Part 3
Vai niin, ahaa! Oli äsken se mustaa, nyt harmajaa. Pois tieltä, Kiero!
ÄÄNI
Peer, kierrä! En kiellä.
PEER GYNT.
Läpi!
Lyö ja hakkaa.
Jäitkös!
Yrittää eteenpäin, mutta törmää esteeseen.
Hohoo! Viel' uusia vai!
ÄÄNI.
Kiero, Peer Gynt! Yks ainoa tiellä. Kiero, jok' on terve, joka vamman sai, Kiero, jok' on kuollut ja elää par'aikaa.
PEER GYNT heittää pois oksan.
Nyrkit on mulla, jos ei muu riko taikaa!
Murtautuu läpi.
ÄÄNI,
Niin, luota, Peer: luja ruumis ja nyrkit, — hi-hii, niill' itses sa huipulle tyrkit.
PEER GYNT tulee takaisin.
Ees- tai taaspäin, samaa tahdasta; — ulos tai sisään, yhtä ahdasta!
Se on _tuossa!_ Ja _tuossa!_ Ei missään väljää! Ulos pääsin, jo taas kehä keskeensä sulki. — Mikä olet? Sano nimes! Näkös näytä julki!
ÄÄNI.
Kiero.
PEER GYNT hapuilee ympärilleen.
Ei kuollut. Ei elävä. Usmaa; näljää. Ei hahmoa lainkaan! Kuin karhuja joukko unipäissään murajavaisia!
Kiljaisee.
Ottele! Lyö vastaan!
ÄÄNI.
Kiero ei ole houkko,
PEER GYNT.
Lyö!
ÄÄNI.
Kiero ei lyö.
PEER GYNT.
Käy taistoon! Tottele!
ÄÄNI.
Iso Kiero taistelematta voittaa.
PEER GYNT.
Joku tonttu jos ois mua pistelemässä! Vuoskuntainen peikko edes, jotta koittaa kera jonkun sais. Mut ei mitään tässä. — Nyt se kuorsaa! Kiero!
ÄÄNI.
Mitä?
PEER GYNT
Tee tenä avoin!
ÄÄNI.
Iso Kiero voittaa kaikki sopu-tavoin.
PEER GYNT puree käsivarsiasiaan ja käsiään.
Kynnet ja hampaat lihaan syvälle! Oman veren vuoto nyt tuntuu hyvälle.
Kuuluu ikäänkuin suurten lintujen siiveniskuja.
LINNUNKIRKUNA.
Saatko hänet, Kiero?
ÄÄNI PIMEÄSSÄ.
Vähin erin! En jätä!
LINNUNKIRKUNA.
Kaikki siskot kaukaa! Saaliille liitäkää!
PEER GYNT.
Pian, neito, jos suojata aiot! On hätä! Älä tuijota etees noin allapäin! Lakkaa! — Solkikirja! Suoraan sen silmään nakkaa!
LINNUNKIRKUNA.
Jo kepertyy!
ÄÄNI.
Meidän oma!
LINNUNKIRKUNA.
Siskot, kiitäkää!
PEER GYNT.
Liian kallista hinnaksi elon hetki näin hiiltävän tuskan ja pelon.
Lyyhistyy kokoon.
LINNUT.
Kiero, ota, vie hänet! Tuolla hän makaa!
Kellonsoittoa ja virrenveisuuta kuuluu kaukaa.
KIERO hupenee tyhjiin ja sanoo puhkaten:
Oli liian vahva. Tuki naiset takaa.
* * * * *
Auringonnousu. Tunturilla Åsen paimenmajan edustalla. Ovi on suljettu; kaikki autiota ja äänetöntä.
PEER GYNT nukkuu majan seinävieressä.
PEER GYNT herää, luo ympärilleen tylsän ja raukean silmäyksen. Sylkäisee.
Kovasuolainen silli nyt ollappa mulla!
Vilkaisee taas, samassa hän näkee HELGAN, joka tulee eväsvakka kädessä.
Hoo, tyttö, mik' on asia sun tänne tulla? —
HELGA.
Solveig se —
PEER GYNT ponnahtaa ylös.
Solveig. Missä?
HELGA.
Majan takana.
SOLVEIG piilossa.
Jos vaan tulet liki, niin alan ma juosta.
PEER GYNT seisahtuu.
Mun syliini pelkäätkö joutuvas tuosta?
SOLVEIG.
Häpeä!
PEER GYNT.
Tiedätkö, miss' olin yötä? Dovren-ukon tytär mua vainoo kuin pakana.
SOLVEIG.
Hyvä sitten oli kellojen soitto kai.
PEER GYNT.
Peer Gyntiä syöteillä niill' ei ne syötä. — Mitäs sanot?
HELGA itkien.
Oh, nyt se jalat alleen sai!
Juoksee jälkeen.
Älä jätä!
PEER GYNT ottaa häntä käsivarresta.
Kas, mitä taskussa kannan! Hopeanappi! Omaks sulle sen annan, puhu vain hyvin minusta!
HELGA.
Päästä pois!
PEER GYNT.
Ota.
HELGA.
Päästä! Niin, evääs, ne tässä ois.
PEER GYNT.
Jumal'auta, jos et —!
HELGA.
Uih, mua pelko puistaa!
PEER GYNT säveästi; päästää hänet.
Ei, tarkoitin: pyydä, että hän mua muistaa!
Helga juoksee pois.
KOLMAS NÄYTÖS.
Sankassa havumetsässä. Harmaa syysilma. Lumisade. PEER GYNT kaataa paitahihasillaan rakennushirsiä.
PEER GYNT hakkaa suurta, koukkuoksaista honkaa.
Oo-jaa, olet sitkeä, vanha vaari; mut ei auta, nyt päättyi sun päivies kaari.
Hakkaa taas.
Näen kyllä, sun ylläs on terässovat; mut puhki, vaikk' olkoot ne kuinka kovat! — Niin, niin; puit vastaan koukkuista kättäs; sisus kuohuu, sen uskon selittämättäs; mut kumoon silti, ei valkaise muu —!
Taukoo yht'äkkiä.
Vale! Se on vaivainen vanha puu. Vale! Teräsvaippainen et ole vanhus, vain rosokaarnainen hongan-janhus. —. Työ raskas hirsiä kaataa, mut kaatos on hiittä ihan, jos samall' askaroi aatos. — Täm' ei käy, tämä tämmöinen haaveksunta, ihan ilmi-valveilla näeppäs unta. — Lainsuojaton! Päästäsi maksaa kunta!
Hakkaa hetkisen kiivaasti.
Niin, suojaton. Ei ole äitiä luonas, joka ruoat kantais ja kattais pöydät. Jos halaat syödä, hae itse muonas, mitä virrasta saat, mitä metsästä löydät, puusi pilko ja valkeas vaali, hyöri ja hääri ja hanki ja haali. Puvun mielinet, pyytele peuralta turkkia; majan tahtonet, niin kivet kisko maasta; puut kaada, jos puuhannet pystyyn nurkkia, ja hartioillas ne raitille raasta. —
Kirves vaipuu, hän jää katsomaan eteensä.
Talo pulska tehdään. Portaissa pylväät, katonharjalle tornit ja viirit ylväät. Merenneidon päätyyn mä veistää tuumaan, kalanpurstoin ja suomuksin saakka uumaan. Viirit ja lukot ne välkkyy vaskin. Lasit suuret, ne myös minä laittaa raskin. Moni outo on urkkiva kerran ja toiste, mikä kaukana tuntureilla tuo loiste.
Nauraa vihasta.
Helvetin vale! Se siin' oli taas. Olet suojaton, poika!
Hakkaa tuimasti.
Maja kaarnakatto on rännän ja pakkasen suojaksi ratto.
Katsoo ylös pitkin puuta.
Kas, nyt se jo horjuu. Survaus vaan! Se rojahti pitkin pituuttaan; — — vesapuita laumalta lakoon kaas!
Rupeaa karsimaan runkoa; heristyy äkkiä kuuntelemaan ja seisoo hiljaa, kirves koholla.
Joku jäljessä! — Vai sun on juones niin häijyt; — sinä, Haegstadin äijä, mua vilpillä väijyt.
Painautuu puun taakse ja kurkistaa sieltä.
Poika! Yks ainoa vain. Pelon-alainen. Vilkkuen hiipii. Mik' esine salainen liepeessä? Sirppi. Jää silmät haraan hän siihen, — käden laskee aidaksen varaan. Mitä? Mikä hänell' on mielessä työ nyt —? Uh! Eikös sormensa poikki lyönyt! Veri puhuu kuin sonnista! — Poikki, ihan poikki! Nyt rievussa nyrkki hän tiehensä loikki.
Nousee piilostaan.
Pirunmoinen pinta! Silvoppas sinne paras sormi, kuin ois mikä pakko ja pinne! Hohoo, nyt muistan —! Vain sillä tapaa on kuninkaan palveluksesta vapaa. Se se on, hänet sotaan ne vieneet ois; ja poika ei tietysti mielinyt mukaan — Mut lyödä —? Ikipäiviksi erota pois —? Vois aatella, toivoa, tahtoa vois; —- — mut tehdä! En käsitä, kuinka voi kukaan!
Pudistaa vähän päätään; ryhtyy sitten taas työhönsä.
* * * * *
Tupa Åsen talossa. Kaikki on epäjärjestyksessä; arkut avonaisina; pitovaatteita levitettyinä huiskin-haiskin; kissa vuoteessa.
ÅSE ja TORPPARINVAIMO sälyttävät ja järjestävät tavaroita ahkerasti kokoon.
ÅSE rientää yhtäänne.
Kuule, Kari!
VAIMO.
Mitä?
ÅSE rientää toisaanne.
Kuule, missä —? Mihin tuli se —? Kah, mikäs sen nyt veikään? Niin, mitäs minä? Olen kuin pyörryksissä! Mihin arkun avain jäi?
VAIMO.
Avaimenreikään.
ÅSE.
Mikä kolina?
VAIMO.
Viimeistä kuormaa ajaa ne Haegstadiin.
ÅSE itkien.
Iloll' itse täältä jo mustassa arkussa muuttaisin majaa! Saa kestää ihminen kukkurapäältä! Jumal' armahtakoon! Talo puhtaaksi pantu! Vei vouti, mitä haegstadilainen jätti, ihan vaatteet päältä, rätti kuin rätti. Paha niille, jotka niin tylyn tuomion laati!
Istuu vuoteen reunalle.
Meni suvulta vieraille talo ja mantu; hyvin vanhus, mut paremmin oikeus vaati; ei apua ollut, ei armoa mulla; Peer poissa; kuka osasi neuvoksi tulla?
VAIMO.
Täss' istua saatte toki, mink' ikä riittää.
ÅSE.
Katin kanssa armoilla, — kestää kiittää!
VAIMO.
Hyvä luoja, se poika, se maksoi teille.
ÅSE.
Peer? Nyt sinä hupsit kuin muutkin hullut! Ihan terveenä Ingrid on takaisin tullut. Miks eivät käy pirun kintereille! — Hän on syypää, ei kukaan muu; pahamies tuli poika-parkaani kiusaamaan!
VAIMO.
Paras eikö ois kutsua pappi? Kenties on huonommin laita, kuin luulettekaan.
ÅSE.
Pappiko? Niin, sitä arvelen jo ma.
Ponnahtaa ylös.
Mutt' ei, min' en voi! Pojan äiti oma! Muut jätti, siis auttaa ja olla lähin minun pitää, se on minun velkani vähin. Nutun heittivät hälle. Saan paikat panna. Jospa kaapata nahkaiset vois, Jumal' anna! Missä sukat on?
VAIMO.
Tuolla, missä muukin kama.
ÅSE penkoo.
Kas, mitä täällä? Valinkauha! — Se sama, joll' ennen hän leikki. Oli nappeja valaa ja sulata, kaavata hälle huvi suuri. Kerrankin, kun kemut meill' oli juuri, tuli poika ja isältä pyys tinapalaa. Ei tinaa, sanoi Jon, vaan Kristianin rahaa; olet juurta Jon Gyntin, perit hopeapinoja. Näet päissään, — Herra, älä suo hälle pahaa, — hän ei surrut, Jon-parka, ei kultia, ei tinoja. Nepäs on, nämä sukat! Kolo vieressä kolon! Ne me parsimme, Kari!
VAIMO.
Sen kyllä ne sietää.
ÅSE.
Menen sitten heti levolle. Mitähän tietää, kun tunnen niin huonoksi, oudoksi olon? —
Iloisena.
Jopas jättivät, Kari — kaksi villapaitaa'
VAIMO.
Niin, tottakin!
ÅSE.
Se nyt oli sentään laitaa. Voit toisen syrjälle panna, tai kuule, ota kumpikin, tarpeen ne olla taitaa; — häll' on niin ohut ja huono yllä.
VAIMO.
Åse muori, ettekö synniksi luule —?
ÅSE.
Niin, niin; mut eihän ole armolle saitaa papin saarna ja sana, sen tiedät kyllä.
* * * * *
Uudismajan edustalla metsässä. Oven päällä peuran sarvet. Korkealta lunta. Ilta on pimenemässä.
PEER GYNT oven ulkopuolella naulaa kiinni suurta puulukkoa.
PEER GYNT naurahtelee välipäin.
Lukko on tarpeen, mi taakse sulun saa peikot, ja miesten ja naisten kulun. Lukko on tarpeen, mi kiinni kestää ja kaikki ilkeät tontut estää. — Yöllä ne tulee: Peer, aukaise oves, väki pyrkii nopsa kuin aatokset poves! Ne sängyn alle hiipii, ne takassa hiertää, tulikäärmeinä lakeisen läpi ne kiertää! Hi-hii! Peer Gynt, vai lukkos ja oves sinä luulet estävän peikkoja poves!
SOLVEIG tulee hiihtäen metsänrinteestä esiin; hänellä on saalihuivi päähineenä ja mytty kädessä.
Siunaus työlle! Mua pois älä häädä. Sain kutsun ja saavuin, nyt salli mun jäädä.
PEER GYNT.
Solveig. Se ei ole —! On, niin totta! — Ja tohdit tulla, et pelkää, jotta — —
SOLVEIG.
Sun kutsus minä Helga-pieneltä kuulin; kutsuja mulle tuli tyynin ja tuulin. Kaikki emos kertomat kutsuja antoi, kutsut ne unten kera uusia kantoi. Autiot päiväni kutsuja toivat, raskaat yöni luvan lähteä soivat. Oli kuin elämä siellä ois laannut; en iloinneeks, en itkeneeks sydämestä saanut. Sua varmaan en tiennyt, mitä mielessäs iti, vain tiesin, mitä itseni täytyi ja piti.
PEER GYNT.
Mut isäs ja äitis?
SOLVEIG.
Maan avaran päällä ei ole, ketä kutsuisin niillä nimityksin. Jätin kaikki.
PEER GYNT.
Solveig, sa vieno, — ja täällä siis olet, — mun luonani?
SOLVEIG.
Niin, sinun yksin. Vain yks on nyt ystävä, lohdun-antaja.
Itkuun purskahtaen.
Oli raskainta jättää mun sisko pieni; — vaan raskaampi viel' isän luota tieni; — mut raskainta jättää kallis kantaja; — ei, Jumala tietää, se pahint' oli painoa, suru heittää heidät kaikki, — jok' ainoa!
PEER GYNT.
Ja tunnetko tuomion, päälleni pannun? Mult' ottivat perinnön, ottivat mannun!
SOLVEIG.
Ja siksikö, luulet, minä rakkaista erisin, jotta ma enemmän saisin ja perisin?
PEER GYNT.
Ja tiedätkö lain? Ei turvaa, jos tuolla minut kohtaa ken salon ulkopuolia.
SOLVEIG.
Tulin, suksilla kiidin, kysyin, mist' oli tie; ne urkki, mihin matka, sanoin: kotia vie.
PEER GYNT.
Siis tiehensä naulat ja laudat ja teljet! Nyt niittäkin estyvät peikkojen eljet. Jos kumppaniksi tohtinet tulla henkipaton, niin vihittyä, tiedän, on kaikki alla katon. Annas, kun katson sua, Solveig! Loitolta! Vain katson! Sano, hohdon sa saitko huomenkoitolta? Annas, sua nostan! Oi, kevyt kuin untuva! Kannanko, koskaan et taakalt' ole tuntuva! En likaa, en liki vedä. Käsin väkevämmin ulommas sun ojennan, sa vieno ja lämmin! Ei, ettäkö vedin minä siis sinut myötä! — Mut kuinka minä kaipasin, päivää ja yötä! Tähän, katsos, minä salvosta tein salomajalle —; se on halpa ja ruma; se pannaan hajalle —
SOLVEIG.
Halpa tai uljas, — mun täällä on hyvä. Niin hengitys täällä on helppo ja syvä. Siell' alhaalla oli kuin ahdistanut ois; sekin puolittain minut peloitti pois. Mut täällä, tämä honkien humu pään päällä — mikä hartaus ja laulu! — minä viihdyn täällä.
PEER GYNT.
Sen tiedätkö? Voitko elos taipalen taata?
SOLVEIG.
Se tie, jota astuin, ei takaisin saata.
PEER GYNT.
Siis sain sinut! Tule, sua katson alla katon! Tuon puita, teen lieteen valkean raton; se leppeästi lämmittää ja kirkkaasti kiiltää; sun pehmeästi istutan, ei saa sua vilu viiltää.
Avaa oven, josta Solveig menee sisään. Seisoo hetkisen hiljaa, sitten hän nauraa ääneen riemastuksesta ja hypähtää ilmaan.
PEER GYNT.
Nyt kuninkaantyttäreni suotiin ja tuotiin! Hei! Linna nyt tehdäänkin linnojen muotiin!
Tempaa kirveen ja lähtee menemään; samassa ilmestyy metsiköstä VANHAHTAVA VAIMO, repaleinen, vihreä hame yllä; RUMANNÄKÖINEN POIKA, olutpullo kädessä, käy ontuen jäljessä pitäen hänen liepeestään kiinni.
VAIMO.
Hyv' iltaa, Peer Huippari!
PEER GYNT.
Mitä? Ken siellä?
VAIMO.
Tutut vanhat, Peer Gynt! Likinaapurit vielä!
PEER GYNT.
Vai niin? Nyt vastapa kuulen sen seikan.
VAIMO.
Majas myötä mun omani veistihe veikan.
PEER GYNT aikoo mennä.
On kiire —
VAIMO.
Sull' aina on kiire ja hätä; mut jälkeen nyt vaan minä lyyhään, et jätä.
PEER GYNT.
Erehdytte, eukko!
VAIMO.
Niin tein ma ennen, lupas suuret kun uskoin ma loukkuun mennen.
PEER GYNT.
Lupas —? Mitä puhut, mitä pentelettä —?
VAIMO.
Etkö muista sitä iltaa, kun joit isän mettä? Etkö muista —?
PEER GYNT.
En muista, mit' en tunne tuon vertaa. Mitä sotket? Kosk' yhdyimme viimeksi, sano?
VAIMO.
Viimeksi ja ensiksi yhdellä kertaa.
Pojalle.
Tarjoa juoda; kai isäs on jano.
PEER GYNT.
Isäs? Houritko päissäs? Vai sanot, vai —?
VAIMO.
No etkö jo sorkista tunne sikaa? Sull' onhan silmät, siis nähnet kai: sen on säärissä kuin sinun sielussa vikaa!
PEER GYNT.
Vai uskottelet —?
VAIMO.
Vai rimpuilla koet —?
PEER GYNT.
Tuo roikale!
VAIMO.
Liianko roimaksi hoet?
PEER GYNT.
Sinä noidankärsä, vai luulet saavas —?
VAIMO.
Kuule, Peer Gynt, olet raaka kuin raavas!
Itkien.
Mitäs voin, jos ei muoto lie muinaisen verta, konsa kesälehdossa liehit mua kerta? Mua syksyllä, kun synnytin, paineli piru; ei silloin, sen ymmärrät, viehkeäksi viru. Mut tahdotko, ett' olen taasen ma sulokas, niin aja ulos vain tuolta se tulokas, älä silmiis salli, älä mielees tulla; — rakas kulta, niin et näe kärsää mulla!
PEER GYNT.
Pois, noita!
VAIMO.
Katsohan, tokko lähden!
PEER GYNT.
Minä lyön sua päähän —!
VAIMO.
Lyö, jos on miestä! Ho-hoo, Peer Gynt, minä kestän piestä! Joka Jumalan- päivä ma luokses palaan. Oven raosta kurkistan, kujeenne nähden. Kera neitos kun penkillä istut ja lepäät, kun hellyt, — Peer Gynt, — kun leikit ja sepäät, — minä viereesi istun ja osani halaan. Hän ja minä saamme sua vaihtaa ja jaella. Hyv' yötä, rakas, huomenna vihille vaella!
PEER GYNT.
Sinä hornan heitto!
VAIMO.
Vaan tottakin, tiedä: saat huostaas, koipuri, pentus viedä! Jäätkö isäs luo, sinä pikku-pirulainen?
POIKA sylkee Peer Gyntin päälle.
Tphyi! Kirveellä lyön sua; varrohan vainen!
VAIMO suutelee poikaa.
Sitä luontoa, mikä on sen pojan sisässä! Kun miehistyt, niin olet ilmetty isäs sä!
PEER GYNT polkee jalkaa.
Niin kauas kun lentäisit —!
VAIMO.
Kuinko nyt laoksi!
PEER GYNT pusertaa käsiään nyrkkiin.
Ja kaikki tämä —!
VAIMO.
Vain sala-halujen vuoksi! On sääli sua, Peer!
PEER GYNT.
Pahin toisen toki! — Solveig, mun sydämeni kirkkain kulta!
VAIMO.
Niin, niin; pahin syyhytön sauna, piru hoki: oli päissään isä, emo poikaa pieksi!
Mennä lyyhystää metsikköön poika jäljessään, joka heittää olutpullon Peer Gyntiä kohti.
PEER GYNT pitkän vaitiolon jälkeen.
Kierrä, sanoi Kiero. Se täällä jää tieksi. — Noin kuninkaanlinna se romahti multa. Sen muurilla ne sulki, ken minuun suostui; kävi rumaksi kaikki, ilo vanheni, ruostui. — Ohi kierrä, poika! Ei mikään tie läpi kaiken tään hänen luokseen vie. Läpi kaiken? Hm, yksi ehk' ois. Sana taitaa katumuksen polkua neuvoa kaitaa. Mut en muista, eik' ole kirjaa mulla, ei ketään, ken hyvällä ohjailulla vois metsän korvessa turvaksi tulla. — Katumus? Vuosia viedä se vois, läpi päästä se tie. Elon laihan se sois. Riko ensin, mi puhdast' on, vienoa, sorjaa, ja sitten palat liitä ja paikkaa ja korjaa? Palat viulun liimata voit, mut et kellon. Älä tallaa, jos tahtonet vihannaksi pellon. Mut valettahan oli se noita! Ei enää sitä iljetystä näy, ei kärsää, ei nenää! — Niin; silmään ei näy, mut mieleen ne palaa. Mua sisään ne seuraa, ne aatokset salaa. Ingrid! Ja ne kolme, jotka kummuilla juoksi! Nekin saapuuko ilkkuen, kiukuten luoksi? Tila niillekin täytyykö sylissä antaa, käsivarsilla hellien, kartellen kantaa? Ohi kierrä, poika; kätes vaikka se ois niinkuin pisin korvessa kuusi, ei riitä, niin karttaen häntä et kannella vois, ettei mene pulmusi puhtaus siitä. — No, kierretyks saan tämän tavallaan, ettei tule voitto, ei tappiokaan. Pois työntää ja unhoittaa ne on paras —
Menee muutamia askelia majaa kohti, mutta pysähtyy taas.
Tämän jälkeen sinne? Kuin merkitty varas! Perässä kaikki nämä peikot — ja palata? Puhuessa vaieta; tunnustaissa salata —-?
Heittää kirveen luotaan.
On juhla-aatto. Hänen luokseen käväisy, nyt, tilassa tässä, se ois pyhän-häväisy!
SOLVEIG ovessa.
Joko tulet?
PEER GYNT puoliääneen.
Ohi!
SOLVEIG.
Mitä sanot?
PEER GYNT.
Varro siellä. On tuotava taakka, ja on pimeä tiellä.
SOLVEIG.
Malta; ma autan; ma kuorman jaan.
PEER GYNT.
Ole siellä! Kaiken ma kantaa saan.
SOLVEIG.
Mut älä ole kauan!
PEER GYNT.
Voi työtä se tuottaa; kauan tai vähän, — saat vuottaa.
SOLVEIG nyökkää hänen jälkeensä.
Niin, vuottaa!
PEER GYNT poistuu metsäpolulle. Solveig jää katsomaan oven avoimesta yläpuolikkaasta.
* * * * *
Åsen tupa. Ilta. Pysty valkea palaa ja valaisee takassa. Kissa tuolilla sängyn jalkopäässä.
ÅSE makaa sängyssä ja hapuilee levottomasti peitonpäällystä.
ÅSE.
Miten viipyy hän viipymistään! Hyvä luoja, jos jääkin pois! En saa sanan viejää mistään; ja niin paljon virkkamist' ois. Niin äkkiä siis! Niin niukka jäi aika! Ken arvasikaan? Oh, kunpa en liian tiukka minä hälle ois ollut vaan!
PEER GYNT tulee.
Hyv' iltaa!
ÅSE.
Palkitse, luoja! Rakas poikani, saavuithan siis! Miten tohditkin? Hengen suoja kun on kielletty!
PEER GYNT.
Hengestä viis! Teki vain nyt mieleni tietää, miten täälläkin jaksetaan.
ÅSE.
Niin, Karin nyt hävetä sietää; ja ma rauhassa lähteä saan!
PEER GYNT.
Mitä? Lähteä? Minne hoppu muka sulla on mennä noin?
ÅSE.
Ah, Peer, jo on läsnä loppu; jo tilini tehdä voin.
PEER GYNT väänteleikse ja käy pitkin permantoa.
Nyt vasta se vaikea alkaa; — sitä pakoon _siell'_ oli tie —! Sun kylmäkö kättä ja jalkaa?
ÅSE.
Niin, Peer; liki päätös lie. — Kun murtuu silmäni multa, niin hiljaa ne umpeen luo. Ja toimita arkku, mut, kulta, hyvin kaunis; se mulle suo! Ei, sehän on totta —
PEER GYNT.
Älä noista nyt haasta; viel' aikaa on!
ÅSE.
Niin, niin.
Katselee levottomasti ympäri tupaa.
Se on niiden moista! Näin ryöstivät kartanon.
PEER GYNT väännähtäen.
Joko taas?
Tylysti.
Mun on syyni se piina. Sitä hokea kelpaa kai!
ÅSE.
Sun? Ei, se sen-vietävä viina kovan onnesi aikaan sai! Olit, rakkaani, silloin päissäs, et tiennyt, kun teit sen työs; ja peuralla kiidättäissäs pääs pyörään jo kai kävi myös.
PEER GYNT.
No niin, koko juttu heitä! Älä hautele harminas! Nyt kaiken, mi painais meitä, me säästämme — tuonnemmas.
Istuutuu sängynlaidalle.
Niin, äiti, nyt saamme haastaa, mut vain, mitä tuuli tuo. Pois kaikki, mi mieltä raastaa ja vaivaa, varjoa luo! — Kukas tuossa on kykkeröisin, jos ei mirri, — viel' elää mies!
ÅSE.
Niin kummailee se nyt öisin; ain' enne se totta ties!
PEER GYNT toisaalle kääntäen.
Mitäs kuuluu kylälle täällä?
ÅSE hymyillen.
Tytär jossain, ne juttelee, muka metsiin ois menopäällä —
PEER GYNT nopeasti.
Mads Moen miten viihtynee?
ÅSE.
Tytär ei muka huoli, vaikk' karvaat kyll' itkut on vanhusten. Menes käymään siellä; — ehk' arvaat sinä, Peer, mikä auttais sen —
PEER GYNT.
Mut seppä, kuink' on sen laita —?
ÅSE.
Sepän heittiöst' ole vait! Se eiköhän paremmin maita, nimi tuon tytön, tiedät kait —
PEER GYNT.
Ei, äiti, nyt saamme haastaa me vain, mitä tuuli tuo. Pois kaikki, mi mieltä raastaa ja vaivaa, varjoa luo! Jano onko? Tuonko ma juomaa? Paha kai suu on koukussa noin? Sama sänky — sit' enkös huomaa! — jossa piennä ma piehtaroin! Sitä muistatko, kun tulit illoin sen jalkoihin istahtain, minut vaipalla peitit, — kas silloin minä satuja kuulla sain!
ÅSE.
Ja nuo reki-leikit kahden, isäs mennessä retkilleen! Oli lattia jäänä lahden, ja peitto ryijynä reen.
PEER GYNT.
Niin, mut paras kaikesta tuosta oli, äiti, — muistatko sen — hepat oivat, ne osasi juosta —
ÅSE.
Kysy vielä! No, kuinkas en —? Minä Karilta vain — mitäs muuta rahipölkylle mirrin toin —
PEER GYNT.
Ja linnaan lännemmäs kuuta, itäpuolelle päivänkoin, hei, Sooria-Moorian linnaan vei valjakko vaahtosuu mait', ilmoja, kannustinnaan sun noutamas kyynärpuu.
ÅSE.
Seväll' istuin ma, ohjissa siellä —
PEER GYNT.
Niin, niin; hevot lentää sai; ja myötään sä käännyit tiellä ja kysyit, kylmikö vai —? Ole siunattu, ain' oli sielus toki hellä, sun häijylään —! Mitä voihkit?
ÅSE.
Niin kova on pielus. Rupes selkääni särkemään.
PEER GYNT.
Minä kohennan; koitahan, oisko nyt helpompi maata. Kas noin!
ÅSE levottomasti.
Ei, Peer, pois mielisin!
PEER GYNT.
Poisko?
ÅSE.
Niin, kovin jo halavoin.
PEER GYNT.
Älä nyt! Vedä peittoa ylle. Tähän jalkopäähän mä jään. Ja nyt seikkojen sepittelylle, sill' ilta me lyhennetään.
ÅSE.
En saa minä rauhaa rinnan; kun postillan toisit vaan!
PEER GYNT.
Pidot Sooria-Moorian linnan on prinssin ja ruhtinaan. Sinut vien yli nummien; lepää vain vällyissä siinä niin —
ÅSE.
Rakas Peer, pois eikö ne epää?
PEER GYNT.
Ei! Kumpikin kutsuttiin!
Heittää nauhan tuolin ympäri, jolla kissa makaa, ottaa kepin käteensä ja istuu ajosille sängyn jalkopäähän.
Hei, Musta, muutappas jalkaa! Vilu eihän sull', äiti, lie? Niin, niin; eri vauhti alkaa, sen tuntee, kun Virma vie!
ÅSE.
Rakas Peer, mitä kuulen? On kuin mikä sois —?
PEER GYNT.
Ajokulkuset vaan!
ÅSE.
Miten kaikuu se vankuin ja vonkuin!
PEER GYNT.
Yli vuonon nyt kuljetaan.
ÅSE.
Mikä pauhu ja kohina kumma? Se niin mua hirvittää!
PEER GYNT.
Vain nummen kuusikko tumma soi tuulessa. Rauhaan jää!
ÅSE.
Mikä välke? Mi metsänrinnan noin saa tulen-säkeniin?
PEER GYNT.
Näet portit ja ikkunat linnan. Ne tanssii, kuuletko?
ÅSE.
Niin.
PEER GYNT.
Pyhä Pietari portilla näyttää jo tietä —
ÅSE.
Ja tervehtää?
PEER GYNT.
Hyvin syvään, ja maljan täyttää, tuo viiniä virkistävää.
ÅSE.
Myös kakkuja tuoko?
PEER GYNT.
Kantaa täpötäytenä tarjoimet! Ja ruustinna-vainaa antaa sulle kahvit ja leivokset.
ÅSE.
Mekö yhteen siell' ihan totta?
PEER GYNT.
Niin usein kuin tahdot ja suot.
ÅSE.
Mihin riemuhun ansiotta, rakas Peer, minut raukan tuot!
PEER GYNT läjähyttäen ruoskaa.
Hei, Musta, muutappas jalkaa!
ÅSE.
Kun et vain aja eksyksiin?
PEER GYNT läjähyttää taas.
Täm' on lavea tie.
ÅSE.
Mua alkaa jo matka raukaista niin.
PEER GYNT.
Näen linnan jo: vain lyhyt hetki, niin saavut.
ÅSE.
Siis levähtää voin silmät ummessa. Retki sun turviis, poikani, jää!
PEER GYNT.
Hei, Virma, varsani, juokse! Sitä tungosta! Pyrkijät nuo nekös sullotut portin on luokse! Peer Gynt nyt äitinsä tuo! Pyhä Pietari, — tottako kuulen? Muka äitiä päästäis et? Moist' eukkoa kauan, ma luulen, haet, ennenkuin löytänet! Se ei mitään, jos minut estit; saa kääntyä portilta tie. Suurkiitos, jos suodaan kestit; hyvä ilmankin lähteä lie. Tein kaskuja, ettei riitä piru saarnastuolissakaan; kanaks äitiä haukuin siitä, kun kaakotti toisinaan. Mut hälle täys arvo te suokaa, miten parhaiten kohdelkaa! Nykypäivisin verroille tuokaa, jos lie ketä parempaa! — Ho-hoo; tuoll' on Isä-Luoja! Pyhä Pietari, nyt sun vie —!
Syvällä äänellä.
"Jätä pehtorin-elkesi nuo ja emo Åselle anna tie!"
Nauraa ääneen ja kääntyy äitiinsä päin.
Mitäs sanoin, vai tiekö ei aukeis! Jokos nyt, jo ne pokkuroisi —
Pelästyneenä.
Miksi katsot, kuin silmäsi raukeis? Taju onko sult' aivan pois —?
Menee päänpuolelle.
Älä tuijota noin, emo kulta, puhu; Peer, oma poikas oon!
Tunnustelee varovasti hänen otsaansa ja käsiään; sitten hän heittää nauhan tuolille ja sanoo hillityllä äänellä:
Vai niin! — Ajo päättyi sulta! Hepo, joudat jo heinikkoon.
Sulkee hänen silmänsä ja kumartuu hänen ylitseen.
Ota kiitos nyt hellinnästä, jota piennä kuin suurna koin! — Mut kiitä myös kiittämästä —
Painaa poskensa hänen huuliansa vasten.
Oli kyydistä tuo; kas noin!
PEER GYNT
131
TORPPARIN VAIMO tulee.
Mitä? Peer! No, nyt huoleen ja vaivaan apu saatihin raskaimpaan! Miten nukkuu hän, isä taivaan — — — vai —?
PEER GYNT.
Hys; hän ei nousekkaan!
Kari itkee ruumiin ääressä. Peer Gynt kävelee kauan ympäri tupaa; viimein hän pysähtyy vuoteen ääreen.
PEER GYNT.
Emo toimita pyhään santaan. Pois pyrkiä täältä nyt saan.
VAIMO.
Hyvin kauaskin?
PEER GYNT.
Meren rantaan.
VAIMO.
Niin kauas!
PEER GYNT.
Ja kauemmas vaan.
Menee.
NELJÄS NÄYTÖS.
Marokon lounaisrannikolla. Palmumetsä. Katettu päivällispöytä, auringonsuoja ja ruokomattoja. Kaueinpana lehdossa riippuverkkoja. Ulkona rannasta huvialus, jolla on Norjan lippu ja Ameriikan tähtilippu. Rannassa laivavene. Aurinko on laskemassa.
PEER GYNT. pulska keski-ikäinen herra hienossa matkapuvussa, kultalornjetti rintapielessä, istuu isäntänä pöydän ääressä, MR. COTTON, MONSIEUR BALLON sekä herrat v. EBERKOPF ja TRUMPETERSTRÅLE lopettelevat ateriaansa.
PEER GYNT.
Siis, herrat, juokaa, nauttikaa! Se luotujen on luonto syvin. Ei mennyt palaa, muistaa saa, ja poiss' on poissa. — Tehkää hyvin!
TRUMPETERSTRÅLE.
Gynt veljen kunnia ja kiitos!
PEER GYNT.
On raha, kokki, Stewart liitoss', en yksin minä —
MR. COTTON.
Very well, jää siis velka kiittää niitä neljää!
MONSIEUR BALLON.
Monsieur, teill' aisti, tahti on, mi nykyisin on harvinainen noin eläjillä en garçon, — kuin sanoisinkaan —
V. EBERKOPF.
Siinto selkeä vapaata hengen näkörantaa, maailmankansalaisuuskantaa, on katse pilvet puhkovainen, min tiell' ei ahtaan luulon telkeä, tajunnan korkeamman juonne, elämän taitoon alku-luonne vihitty, huippu trilogiian. Monsieur, niin tarkoititte kait?
MONSIEUR BALLON.
Kenties; noin kauniilt' ei se varsin soi meikäläisin kielenparsin.
V. EBERKOPF.
Pah! Onkin jäykkä kieli liian. — Mut ilmiön jos syyt ja lait käy - etsimään — Niin syy on tuttu. Syy on, ett' olen naimaton. Niin, hyvät herrat, selvä juttu! Mi miehen kutsumus? Ma vastaan: ain' _itses_ ole ainoastaan! Vain _itseäs_ ja _omaas_ hoida! Mut voitko, jos sun saaneet on muut kuormajuhdaks satuloida?
V. EBERKOPF.
Vaan moinen itse-itsen-vuoksi sotansa maksoi maar —
PEER GYNT.