Part 13

»Sinulla on kummallinen silmäys, Karl Karlovitš, minä en kärsi sitä nähdä.»

»Minulla ei myöskään ole halua tässä kauemmin tällaisesta asiasta jutella. Viisaammin teet sinäkin, kun riennät kuivalle maalle pois kylmästä vedestä.»

Schoultz lähti ratsastamaan eteenpäin, mutta vaikka hän ei taaksensa katsahtanut, niin hän aavisti, että kasakka yhäkin tähtäsi häntä kiväärillään rohkenematta kuitenkaan ampua.

Seuraavana päivänä tuli Pjotr pyytämään anteeksi eilistä käytöstään ja Schoultz sanoi: »Johan minä sen eilen sanoin, että kun tarkemmin ajattelet, niin ymmärrät ajatuksesi ja aikomuksesi vääriksi, ja sittemmin tulisit katumaan. Hyvä on, että selvä ymmärrys sinun ajatusjuoksussasi sai voiton. Tyhmyyksiä voi monellakin olla takanaan, mutta niitä ei kannata muistella.»

XVIII. KULLANETSIJÄIN KOTIINTULIAISET

Kun keväästä alkaen syysmyöhään asti on erämaassa kaukana ihmisasunnoista tonkinut maata ja loiskutellut vettä etsiessä kultajyväsiä, silloin tällöin vaihtelun vuoksi tappanut jonkun metsä-elukan saadaksensa paistia yksitoikkoisen ruokajärjestelmän muutteeksi, ja sitten jälleen saapuu ihmisten ilmoille rahakukkaro entistään pulleampana, niin monen tekee mieli kukkaroa keventää, kun ei ole ketään omaista, jolle vaivannäkönsä säästäisi. Niin tekivät kullanetsijätkin Amurin erämailta palattuansa. Runsaiden rahojen säästäminen vanhuuden päivien turvaksi, tai oman asunnon ja kodin rakentamiseksi ei johtunut noiden entisten pahantekijöiden mieleenkään, sillä he olivat liian mielistyneet kulkureina liikkumaan sinne tänne ja tilapäisillä töillä ansaitsemaan jokapäiväisen toimeentulonsa. Rahat polttivat taskuissa ja ne oli hävitettävä hurjalla mässäyksellä.

Kullankaivajain johtajat olivat vetäytyneet koteihinsa jättäen entiset työntekijänsä itsekseen kuluttamaan ansionsa miten tahtoivat. Joka vuosi saivat kaupungin asukkaat nähdä kullankaivajain kotiintulijaiskemut ja tiesivät, että niitä seurasi turmeltuneiden hurjimusten villitty remuaminen. Saatuansa palkkion kesällisestä työstä ja kaikenlaisten epämukavuuksien kärsimisestä, kokoontuivat kullanetsijät yhteen ja marssivat pitkin kaupungin katuja tarkastellen taloja, mikä talo parhaiten sopisi juhlanviettopaikaksi. Kysymättä edes lupaa, saisivatko vuokrata huoneistoa viettääksensä kotiintulokemuja, he tulivat heitä miellyttävään taloon ilmoittamaan, että tässä he tahtoivat juhlansa pitää.

Turhaa olisi ollut kieltää juhlaa haluavilta huoneistoa, sillä he olisivat tulleet kumminkin väkivieraina mellastamaan. Sentähden ne onnettomat kaupungin asukkaat, joiden asunto sattui kullanetsijöitä miellyttämään, tyhjensivät huoneensa, hyvin tietäen, ettei vastus kumminkaan auttanut. Ja ennestään saadun kokemuksen nojalla korjattiin huoneista pois kaikki huonekalut ihan viimeistä myöten, yksin ikkunatkin nostettiin saranoiltaan pois muuanne talteen, sillä melskeisessä juhlassa edellisinä vuosina ikkunatkin puitteinensa oli aina lyöty mäsäksi. Kyllähän tahallisesti tehdyt vahingot aina runsaasti oli maksettu, mutta se, joka tahtoo pitää kotinsa kunnossa, ei mielellään salli huonekalujansa eikä ikkunoitansa rikottavan varsinkaan aivan talven tullessa, ei, vaikka runsaan maksunkin saisi.

Kun siis kaupunkilainen oli huoneensa tyhjentänyt typösen tyhjäksi juhlaa varten, toivat kullanetsijät saliin suuren joukon pakkalaatikoita, jotka sisälsivät kallisarvoisimpia Euroopasta saakka tuotuja viinipulloja. Niin kauas Euroopasta kuljetetut viinit olivat tavallisesti hirveän korkeassa hinnassa. Niitä olivat kuitenkin kauppiaat Tyynen meren rannikkokaupungeissakin tilanneet herkkusuiden tyydytykseksi. Juhlatarjoilua varten tuotiin lisäksi tynnyri konjakkia ja toinen tynnyri paloviinaa.

Keskelle huonetta asetettiin sitten pöytä, jonka päälle nostettiin toinen pienempi pöytä ja ylimmäiseksi toisen pöydän päälle aivan pikkuinen pöytä tai joku muu koroke, että saatiin huoneeseen ylöspäin suippeneva tornin kaltainen monikerroksinen hylly. Pakkalaatikot avattiin ja pöytien reunat ladottiin täyteen viinipulloja niin paljon kuin niihin mahtui. Vielä tuotiin juhlasaliin sileä ja tukeva tanko eli korento, jommoisella vesisaavia tavallisesti kannetaan.

Kun kullanetsijät näin olivat valmistelleet juhlaansa hankkien sinne nautittavaa, mentiin parhaisiin puoteihin ostelemaan juhlapukuja sekä pitämään huolta musiikista. Soittokoneita ostettiin mikäli niitä oli saatavissa, niin että jokaisella oli käsiharmonikka, millä juhlasoittoa ylläpidettiin. Juhlapukuja varten ostettiin kauppapuodeista kallisarvoisimmat vaatepakat. Jokainen osti kokonaisen pakan silkki- tai samettikangasta. Pakka avattiin kokonansa ja keskikohta pakasta sidottiin miehen ympäri ikäänkuin juhlamarsalkan vyöksi tai suureksi rusetiksi, jonka molemmat päät, täydessä pituudessaan laahasivat pitkin maata hänen jäljessään. Kun jokainen tällä tavoin oli varustautunut juhlaan, lähdettiin marssimaan pitkässä jonossa katua ylös toista alas. Jokainen soitti harmonikallansa millaisia säveliä osasi. Vaikka tämä konsertti ei ollut edeltäpäin harjoitettu, niin se kuitenkin herätti niin suurta huomiota, että ainakin työkansaa tulvasi kadulle jokaisesta talosta näkemään ja kuulemaan. Kullankaivajain naistuttavat olivat vanhan tavan mukaan oikeutetut saapumaan sakset kädessä lyhentämään silkki- ja samettipakkojen loppupäitä, jotta saivat niistä neuloa itselleen puseroita, päähineitä ja mitä vain halusivat.

Juhlakulkuetta kesti niin kauan, kunnes juhlakääreiden liiat liepeet olivat lyhennetyt. Sitten mentiin varsinaiseen juhlahuoneistoon nauttimaan sinne koottua juomatavaraa. Niistä hienoista viinilajeista, sampanjasta, Burgundilais- ja Bordeaux-viineistä, Malagasta ja Madeirasta sekä muista, joista oli tehty pöydille tapulit keskelle huonetta, niiden ostajat eivät muuta tienneet kuin sen, että ne olivat kalliita. Niitä oli ostettu vain siitä syystä, että ne maksoivat niin huimaavia summia. Venäläisiin pahantekijöihin, jotka murhien ja rosvoamisten tähden olivat Itä-Siperiaan asti karkoitetut yhteiskunnalle vaarallisina henkilöinä, voitiin varsin hyvin sovittaa suomalainen sananlasku:

ei hullu hyvää tunne, sika ei suoloja ymmärrä.

Viinejä ei maistettu, vaan nautittiin paloviinaa ja konjakkia. Ja kun oli kylliksi monta naukkua otettu, niin että juhlatunnelma oli kohonnut ylimmillensä, ruvettiin urheilukilpailuun, joka oli laadultaan omituinen. Vuoron mukaan otti jokainen käteensä vesitangon ja sillä lyödä mäjäytti viinipulloista tehtyyn huoneen keskellä olevaan tapuliin. Sen verran kuin päihtymys salli miesten ajatusten työskennellä, koetettiin pitää lukua siitä, kuka yhdellä iskulla oli saanut useamman pullon rikotuksi. Hän oli urheilussa päässyt voitolle kilpailijoista. Hän oli oikein miesten mies. Raittiuden harrastuksesta tuo viinipullojen särkeminen ei tapahtunut, sitä osoitti miesten hillitön viinan ja konjakin juominen. Pikemmin voi selittää, että he tahtoivat kerran vapaasti ja omalla kustannuksellaan tyydyttää mielessään palavaa huligaanin hävityshalua.

Pullojen rikkomista jatkui niin kauan kuin yksikin niistä oli eheä niin, että sitä voitiin lyödä. Lattia lainehti sekaisin menneitä viinejä ja oli täynnä lasinsirpaleita. Juopottelua kesti niin kauan kuin vähänkään oli jäljellä viina- ja konjakkitynnyreissä. Juhlan musiikkiohjelman, joka esitettiin harmonikoilla ja ihmisäänellä, voi jokainen arvata, kellä vain on vähänkin mielikuvitusta. Ryssäläisten pahantekijäin juhlatunnelma oli saanut mielet hilpeiksi.

Juhlapuheiden sijasta saatiin kuulla jotakin muuta.

Samat miehet, jotka pari viikkoa aikaisemmin olivat palkkiona kesällisestä työstään saaneet tuhansia ruplia, tulivat »juhlan» jälkeen entisen johtomiehen luo pyytämään muutamaa kopeekkaa ostaaksensa ryypyn kohmelon parannukseksi. Joskus sattui, että jo ennen juhlaa joku heikkoutensa tunteva peljätessään, ettei kykenisi säästämään ansiotansa, tarjosi rahojansa retkikunnan johtajalle. Schoultz kertoi, että hänellekin tuollainen heikkoluonteinen mies tyrkytteli kahta tuhatta ruplaa, sanoen: »Karl Karlovitš, ota minulta nämä rahat! Sinä olet ollut hyvä johtaja; et ole riidellyt etkä rangaissut. Ota rahat omiksesi. En minä niitä kuitenkaan kykene säilyttämään.»

Hyvin arvaten, että mies piankin juopotteluhalun tullessa saapuisi kerjäämään rahojansa takaisin, ei Schoultz huolinut hänen rahoistaan.

XIX. VAINAJIEN MUISTOKSI

Ne henkilöt, jotka suomalaisessa Itä-Aasian retkikunnassa etupäässä olivat vaikuttavassa asemassa, olivat silloin parhaassa miehuutensa iässä, mutta nyt melkein jokainen heistä lepää Tuonelan tuvilla. Kun retkikunnan tärkeimmät vaiheet tässä kertomuksessa jo ovat kerrotut, lienee paikallansa lausua muutamia muistosanoja niistä henkilöistä, jotka ovat jälkeentuleville miespolville jättäneet tietoja tästä retkikunnasta.

Useimpien suomalaisten retkikuntaan kuuluvien jäsenten lopullisista elämänvaiheista on jo lyhyesti kerrottu. Laajempia tietoja ei tämän muistelmateoksen kokoonpanijalle ole kertynyt eikä tarkoitukseni ole ollutkaan ryhtyä perinpohjin tutkimaan heidän elämänkohtaloitaan. Olen vain tahtonut unhotuksiin jäämästä pelastaa kappaleen sivistystyötä ihmiskunnan kehityksessä kaukana Aasian itäisimmissä osissa, jossa työssä suomalaiset henkilöt ovat olleet ei ainoastaan osallisina, vaan suorastaan johtavassa asemassa.

Nykyjänsä suuri ja mahtava Wladivostok saa kiittää sitä seikkaa, että sen perustajien joukossa oli Venäjän laivastossa palvelevia suomalaisia ja heidän toimiansa kannattamassa sähkölennätinlaitoksen tanskalaiset ja ruotsalaiset virkailijat. Kaikki he harrastivat sivistyselämän kehittämistä kaukaisessa idässä ja pitivät tarkkaa huolta rehellisyydestä kaikilla aloilla. Ylempien upseerien keskuudessa ei sallittu mitään vilppiä eikä vääryyttä ja tällainen hyvä esimerkki vaikutti kaikkiin alempiin kohottavasti ja jalostavasti. Jotta huonot ajanviettotavat välttyisivät, perustettiin meriupseerien klubi, lauluseuroja ylläpidettiin ja järjestettiin seuranäytelmiä. Näin ylläpidettiin voimien mukaan eurooppalaista sivistyselämää tuolla kaukana Aasian äärimmäisillä rajoilla.

Vaikka Wladivostok on yhtä etelässä kuin Lissabon ja Rooma, niin meri sen edustalla kuitenkin talvella on jäässä 4—5 kuukautta. Kuitenkin työskenneltiin voimakkaasti, jotta kaupungista tulisi Venäjän kaupan pääpaikka Itä-Aasiassa. Se osittain onnistuikin ja meriliike Venäjän ja Amurinmaan välillä vilkastui heti, kun merimatka Eurooppaan lyheni Suezin kanavan valmistuttua. Sekä Itä-Aasiaan siirtyneet suomalaiset että monet venäläisetkin olivat kyllästyneet Euroopassa vallitseviin virkavaltaisiin oloihin. He olivat lähteneet pois välttääksensä sortoa ja tylyä käytöstä Venäjän virkamiesten puolelta. Kun he Amurin maalla joutuivat itse määrääviksi henkilöiksi, järjestelivät he olonsa oman tahtonsa mukaan vapaamielisemmin kuin Euroopan Venäjällä ja aivan uudenaikaisten periaatteiden mukaan.

Mutta tuskin olivat venäläiset kymmentäkään vuotta pitäneet hallussaan Amurin maata ja sinne perustettuja siirtoloita, kun jo sota uhkasi näitäkin seutuja. Turkin sodan aikana vuosina 1877—78 aavistettiin, että Englannin laivasto tulisi hävitysretkelle myöskin Wladivostokin tienoille.

Monien muiden parhaassa työkunnossa ja voimassa olevien suomalaisten mukana oli Wladivostokiin siirtynyt asumaan ja työskentelemään Schoultz, joka niin monessa seikkailussa oli ollut osallisena, milloin iloisena merimiehenä tai rohkeana ja pelkäämättömänä metsämiehenä, kullankaivajain päällikkönä j.n.e. Kykynsä ja luotettavuutensa kautta oli hän tehnyt itsensä niin tunnetuksi, että hänet valittiin kaupungin hallituksen jäseneksi ja kun sodan uhka vaati ryhtymistä toimenpiteisiin kaupungin asukasten hengen ja omaisuuden turvaamiseksi, valittiin hänet evakuoimistoimikuntaan valmistamaan kaupungin ulkopuolelle paikkoja, mihin vaimot ja lapset siirrettäisiin turvaan, jos sotamelskeet kohtaisivat kaupunkia. Heitä varten oli jo rakennettu parakkeja, väliaikaisia asuntoja, mutta kaikeksi onneksi ei sotaa Englannin ja Venäjän välillä sentään puhjennutkaan. Wladivostok sai jäädä rauhaan ja rauhassa kehittymään.

Siellä palvelevien ylempien upseerien joukossa oli sellaisia, jotka olivat saaneet taiteellista opetusta, ja kun nämä huomasivat Schoultzilla olevan taiteellisia taipumuksia, niin he neuvoivat ja kehoittivat häntä käyttämään luonnonlahjojansa ja taipumuksiansa hyväkseen. Omin neuvoin sen vähän opetuksen avulla, jonka jokin upseeri oli pystynyt antamaan, ryhtyi Schoultz harjoittamaan valokuvausta ja muovailua. Hän kehittyi näissä toimissa sangen taitavaksi ja omilta maamiehiltään hän sai niin runsaasti aineellistakin apua, että hän sillä toimella ansaitsi toimeentulonsa, jopa kokosi jonkun verran varallisuuttakin. Wladivostokin kaupunginhallituksen jäsenenä hän toimi useita vuosia.

[Kuva: C. J. Schoultz. Raatimiehen arvomerkkiä kantaen.]

Vuonna 1875 määrättiin Amurinmaan kenraalikuvernööriksi Wladivostok asuinpaikkanaan Itämeren maakunnista kotoisin oleva kontra-amiraali Gustaf Erdmann, joka nimestä päättäen ei ollut venäläinen. Hänen mukanaan seurasi lasten kotiopettajattarena neiti Marie Louise Barck, suomalaisen merikapteenin tytär, joka sitä ennen oli asunut Kronstadtissa. Schoultz tuli tuttavaksi tämän kanssa ja nai hänet. Avioliitossa syntyi lapsia ja kun Wladivostokissa oli vain venäläisiä kouluja, eivätkä aviopuolisot tahtoneet lapsillensa antaa ainoastaan venäläistä kasvatusta, niin he möivät Wladivostokissa talonsa ja muun omaisuutensa ja läksivät kotimaahan meriteitse Aasian ympäri Suezin kautta saapuen Italian ja Saksan poikki Suomeen.

Kotimaahan palattuaan asettui Schoultz asumaan Turkuun. Hän osti sieltä oman talon ja harjoitti valokuvaajan liikettä, mutta myöhemmin valokuvaustarpeiden kauppaa. Pitkä ja kallis merimatka Aasian ympäri ja Välimeren poikki sekä Italian ja Keski-Euroopan kautta kotimaahan vähensi melkoisesti hänen varojansa, ainakin 10 000 mk, mutta palava halu pysyä uskollisena kansallisuudellensa ja esivanhempain uskonnolle sekä järkähtämätön päätös tehdä lapsensakin osallisiksi länsimaisesta sivistyksestä vaikuttivat, että perhe jätti Amurin rikkaudet ja runsaat ansiot, sillä kotimaanrakkaus voitti ulkomaiset rikkaudet.

Vaikka Schoultz valokuvaajana teki niin kunnollista ja huolellista työtä, että hän Pietarissa sai valokuvausnäyttelyssä kunniapalkinnon näytteille asetetuista valokuvaustöistänsä, ei hän Turussa kuitenkaan saanut niin runsaita tuloja, että hänellä olisi ollut huoleton toimeentulo. Kolme poikaa ja kaksi tytärtä oli kasvatettava ja koulussa käytettävä oman elämisen ohella. Turussa oli muitakin valokuvaajia, jotka tekivät ansion pienemmäksi. Hän rupesi sen vuoksi harjoittamaan myös valokuvaustarpeidenkauppaa. Mutta kun maailmansota sitten alkoi ja yhä vaikeampaa oli saada saksalaisia valokuvaustarpeita, alkoivat hänen rahatulonsa ja pääomansa melkoisesti vähentyä ja leikillisesti hän siitä kirjoitti minulle arvellen, että jollei kauppa ja tulot lisäänny, niin täytynee ruveta elatustaan saamaan kaloja onkimalla. Hänen ansioksensa on kuitenkin luettava, että jos kohta hän ei jälkeenjääneille jättänytkään rikkauksia, niin olivat hänen lapsensa toki saaneet Suomessa annetun koulusivistyksen, jota varten hän olikin Aasian äärimmäisiltä kulmilta kotimaahan palannut.

Taiteellista kykyänsä hän kotimaassakin käytti. Hän muovaili useiden henkilöiden rimakuvia ja kun Kansanvalistusseuran toimesta vuonna 1892 Turussa pidettiin laulujuhla, oli C. J. Schoultz juhlakulkueen taiteellisena järjestäjänä ja suoritti tehtävän varsin onnistuneesti.

Pitkällinen oleskelu Itä-Aasiassa ja tutustuminen monenlaisilla sivistysasteilla oleviin ja eri uskontoa tunnustaviin ihmisiin oli painanut leimansa Schoultziin, niin että hän varsin vapaamielisellä tavalla arvosteli muiden mielipiteitä. Sallittakoon minun tähän liittää muutamia kohtia kirjeestä, jonka hän helmikuussa 1899 minulle kirjoitti. Se kuvaa hänen mielipiteitään uskonnollisissa asioissa.

»On siunattu asia, että ihmiset kuolevat, kun toimintakyky ja elämänhalu ovat lopussa. Arvelen kuitenkin, että pitäisi saada elää niin kauan kuin ikävöi lisätietoja. Tiedot, tiedot, mikä loppumaton ja virkistävä lähde ihmishengelle! En voi ajatellakaan tulevaista elämää ilman toimintaa ja tutkimista. Kummallista on, etteivät uskonnonopettajat ensiksi ihmiskunnalle opeta työskentelyn ja tietämisen jalostavaa ja onnelliseksi tekevää ominaisuutta, vaan sensijaan kuvaavat meille onnea ja taivasta järjettömässä tunteiden hurmauksessa. — — — —

Minun mielestäni oppia Kristuksesta olisi opetettava vain hänen omia sanojansa kertomalla ja mainitsemalla historialliset tiedot hänen elämästään. — — — — Mikäli minä voin käsittää, on käsite Jumalasta aina tietämisen huippuna ja sentähden meidän on harrastettava ja kehitettävä tietämistä. Onhan niin monta hyvinkin oppinutta ihmistä, joilla ei ole selvyyttä siitä, että oikea tutkimishalu ei ole muuta kuin pyrkimystä oppia tuntemaan Jumalan rakkaita kasvoja.

Mutta miksi tällaista epäkohtaa? Kaiketi sen vuoksi, että on niin harvoja ennakkoluuloista vapaita ja viisaita opettajia. Typerät opettajat neuvovat etsimään Jumalaa, korkeuden loistavista asunnoista, kun Häntä olisi etsittävä ainoastaan omissa teoissansa.

En olisi antautunut mielipiteitäni selittelemään tässä asiassa, jollen olisi sinussa tuntenut uskonnollismielistä ja miettivää henkeä, joka rakkaudella työskentelee tullaksensa hyväksi opettajaksi muille. Mahdollista on, että ajatuksissani on epäselvyyttä, mutta sumujenkin lävitse huomaat, että niissä on joku kipinä taivaasta kotoisin, mikä ansaitsee talteenottamista.»

Toinen vainaja, joka ansaitsee kiitollisessa muistissa säilymistä, oli merikapteeni Fridolf Höök. Schoultz on antanut hänestä kuvan, joka on todella mieltälämmittävä. Tarkasti ja huolellisesti hän hoiti tehtäviänsä Imperator-laivan päällikkönä ja uhrasi kykynsä ja voimansa niiden kansalaistensa etua valvoessaan, jotka olivat antautuneet hänen johtoonsa. Hän lepää viimeistä untaan tuolla maapallon vastakkaisella puolella, kaukana Suomesta, jonka hyvää mainetta hän kauniisti ylläpiti. Schoultz-vainaja kertoi kerran luterilaisen papin puutteessa joutuneensa toimittamaan Wladivostokissa haudansiunaamisen yhdelle parhaista tovereistaan. Jollen erehdy, niin siellä haudattu oli kapteeni Höök. Vainajaa hautaan saattamassa olivat melkein kaikki Wladivostokin silloisen yhteiskunnan ylhäisöön kuuluvat. Upseerit, ylhäisimmästä alkaen, kaikki juhlaunivormuissa. Maallikkopapin toimeen valittu Schoultz kertoi lukeneensa tavalliset haudan siunaussanat

Maasta sinä olet tullut, maaksi olet jälleen tuleva j. n. e.

sekä Isä meidän rukouksen ja Herran siunauksen ja kaiken aikaa olivat juhlapukuiset sotilaat tehneet kunniaa.

Fridolf Höök oli työllänsä ja elämällään saavuttanut kaikkien kunnioituksen ja jätti jälkeensä kelpo suomalaisen kunnon miehen muiston. Hänen elämänsä oli lyhyt mutta hyvin eletty.

Valtioneuvos _Kaarle Harald Feliks Furuhjelm_ syntyi Helsingissä toukok. 5 p. 1830. Tuli ylioppilaaksi 1849 ja lainopillisen tutkinnon suoritettuaan hänet kirjoitettiin auskultantiksi Viipurin hovioikeuteen. Keisarillisten perintömaiden ylimmäiseksi käskynhaltijaksi Amurinmaalle hänet nimitettiin v. 1869, sitä ennen palveltuansa monessa ylhäisessä luottamustoimessa. Yleisesti rakastettuna ja arvossa pidettynä toimi hän suomalaista uudisasuntolahanketta edistäen, omia kansalaisiansa auttaen sekä neuvoilla että toimilla niin suuressa määrässä, että koko uudisasuntolasta tuskin olisi tullut mitään ilman hänen apuansa. Niinkuin edellä on kerrottu aiheutti vähäinen saappaan hankaama haava verenmyrkytyksen hänen jalkaansa ja vuonna 1871 hän huhtikuun 30 p. kuoli Nahodkassa, jossa hän myös on haudattu. Vainaja kuoli naimatonna ja määräsi 231 000 markkaan nousevan omaisuutensa perijäksi Suomen valtion.

[Kuva: Valtioneuvos K. H. F. Furuhjelm. Valokuva otettu Hampurissa Kindermannin valokuvaamossa.]

Hänen veljensä oli amiraali _Johan Hampus Furuhjelm_, josta tässä kertomuksessa myöskin on puhuttu ensimäisenä tunnettuna eurooppalaisena, joka kulki talvella Baikal-järven ylitse. Hän oli Venäjän Tyynellämerellä olevan laivaston ylipäällikkönä ja asui Nikolajevskin kaupungissa Amurinjoen suulla. Seon niin kaukana pohjoisessa ja Ohotan meri niin kauvan jäiden vallassa, että Venäjän sotalaivasto Tyynellä merellä talviseen aikaan liikuskeli kauempana välttääksensä joutumasta jäätymään kiinni Siperian koillisrannikolla.

Sellaisella talvisella purjehdusmatkalla joutui amiraali Furuhjelm kerran Kiinassa näkemään kiinalaisten, vanhan sivistyskansan kekseliäisyyttä. Amiraali oli laivasto-osastollaan saapunut Šanghaihin. Ja kun samalla kertaa sinne oli tullut myöskin englantilainen ja ranskalainen laivasto-osasto ylhäisine päälliköinensä, niin tahtoivat kiinalaiset osottaa kohteliaisuuttaan eurooppalaisille suurvaltain edustajille.

He panivat toimeen vierailemassa olevien laivastoissa palvelevien ylempien upseerien kunniaksi juhlapäivälliset. Mutta silloin nousi kysymys siitä kuka asetettaisiin ylimmälle paikalle juhlapöydän ääressä, englantilainenko vai venäläinen vai ranskalainenko ylipäällikkö? Sen kysymyksen ratkaisemisessa saattoi helposti joutua vastoin tahtoansa loukkaamaan juhlaan kutsuttujen mieliä. Ja tarkoitus ei ollut närkästyttää kutsuvieraita, vaan saada heidät kaikki suosiollisiksi. Kiinalaisten mielestä eurooppalaiset ylipäälliköt pitivät itseänsä saman arvoisina. Niinpä ratkaistiin arvo-asteikko sillä tavoin, että jokainen vieras asetettiin istumaan eri pöytään, ja yksin istuessaan hän oli ylimmällä paikalla kun ei ollut ketään ylempänä istumassa.

Ruokajärjestys kiinalaisten juhla-ateriassa oli kaikille eurooppalaisille kummallinen. Kun vieraat olivat sijoittuneet paikoilleen istumaan, tuli kiinalainen palvelija kantaen päänsä yläpuolella isolla tarjottimella kalan muotoiseksi leivottua kauniiksi koreiltua sokerileivosta, lähestyi jokaista vierasta ja teki syvän kumarruksen samalla näyttäen leivosta, johon ei kukaan saanut koskea. Leivos tarjottiminensa vietiin pois. Se oli vaan näyteruoka.

Ruokajärjestyksessä seurasi sitten monenlaisia makeisia, konvehtia ja muita eurooppalaisten tavan mukaan jälkiruokina tarjottavia, ja vasta viimeiseksi lihasta, kalasta, vihanneksista, hedelmistä ja tiesi mistä aineksista valmistettuja kiinalaisia herkkuja, joilla piti nälkä tyydytettämän. Muutamat ruoat olivat mukiin meneviä makunsa puolesta, toiset tosiaan maukkaita, mutta oli sellaisiakin, joihin eurooppalainen oli aivan tottumaton ja piti makua inhottavana. Kun joku osa juhlaherkuista jäi syömättä, niin kiinalaiset palvelijat toivat aterian jälkeen ruoan jäännökset laivaan, sillä oli otaksuttu, että juhlavieras tahallansa oli säästänyt osan maistiaisiksi kumppaneille laivassa.

Amiraali Furuhjelm oli maailmaa paljon nähnyt mies, joka laivaston johtajana oli kulkenut kaikki valtameret ristiin rastiin.

Loppupuolella ikäänsä hän oli ylhäisessä virassa etelä-Venäjällä Taganrogin kaupungissa. Kuoltuansa hän siirrettiin viimeiseen lepoon isänmaan poveen. Hän omisti aikoinaan Urjalassa Honkolan kartanon, joka vieläkin on hänen perillisillänsä.

Paljon kokeneena ja hienosti sivistyneenä miehenä hän myös ystävällisesti ja kohteliaasti kohteli alhaisempia henkilöitä jonka vuoksi hän kotoseudun väestöön jätti jälkeensä rakkaan muiston.

XX. RETKIKUNNAN VIIMEISEN JÄSENEN PALUUMATKA SUOMEEN

[Kuva: Insinööri K. F. Nilsson]

Niinkuin monelle muulle kotimaasta vieraille maille lähteneelle suomalaiselle kävi myös insinööri Fredrik Nilssonille, että koti-ikävä vastustamattomalla voimalla veti hänet takaisin köyhään esi-isien maahan Suomeen. Hän sanoutui irti toimestansa kesäkuussa 1877 ja lähti kotimatkalle. Monet suomalaiset ystävät Wladivostokissa tulivat herrasväki Nilssonia saattamaan, kun insinööri vaimonsa ja vuoden vanha tytär mukanansa nousi _Amerika_-nimiseen höyrylaivaan, joka oli tilattu kenraali Matšaloffia varten. Kenraali oli luvannut, että herrasväki Nilsson sai seurata hänen mukanansa. Suomalaiset lausuivat hellät jäähyväiset sekä lähettivät terveisiä ystäville rakkaassa kotimaassa. Jäähyväispäivälliset kenraalille ja hänen seurueellensa oli toimeenpantu laivalla. Torvisoittokunnan soittaessa ja samppanjapullojen korkkien paukkuessa tapahtui näin poislähtö Wladivostokista.

Kolmen tunnin kuluttua laiva laski ankkuriin Amurin lahden pohjoispäässä Suifun-joen suun edustalla Ritšnoi-nimisen postiaseman kohdalla. Siellä odotettiin, kunnes tuli vastaan pieni joki-höyrylaiva, joka vei matkustajat Rasdolniin (näkyy tähän kirjaan liitetyllä kartalla) ja sieltä alkoi maamatka. Farmaseutti Falcken, joka oli auttamassa herrasväki Nilssonia majanmuutossa Strelokista Wladivostokiin, oli asettunut Rasdolniin kauppiaaksi. Hänelle oli Nilsson sähkösanomalla ilmoittanut tulostansa ja pyytänyt häntä hankkimaan kyytihevosia. Mutta kun kenraali Matšaloff seurueineen tarvitsi kaikki postihevoset, oli Nilssonin herrasväen pakko jäädä yöksi Falckenin luo ja odottaa hevosten paluuta. Seuraavana päivänä he lähtivät vaunuilla, joiden eteen oli valjastettu 3 hevosta.

Niihin aikoihin, jolloin tämän kertomuksen vaiheet tapahtuivat, ei Siperiassa ollut rautateitä ollenkaan. Matkustajien täytyi tyytyä talvella kulkemaan reellä ja kesällä rattailla, venäläisellä tarantassilla sekä höyrylaivoilla jokia myöten. Päästäksensä Tyynen meren seuduilta Eurooppaan oli käytettävä Amurin joen sekä Jenisein ja Ob-joen lisäjokia, jotka tuhansia virstoja kulkevat idästä länteen, ja joita myöten jo silloin kulki venäläisiä höyrylaivoja. Wladivostokista Siperian kautta pohjois-Eurooppaan matkustavaisen täytyi ensin tehdä mutka pohjoiseen päin ennenkuin pääsi Amurin joen höyrylaivoja käyttämään.

[Kuva: Wladivostok 1890-luvulla.]

Päivänmatkan päässä Rasdolnista pohjoiseen päin on iso Hankan-niminen järvi, josta vesi laskee pohjoiseen päin Amurin lisäjoen Ussurin kautta. Hankan-järven eteläpäässä olevalle Kamenniribalovin asemalle täytyi Nilssonin rientää ehtiäksensä samaan aikaan kuin kenraali Matšaloff, jota vastaanottamaan oli tilattu höyrylaiva.

Kesäkuun 18 p:nä hän perheinensä saapui matkasta hyvin rasittuneena laivalle, johon oli karttunut muitakin matkustajia niin paljon, ettei tilaa ollut enää muualla kuin laivan hinaaman rautaisen proomun tavararuumassa. Sellaisessa paikassa matkustaminen siperialaisten talonpoikain seurassa oli vastenmielistä rouva Nilssonista, jolla oli pikku lapsi hoidettavanaan, ja venäläiset upseerit järjestivätkin kohteliaasti hänelle mukavamman paikan laivan peräsalongissa. Venäläisissä laivoissa ovat ensiluokan paikat etusalongissa.

Kolmannen luokan matkustajain paikka on peräkannella. Suuremmissa laivoissa on peräkannella katto ja puiset sohvat ja pöydät, niin että matkustajat voivat nukkua ja syödä paikalla. Moni vähävaraisen kauppiaan perhe tavallisesti matkustaa tässä luokassa. Kolmen kopeekan maksusta he saavat teekannuunsa kiehuvaa vettä teen valmistamista varten; joka paikassa, missä laiva seisattuu ottamaan polttopuita, myydään myös leipää, voita, munia y.m. Tällä tavoin matkustetaan halvalla.

Kesäkuun 19 p:nä, jolloin herrasväki Nilsson matkusti, oli kova tuuli ja laiva keinui järvimatkalla niin, että lapset ja naisväki olivat merikipeinä. Saman päivän iltana laiva jo saapui Tšungutšan-nimiseen jokeen, jonka kautta Hankan-järven vesi purkautuu Ussuriin. Järvestä lähtevä joki luikertelee lukemattoman monessa mutkassa vihreiden niittyjen välissä. Tämä joki ja Ussuri ovat yhteensä noin 900 virstaa pitkät. Reitti on paikoittain niin kapea, että rannikolla kasvavien puiden oksat, jotka kurottelevat joen pinnalle, usein ulottuvat laivan kannelle ja lakaisevat sitä laivan ohitse mennessä.

Kolmen päivän kuluttua oli laiva jo saapunut Habarofka-nimiseen kaupunkiin, jolla muutamissa kartoissa on nimi Habarovsk. Se on Ussurin- ja Amurin joen yhtymiskohdalla. Sinne pysähtyivät matkustajat kahdeksi päiväksi. Habarofka on vanha kaupunki ja se on rakennettu korkealle ylängölle, niin että laivasta kaupunkiin menijän täytyy kiivetä useita satoja askelia ylöspäin meneviä portaita myöten. Ylhäältä kaupungista on avara näköala sekä Ussurin- että Amurin-laaksoon, joka tekee sillä kohdalla pitkän polvenkaltaisen mutkan pohjoiseen päin.

Nyt oli muutettava toiseen laivaan ja matkaa jatkettava Amuria pitkin vastavirtaan. Höyrylaivalla Sea, jota kuljetti suomalainen kapteeni Bruun, matkustajat jatkoivat matkaansa. Sitä ennen Sea-laiva iltapäivällä lähti koematkalle koettelemaan uusia siipiänsä ja silloin laiva kohtasi Onon-nimisen höyrylaivan, jonka kapteenina oli tuttava mies, entinen yhtiön jäsen Stjerncreutz, josta on edellä puhuttu. Ilta vietettiin Stjerncreutzin kodissa ja kesäk. 24 päivänä (1877) jatkettiin matkaa länttä kohti.

Matkalippu ostettiin _Stretinskiin_ asti, mutta sillä välipuheella, että jos veden vähyys joessa pakottaisi, niin matkustajat jätettäisiin maihin jo aikaisemmin. Insinööri Nilsson sai yksityisen hyttipaikan, joten matka oli mukavampi kuin siihen asti. Neljän vuorokauden matkan jälkeen tavattiin entinen yhtiön jäsen J. Söderhjelm, joka sähköttäjänä kahden toisen suomalaisen Neoviuksen ja Tavastin kanssa oli sähkölennätinlaitoksen palveluksessa Radde-nimisellä asemalla. Neovius oli silloin lennätinlaitoksen päällikkö paikkakunnalla. Radde on Amurin etelästäpäin tulevan lisäjoen Sungarin suulla. Sillä kohdalla ympäröivät jokea korkeat vuoret ja joen uoma on paikoittain sangen syvä.

Amurin varrella olevista kaupungeista on tärkein Blagovestšensk, johon laiva tuli heinäkuun 1 p:nä. Seuraavana päivänä matkaa jatkettiin vastavirtaan. Kuta ylemmäksi laiva nousi, sitä matalammaksi vesi tuli ja viimein saatiin heinäkuun 5 p:nä määräys nousta maihin Tšernäjevässä, sillä kapteeni epäili laivan vahingoittuvan, jos hän kulkisi vielä ylemmäksi.

Höyrylaivan tuli täällä jättää alempana Amurin varrella karttuneet postilähetykset ja odottaa Wenäjältäpäin tulevaa postia, jota kuljetettiin myötävirtaan tasapohjaisessa proomussa, ja sitten laiva kääntyisi takaisin Habarofkaan.

Posti ja maalle viedyt matkustajat luvattiin saattaa edemmäksi seuraavalla laivavuorolla, jos silloin vedenkorkeus nousisi. Siitä asiasta lähetettiin sähkösanoma laivayhtiön isännistölle ja silloin laiva johtokunnalta sai määräyksen yrittää edemmäksi, kunnes postia tuova proomu kohdattaisiin.

Tšernäjevään ei Nilsson tahtonut jäädä, vaan matkusti maata myöten seuraavalle asemalle Olginaan, toivoen siellä saavansa tilaisuuden päästä laivalla eteenpäin. Siellä olikin eräälle kullanhuuhtomoyhtiölle kuuluva höyrylaiva Andrei, jonka kapteeni odotteli veden nousemista voidaksensa jatkaa matkaa ylöspäin. Senvuoksi myöskin Nilsson päätti seurata Andrei-laivassa, vuokrasi itselleen Olginassa asuinhuoneen ja jäi odottamaan veden nousemista.

Hänen perheensä ei ollut ainoa, joka valitti Amurin veden mataluutta, sillä myöskin Blagovestšenskissä oli kolme höyrylaivaa purkanut matkustajansa odottamaan. Höyrylaiva Selinda odotti täydessä lastissa jo viidettä viikkoa; höyrylaiva Andrei neljättä viikkoa, höyrylaiva Korsakoff ja sen 20 matkustajaa ja höyryl. Aleksei ja sen yhtä monta matkustajaa jo toista kuukautta. Jokaisella oli niin vähän ruokavaroja kuin suinkin. Albasinassa oli odottamassa kaksitoista matkustajaa ja Pokrovkan kylässäkin koko joukko matkustavaisia kaikki samanlaisessa asemassa.

Siperian asukkailla näkyi olleen se luulo, että matkustavaiset huviksensa jakelevat rahojansa pitkin matkaa ja joka paikassa senvuoksi kiskottiin tavattomia hintoja. Huoneesta, josta tavallisissa oloissa maksettiin vuokraa pari ruplaa, vaadittiin nyt kaksikymmentä, ja sitä paitsi 2 ruplaa tavarain tuomisesta laivalta.

Heinäkuun 8 p:nä vesi oli kohonnut virrassa sen verran, että kapteeni arveli voivansa jatkaa matkaa ja matkustajille annettiin tieto, että he tulisivat laivaan.

Kaikki olivat tyytyväisiä ja hyvillään, kun päästiin matkaa jatkamaan; mutta tuskin oli kuljettu kahta virstaa, kun jo laivan peräsin irtautui ja silloin piti laskea ankkuri ja seisattua korjausta tekemään. Kaikeksi onneksi oli virta tällä kohdalla niin syvä, ettei laiva tarttunut matalikolle. Illalla voitiin jo jatkaa matkaa ja pimeän tullessa laskettiin ankkuri. Yö tuli myrskyiseksi ja virta yhdessä tuulen kanssa ajoi laivan peräpuolen maalle. Aamulla se kuitenkin saatiin irtaantumaan. Kello 10 mentiin taas matalikolle ja laivan miehistö ponnisteli turhaan saamatta sitä irti. Matkustajain täytyi välinpitämättömästi suhtautua tähän asiaan ja odottaa parempia aikoja.

Matkustajain joukossa oli myöskin kullanhuuhtomoyhtiön kirjanpitäjä, joka nuoren rouvansa kanssa oli aikeissa lähteä vähäiselle huviretkelle Blagovestšenskiin.