Part 6

Alussa marssiminen kävi jotakuinkin hyvin, niin kauan kuin jaksoimme laulaa; mutta kun tulimme aukealle kedolle, ja meidän täytyi tallustella eteenpäin pehmeässä hiekassa, silloin voimat niin väsyivät, että meidän täytyi levätä hetkinen. Minun tavaramyttyni, joka alussa oli painanut korkeintaan pari leiviskää, oli nyt mielestäni monta vertaa raskaampi, ja saadakseni sen sisällyksen kevyemmäksi avasin sen keskellä seuraa kehoittaen tovereita siitä ottamaan. Tämä nauttiminen ei painoa vähentänyt paljoakaan, mutta sattui toinen pikku seikka, joka vaikutti siinä suhteessa paremmin. Sattui näet, että sadetakkini toinen hiha pääsi irti siitä siteestä, joka tavaramyttyäni piti koossa ja sitä tietä tippuivat ulos appelsiinit ja piparkakut toinen toisensa jälkeen. En tietysti huomannut mitään, mutta koko kantamukseni hupeni vähitellen, niin että perille tullessani sadasta viidestäkymmenestä äppelsiinista minulla oli kolme jäljellä. Ehkäpä tämä seikka auttoikin, että minä silloisessa väsymystilassani jaksoin kulkea kotiin (laivaan). Viimeiset kolme neljä peninkulmaa me astuimme perätysten kivenheitto joka miehen välillä, ja tämä veltto astuskeleminen väsytti enimmän.

Aivan auringon nousun edellä saapui ensimmäinen osa joukostamme laivaan, eikä silloin jäänyt aikaa levätä, sillä toinen osa miehistöstä oli jo valmiina lähtöön ja nyt piti meidän ryhtyä vahtivuoroon.

Ensimmäisen retkikunnan miehistä monet saapuivat kotiin laivalle vasta puolenpäivän aikaan. Pitkä aika kului, ennenkuin Kapkaupungin matkalla kestetyt vaivat olivat niin unohtuneet, että taisi nauttia ainoastaan paremmista muistoista. Minä koetin olla virkkamatta mitään appelsiineistani ja piparkakuistani, mutta kaikki tuli ilmi niiden kautta, jotka tulivat perästäpäin ja kauan jälkeenpäin minulle ilakoitiin sen jutun johdosta.

Seuraavana päivänä lähti toinen joukkue kaupunkimatkalle ja neljä tai viisi kilometriä kuljettuansa se saapui Konstantia-maataloon, jonka omistaja oli hollantilainen van Ren. Tässä maatalossa valmistetaan kehuttua Kap-viiniä. Viinitarhojen läpi kulkiessaan suomalaiset tapasivat vanhan van Renin, joka oli halvaantunut ja jota lykättiin pyöräin päällä liikkuvassa sairastuolissa. Hän innostui tiedustelemaan suomalaisten pitkästä matkasta Itä-Aasiaan.

[Kuva: Leopardi.]

Käynnistä Konstantiassa K. F. Nilsson kertoo, että suomalaiset kutsuttiin poikkeamaan taloon ja siellä heitä kestittiin mitä parhaiten. Talonomistajan poika ja vävy hoitivat taloutta. Vanha herra oli nuorena ollessaan oleskellut Tukholmassakin ja muisti vielä muutaman ruotsalaisen sananparren, jotka hän lausui juodessaan meidän maljamme: »Min skål, din skål, alla vackra flickors skål!» (minun maljani, sinun maljasi, kaikkien kauniiden tyttöjen malja!)

Konstantiassa oltiin yötä. Joka paikassa vallitsi suuri ylellisyys. Makuuvuode oli yhtä leveä kuin pitkäkin ja sen sekä ympärillä että yläpuolella oli silkkiset verhot. Tullaksemme ajoissa rautatieasemalle nousimme niin aikaisin makuulta, ettei talonväki ollut vielä herännyt. Kun tulimme Wynbergiin, näimme muutamia yhtiömiehiämme, jotka istuivat junaa odotellen ravintolassa juoden viiniä, joka on sekä hyvää että halpahintaista. Sellaista ylellisyyttä ei laivassa saatu kuin joskus juhlapäivinä.

Kapkaupungissa tehtiin vähän ostoksia. Erikoista huomiota veti puoleensa orangutangi, joka kahlehdittuna kojunsa ääreen oli portinvartijana.

Eräs meidän yhtiömiehistämme, Alfred Federley, — kertoo Nilsson — joka Kapkaupungissa erkani seurastansa, osaamatta sanaakaan englantia, ei paluumatkalla noussutkaan junasta pois Wynbergissä, jossa tie erkanee länteen päin Hautbayhin, vaan jatkoi matkaa edelleen Simonsbayhin, Kapkaupungin varsinaiseen satamaan, sen pitkän maakaistaleen itäisellä puolella, mikä pistää ulospäin Afrikan eteläkärjestä.

Kun hän perille tultuansa huomasi erehdyksensä, lähti hän jalkaisin kulkemaan tuon pitkän maakaistaleen poikki tullaksensa Hautbayhin, johon oli 18 kilometriä. Matka yli korkeiden vuorien, läpi tiheiden tiettömien metsien, maan läpi, jossa asui hottentotteja ja buschmanneja, tuli tietysti hänelle hirvittäväksi. Ja hän pääsi perille vasta parin vuorokauden harhailujen jälkeen pienen Hautbay-joen varrelle varsin surkeassa tilassa, kalpeana ja uupuneena, vaatteet ja saappaat risaisina teräväpiikkisten pensasten ja köynnöskasvien repimänä, mies itse hirveästi levottomana peljäten, ettei ehtisi perille ennenkuin laiva olisi lähtenyt pois.

Kaikeksi onneksi hän heti kohtasi meidän perheitämme, jotka olivat asettuneet joen ääreen ruokakopat ja kahvipannut mukanaan ja juuri vastikään olivat saaneet vaatteensa pestyiksi ja kuivatuiksi. Luulimme Alfred Federleyn (joka myöhemmin kuoli Wladivostokissa) jo joutuneen perikadon omaksi, kun häntä ei löydetty Kapkaupungista, missä häntä kyseltiin kaikkialla.

Edellämainittuun pieneen jokeen tuli insinööri Nilssonin rouva jättäneeksi muiston, nimittäin vihkimäsormuksensa. Kun rouva pesi vaatteita joessa, niin molemmat sormukset putosivat kylmässä vedessä hänen huomaamattansa sormesta. Vasta sitten kun laiva jo oli lähtemäisillään ja ankkuri piti nostettaman, huomasi rouva sormuksensa kadonneiksi ja arvasi, että ne olivat pudonneet vaatteita huuhtoessa. Vaikka siitä tulikin parin tunnin viivytys, niin yhtiömiehet suostuivat siihen, että saatiin mennä sormuksia etsimään. Rouva, insinööri ja muutamat toverit palasivat veneellä vaatteiden pesupaikalle. Siellä toinen sormuksista heti löytyikin, mutta toinen jäi kadoksiin ainaiseksi. Sillä kohdalla joki juoksi tyynesti kirkkaiden rantojen välillä, ja ihmisasuntoja ei näkynyt kilometrien matkan päässä.

Sillä aikaa kuin Imperator täällä oli ankkurissa, emme nähneet ollenkaan asukkaita lukuunottamatta paria kafferilaista, jotka meille toivat tilaamiamme ruokavaroja, vihanneksia ja perunoita, Wynbergistä, suurilla nelipyöräisillä vaunuilla. Vaunujen eteen oli valjastettu härkäpari, jolla oli tavattoman suuret sarvet.

VII. INTIAN VALTAMERELLÄ

Laivalla oli taas kaikki kunnossa ja jälleen jatkettiin matkaa itäänpäin Intian valtameren halki. (Kertojana on jälleen Schoultz.) Tuuli oli edelleen lännessä, ja Imperator kulki hyvää vauhtia. Seuraavana aamuna olimme jo niin kaukana, ettei maata näkynyt, mutta parvittain seurasi meitä kaiken päivää niin sanottuja kapkyyhkysiä ja albatrosseja. Kun tuuli iltapuolella hiljeni, pyydystimme niitä koko joukon. Niitä pyydettiin siten, että lujaan siimaan sidottuun koukkuun pantiin syötiksi läskipalanen. Sen annettiin laahata 10—15 syltä laivan jäljessä. Kun linnut huomasivat läskipalasen, niin ne tarttuivat siihen ja silloin ne olivat kiinni. Koukku ei lintuja vahingoittanut eikä tuottanut kipua, se tarttui linnun sarviseen nokkaan. Ja ne olivat liian tuhmia avataksensa nokkansa. Mutta lujat voimat piti olla vetäessä laivaan albatrossia, kun se ponnisteli vastaan siivillään ja jaloillaan, jotka ovat teevadin kokoiset. Jos laivalla sattumalta oli luja vauhti, niin tarvittiin kahden miehen yhteiset voimat. Kun lintu oli saatu laivaan, niin se laskettiin laivan kannelle, ja siitä se ei kyennyt nousemaan. Ne istuivat hiljaa katsellen ympärillensä ikäänkuin kummastellen, mihin tilaan ne nyt olivat joutuneet. Albratrossi on kalalokeista suurin tunnettu laji. Sen siipien pituus kärjestä toiseen on noin 4 metriä ja joskus enemmänkin, ja linnun vartalo on lampaan ruhon kokoinen.

Kapkyyhkyt ovat myös eräs kalalokkilaji ja hyvin kyyhkysen näköisiä; veimme ne alas laivan salonkiin, missä ne iloisesti ja tyytyväisinä kävelivät niin kesyinä, kuin jos ne olisivat laivalla syntyneetkin. Olisi ollut varsin hauskaa pitää ne laivalla seurana, mutta kun ei niitä saatu mitään syömään, niin meidän täytyi ne viskata mereen ja siellä ne pian tulivat toimeen. Mutta albatrossit olivat niin typeriä, että vast'ikään koukusta vapautettu ja irti laskettu lintu hetikohta uudestaan tarttui koukkuun.

Tasan neljäkymmentä päivää kesti, ennenkuin Sumatra ja Jaava tulivat näkyviin, ja sen ajan kuluessa ei tapahtunut muita huomattavampia tapauksia, kuin että joskus näimme muitakin purjehtijoita. Tuuli oli kaiken aikaa ollut myötäinen, mutta ilma oli sateinen.

Heti kun olimme lähestyneet maata, tuli ympärillemme koko laivasto malaijilaisten djonkkeja, kömpelöitä yhdestä isosta puusta koverrettuja aluksia, joissa souti kymmenkunta malaijilaista laulellen korvia särkevää laulua.

Nämä tulokkaat kauppasivat kookospalmun pähkinöitä, ananas-hedelmiä, banaaneja, tamarindeja, monenlaista hilloa posliiniastioissa, joiden ympäri oli palmikoitu bamburuokoisia suojuksia, apinoita ja monenlaista muuta tavaraa. Luonnollista oli, että meidän laivallamme kaikki käyttivät tilaisuutta, ja niin syntyi vilkas tavarainvaihto. Me oikein mässäämällä nautimme näitä vastikään poimituita harvinaisia hedelmiä.

Myöskin apinan ostimme ja siitä tuli kaikkien suosikki.

[Kuva: Jaavalainen malaiji.]

Sunda-salmeen tultuamme heinäkuun 15 p. laskimme ankkurin erääseen Jaava-saaren lahteen, jonka edustalla rehevän kasvillisuuden peittämä New-Islandin saari suojeli meitä kaikilta tuulilta. Täällä taas olimme muutamia päiviä ottaen laivaan juomavettä ja tuulen kaatamia mahonkipuita polttopuiksi. Jaavan kasvillisuus oli erinomaisen runsas. Kookospalmut ja monenlaiset muut puut olivat täpösen täynnä hedelmiä. Niitä ympäröi sikinsokin hurjassa epäjärjestyksessä köynnöskasveja, liaaneja, jotka tuuheilla lehtiryhmillään estivät auringonpaisteen pääsemästä suoperäiseen maanpintaan. Maanpintaa sitäpaitsi päällysti taaja verkko latuskaisia puunjuuria, joitten reunat olivat maata kohti kapea syrjä ylöspäin, usein kyynärän korkuisia. Tämmöisen metsän halki kulkeminen oli sen vuoksi melkein mahdotonta. Puiden rungoista pitelemällä taisi kyllä astua puun juurelta toiselle, mutta kun ne olivat varsin liukkaita, niin jalat alinomaa luiskahtivat ja kävelijä molskahti puunjuurien välillä oleviin kuralätäköihin.

Kerran soudimme veneessä vähäistä jokea pitkin, jonka vesi tuskin huomattavasti valui esiin metsän peitosta. Mieliala tuli syvällisen hartaaksi, kun vene liukui tiheiden lehtiryhmien alle, jotka muodostivat holvin yli koko joen, niin että joella vallitsi täydellinen hämärä. Oli niin äänetöntä, että voi kuulla oman hengityksensä, ja hiljaisuuden keskeytti joskus vain säikähtyneen papukaijan kirkuva huuto. Elävää olentoa ei ollut näkyvissä, mutta tumman veden pinnalla joskus huomattavat hiljaiset pyörteet osoittivat, että krokotiileja oli läsnä.

Meren lahden ranta oli hiekkainen ja siellä voimme liikkua jotenkin ilman häiriöitä. Siellä sattui joskus, että pelästytimme lentoon riikinkukkoja tai pelikaaneja. Me pelkäsimme nauttia muita hedelmiä kuin kookospalmujen pähkinöitä, joita oli puiden latvat täynnä, mutta niitä ei ollut helppo saada alas, sillä puiden rungot olivat 5—6 syltä korkeat ja oksattomat. Vaikka tiesimme, että metsä oli täynnä villejä eläimiä ja käärmeitä, kuljimme kuitenkin huolettomina iltaisin rannikolla valaisten tukalaa tietämme lyhdyllä.

En voi unohtaa — kirjoittaa Schoultz — miten minä toverien kehoituksesta pilkkosen pimeänä iltana kiipesin kookospalmuun hedelmiä ottamaan. Tavattomin ponnistuksin onnistuin pääsemään latvaan ja tarttumaan kiinni lehtiin, jotka tukevina lähtivät suoraan ulospäin puun rungosta.

Mutta kun puun juurella seisovista tovereista joku samalla sanoi: »mutta entäpä, jos tuolla puun latvassa olisi kalkkarokäärme!» niin minä säikähdin niin ankarasti, että olin putoamaisillani maahan. Toisten toverien iloinen pilkanteko minua rauhoitti ja minä rohkaisin jälleen luontoni ruveten kiskomaan irti kookospähkinöitä, joita minä leikilläni nakkelin alas toverien päälle. Tämä leikki täytyi kuitenkin keskeyttää osaksi sentähden, että olin väsyksissä ja osaksi sen vuoksi, että viskasin pähkinällä erästä poikaa kalloon niin tarkasti, että hän väitti päänsä tulleen sisäänpäin lommolle hatun alla. Alastulo oli hirveän vaikeata ja täytyy olla kiipeämään tottunut nuori merimies, jotta sellainen onnistuisi ilman seikkailua.

New-Islandin saari, joka on korkea, ei ole epämukava kulkea ja paikoittain kuljimme siellä ilman haittaa. Asumaton se oli, mutta pienet suippokattoiset palmujen lehdistä tehdyt majat osoittivat, että sinne joskus tuli maan alkuasukkaita. Puolen päivän aikaan, kun aurinko oli kohtisuorassa pään yläpuolella, vallitsi kaikkialla hiljaisuus, mutta illan suussa tuli musiikkia ja elämää jokaiseen puuhun.

Linnuista näimme enimmän riikinkukkoja ja useita papukaijalajeja. Nisäkkäistä näimme vain apinoita, mutta niitä oli parvittain, monta sataa kussakin parvessa. Täällä ne eivät olleet niin arkoja kuin Hyväntoivonniemellä ja ne olivat myös melkoista pienempiä eivätkä niin kiukkuisia. Harvoin ne olivat maassa, näyttivät enimmäkseen elävän puissa, jossa ne liikkuivat ihmeteltävän ketterästi hypäten pitkät matkat puusta puuhun. Jos niitä vaara uhkasi tai jos ne pakenivat, niin ne aina huolehtivat penikoistaan, jotka otettiin syliin.

Yhden tovereistani onnistui ampua haulipyssyllä noin kyynärän pituinen apina. Mutta kun se nähtiin kuolleena, niin siitä syntyi sellainen sääli, ettei kenenkään tehnyt mieli ampua toista. Kun se oli maassa, sääret ojennettuina suoriksi, toinen käsi pitkin maata ja toinen painettuna vertavuotavaa kylkeä vastaan, niin se oli tavattomasti ihmisen näköinen. Kun apinat ovat hengissä ja hyppelevät puusta puuhun tai kun ne kulkevat nelinkontin puiden oksilla, niin yhtäläisyys ihmisen kanssa on paljon pienempi kuin jos ne kuolleina ovat pitkällään. Kun metsästäjä vei saaliinsa laivaan ja laski sen kajuutan lattialle, niin koko laivan väestö keräytyi katselemaan tuota kuollutta eikä ollut ketään, joka ei olisi tullut liikutetuksi tuosta surullisesta näystä.

Jaavassa kiintyi huomiomme lentokoirain lukemattomiin parviin, jotka tulivat joka ilta lentäen Sumatrasta meidän ylitsemme ja palasivat joka aamu Jaavasta. Niitä varmaan oli satojatuhansia, sillä vaikka parvi oli ainakin englanninpeninkulman levyinen, tai leveämpikin ja lentokoirat lensivät lähellä toisiaan ja sangen nopeasti, niin niiden lentoa kesti auringon laskusta alkaen vielä pitkän aikaa pimeän tultuakin. Me koetimme ampua muutaman laukauksen niitä kohti, mutta ne lensivät niin korkealla, etteivät haulit niihin asti ulottuneet tai lienevätkö vain hiukan haavoittaneet.

Kolmen päivän pysähdyksen jälkeen nostettiin purjeet taas ja silloin tällöin Sumatran tai Jaavan metsistä pitkinä henkäyksinä tulevien hiljaisten puhallusten kuljettamana liukui priki vähitellen Sunda-salmen kautta Kiinan mereen. Siellä näimme lukemattoman joukon kiinalaisia djonkkeja ja kaikkiin kansakuntiin kuuluvia laivoja.

VIII. KIINAN VESILLÄ

Banka- ja Biliton-saarten luona oli meri täynnä tavattoman suuria malajilaisten djonkkeja, ja kun siihen aikaan merirosvoutta harjoitettiin oikein suuressa mitassa, niin meidänkin kaksi pientä kanuunaamme pantiin kuntoon ja joka mies asestettiin kiväärillä. Muutamat djonkit meitä seurasivatkin tuntikausia ja saivat meidät koko lailla levottomiksi; mutta kun yöllä alkoi tuulla, niin malaijilaisten oli turha yrittää tavoittaa meitä purjehtimalla.

Ei ole mikään leikin asia joutua tekemisiin näiden merirosvojen kanssa, sillä ne ympäröivät laivan joka taholta ja ampuen vilkkaasti joka puolelta ne nousevat väkisin laivaan satalukuisena laumana, ja silloin ei ketään säästetä. Tapahtui vielä viimeisten vuosien kuluessa minun ollessani itämailla, — kirjoittaa Schoultz — että isot höyrylaivatkin, jotka satunnaisen polttopuiden puutteen vuoksi kulkivat puolella koneella tai purjehtien, joutuivat merirosvojen käsiin ja ryöstettiin perinpohjin. Harvoin kukaan miehistöstä pelastui, sillä tavallisesti laiva, kun se ensin oli ryöstetty, sytytettiin tuleen. Meidän matkamme perille saakka kävi rauhassa ilman mitään taisteluseikkailua. Kyllä me olimmekin asestettuja aivan hampaisiin asti. Laivan kannen alla oli aseita suuri varasto ja kaikki pyssyt olivat ladatut; samoin meidän etukeulassa oleva pikku tykkimmekin oli ladattu rautaromuilla. Joka kerran, kun joku laiva tuli näkyviin, syntyi meidän laivassamme melu, ja jos todella yksikään merirosvo olisi meitä lähestynyt, niin heidän laivansa varmaan olisi vallattu, sillä meitä oli 37 hyvin asestettua reipasta miestä, jotka olimme varustetut yksin pitkillä koukuillakin vihollislaivojen kiinniottamista varten.

Yhden ainoan kerran olimme kapteenin kanssa käymässä pikimmältään maalla pienellä saarella Korean niemimaan kohdalla. Saarella kasvoi tuuheata metsää, mutta asukkaita siellä ei näkynyt. Korean niemimaan eteläkärjestä alkaen matkamme päähän asti oli maata näkyvissä kaiken aikaa. Korean rannikko on jyrkkä ja korkeine kukkuloinensa, jotka usein ovat alastomat, se ei ole ollenkaan vierasvaraisen näköinen. Vuoret ovat monessa paikassa sen näköiset, kuin ne joskus olisivat olleet sulassa tilassa ja äkkiä jähmettyneet, kun vuoren pinta vielä läikkyi lyhyinä laineina. Sellaisten ylänköjen yli marssiminen lienee aivan mahdotonta. Koko itärannikolla on ainoastaan muutamia satamia. Sen vuoksi vuoren kaltevilla rinteillä harvoin näkee ihmisasuntoja.

Kuta enemmän lähestyy Venäjän aluetta, sen miellyttävämmän näköiseksi maa muuttuu. Rannikko muodostaa useita lahtia, eikä ole niin yksitoikkoisen jyrkkää.

Talvi- ja kesätuulien vaihtuessa raivoaa Itä-Aasian rannikoilla tuon tuostakin taifuuniksi nimitettyjä myrskyjä, jotka aikaansaavat joskus pilvipyörteitä eli vesipatsaita. Pyörteen keskustassa ilma nousee kiivaasti ylös ja merellä vesi nousee korkeiksi vesisuihkuiksi. Vesipatsaan ympäri käy huimaava pyörretuuli hirmumyrskyn nopeudella. Sellaisen vesipatsaan Imperatorin väestö näki merellä pitemmän matkan päässä Japanin merta kulkiessaan. Taivas oli synkkien pilvien peittämä ja Imperatorin purjeet olivat reivatut, kun aavistettiin myrskyä, vaikka meri oli tyyni. Laiva oli kaikeksi onneksi myrskypyörteen ulkopuolella, niin ettei pyörre ollenkaan purjehtijoitamme kohdannut.

Aasian karttaa silmäillessä nähdään, että Japanin meri keskikohdallansa muodostaa länsirannikolla mutkan, jota sanotaan Pietari Suuren lahdeksi eli mutkaksi. Suupuolelta se on noin 150 kilometriä leveä ja jotenkin yhtä pitkälle se ulottuu maalle päin pohjoista kohti. Tämän leveän merenpoukaman ympäristö oli se luvattu maa, johon suomalaisen yhtiön miehet laivoinensa pyrkivät työllä ja toimella onnea ja rikkautta löytämään. Pietari Suuren lahdesta itäänpäin kulkee pitkin Japanin meren rannikkoa Tatarian vuoret.

Vuoren kukkuloiden välillä näkee suuria, metsää kasvavia laaksoja ja usein ovat vuoretkin lehtimetsien peitossa taikka kasvaa niillä uhkeaa heinää, jossa käy laumoittain laitumella metsäkauriita ja hirviä. Ja jokaisessa pienessä lahdessa näkee kalastajamökkejä ja veneitä, joko mökin luona rannalla tai mökin edustalla kalastuksessa. Lahtien suulla usein on meren puolella ikäänkuin niiden suojana korkeita metsää kasvavia saaria, useimmat niistäkin rikkaat metsän elävistä, jotka sinne ovat joutuneet luultavasti talven aikana irtautuneilla jäälautoilla.

Amur-joen lisäjoen Sungarin ja Japanin meren välinen osa, itäinen Mandšuria on samalla leveysasteella kuin pohjois-Italia (42° Pohj. lev.) mutta ilmanala on kylmempi kuin vastaavilla kohdilla Euroopassa. Jäät sulavat meren lahdissa huhtikuun alussa ja saman kuukauden lopulla alkaa uusi ruoho kasvaa. Huhti-, touko- ja kesäkuun aikoina vallitsee usein sakea sumu, joka tulee ja katoaa vuorotellen. Heinä- ja elokuu ovat kylmiä sadeaikoja. Miellyttävin aika vuodesta on syksy; sillä syys- ja lokakuu ovat kuivia ja lämpimiä. Muutaman peninkulman päässä merestä sisämaahan päin on ilmanala suotuisampi, kun sumut eivät sinne ulotu ja sateet eivät ole niin runsaat kuin rannikolla. Sen vuoksi vilja sisämaassa menestyy hyvin. Maa on runsaskasvuinen ja ruoho oivallinen; mutta karjanhoidolle tekee suurta haittaa ruttotauti, joka tappaa joka kevät sadottain elukoita. Hyvien lypsylehmien puute on myös tuntuva. Kiinalaiset eivät lypsä lehmiä, eivätkä juo maitoa, vaan pitävät lehmiä vetojuhtina samoin kuin sonnejakin. Ainoastaan puolivenäläiset lehmät antavat maitoa, vaikka vasikka samaan aikaan imee emäänsä. Suurin määrä maitoa, minkä sellainen lehmä vuorokaudessa antaa, on puolikolmatta kannua (6 ½ litraa).

Vuorten eteläisillä rinteillä on kasvillisuus erinomaisen rehevä. Puulajeista, jotka siellä kasvavat, mainittakoon tammi, koivu, saksanpähkinä- eli vaalnöttipuu, seetri, korkkitammi, villi omena- ja viikunapuu; viljelemättä kasvaa metsissä mustia rypäleitä antava viiniköynnös.

Eläinkunnasta oli suomalaisten siirtolaisten maahan tullessa Itä-Mandšuriassa tavallisia tiikeri, susi, karhu, pantteri, villisika, kettu, villikissa, soopeli, sekä muita arvokkaita turkiseläimiä, hirviä ja metsäkauriita. Merieläimistä puhutaan myöhempänä.

Oli syyskuun alkupuoli v. 1869 kun Imperator Aleksander II siirtolaisinensa purjehti Amerikan lahteen, jonka pohjukassa kaikilta tuulilta suojassa Nahodka oivallisena satamapaikkana oli valittu kaupunginpaikaksi. Matka Suomesta sinne oli kestänyt 11 kuukautta.

Imperatorin sinne tullessa oli siellä luonto vielä vehreänä, vaikkei enää yhtä vaaleana ja mehevänä kuin keskikesällä. Vaikutelma uudesta kotiseudusta oli paljoa parempi kuin oli edeltäpäin arveltu. Laivalla vallitsi iloinen mieliala ja toivorikkaita kasvoja näki mihin vain katsoi. Kauniissa laaksossa isosta lahdesta kaarevasti ulospistävässä poukamassa oli sotilasasema _Nahodka_, joka silloin oli pelkästään ryhmä tuuheiden puiden väliin rakennettuja, valkoisiksi maalattuja taloja.

IX. AMURINMAA

Nahodka, keisarillisten perintömaiden tulevaksi kaupungiksi aiottu, on _Wladivostokista_ 60 englanninpeninkulmaa kaakkoon päin. Suomalaisten tullessa Nahodkaan oli kuvernööri Valtioneuvos Harald Furuhjelm höyrylaivallansa matkustanut Amerikan lahteen laskevaa Šutšan jokea ylöspäin, missä suomalaisille uudisasukkaille oli annettu viljelysmaita. Nyt hän oli kuulustamassa, miten he siellä viihtyivät ja millainen heidän ensimmäinen viljasatonsa näytti olevan. He näet asuivat siellä vasta ensimmäistä vuottansa.

Odottaessa kuvernöörin kotiintuloa priki koristettiin lipuilla, tykki ladattiin ja kun kuvernööri näkyi palaavan, nousivat miehet raakapuille ja kuvernööri otettiin vastaan hurraahuudoilla ja kunnialaukauksella.

Kuvernööri tuli käymään prikissä ja kutsui yhtiön jäsenet luoksensa illalla viettämään Amurinmaalle tuliaisia. Hänen talonsa oli lähinnä meren rantaa äsken perustetun puutarhan takana, hirsistä rakennettu ja hyvin sisustettu. Myöhemmin tulivat meitä tervehtimään kaikki virkamiehet, joitten joukossa sotilaspäällikkö kapteeni Karl Björksten ja valtioneuvos Furuhjelmin sihteeri, ylioppilas Örn olivat suomalaisia. Kaikki vastaanottivat meidät erittäin sydämellisesti, joka seikka yhä lisäsi sitä hyvää vaikutusta, minkä olimme saaneet tästä maasta.

Kello kuuden aikaan menimme melkein kaikki valtioneuvos Furuhjelmin luokse, joka meitä odotti kutsuvieraiksensa tulomaljat täytettyinä. Ensimmäinen malja juotiin kaikkien suomalaisten rakastaman hyvän keisari Aleksanteri II:n kunniaksi. Heti maljan juotuamme laulettiin keisarihymni, jonka sanoja tosin emme osanneet, mutta kun Furuhjelm ja jotkut muutkin lauloivat mukana, niin laulu kuitenkin meni jotakuinkin hyvin, sillä sydämen pohjasta laulettiin. Sitten pikarit täytettiin jälleen ja malja juotiin isänmaamme Suomen kunniaksi. Ja silloin kaikuivat rakkautta uhkuvat Maammelaulun sävelet. Se hetki toi mukanansa omituisen hellän kaipauksen tunnelman, jolloin veljen käsi äänettömyyden vallitessa pusersi toisen veikon kättä yhteistä kotimaata muistellessa.

Maamme laulun jälkeen laulettiin Ernst Wetterhoffin tähän tilaisuuteen sepittämä laulu uuden kotimaan kunniaksi. Laulu laulettiin samalla sävelellä kuin Maammelaulu. Alkusanat olivat:

Hell dig du land vid Stilla haf vi hälsa dig med fröjd

(Terve, maa Tyynen meren rannikolla, sua tervehdimme ilolla) ja laulu loppui sanoihin:

är detta land oss ödet gaf till vagga och till graf.

(Tään maanko kohtalo meille soi kehdoksemme ja haudaksemme).

Myöhemmin kuitenkin seurassamme sai vallan ilo ja leikinlasku ja ne vallitsivat, kunnes pidoista erottiin myöhään puolen yön jälkeen. Näin kului ensimmäinen päivä ja ensimmäinen yö, jotka vietimme uudessa kotimaassa. Sittemmin seurasi kyllä tukalampia aikoja, mutta ajat paranivat jälleen. Monelle meidän seuraajistamme tämä maa tuli kehdoksi ja syntymämaaksi — vaan monelle yhtiön osakkaista siitä tuli myös hautausmaa.

Uudisasuntolahankkeen perustaja ja johtaja kapteeni Höök lepää jo mullan alla tuolla kaukana. Mutta sitten kun yhtiö oli hajonnut, palasi suurin osa yhtiön osakkaista mikä milläkin tavalla takaisin Suomeen.

Juhlan jälkeisenä päivänä valittiin retkikunta maanviljelykseen perehtyneistä ja sitä ymmärtävistä henkilöistä kulkemaan Šutšan nimistä jokea myöten ylöspäin tutkimaan, olisiko siellä sovelias seutu uudisasuntolaa varten. Siellä asui jo ennestään maamiehiämme kymmenkunta perhettä, jotka Turusta ja Pöytyältä olivat jo keväällä saapuneet keisarillisten perintömaiden höyrylaivalla Nahodkalla, jota johti kapteeni Brolin.

Kansalaisemme olivat asettuneet hedelmällisille paikoille muutaman peninkulman päähän joen suulta ylöspäin. He olivat jo muokanneet itselleen pieniä peltotilkkuja, joissa kaikki kasvit hyvin menestyivät, mutta huoneita he eivät vielä olleet ehtineet rakentaa, vaan asuivat toistaiseksi maakuopissa, jotka olivat pienet ja matalat. Varsin tyvtyväisiä he kuitenkin olivat, mutta kaipasivat koteja ja omaisiansa.

Noin 10 peninkulmaa pitkässä jokilaaksossa olivat silloin hedelmällisimmät paikat kiinalaisten hallussa ja siellä vasta sai nähdä, mitä hyvin hoidettu maa siellä kykeni antamaan. Kiinalaisten maanviljelys on ihmeteltävää. Hienoksi pöyhittyyn maahan he kylvävät kaikki riveihin. Kaiken kesää he työskentelevät pitäen maansa puhtaana rikkaruohosta sekä pöyhivät ja penkovat maata ihan lakkaamatta. Pienestä peltotilkusta he sillä keinoin voivat saada tavattoman runsaan sadon. Karjanhoitoa he eivät harjoita. Mutta he pitävät härkiä, joilla he kyntävät maansa. Heidän härkänsä ovat sangen suuria, niin että niistä teurastettuina usein saa 45 tai 50 leiviskää lihaa. Sikoja he paljon pitävät ja sianliha onkin tärkein eläinkunnasta saatu ravintoaine, jota he käyttävät. Hevosia he myös pitävät ja heidän hevosensa ovat pieniä, mutta kestäviä ja voimakkaita.

Naisia heillä ei ole ollenkaan, koska Kiinan lait kieltävät naisia menemästä valtakunnan rajan ulkopuolelle. Varakkaat kiinalaiset ovat kyllä joskus naimisissa, mutta heidän vaimonsa ovat muista kansoista otetut, joko ostamalla tai ryöstämällä. Viinanpoltto oli heidän keskuudessaan tavallista. Melkein jokainen talonomistaja valmisti sitä kotitarpeeksi; moniailla oli isot polttimot. Mutta juopottelu heidän keskuudessaan on kuitenkin tuntematon pahe. He tuskin milloinkaan juovat niin paljon, että päihtyvät, mutta ei ateriaakaan syödä ilman viinaa. Lopuksi sanoo Schoultz heistä, että he ainakin siihen aikaan kyllä olivat vieraanvaraisia, mutta ei muutoin auttavaisia, kun tuli kysymykseen ajan hukka tai vaivannäkö. —

Ei varsin kaukana suomalaisten uudisasuntolasta Šutšanin varrella oli vielä toinenkin uudisasuntola, jossa asui rangaistusaikansa loppuun palvelleita venäläisiä pahantekijöitä. He olivat asuneet paikkakunnalla jo muutamia vuosia ja heidän toimeentulonsa oli kyllä hyvä. Heidän luoksensa jäi retkikunta yöksi ja sai siellä maitoa ja kermaa, kurkkuja ja muita vihanneksia. Maksua he eivät vaatineet, mutta sen he kuitenkin saivat runsaasti. Nahodkaan palatessa käytiin vielä Wrangelin lahdessa, joka on Amerikan lahden poukama, katsomassa, olisiko paikka meille sovelias. Mutta kun kapteeni Höök katsoi sen sopimattomaksi satamapaikaksi meidän laivallemme, jonka piti varsin aikaisin keväällä päästä merelle, hylättiin tämä paikka. Monet käsityöläiset ja maanviljelijät pitivät Šutšan-joen laaksoa hyvin soveliaana uudisasutukselle, sillä maanlaatu oli kasvavaa, joki oli kalarikas, ja elintarpeita y.m. voitiin helposti saada Nahodkasta, mutta kapteenin mieli teki valaiden pyyntiin ja hän tahtoi prikille paremman ja avointa merta läheisemmän sataman, joka olisi vähän kauempana Nahodkasta. Tahdottiin näet olla aivan täysin riippumattomia ja ainahan voitiin ajatella, että valtioneuvos Furuhjelm voisi rajoittaa toimintamme vapautta, jos asuisimme liian lähellä häntä.

Olimme hänelle hyvin kiitollisia niistä neuvoista, siitä hyväntahtoisuudesta ja siitä avusta, jota häneltä saimme koko sen ajan, jolloin hän täällä vaikutti, mutta kuitenkin halusimme asua aivan omissa hoteissamme.

Kun olimme pari päivää olleet Nahodkassa, jossa saimme ruokavarastomme lisätyksi, lähdimme purjehtimaan sieltä lännemmäksi tutkien kaikkia Tyynen meren mutkia ja satamia kunnes pysähdyimme _Strelok_-nimiseen lahteen, joka on 42:lla leveysasteella päiväntasaajasta pohjoiseen ja 30 meripenikulmaa Nahodkasta luoteeseen, Nahodkan ja Wladivostokin puolivälissä. Iltapuolella oli ankkuri nostettu Nahodkassa, yö vallitsi vielä, kun laskimme Strelokissa ankkurin.

Strelokin lahden edustalla suojaa satamaa meren puolella korkea 9 englannin penikulmaa pitkä ja puolentoista, paikoitellen 2 engl. penik. leveä saari _Putjatin_. Mantereen puolella Strelokin lahti haarautuu kahteen pienempään lahteen, joista _Abrekin_ lahti on itäpuolella ja _Rasboinikin_ länsipuolella. Näitä pienempiä lahtia erottaa niemi toisistaan, ja tällä niemellä oli pari kiinalaisten rakentamaa asuinrakennusta, jotka olivat asumattomia, hyljättyinä ja puoleksi rappiolla. Strelokin lahden seudun valitsivat suomalaisen yhtiön jäsenet asuinpaikaksensa, kun siinä oli niitä mukavuuksia, joita he halusivat ja tarvitsivat. Rasboinikin lahden pohjukassa oli vielä laivalle talvisatamaksi soveltuva kaikilta tuulilta suojattu paikka.

Schoultz kuvailee Strelokin lahtea ja sen ympäristöä seuraavasti:

Molemmin puolin Strelokin lahtea suojelevat sitä pohjoispuolella noin 8 engl. penikulmaa pitkät niemet, joista idänpuoleinen on sangen korkea, noin 1000 jalkaa, ja kasvaa tammia, mustaa koivua ja muita kovia lehtipuita. Merelle päin idänpuoleinen niemi vähitellen alenee ja päättyy äkkijyrkkiin kallioihin. Läntinen niemi on jonkun verran matalampi ja ainoastaan mantereen puolella harvan metsän peitossa. Se on hyvin epätasainen. Suippoja vuorenkukkuloita ja syviä laaksoja vaihtelee alinomaa ja meren puolella sekin päättyy äkkijyrkkiin kallioihin. U-kirjaimen muotoisessa lahdessa on pitkänsoikea saari, joka alkaa parin kilometrin päässä maalta ja ulottuu merelle päin yhtä kauas kuin niemetkin. Tämän — Putjatinin saaren — mantereen puoleinen pää on ehkä 1200 jalkaa korkea ja se on kokonaan metsän peitossa ja pinnanmuodostus siinä on samanmuotoinen kuin jos kupin täyttäisi kostealla hiekalla ja sen kääntäisi ylösalaisin. Saaren perusta on äkkijyrkkä ja siitä nousee ylöspäin ikäänkuin ympyrän säteet lähellä toisiaan äkkijyrkät kallionhalkeamat, joissa usein kasvaa vaikeasti läpikuljettavia viidakkoja. Sisimmän niemen kärki on vähäinen tasainen hietikkoniemeke ja siitä edelleen kulkee koko itäpuoleista rannikkoa pitkin kapea ja tasainen hiekkareuna. Eteläpuolella Putjatinin kukkula laskee äkkijyrkkänä matalaa heinäkasvuista niittymaata kohti, joka on muutaman neliökilometrin laajuinen. Keskellä saarta on järvi, niin että ainoastaan kapeat kannakset yhdistävät molemmin puolin järveä saaren pohjoispään eteläpäähän, joka kohoaa melkoisen korkeaksi, mutta alenee jälleen noin parin sadan jalan korkuiseksi tasangoksi. Putjatinin eteläpää päättyy äkkijyrkkiin 200—300 jalkaa korkeisiin kallioihin.