menee kokkaan päin.
PEER GYNT.
Sit' ei katsoa aika!
Muutamille miehistöstä.
Ken apuun astuu? Mitä hiittä, jos hiukan nyt turkki kastuu —
VARUSMIES.
Meren moisen sekaan —? Ei mies ole lokki!
PEER GYNT.
Taas huutavat! Tuulihan höltyy —. Kokki, minä maksan! Tohditko? Pian! Ota vene —
KOKKI.
Jos vaikka kakskymmentä puntaa, en mene —
PEER GYNT.
Te koirat! Te kehnot! Teit' eikö se viillä: on vaimot ja lapset kotona niillä? Juur' odottavat —
VARUSMIES.
Paras malttavan mieli.
KATTEINI.
Karist' ulommas!
PERÄMIES.
Laivahylyn hyöky nieli.
PEER GYNT.
Äkin hiljeni äänet —?
VARUSMIES.
Jos naineita lievät, niin siinä tuli leskiä kolmoset sievät.
Myrsky yltyy. Peer Gynt kävelee kantta perälle päin.
PEER GYNT.
Ei uskoa enää ihmisten teillä, — ei kristillisyyttä, johon kirjat viittaa; — hyvä työ hidas, hitaampi rukous heillä, ja Herran voimast' ei mitään he piittaa. Hän on vaarallinen, kun on tällaiset säät. Sanan toden sais muistaa ne hyväkkäät: elefanttien kanss' ole leikkimättä; ja ne suututtaa hänet suoraa kättä! _Minä_ syytön olen; minä tarjolle toin rovon alttiin, sen todeks saattaa voin. Vaan mitäs se auttaa? — On sanottu, jotta paras päänalus on hyvä omatunto. Oo-jaa, lie kuivalla maalla se totta, mut ei maksa home-äyriä sen merikunto. Merell' olla et saa oma itses rauhassa, hyvät hylkyin kanss' ovat samassa kauhassa; mene ruumaan, kannelle muitten nauhassa; jos kokin ja laivurin kosto on Iässä, saan uida minä yhdessä rytäkässä; — mieskohtaista suojaa ei suo, ei mikään, kuin makkara teurastuskuull' olet ikään. — Syy siinä on, ett' olin lempeä kovin. Vain kiusaa kiitokseksi ma sain. Alust' alkaisin kai, jos nuorempi vain ikä ois, jyrybassoa soittaisin tovin. Viel' ehdin! On kuuluva maitse, kylitse, ettei tule tyhjälle Peer meren ylitse! Talo mielin tai väkisin vierailta pois; — pian uunna se loistaa, kuin linna ois. Mut tupaani laske en ketään heistä! Lupa lakkia käännellen portilla seistä —; kerjätä, mankua, — mielensä mukaan; mut multa yht' äyriä ei saa kukaan; — — jos sain minä salliman lyödessä ulista, saa muiltakin kai joku saunaa tulista — —
VIERAS MATKUSTAJA seisoo pimeässä Peer Gyntin sivulla ja tervehtii ystävällisesti.
Hyv' iltaa!
PEER GYNT.
Hyv' iltaa! — Ken siihen noin —?
MATKUSTAJA.
Kera-matkustavainen, jos palvella voin.
PEER GYNT.
Vai niin? En muita ma olleen tiennyt.
MATKUSTAJA.
Se ol' erehdys, joka selvillä lie nyt.
PEER GYNT.
Mut kumma, kun näen tänä iltana vasta — —
MATKUSTAJA.
En päivisin liiku ma kajuutasta.
PEER GYNT.
Kai olette sairas? Valju kuin lakana —
MATKUSTAJA.
Ei, kiitos, — on mainio vointi mulla.
PEER GYNT.
Kova myrsky!
MATKUSTAJA.
Niin, mies; siunatun sievä!
PEER GYNT.
Mitä, siunatun —?
MATKUSTAJA.
Meri kuin mäki mäen takana. Ah, vesi tahtoo kielelle tulla! Kuink' onkaan yö tämä laivoja vievä; — kuink' aallot ruumiita rantaan pakkaa!
PEER GYNT.
Oh, varjele!
MATKUSTAJA.
Nähkääs, kuristetulla, — veden viemällä, hirtetyll...
PEER GYNT.
Ettekö lakkaa?
MATKUSTAJA.
Suu nauruss' on. Mutta kuin vasten mieltään; ja useimmat tapaavat purra kieltään.
PEER GYNT.
Pois luotani —!
MATKUSTAJA.
Vain eräs seikka! Jos tässä kävis kariin laiva nyt pimeässä ja hukkuis —
PEER GYNT.
On vaara siis, ennustatte?
MATKUSTAJA.
Mun vastata siihen on todella pula. Vaan jos ma nyt uin ja te uppoatte —
PEER GYNT.
Oh, loruja —
MATKUSTAJA.
Niin, se oletus on sula. Vaan kun liki jalkaa on haudan laita, käy helläks, suo lahjoja laupiaita —
PEER GYNT tavoittaa taskuaan.
Hoh, rahaa!
MATKUSTAJA.
Ei; vaan mulle jos oisitte niin hyvä ja arvoisan raatonne soisitte —?
PEER GYNT.
Täm' on liikaa!
MATKUSTAJA.
Näättehän, pelkkä ruumis! Mun tieteeni vuoksi —
PEER GYNT.
Nyt menkää, taikka —
MATKUSTAJA.
Teill' etua siitä on, — ettekö tuumis! Minä avaan teidät ja selville tutkin. Haen varsinkin, missä on unten paikka, ja muunkin läpi kaikin saumoin ja mutkin —
PEER GYNT.
Pois minusta!
MATKUSTAJA.
Mut, ystävä, — hukkunut raato —
PEER GYNT.
Te pilkkaaja! Juuri te nostatte säätä! Johan kummat! On myrsky, on sateenkaato, meri hurja, kaikk' enteet on sinnepäin, ett' ollaan tässä pian lyhemmät päätä; ja te veikkaatte vain sitä kiirehtäin!
MATKUSTAJA.
Ei ehdotus miellytä teitä, ma kuulen; mut paljonhan muuttua voi ajan mennen — —
Tervehtii ystävällisesti.
Näkemiin! Kun uppootte, ellei ennen! Siks ehkäpä saatte jo paremman tuulen.
Menee hyttiin.
PEER GYNT.
Nuo tiedemiehet on hirmuista joukkoa! Ei mitään uskoa —
Varusmiehelle, joka kulkee ohi.
Kuulkaas, ketä te toisena tuotte, ketä hourulan houkkoa?
VARUSMIES.
Ei muita kuin teitä, jos ei tietoni petä.
PEER GYNT.
Ei muita? Yhä hullummin seikat!
Jungmannille, joka tulee hytistä.
Kuka meni hyttiin? —
JUNGMANNI.
Laivakoira, herra!
Menee ohitse.
VARTIA huutaa.
Maa ihan eessä!
PEER GYNT.
Mun arkkuni! Kantakaa heti kannelle!
VARUSMIES.
Siihen on aikaa muka! Se ol' lorua, katteini! Pelkkää pilaa; — minä muistan kyllä kokin köyhää tilaa —
KATTEINI.
Etupurje läksi.
PERÄMIES.
Emäpurje mennyt!
VARUSMIES huutaa kokasta.
Kari kokassa!
KATTEINI.
Siihen se murskaa sen nyt! Laiva törmää kariin. Hälinä ja hämminki.
* * * * *
Maan edustalla, luotojen ja tyrskyjen keskellä. Laiva uppoo. Sumussa näkyy laivavene ja siinä kaksi miestä. Hyökyaalto täyttää sen; se kaatuu; kuuluu parahdus; sitten hetkisen kaikki hiljaista. Vähän ajan kuluttua tulee veneen talkapuoli näkyviin.
PEER GYNT sukeltaa esiin lähellä venettä.
PEER GYNT.
Ma hukun! Apuun! Vene! Lauta! Kuin sanas sanoo, — Herra, auta!
Takistauvuu kiinni veneen talkaan.
KOKKI sukeltaa esiin toiselta puolelta.
Oi Herra, — pienten tähden säästä! Oi, armahda, mua maalle päästä!
Pitelee talkapuusta.
PEER GYNT. Pois!
KOKKI.
Pois!
PEER GYNT.
Ma lyön!
KOKKI.
Ma myös! Sen teen!
PEER GYNT.
Sun potkin moneen palaseen! Heit' irti! Kaht' ei kanna vene.
KOKKI.
Sen tiedän. Pois!
PEER GYNT.
Sa pois!
KOKKI.
En mene!
Taistelevat; kokki lyö hervottomaksi toisen kätensä; hän kouristautuu kiinni toisella.
PEER GYNT.
Vie kätes!
KOKKI.
Älkää, — rakas, — älkää! Mult' orvot näkemään jäis nälkää.
PEER GYNT.
Syy suuremp' elää mulla on, jok' olen vielä pojaton.
KOKKI.
Jo elitte; ma alan vasta!
PEER GYNT.
Pois joutuin; painu — painamasta.
KOKKI.
Nimessä Herran, väistykää! Teit' itkemään ei kukaan jää —
Parahtaa ja hellittää kätensä.
Ma hukun —!
PEER GYNT tarttuu häneen.
Niskatukkaas tuen; lue isämeitäs valmistuen!
KOKKI.
En muista —; kaikki mustenee — —
PEER GYNT.
Pääkohdat vain; se joutuin tee —!
KOKKI.
Anna meille tänään —!
PEER GYNT.
Heitä välille! Saat tarpees kyll', et joudu nälille!
KOKKI.
Anna meille tänään —
PEER GYNT.
Samaa veisua! Ken kokiks siitä kuulis ei sua?
Ote heltiää.
KOKKI vajoten.
Meille tänään meidän —
Uppoo.
PEER GYNT.
Amen, mies! Oma itses olit kaiken ties! —
Väännältäikse veneen rungolle.
Ain' elävällä toivo uus —
VIEKAS MATKUSTAJA tarttuu veneeseen.
Huomenta!
PEER GYNT.
Huih!
MATKUSTAJA.
Täält' ikään huus! — Hupaista, että teidät näin. No? Ennustinkos väärinpäin?
PEER GYNT.
Pois! Tää jo uppoo yhden alla!
MATKUSTAJA.
Uin säärelläni vasemmalla. Kun hiukan sormenpääni kajoo vain saumanrakoon, en ma vajoo. Niin, kuulkaas, ruumis —
PEER GYNT.
Vaiti!
MATKUSTAJA.
Muu hukassa kaikk' on.
PEER GYNT.
Kiinni suu!
MATKUSTAJA.
Kuin tahdotte.
Äänettömyys.
PEER GYNT.
No, sanaa saako?
MATKUSTAJA.
Jään vait.
PEER GYNT.
Tää kiusa! — Saatanaako te teette?
MATKUSTAJA.
Varron.
PEER GYNT repii tukkaansa.
Järjen vie tää! Mik' ootte?
MATKUSTAJA nyökkää.
Ystävä!
PEER GYNT.
Sen tietää!
MATKUSTAJA.
Mua eikö kukaan samanlainen siis muistuta?
PEER GYNT.
Oh, paholainen —!
MATKUSTAJA hiljaa.
Sen tapako yötielle elon sytyttää viitaks soihtu pelon?
PEER GYNT.
Kas, kas! Kun pohjaan asti kaivan, niin liette valon airut aivan?
MATKUSTAJA.
Ees onko _kerran_ vuoden takaa teill' ollut tuskan tosi vakaa?
PEER GYNT.
Kai kammahtaa, kun uhkaa vaarat; mut sanat teill' on kaksihaarat —
MATKUSTAJA.
Ees kerran elon kannikalla tuliko voitto tuskan alla?
PEER GYNT katsoo häneen.
Jos mieli mulle ovi avata. ois parast' ollut ennen tavata. Valittu onkin aika hyvä, kun miestä vie jo meren syvä.
MATKUSTAJA.
Kai suojass' uuninnurkan makuu ois varmemp' ehkä voiton takuu?
PEER GYNT.
Josp' ei; — mut moinen pilkanteko, — sen herättävän luuletteko?
MATKUSTAJA.
Mist' olen, siellä vastaa hyvin sen hymy, minkä paatos syvin.
PEER GYNT.
Kaikk' ajallaan; käy kipparille, on rumaa herra rovastille.
MATKUSTAJA.
Ken' tunsi tuhka-uurnain rauhaa, koturneill' arkisin ei pauhaa.
PEER GYNT.
Pois, hirvitys! Mies, anna alaa! Uin maihin. Viel' en kuolla halaa!
MATKUSTAJA.
Se pelko pois; — kyll' ennättää; — ei viides näytös kesken jää!
Liukuu pois.
PEER GYNT.
No, viimein juoni esiin pisti! — Mokoma kuiva moralisti.
* * * * *
Kirkkomaa korkealla tunturiseudussa.
Ruumissaatto. PAPPI ja RAHVASTA. Viimeistä virrenvärssyä lauletaan, PEER GYNT käy ohi ulkopuolella tietä pitkin.
PEER GYNT portilla.
Joku maanmies, jolla on viimeinen tie. Mua, luojan kiitos, viel' eivät vie.
Astuu portista sisään.
PAPPI puhuu haudalla.
Ja nyt, kun sielulla on tili vakaa, ja tomu tää kuin tyhjä palko makaa, — nyt, rakkaat ystäväni, katsokaamme tään vainaan vaellukseen päällä maamme. Ei laajat olleet lahjat häll', ei varat, ol' ääni säysy, ryhti, liikkeet arat, ain' arveli ja empi mieltään sanoin, ol' isännyyttä tuskin tupaan omaan; pujahti kirkkoon niinkuin lupaa anoin, jott' istua sais hänkin muitten lomaan. Gudbrandin laaksosta hän muutti tänne, mies nuori vasta, miltei poika vaan; ja muistatte, kuink' aina nähdessänne kätt' oikeaa hän piti taskussaan. Tuo käden taskuun-kätkentä se juuri jäi mieleen miehestä, ja sitten tuo hämillisyys ja arastelu suuri, jos täytyi tulla joskus kenen luo. Mut hiljaisen vaikk' oli tiensä noute hänelle rakkain, meille vaikk' ol', outo, niin tiettiin, turhaan koki kätketyksi sen saada: kädest' uupui sormi yksi. — Viel' aamun hyvin muistan, monta jost' on jo Herran vuotta: Lunden väennoston. ol' aika sodan; kaikkein puheen-aihe maan kohtalo ja raskas ajan vaihe. Katteini toimeen istui pöydän taaksi, kersantit, nimismies on vierellään, ja poika pojan jälkeen sotilaaksi salissa mitataan ja merkitään. Se oli täynnä, täynnä piha, josta soi remahdellen naurut nuorisosta. Taas nimi huudetaan. Käy esiin uus, on kasvoillansa lumen kalvakkuus. Lähemmäs käsketään, käy pöydän ääreen; — kätt' oikeaa hän kantoi alla kääreen; — hän sanaa tavoitteli, haukkoi, nieli, — ei äänt', — ei auta käsky katteinin. Vaan jopas viimein; poskin polttavin hän alkoi, kiiti ja taas juuttui kieli, mutisten sirpistä, mi lipes harhaan ja nahkaa myöten leikkas sormen parhaan. Vait-olo syvä syntyi. Vaihtoi muut vain silmäilyjä, hymähtivät suut; kivitti poikaa mykät katseet; ne ne hän tunsi, vaikk' ei nähnyt, se on varmaa. Nous silloin katteini, tuo vanha, harmaa; — hän sylkäs, oveen viittas, sanoi: mene! Ja poika meni. Syrjään väistyi väki, siin' edessään hän kujanjuoksun näki; — pääs ovelle, ja silloin kiitää alkaa, pois, poikki metsät, mäet täyttä jalkaa, kivistöt, jyrkät louhut, piiloon, pakoon, kotiinsa kauas tunturien rakoon. — Hän tänne muutti jälkeen puolen vuoden, sielt' äidin, kihlatun ja lapsen tuoden. Sai vuokraan kaistan maata jossain tuolla, miss' alkaa korpi Lommin rajapuolla. Koht' ensi tilassa hän piti häitä; hän tuvan veisti; möyri kovaa maata; ja kostui, — moni pellontilkku taata sen taisi, keinuin kelta tähkäpäitä; — käs' oikea jäi taskuun kirkkotiellä, — mut sormin yhdeksin hän raatoi siellä kotona täyden kymmensormen verran. — Vei sitten kevättulva kaikki kerran. Vain henki heille jäi. Koht' uudestaan mies tyhjä, paljas työss' on, raadannassa, ja syksyyn sauhusi kuin konsanaan uus tupa tunturilla, turvemmassa. Niin, tulvalta, — mut lumivyörylt' ei; se talon vuonna toissa alleen vei. Vaan murtanut ei vyöry miehen mieltä. Hän kaivoi, ajoi, raivas soraa tieltä, — ja ennen ensi lunt' ol' alla katon taas kolmannesti koti vaatimaton. Häll' oli kolme poikaa reimaa, sievää; ne kouluun laittoi; pitkält' oli sinne; — ol' ahdas rotkopolku, jyrkkä rinne vain pääsynä päin tietä kylään vievää. Mi työksi? Vanhin itse tietää tolan jo sai, ja missä liioin suistui vieru, siin' isä apuun, vyölle köyden kieru; — muut kantoi sylissä ja päällä olan. Niin rehki; vuodet vieri. Pojat varttui. Kai vanhukselle vaivan palkka karttui? — Heilt', Ameriikan herroilt', unhoon taatto jo norjalainen jäi ja kouluun saatto. Häll' oli lyhyt katse. Lähimmistään vain ties, sen ulommas ei muusta mistään, Kuin tyhjät kulkuset vain hälle soivat nuo malmisanat, mielen haltioivat, kaikk' kansa, isänmaa, tuo ylhä, suuri — hält' ainainen ne kaihtoi usvamuuri. Mut nöyrä, nöyrä mies hän oli; taakka sen hetken jättämä, jäi loppuun saakka, niin totta kuin se polton poskiin heitti, kuin neljä sormeaan hän taskuun peitti. — Lain rikkuri? No niin! Mut yli lain viel' yksi loistaa, varmaan, niinkuin tuolla on korkeammat harjat hattarain jääkirkkaan Glittertinden yläpuolia. Ei kunnan kelpo, kirkon, valtion ei tarvispuu! Mut minne kutsu juuri ol' ahdas: perhe, perkuu kivikon, _siin'_ oli, tosi-itsenään, hän suuri. Jäi puhdas sointu synnyinsäveleelle, jos murhe säätelikin säveleen. Siis rauha soturille rauenneelle maamiehen sotaan pieneen, hiljaiseen! Sydämet, munaskuut ken tutkii, lukee? Ei tomu, vaan Hän, ken sit' ohjaa, tukee; — mut vapaa, vahva mull' on toivo tää: mies Herrans' eess' ei vaivaiseksi jää!
Saatto hajautuu ja lähtee. Peer Gynt jää yksin jäljelle.
PEER GYNT.
Kas tuo se on kristillisyyttä juuri! Ei mielenkauhua minkäänlaista. — Niin, saarnan ainekin, ohje suuri: oma itses ain' ole niinkuin muuri, se jo sinänsä on niin rakentavaista.
Katsoo hautaan.
Sama sormensa silpoja ehkä, jonk' ennen näin metsässä hirsikön kaatoon mennen? Kukaties? Jos en sauvani varassa ois tämän aateveljeni haudalla tässä, niin tuntuis, kuin oisin minä lepäämässä ja kiitos viel' uinujan korviin sois. On kaunista oikein ja kristillistä edesmenneen päivistä entisistä niinkutsuttu lausua muistosana. Minä lopputuomion suomaan kerran tämän toivoisin arvoisan kirkkoherran. No, vasta kai vähän tuonnempana ma saanen kaistani kaivurin sarasta; — ja, kuten sana sanoo: paras on parasta, — taikka myös: huomisen huolt' älä kanna, — ja taas: luvun päivilles voitko panna? Niin, kirkko se lohdun tuoja on vakaa. Mult' ennen ei saanut se arvoa syvää; — vaan nyt minä tunnen, kuin tekee hyvää; kun noin sanantuntevat tulkit takaa; niin niittää saat, kuten kylvit jyvää. — Oma itses ole, itseäs, omaas vain isoss' ynnä pienessä harrastain. Jos jättää onni, jää kunnia toki, ett' elää oppinsa jälkeen koki. — Kotitielle nyt! Jyrkkä ja kaita se lie, lupa kohtalon lisätä kuormalle kiveä; — vanhan Peer Gyntin on vakaa tie; se mik' on, sinä pysyy hän: köyhä, mut siveä.
Menee.
* * * * *
Mäenrinne ja kuivunut virran-uoma. Luhistunut mylly sen partaalla; maaperä myllerrettyä; häviönmerkkejä yltympäri. Ylempänä suuri talo.
Talossa pidetään huutokauppaa. PALJON RAHVASTA koolla. Juodaan ja hälistään. PEER GYNT istuu alhaalla myllypihassa soraläjällä.
PEER GYNT.
Ulos tai sisään, yhtä ahdasta; ees tai taaspäin, samaa tahdasta. — Aika kalvaa ja virta viertää. Kierrä, sanoi Kiero; — saa täällä kiertää.
SURUPUKUINEN MIES.
Nyt siellä on jäljellä paljasta kamaa.
Keksii Peer Gyntin.
Joku vieraskin? Herran terveeksi!
PEER GYNT.
Samaa myös teille! Ilot täällä on kukkurapäät. Lie ristiäiset vai vastako häät?
SURUPUKUINEN.
Ne tuliaiset on ennemmin kai; — matokuoppaan morsian muuttaa sai.
PEER GYNT.
Ja kilvan ne riepuihin reikiä hakkaa.
SURUPUKUINEN.
Se on laulun loppu; ja niin se lakkaa.
PEER GYNT.
Sama loppu aina jok' ainoassa; ja ne vanhoja kaikk' on; ne taisin lassa.
MUUAN PARIKYMMENVUOTIAS valinkauha kädessä.
Koru läksi! Tällä, hei katsokaas, Peer Gynt napinkaavaansa hopeita kaas.
TOINEN.
Rahavakka, — entäs se! Killingin paukku!
KOLMAS.
Pyh! Puolesta viidettä reppurin laukku!
PEER GYNT.
Peer Gynt. Kuka hän oli?
SURUPUKUINEN.
Lempo ties, joku surman ja Aslak sepän suoverismies.
MUUAN HARMAAPUKUINEN MIES.
Minut unhoitat pois! Joko järkes joit?
SURUPUKUINEN.
Sinä Haegstadin aitanoven muistaa voit!
HARMAAPUKUINEN.
Niin, niin; hyvin kelpasi rääpeet sulle.
SURUPUKUINEN.
Kun ei niillä vain narratuks surmakin tulle. —
HARMAAPUKUINEN.
Tule, lanko! Lankous ryypyn vaatii!
SURUPUKUINEN.
Piru lankos lie! Jutut juopunut laatii —
HARMAAPUKUINEN.
Älä tyhjää; ei niin veri vetelää, ettei Peer Gyntistä perua jää.
Astuksii pois hänen kanssaan.
PEER GYNT hiljaa.
On tuttuja, on!
MUUAN POIKA huutaa surupukuisen jälkeen.
Emo haudasta astuu sun kimppuus, Aslak, jos vain kitas kastuu.
PEER GYNT nousee.
Nyt en agronoomien sanaan luota: mitä syvemmäs tongit, sen parempi tuoksu.
MUUAN POIKA kantaen karhunnahkaa.
Kas Dovren-kissa! Niin, pelkkä vuota. Sitä pakoon peikon oli jouluna juoksu.
TOINEN, jolla on peurankallo.
Tämä peura Peer Gyntiä kantoi ennen, vei Gjenden-harjalla viimana mennen.
KOLMAS vasara kädessä, huutaa surupukuiselle.
Hei, Aslak, tunnetko vasaraasi? Sekö sull' oli, kun piru pajasi kaasi?
NELJÄS kädet tyhjinä.
Mads Moen, näkymättömän-kaapu, hei! Peer Gynt sill' Ingridin ilmaan vei.
PEER GYNT.
Pojat, viinaa! Vanhuus on vaivaloista! — Minä myös panen kaupalle kaikenmoista!
MUUAN POIKA.
Mitä' sull' on kaupan?
PEER GYNT.
On linna, osta; — se on Rondessa, muurattu kalliosta.
POIKA.
Napin tarjoon!
PEER GYNT.
No, anna nyt ainakin tilkka. Sen vähempi ois ihan synti ja pilkka.
TOINEN.
Soma äijä!
Väkeä kertyy hänen ympärilleen.
PEER GYNT huutaa.
Heponi Virma: — ken tarjoo?
ERÄS JOUKOSTA.
Mihin jäi se?
PEER GYNT.