Part 1

AMURINMAAN RETKI

Suomalainen kommunismin koe

Tositapausten mukaan kertonut F. H. B. Lagus

Kuvitettu

Porvoossa Werner Söderström osakeyhtiö

Werner Söderström osakeyhtiön kirjapainossa Porvoossa 1925

[Kuva: Suomalaisen retkikunnan jäsenet. *Ylimmässä rivissä:* Schoultz, Wickholm, Hakkarainen, Beckström, Tennberg, Engblom ja A. Federley. *Toisessa rivissä:* Rosenström, Eriksson, Grönberg, Falcken, Åberg, Grönstrand, Walldén, Polén, Stjerncreutz, Östman, W. Federley, H. König. *Alimmassa rivissä:* V. König, Mickelson, Jakobsén, Fridolf Höök, Hjalmar Höök, K. F. Nilsson, J. Söderhjelm ja Wetterhoff (joka seurasi matkustajana).]

Sisällys:

Alkulause I. Lähtö kotimaasta II. Lähtö Bremerhavenista III. Myrskyä paossa IV. Lähtö Atlantille V. Trinidad VI. Juomavettä saadaan — Hyväntoivonniemi VII. Intian valtamerellä VIII. Kiinan vesillä IX. Amurinmaa X. Uudisasuntola perustetaan XI. Valaita pyydystämässä XII. Yhtiön hajoittaminen. — Yhtiömiesten myöhempiä vaiheita XIII. Metsästysretkiä XIV. Yhtiömiesten hajaantuminen XV. Tiikereitä XVI. Naapurien sovinto rikkoontuu XVII. Kullankaivajia XVIII. Kullanetsijäin kotiintuliaiset XIX. Vainajien muistoksi XX. Retkikunnan viimeisen jäsenen paluumatka Suomeen

ALKULAUSE

1860-luvun loppupuolella oli Suomessa useita katovuosia peräkkäin. Niitä seurasivat kova nälänhätä ja kulkutaudit, jotka tekivät elämisen maassamme hyvin tukalaksi. Silloin Venäjän hallitus — tai oikeammin keisari Aleksanteri II — kuulutti kaikissa Suomen kirkoissa, että Amur-joen eteläpuolella olevassa Mandšurian maakunnassa oli tilaisuus saada hyvillä ehdoilla maata viljeltäväksi.

Seikkailuhalu ja rikastumisen toivo saivat monen suomalaisen innostumaan asiasta, ja silloin päätettiin muodostaa yhteinen retkikunta, joka purjehtimalla Afrikan ympäri pyrkisi Itä-Asiaan. Näistä siirtolaisista ja heidän vaiheistaan kerrotaan tässä kirjassa, ja kertomus perustuu kahden mukanaolleen suullisiin kuvauksiin ja kirjallisiin muistiinpanoihin.

Toinen näistä oli valokuvaaja _C. J. Schoultz_, johon tutustuin hänen palattuaan takaisin kotimaahan. Hänen kertomuksensa siirtolaisten vaiheista ja hänen omista elämyksistään olivat minusta suuresti mielenkiintoisia. C. J. Schoultzin kuoltua, lokakuun 31 päivänä 1923 Turussa, löysivät vainajan perilliset hänen papereittensa joukosta Amurin-retkeä koskevat muistiinpanot ja luovuttivat ne hyväntahtoisesti minun käytettävikseni. Ne ovat hajanaisia muistelmia, joita olen täydentänyt kuulemieni kertomusten avulla ja liittämällä niihin erään toisen siirtolaisen, nimittäin insinööri K. F. Nilssonin kuvauksia, saatuani hänen suosiollisen myöntymyksensä.

Insinööri _K. F. Nilsson_ on myöskin palannut Suomeen ja lienee tätä nykyä ainoa elossa oleva Amurin retkikunnan jäsen. Hän on kirjoittanut siirtolaisten toimista ja vaiheista kertomuksen, jonka maantieteellinen aikakauslehti _Terra_ on ruotsinkielisenä julkaissut. Kirjoittajan omalla kustannuksella on siitä ilmestynyt jälkipainos nimellä: _En emigrants minnen från Amurbolagets expedition, av K. F. Nilsson_, painettu Mercatorin kirjapainossa Helsingissä vuosina 1922—23. Kirjakaupoissa sitä tuskin lienee saatavana.

Näiden molempien siirtolaisten kuvaukset täydentävät toisiansa ja perustuvat luotettaviin tositapauksiin. Niihin olen vielä liittänyt muiltakin tahoilta saamiani tietoja, joiden pohjana on myöskin asianomaisten omat kokemukset. Niin vaihtelevia ja kirjavia kuin nämä kuvaukset ovatkin, ei niissä ole ainoatakaan tekaistua juttua eikä mielikuvituksen tuotetta, vaan sisältävät ne pelkkää totta, ja tarjotaan luettavaksi niille, joita huvittaa tutustua suomalaiseen yritteliäisyyteen. Kenties nekin, jotka harrastavat nykyajan yhteiskuntaolojen parantamista eivätkä muuten kiinnitä huomiotaan seikkailukirjoihin, voivat pitää kiintoisana kertomusta sivistyneiden suomalaisten yrityksestä toteuttaa käytännössä kommunistisia periaatteita.

Niin tärkeä yritys kuin suuren uudisasuntolan perustaminen ansaitsee kyllä huomiota. Vaikka yritys ei joka suhteessa onnistunutkaan, ovat suomalaiset kuitenkin siinä kunnostautuneet ja antaneet hyvän esimerkin muille kansoille. Mielestäni on kansalaistemme velvollisuus säilyttää yritykseen osaaottaneiden maamiestensä muisto.

Sen vuoksi toivon tälle kirjalle leviämistä kirjallisuutta lukevan yleisön koteihin.

Tekijä.

I. LÄHTÖ KOTIMAASTA

Lukija arvatenkin tietää, että suomalaisia on joukoittain siirtolaisina asettunut Amerikkaan; onhan siellä yliopistoa vastaava Suomi-synodi, ja ilmestyyhän Pohjois-Amerikassa useita suomenkielisiä sanomalehtiäkin. Jotenkin yleiseksi on myös tullut tieto siitä, että Venäjän vallan aikana suurten rikosten tekijöitä, murhamiehiä, ryöväreitä ja muita heidän vertaisiansa Suomessakin tuomittiin joko suorastaan karkoitettaviksi Siperiaan tai lievennettiin kuolemantuomio Siperiaan karkoitukseksi. Nuo karkoitetut menivät naimisiin Siperiassa, ja heidän lapsistaan on karttunut väestöä useihin laajoihin ja väkirikkaihin kyläkuntiin Länsi-Siperiassa, jossa he ovat pysyneet erillään yhtymättä tai sekaantumatta venäläisiin ja Siperian muihin kansoihin. Pastori _Johannes Granön_ kirjoittamasta kirjasta samoin kuin tohtori _Kai Donnerin_ julkaisemista teoksista saa huvittavia tietoja noista kansalaisistamme, jotka kotimaasta eristettyinä kuitenkin ovat Siperiassa säilyttäneet suomalaiselle kansallisuudelle kuuluvia ominaisuuksia. Satoja suomalaisia koteja on Siperiassakin, joissa asukkaat tosin ovat jääneet jäljelle kotimaan kansalaisista sivistyksessä ja lukutaidossa, mutta luultavasti eivät kuitenkaan vaihtaisi siellä olevia lapsuutensa koteja heille tuntemattomiin oloihin Suomessa.

Harvat lienevät ne suomalaiset, jotka tietävät jotakin eräästä suomalaisten alkuun panemasta vapaaehtoisesta uudisasuntolahankkeesta Itä-Aasiassa. Ennenkuin sen muisto vaipuu unholan yöhön, kerron siitä kahden viimeiseksi elossa olleen retkikunnan jäsenen suullisten kertomusten ja kirjallisten muistiinpanojen mukaan.

Venäjän keisarikunta oli pitkien ajanjaksojen kuluessa laajentanut aluettansa, kunnes se ulottui Tyynen meren rannoille, vieläpä tämän ison valtameren toiselle puolellekin Pohjois-Amerikan rannikolle. Olihan koko suuri Alaskan maakunta ja siihen kuuluva saaristo julistettu Venäjään kuuluvaksi. Siellä Sitka-nimisellä saarella vaikutti lähetyssaarnaajana intiaanien keskuudessa pastori Uno Cygnaeus, josta myöhemmin tuli Suomen kansakoululaitoksen perustaja ja ensimmäinen järjestäjä.

Jo muutamia vuosia sitä ennen oli Venäjän hallitus tehnyt Kiinan hallituksen kanssa sopimuksen molempain valtakuntain rajojen uudesta järjestelystä, jotta rajat tulisivat selvemmiksi. Venäjä antoi Kiinalle laajan kappaleen asumatonta erämaata, ja Kiina luovutti tässä vaihtokaupassa metsäseutua, joka oli siellä täällä vähän asuttua. Valtakuntain välillä tehdyssä sopimuksessa määrättiin Amur-joen yläjuoksu Venäjän ja Kiinan väliseksi selväksi ja luonnolliseksi rajaksi. Itäinen Mandšuria jäi Venäjälle.

Se metsäseutu, jonka Kiina luovutti Venäjälle, sijaitsee yhtä kaukana etelässä kuin Tonavan seudut Keski-Euroopassa ja on sekä viljelyskelpoisuudeltaan että ilmanalan ja kasvillisuuden puolesta Keski-Eurooppaan verrattava. Metsissä kasvaa tammia, pyökkejä ja muita jaloja puulajeja. Hedelmäpuut ja monenlaiset viljalajit menestyvät oivallisesti, kun vain on maan muokkaajia. Viiniköynnös kasvaa viljelemättäkin. Talvipakkasista ja halloista ei ole suurempaa haittaa. Mutta maa oli silloin suurimmaksi osaksi asumatonta, metsänelävien vallassa.

Tänne Amur-joen suun eteläpuolella olevaan seutuun tahtoi Venäjän hallitus saada eurooppalaisia uudisasukkaita ja suomalaisiakin sinne ahkerasti houkuteltiin. Heille luvattiin monenlaisia etuja. Maata saisi jokainen niin paljon kuin halusi aivan ilmaiseksi, kun vain ryhtyisi sitä viljelemään. Suomen kirkoissa luettiin tuon tuostakin julki korkean esivallan tiedonannoista, mitä kaikkea hyvää saisi omaksensa, kun vain siirtyisi asumaan Amurin seuduille. Viimein tuli Amurinmaa Suomen asukkaiden mielikuvituksen avulla merkitsemään samaa kuin jokin kaukainen onnela, jossa rikkauksia saisi niin paljon kuin halutti, kun vain meni niitä ottamaan.

Tampereen kaupungissa laajennettiin niihin aikoihin tehdasliikettä ja uusille työläisille, jotka maaseuduilta siirtyivät Tampereelle ansaitsemaan tehtaissa toimeentuloansa, annettiin rakennustontteja kaupungin silloisen alueen luoteispuolisessa ulkosyrjässä. Sitä tehdastyöläisten asumaa aluetta, missä kotimaan rajojen sisällä työnteolla ja ahkeruudella löysi onnensa, ruvettiin nimittämään Amurinmaaksi, ja olen kuullut sitä nimitystä vieläkin käytettävän.

Mutta se oikea Amurinmaa Itä-Aasiassa oli niin hirveän kaukana — aivan maapallon vastakkaisella puolella. Matka Siperian halki sinne asti oli silloin niin vaivalloinen, etteivät lujatkaan metsämiehen voimat kestäneet sitä yhtä mittaa vaeltaa. Matka merta myöten Atlantin, Intian meren ja Tyynen valtameren kautta veisi monta vaivalloista kuukautta, lukemattomat vaivat ja meritaudit saisi kärsiä vielä lisäksi. Jos joku oikein kauhea rikoksentekijä tuomittiin vietäväksi elinkautiseen rangaistukseen Itä-Siperiaan sotaväen kuljettamana, niin hän joutui niin kauaksi omasta maasta, ettei ikänä häntä kuu kuullut eikä päivä nähnyt. Sellainen oli yleinen käsitys Suomessa, sillä tuskin silloin oli vielä ajateltukaan rautatietä Siperian kautta noille kaukaisille seuduille. Tuskin lienee rautatietä ollut Venäjälläkään rakennettu kauemmaksi kuin Moskovaan asti. Suezin kanavaa ei myöskään ollut merimatkaa lyhentämässä.

Mutta suomalaisia viettelivät kaukaisen Amurin seudun rikkaudet ja heidän oma luontainen seikkailunhalunsa. Kun vielä lisäksi tulivat kotimaassa monet katovuodet, nälkä ja kallis aika, niin monen mielessä syntyi ajatus lähteä koettamaan onneansa tuolla kaukana itäisellä maalla.

Asian miettiminen johti siihen mielipiteeseen, että yhteisenä joukkona oli sinne lähdettävä, toinen toisensa turvissa, sillä yksinäisen siirtolaisen olisi hukka perinyt. Ja kun halu onnen etsimiseen oli kasvanut suureksi ja kehittynyt vakavaksi päätökseksi, niin ryhdyttiin toimeen. Kuulusteltiin, ketkä olivat halukkaita lähtemään mukaan, jotta saataisiin neuvotella yhteisestä matkasta, keinoista, johtomiehistä j. n. e.

Halullisia matkalle lähtijöitä ilmestyi monelta haaralta, niiden joukossa sellaisiakin, jotka merenkulkijoina olivat liikkuneet siellä päin. Johan siihen aikaan suomalaisia oli purjehtinut kaikilla merillä ympäri koko maapallon.

Kun Mandšuria oli joutunut Venäjän valtaan, pidätettiin sen eteläosista muutamia seutuja keisarillisen suvun perintömaiksi ja näiden maiden kuvernööriksi nimitettiin suomalainen mies, valtioneuvos Harald Furuhjelm, jonka seurassa oli erilaisissa viroissa useita muita suomalaisia, ja sitä paitsi oli hänen alueellensa muuttanut kymmenkunta suomalaista perhettä uudisasukkaiksi.

Tiedot, jotka oli saatu niiden seutujen rikkaudesta, valaiden ja hylkeiden runsaudesta meressä, kalojen paljoudesta joissa ja rannikoilla, maan hedelmällisyydestä ja jalojen metallien sekä metsän riistan runsaudesta, innostuttivat useita sinne lähtemään onneansa koettamaan, ja niin muodostui syksyllä v. 1868 Helsingissä yhtiö, joka ryhtyi tuumasta toimeen. Tätä innostusta kiihdytti varsinkin eräs nuori 30-vuotias, toimekas ja Tyynellä merellä valaiden pyynnissä liikkunut merikapteeni, joka tunsi maat ja vesistöt siellä.

Kun oli yhtiölle sepitetty säännöt, jotka olivat laaditut täydellisesti kommunististen periaatteiden mukaan, liittyi yhtiön jäseniksi yhteensä 26 henkilöä. Nämä oli valittu silmällä pitäen monipuolisia taitoja ja kykyjä. Luettelo yhtiön jäsenistä oli seuraava:

_Fridolf Höök_, merikapteeni, noin 30-vuoden ikäinen, Tyynellä merellä ennen purjehtinut, älykäs ja kokenut, toimellinen ja seikkailunhaluinen mies otettiin yhtiön johtajaksi.

_N. Jakobsén_, merikapteeni.

_Hjalmar Höök_, meriväen luutnantti, virkavapautta nauttiva, edellämainitun merikapteenin veli.

_Mickelson_, tynnyrintekijä, oli aikaisemmin ollut mukana valaan pyynnissä ja oli nainut mies, rakennusmestari.

_J. Söderhjelm_, ylioppilas.

_Wilhelm König_, syntyjään saksalainen, ravintolan viinuri.

_K. F. Nilsson_, koneinsinööri, naimisissa.

_Th. Rosenström_, kauppa-apulainen.

_A. Grönberg_, merimies, entinen apteekin oppilas.

_Åberg_, koulunkäynyt maanviljelijä.

_Grönstrand_, entinen kaartin pataljoonan aliupseeri, muurari, nainut mies.

_Aksel Walldén_, proviisori, nainut mies.

_Leo Polén_, aseseppä.

_Aleksander Stjerncreutz_, ylioppilas.

_Victor Federley_, maisteri.

_Herman König_, puutarhuri.

_Eriksson_, maanviljelyskoulun käynyt maanviljelijä.

_E. Falcken_, farmaseutti.

_A. Östman_, laivan rakennusmestari, nainut mies.

_Wickholm_, seppä.

_Pietari Hakkarainen_, nahkurin sälli, nainut.

_Beckström_, laivan kirvesmies.

_Engblom_, entinen aliupseeri, puuseppä.

_Alfred Federley_, maanviljelijä.

_Tennberg_, turkkuri.

_C. J. Schoultz_, farmaseutti.

Näistä 26:sta yhtiön jäsenestä oli siis 6 naimisissa, toiset naimattomia.

Kun edellä luetellut henkilöt olivat liittyneet yhtiöön jäseniksi, kirjoittivat he nimensä niiden sääntöjen alle, jotka sitä ennen oli laadittu, ja sitoutuivat niitä noudattamaan. Säännöt velvoittivat jokaisen yhtiön jäsenen vastuunalaiseksi, yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta.

Yhtiön päätarkoituksena oli Mandšurian eteläosaan perustaa uudisasuntola, jossa harjoitettaisiin maanviljelystä, metsästystä ja kalastusta, mutta tärkeimpänä osana toiminnasta olisi Tyynen meren pohjoisosissa pyydystää valaita, hylkeitä sekä turkiseläimiä, erittäinkin merisaukkoja ja erästä hyljelajia, jota hienon turkkinsa vuoksi pidetään arvokkaana. Tuon hyljelajin nahkaa sanotaan merimajavan nahaksi, vaikka itse elukka ei olekaan mikään majava. Venäläiset nimittävät sitä nimellä kotik ja eläintieteessä sitä sanotaan merikarhuksi (Otaria ursina). Turkiskauppiaat nimittävät sen nahkaa seal-bisamiksi.

Mitä yhtiö ansaitsisi turkisnahkojen, hylkeenrasvan ja valaiden traanin sekä valaanluiden myymiseltä, olisi osakkaille jaettava edeltäkäsin tehdyn taksan mukaan. Johtajahenkilöt saisivat suuremman taksan jälkeen runsaamman osan, mutta muut yhtiön jäsenet kukin osansa tasan jaettuna.

Yhtiön johtokunta oli vuosittain valittava yleisellä äänestyksellä, mutta menomatkalla piti kaikkien totella laivan kapteenia, joksi valittiin kapteeni Fridolf Höök.

Näin muodostettu yhtiö perustui kokonaan kommunistisiin tai sosialistisiin periaatteisiin, ja kun suurin osa yhtiön jäsenistä oli sivistyneitä henkilöitä, niin luottaen toinen toisiinsa toivottiin, että yhtiöllä olisi hyvä menestys.

Kun suurin osa yhtiön jäsenistä oli aivan tottumattomia merimiesten toimiin, palkattiin neljä merimiestä laivan kuljettamiseen; lisäksi saatiin mukaan vielä viisi kasvavaa poikaa, jotka piti kasvatettaman ja opetettaman valaiden pyyntitoimiin, ja vielä neljä nuorta tyttöä naimisissa olevien avuksi. Tytöt oli Helsingin köyhäinhoitohallitus jättänyt yhtiön huostaan ja heitä pidettiin perheisiin kuuluvina ja kohdeltiin niiden jäseninä.

Mukana seuraavien alaikäisten menestyksestä olivat yhtiön jäsenet yhteisesti vastuunalaisia.

Yhtiön jäsenten mukana seurasivat sitäpaitsi vielä matkustavaisina Itä-Aasiaan asti: kauppias Ernst Kellgren ja agronomi Ernst Wetterhoff. Matkalle lähtijöitä oli kaikkiansa 50 henkilöä, kun otettiin lukuun yhtiömiesten vaimot ja lapset.

Kun yhtiö oli saatu muodostetuksi, valittiin viisijäseninen toimikunta ensimmäiseksi vuodeksi. Toimikunnan jäseniksi tulivat: kapteeni Fridolf Höök, toimeenpanevaksi johtajaksi; proviisori A. Walldén kirjanpitäjäksi ja varastonhoitajaksi, maisteri V. Federley sihteeriksi, maanvilj. Åberg tarkastajaksi ja ent. työvouti Eriksson työnjohtajaksi.

Heti sen jälkeen valtuutettiin kapteeni Höök yhtiön puolesta matkustamaan Pietariin sekä siellä hankkimaan yhtiölle rahalaina. Juuri silloin oli Itä-Siperian kuvernööriksi nimitetty valtioneuvos Harald Furuhjelm, joka yhdessä kreivi Stenbockin kanssa toimitti suomalaiselle yhtiölle keisarillisten perintömaiden rahastosta 30 000 hopearuplan suuruisen lainan, jotta yhtiö saisi hankkia oman laivan. Valtioneuvos Furuhjelmin avulla onnistuikin kapteeni Höökin helposti hankkia tuo tarpeellinen rahasumma. Samalla luvattiin yhtiölle laaja alue viljelyskelpoista maata oman valinnan mukaan Amurin piiristä ainaisiksi ajoiksi ja aivan ilmaiseksi, sekä sen lisäksi täydellinen verovapaus 40 vuodeksi. Yhtiön jäsenille ja heidän lapsillensa myönnettiin myös täysi vapautus sotapalveluksesta.

Heti rahat saatuaan lähti kapteeni Höök Saksaan, ja Bremerhavenissa hän sai ostaa 40 000 frangin hinnasta tammesta rakennetun, tosin vanhan, mutta vielä täysin lujan ja merikelpoisen, 240 tonnia kantavan prikin, joka huolellisesti varustettiin valaanpyyntiä varten ja johon hankittiin kaikkinaisia tarpeita edessä olevaa pitkää matkaa ja uudisasutusta varten.

Matkan ohjelmaksi suunniteltiin, että yhtiömiehet oman valinnan mukaan jakautuisivat kahteen ryhmään: toinen työskentelisi maalla, toinen merellä. Seutu, johon asetuttaisiin asumaan, valittaisiin perille tultaessa Vladivostokin ja Nahodkan väliltä, mikä olisi edullisin ja mukavimmalla paikalla. Jokainen uudisasukas saisi siellä Venäjän hallitukselta kymmenen desjatinaa maata omaksensa. Kaikki yhteiset yritykset ratkaistaisiin äänestyksellä ja enemmistön päätöstä olisi kaikkien totteleminen. Lainaksi saadusta rahasta sitoutuivat kaikki yhtäläiseen edesvastuuseen, kumminkin sillä välipuheella, että jos yhtiömiesten luku vähenisi, niin jäljelle jääneiden vastuunalaisuus lisääntyisi. Tärkeä määräys oli, että kaikki olivat yhteisesti vastuunalaiset yhden ja yksi kaikkien puolesta. Yhtiön jäsenet sitoutuivat myös tottelemaan valitsemiansa luottamus- ja johtomiehiä. Muutoin oli jokaisella samanlaiset oikeudet ja velvollisuudet, eikä kukaan saanut kieltäytyä tekemästä mitä työtä ikinä hänen suoritettavakseen määrättäisiin.

Lokakuun puolivälissä 1868 olivat kapteeni Höök (laivan päällikkö), kapteeni Jakobsén (ensimmäinen perämies) sekä tynnyrintekijä Mickelson (laivan salvumies) lähteneet Bremerhaveniin laivan kauppaa tekemään ja sitä varustamaan yhtiön tarkoituksia vastaavalla tavalla. Laivaan hankittiin neljä valaanpyyntivenettä, valaanpyyntitarpeita, astioita, joihin koottaisiin traania, sekä muonavaroja kahdeksi vuodeksi. Kolmen viikon kuluttua olivat valmistukset niin edistyneet, että jäljelle jääneet yhtiömiehet saivat määräyksen lähteä mukaan avustamaan loppuvarusteluissa.

Lokakuun 30 p. 1868 matkalle lähtijät kokoontuivat yhteisille illallisille Helsingin Seurahuoneelle, ja seuraavana aamuna aikaisin iso ihmisjoukko tuli rantaan hyvästelemään tuttaviansa. Matkalle lähtevien astuttua höyrylaivaan lauloivat rannalle jääneet ylioppilaat Maamme-laulun sekä muita lauluja jäähyväisiksi. Monelle nämä jäähyväiset olivat viimeiset, sillä isänmaan rannikolta he lähtivät nyt ainaiseksi. He matkustivat pois joutuaksensa vieraalla maalla vierasten ihmisten kaivamaan hautaan, saamatta milloinkaan enää nähdä kotimaata ja omaisiansa. Jo nyt tuntui jokaisen sydämessä nousevan kaipaus kääntyä kotimaahan takaisin, mutta rohkeasti koetettiin sellaisia tunteita tukehduttaa. Kokoonnuttiin sellaisten henkilöiden seuraan, jotka kokivat leikinlaskulla poistaa koti-ikävän ja alakuloisen mielialan.

Useimmat yhtiömiehistä olivat toisillensa aivan vieraat ja omituiselta tuntui, että noista erilaisiin kansanluokkiin kuuluvista henkilöistä tulisi ystäviä ja veljiä. Matka höyrylaivalla Lyypekkiin kesti siihen aikaan tavallisesti 3 vuorokautta, mutta ankaran myrskyn takia saivat matkamiehet tällä kertaa kestää merimatkan vaivoja 8 vuorokautta, poiketen moniaita kertoja pahan sään pitoon hätäsatamaan Bornholmaan, Rügeniin ja Warnemündeen, kunnes hirmumyrsky oli mennyt ohi. Naisväki kärsi paljon meritaudista.

Heti Lyypekkiin tultua jatkettiin matkaa rautateitse Bremerhaveniin. Sitä ennen kuitenkin tapahtui miesten mönsträäminen laivamiehiksi, ja suurin osa tunsi mielipahaa siitä, että heidän piti valalla vakuuttaa kuuliaisuutta kapteenille. He taipuivat kuitenkin, kun kapteeni Höök huomautti, että monella ehkä ei olisi kylliksi kunniantunnetta totellaksensa kaikissa olosuhteissa pelkän lupauksen nojalla.

Marraskuun 26 p:nä olivat valmistukset edistyneet niin pitkälle, että miehistö muutti asumaan laivaan. Sitä ennen oli töiden aikana asuttu hotellissa. Miehistä oli nyt jokainen velvollinen tottelemaan kapteenia ja suorittamaan vahtipalvelusta laivassa. Vahti oli jaettu kahteen osastoon, ylihangan vahtiin ja alihangan vahtiin. Kumpaiseenkin kuului perämies ja kaksi matruusia. Laiva oli saanut nimen _»Imperator Aleksander II»_, ja sen välikansi oli rakennettu kahdeksi avaraksi salongiksi; toisessa asuivat poikamiehet, joille oli varattu 16 makuupaikkaa, toisessa salongissa oli ruokasali, kuusi hyttiä naineille ja erikoinen hytti tytöille. Perheellisillä oli kaikkiaan neljä lasta. Kannella olevassa kajuutassa asuivat laivan kapteeni, molemmat perämiehet, varusmestari ja molemmat matkustavaiset.

II. LÄHTÖ BREMERHAVENISTA

Miehistö oli harjoitellut laulelemaan oikein oivallista ja taiteellista merimieslaulua, joka houkutteli suuren joukon kuuntelijoita laiturille. Kun ankkuri nostettiin ja priki ohjattiin aukealle merelle, oli retkikunta antautunut meren ja oman voimansa huostaan. Purjeiden levittäminen tuulta ottamaan kävi oivallisesti, kun mukana oli muutamia oppineita merimiehiä. Mutta rannalla olevat saivat arvatenkin naurun aihetta nähdessään kuinka moniaat merimiehiksi mönsträtyt, mutta tuiki tottumattomat purjehtijat, juoksentelivat sinne tänne kuin päättömät kanat innostuneina auttamaan laivan liikkeelle saamisessa.

Hiljaisen tuulen puhaltaessa _»Imperator Aleksander II»_ liukui avoimelle merelle, ja jokainen oli iloissaan, että viimeinkin oltiin päästy liikkeelle ja omalla laivalla. — Schoultz kirjoitti lähdöstä:

»Itse puolestani en ollut ainoastaan iloissani, vaan oikein ylpeilin marssiessani laivan kannella merimiehen pusero ylläni ja 'syydvästi' päässä, kädet housujen taskuissa, ja yrittäen kaikin puolin käyttäytyä oikean merimiehen tapaan. Sillä nyt oli korkein ihanteeni olla oikea merimies ja olinhan minä jo melkoisesti kohottanut arvoani, kun olin ollut mukana mastonhuipussa irroittamassa purjeita auki. Sitä temppua ei moni meidän tovereistamme uskaltanutkaan tehdä.

Asuntomme oli verrattain mukava. Laivan peräpuolella välikannella oli salonki, josta mentiin kahdeksaan kajuuttaan, mitkä olivat varatut perheille ja tytöille. Etupuolella oli erityisellä alaskäytävällä varustettu isompi salonki järjestetty naimattomille miehille, jokaisella oma makuukojunsa molemmin puolin salonkia.

Keskellä salia oli pöytä ja molemmilla puolilla pöytää tekivät meidän arkkumme istuinten virkaa.

Valaistusta ei käynyt kehuminen. Pöydän yläpuolella riippui sinne tänne heiluen rautalankaisissa kannattimissa kolme pientä öljylamppua yksinkertaisinta lajia; niiden antama valaistus oli niin heikko, että niiden ääressä töin tuskin taisi lukea.

Pohjanmerellä kuljimme keinuen hiljaisella tuulella myötäisen puhaltaessa, joten meillä oli hyvästi aikaa pitää huolta mukavuudestamme, nimittäin jokainen oman kojunsa sisustamisesta. Kenellä oli kauneudenaistia ja käytännöllistä älyä, sai kojunsa siistiksi kuin nukkekaapin. Myöhemmin tuli tavaksi käydä vierailulla toistensa luona; mutta tietysti vain lähimpien samanmielisten ystäväin luona. Tämä tapahtui varsinkin nimipäivinä ja muissa juhlatilaisuuksissa. Silloin kehoitettiin vieraita istumaan vuoteelle mikäli tilaa oli ja tarjoiltiin jotakin hyvää, mitä yksityisessä varastossa oli säästettynä.

Muutoin oli koju sellainen paikka, johon syrjäinen ei saanut kajota.

Miten kauan saisimmekaan astuskella laivan kannella, ennenkuin saapuisimme perille matkamme päähän? Parin päivän purjehduksen jälkeen laiva kulki Doverin salmessa niin lähellä maata, että Englannin rannikon valkoiset liitukalliot näkyivät. Mutta sitten tuli tyven. Merivirta kuljetti laivaa takaisin koillista kohden pari kolme meripenikulmaa tunnissa, vaikka veden pinnalla ei voinut huomata laivan ollenkaan olevan liikkeessä. Rouvat olivat varsin iloissaan kauniista ilmasta; laivalla pantiin tanssiaisetkin toimeen, mutta kapteeni oli huonolla tuulella ja väitti, että tyveneen ilmaan oli naisväki syypää.

Tämä tyven oli vaan myrskyn aattoa, sillä tuuli kääntyi lounaaseen, tullen suoraan Atlantin aukealta ja kiihtyen yhä voimakkaammaksi rajuilmaksi, niin että laivan täytyi luovia reivatuilla märssypurjeilla päästäksensä ulos Englannin kanavasta. Silloin saatiin panna kaikki voimat liikkeelle sillä Scilly-saarten luona puhalsi täysi myrsky. Hyvää tahtoa ei puuttunut, mutta käsityöläinen ja maisteri seisoivat hetkisen aprikoiden, kun kapteeni huusi: »Ylös, pojat, reivaamaan prammipurjeita!» »Ei puuttunut myöskään voimakkaita käsiä ja väkeviä miehiä — kirjoittaa K. F. Nilsson — kun perämies huusi: »Kas nyt pojat, tarttukaa prasseihin ja kiristäkää ne paremmin hankatuulelle?» Perämiehen täytyi kuitenkin näyttää tietä, sillä me vielä erehdyimme trosseista. Ja kun pääsimme köysien päähän kiinni, niin sieppasimme viidentoista miehen voimalla ja kiskaisimme touvin poikki yhdellä tempauksella, sillä meiltä ei puuttunut hyvää tahtoa. Ja usein meitä varoitettiin vetämään taiten eikä käymään liian rajusti käsiksi. Usein sattui pikku kommelluksia ja hullunkurisia kohtauksia. Kun ruotusotaväen entisen vääpelin, joka ammatiltaan oli vaunumaakari ja oli tovereilta saanut majurin arvonimen, piti komennon mukaan kiivetä ylös purjeita reivaamaan, niin piteli hän järkähtämättä kiinni vanteista. Silloin yksi merimiehistä, joka tuli hänen avuksensa, mutta oli unohtanut hänen majurin arvonimensä, sanoi: »Amiraali tekee hyvin ja tulee alas; kyllä minä kiipeän ylös.» Ei kukaan tahtonut mielellään olla toisia huonompi, sillä usein sai kuulla: »mikä surkea raukka tuolla nyt kiipeilee?» Sellainen puhe loukkasi kunniaa. Mutta vähitellen kaikki totuimme merimiehen ammattiin ja siihen kuuluvia vaikeuksia kestämään.

Joulukuun alussa luovittiin Plymouthin edustalla reivatuin purjein taistellen lounaismyrskyjä vastaan. Joulukuun 6 päivän vastainen yö oli pahin myrsky, mikä kohtasi koko matkalla. Laivalla vallitsi tavaton surkeus: merikipeitä salongissa, sairaita laivan kannella; kuului naisten valituksia ja lasten parkua; laivan täytyi alinomaa kääntyellä toiselta kyljeltä toiselle ja aina tapahtui monenlaisia pikkuvahinkoja. Yhtä mittaa täytyi lokiliinalla ottaa selkoa laivan nopeudesta, luotilangalla tutkia meren syvyyttä, köysillä sitoa pölkkyjä ja tynnöreitä sekä muita esineitä, jotka laivan kallistuessa ja heiluessa olivat päässeet valloilleen ja kierivät sinne tänne laivan kyljeltä toiselle uhaten rikkoa reelingit ja kaikkityyni. ja sillävälin syöksyivät hyökyaallot yli kannen, niin että jokaisen piti varoa, etteivät laineet paiskaisi miestä mäsäksi laitaa vastaan tai heittäisi sen yli mereen.

Tämän elämästä ja kuolemasta käydyn taistelun aikana ei myöskään saatu mitään lämmintä ruokaa, sillä myrskylaineet olivat rikkoneet keittiön, niin että vesi tunkeutui sinne alinomaa.

Kuun pilkistäessä pilvien lomitse huomasi vahdissa oleva K. F. Nilsson suoraan keulan edessä Eddystone-majakan edustalla olevien salakarien ympärillä valkoiset vaahtokuohut sekä samalla majakkatornin tulen vilkkeen. Laivan päällystöllä ei ollut aavistusta siitä, että oltiin niin lähellä tulimajakkaa, joka ilmoittaa niin vaarallisen paikan läheisyyttä, vaan laivan luultiin kulkevan Atlantilla, aukealla ulapalla; mutta merivirta oli kuljettanut laivaa väärään suuntaan, ja jos vain matkaa olisi jatkettu vielä viisikään minuuttia lisäksi samaan suuntaan, niin laiva olisi auttamattomasti haaksirikkoutunut salakareja ympäröivissä tyrskyissä.

Joka mies kutsuttiin kannelle. Laiva saatiin käännetyksi poispäin salakareista, mutta niin lähelle vaaran paikkaa oli jo tultu, että selvästi kuului aaltojen hirveä loiske kallioita vastaan. Koko viikko oli vastatuuleen luovimalla koetettu päästä ulos Englannin kanaalista, mutta nyt täytyi laivan mennä Plymouthin satamaan odottamaan suotuisampaa tuulta. Taistelussa myrskyä vastaan oli prikin yläosa niin vahingoittunut, että sitä täytyi ryhtyä korjaamaan.

Muutaman päivän kuluttua tehtiin uusi yritys päästä ulos kanaalista, kun myrsky oli hiukan heikontunut, mutta tälläkään kerralla ei ollut parempaa onnea. Viikon kestäneiden vimmattujen taisteluiden jälkeen oli pakko toistamiseen hakea turvaa Plymouthin satamasta ja tällä kertaa kokonaiseksi kuudeksi viikoksi, kunnes lounaismyrskyt olivat lakanneet raivoamasta.

III. MYRSKYÄ PAOSSA

Talvi Plymouthissa oli lauhkea, — kirjoittaa Schoultz muistelmissaan —, lämpömittari tuskin aleni nollaan. Päivät kulutettiin osaksi harjoittelemalla purjeiden käyttöä ja osaksi pikku askareilla miten kutakin halutti. Ankeriasten pyydystäminen onkimalla, joka oli hyvinkin tuottoisaa, tuli monelle hauskaksi ajanvietoksi. Onkijan ei tarvinnut kauan istua odottamassa kalan nykäisemistä. Tuskin oli onki ehtinyt meren pohjaan, kun jo kala oli tarttunut onkeen. Tunnin kuluessa oli saatu iso ämpäri täyteen kaloja. Huomattava ominaisuus näillä kaloilla oli, että kun ne ongessa olivat nousseet veden pintaan ja pantu ämpäriin, niin ne pysyivät siinä rauhallisesti. Ne olivat kaikki samankokoisia, tuuman vahvuisia ja kyynärän pituisia.

Sadoittain ankeriaita pyydystettiin joka päivä ja niiden nylkeminen ei voinut tulla kysymykseen, vaan ne keitettiin nahkoinensa ja syötiin halukkaasti. Se, jolla ei ollut vahtivuoroa laivalla, vietti tavallisesti iltansa kaupungissa; mutta kun varat alkoivat vähentyä, niin huvituksetkin supistuivat kaikkein halpahintaisimpiin.

Tavallisesti mentiin 6 penssin sisäänpääsymaksulla »hoptidudel-teatteriin», jolla nimellä mainittiin pieniä kansanteattereita, joissa kolmannen luokan varietee-näyttelijät rääkyivät kuuluviin viimeiset äänivaransa ja loppuun asti lakastuneet tanssijattaret ottivat viimeiset askeleensa. Yleisö sellaisessa teatterissa tavallisesti oli kirjavinta mitä voitiin ajatella. Siellä oli neekereitä, mulatteja ja valkoihoisia sekaisin.

Ensi kerralla, kun astuin sellaiseen seuraan, yritin ällistyneenä kääntyä ovelta takaisin, mutta kumppanini, iloinen ylioppilas-vekkuli, käännytti minut sanoen: »Marssi eteenpäin vain, poika, ja nauti tilaisuuden hullunkurisesta puolesta, niin saat kyllä lystiä rahasi edestä.» Ja hän olikin oikeassa. Siitä tuli lystikkäin ilta, mikä minulla oli ollut Plymouthissa.

Joskaan näyttämöllä esiintyjät eivät, kuten sanottu, olleet lajinsa parhaita, niin oli yleisö puolestaan vaatimatonta ja hyväntahtoista. — Jos laulu meni heikosti tai jos leikillisten sanasutkausten välillä kului liian pitkä aika, niin yleisö ryhtyi auttamaan esiintyjiä.

Ja jos tuli näyttämölle liitelemällä ikäloppu tanssijatar, jonka kasvonpiirteet olivat maalilla parsitut ja puku pahasti ränsistynyt, niin tietysti hänetkin vastaanotettiin innokkailla käsientaputuksilla ja ihastuksen ilmaisuilla: »Kas vain, kuinka kaunis hän on! — Katsos, katsos! Sehän on kuin taivaasta tullut enkeli!» Lyhyesti sanoen: katsojat olivat kiitolliset näkemästään ja kuulemastaan. Ei koskaan sattunut mitään ikävää häiriötä.

Plymouthissa oleskelun lopulla kukaan tuskin enää pyysikään enempää, kuin että sai viettää iltansa »hoptidudelissa». Ja tämän nautinnonhalun tyydyttämiseksi vaihetettiin juutalaisten luona rahaksi niitä näitä vähemmin tarpeellisia arvoesineitä, joita oli tullut hankituksi parempina raha-aikoina. Juutalaiset näet täällä samoin kuin kaikkialla maailmassa tuntevat sääliä puutteessa olevia kohtaan. Sillä tavoin saadut käteiset rahat jaettiin aina veljellisesti kunkin venekunnan keskuudessa ja jokainen käytti rahat oman mielensä mukaan. Tällä tavoin alkoi kommunismi esiintyä meidän keskuudessamme.

»Hoptidudelissa» kävi myös herrasnaisia, oikeita hienoja ladyjä. Kerran siellä käydessäni satuin saamaan paikan hienon naisen vieressä. Hän oli aivan nuori, vaaleaverinen ja erittäin kaunis, mutta käytökseltään jäykkä ja puheissaan järkähtämättömän varma, niin että hän näytti olevan melkoista vanhempi kuin hän todella olikaan.

Minä kumarsin hänelle ennenkuin istahdin hänen viereensä, ja kohteliaisuuteeni hän vastasi ystävällisellä nyökkäyksellä. Keskustelua ei keskenämme syntynyt, mutta kun naapurini oli juonut tuoppinsa tyhjäksi, lykkäsi hän sen hymyillen minun puoleeni, tehden merkin että se oli tyhjä.

Sellainen mahtaa olla tämän paikan tapa, arvelin, ja annoin sen täyttää jälleen. Mutta hiljaa huokasin asettaessani tuopin jälleen neitosen eteen, sillä tuopin täyttäminen maksoi viimeiset kolme penssiä, mitkä minulla oli. Ja sitten sain kiitoksen, että nyt oli niinkuin olla pitikin.

Toverini tarttui käsikynkkääni lausuen: »No, vie sun tuppesi ja puukkosi, ystäväni, kylläpä sinä olet tuota tyttöä kohtaan kohtelias ja antelias — ja minä kun odotin saavani vielä tuopin olutta lisäksi. Nythän rahasi ovat lopussa — ja meidän täytyy jakaa keskenämme.»

»Olkoonpa niin, mutta minähän kannoin uhrini kauneudelle ja paikkakunnan tavoille.»

»No niin, hyvä on, sinä ansarikukka, mutta jos minä olisin istunut sinun paikallasi, niin olisimme nyt ryypänneet täytetyistä tuopeista.»

Sillä välin kuin me säästäväisesti maistelimme viimeistä tilkkaamme, huomasin, että englantilaisen missin tuoppi taas alkoi tyhjentyä, ja silloin minä jollakin syyllä livistin matkaani penkiltä, jättäen viisaan ystäväni tehtäväksi suorittaa lopputilin.

Taempana olevalta käytävältä katselin sitten mitä tämän jälkeen tapahtuisi. Eikä kauan kestänytkään, ennenkuin tuo kaunis neiti samanlaisella liikkeellä kuin äsken lykkäsi tuoppinsa toveriani kohti.

Hän katsahti neitiä silmiin ymmärtävästi, heitti sitten kolme penssiä pöydälle ja lykkäsi ne tuopin mukana neidille.

Mutta sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä, sillä missi heitti niskaansa ylenkatseellisesti ja samalla näin jättiläiskokoisen miehen takana olevalta riviltä nousevan seisoalle ojentaen kätensä meidän pöytäämme kohden ja pyyhkäisevän rahat takaisin toverilleni sanoen: