Part 9

Herra Nilssonin tultua kotiin iltapäivällä ja saatua tietää, että rouva oli lähtenyt häntä vastaan, lähti hän vuorostaan rouvaa ja tyttöjä vastaan, sillä hän luuli, että he olivat sivuuttaneet toisensa, koska hän itse ei ollut käynyt sisällä Kokotunissa. Hän ei ehtinyt kauemmaksi kuin Abrekin lahden luo, kun jo alkoi hämärtää. Hän arveli, että rouva ja tytöt olivat jääneet fansaan yöksi, jonka vuoksi hän palasi kotiin. Seuraavana päivänä hän meni Kokotuniin ja kun hän siellä sai tietää, että etsityt henkilöt olivat edellisenä päivänä olleet siellä ja palanneet takaisin, niin joutui hän aivan ymmälle siitä, mihin he olivat joutuneet ja kiiruhti heti kotiin. Kun Nilsson tuli Maingiin, olivat rouva ja tytöt jo tulleet kotiin. Mandši-ukko oli ollut niin kohtelias, että saattoi heitä kotiin asti ja palkkioksi hän sai muutaman rukiisen reikäleivän, joita mandšit pitävät suuressa arvossa, sillä heillä ei ole itsellään leipomauuneja, vaan he kypsentävät nisukakkunsa höyryssä. Sillä tavoin kypsennetyt leivät eivät nouse kuohkeiksi, vaan tulevat raskaiksi ja maistuvat taikinalle.

[Kuva: Korealainen fansa.]

Rouva Nilsson oli kuitenkin rasittunut liiaksi, niin että hän alkoi sylkeä verta, jonka tähden hänen miehensä piti lähettää hänet Nahodkaan, missä lähinnä oli lääkäri ja lääkkeitä.

Pitkin talvea kestänyt yksitoikkoinen elämä, jolloin päivät olivat niin toistensa kaltaiset, ettei huomattavaa muutosta tapahtunut, muuttui vasta avoveden tultua. Silloin tulivat kalat ja taskukravut, vesilinnut ja vilkas elämä, kun lahdella liikkui purjeita. Talven kuluessa kudotut verkot laskettiin heti mereen ja saatiin runsaasti silliä ja muita kaloja. Schoultz ja maisteri menivät usein pyydystämään taskukrapuja. (Lukija kenties tietää, että taskukravuksi sanotaan meressä eläviä varsin lyhytpyrstöisiä krapuja — ruotsiksi krabba — jotka kyllä ovat syötäviä elukoita. Niitä ei tavata Suomen rannikoilla, vaikka niitä kyllä on esim. Köpenhaminassa ja Etelä-Ruotsissa.)

Taskukravun pyyntiin käytettiin hyvin hoikkaan ja pitkään seipääseen kiinnitettyä atrainta. Ruuhella kuljettiin pitkin kallioiden ääriä ja kun krapu nähtiin, niin sitä iskettiin selkään ja nostettiin ylös. Tavallisesti kuljeksivat toistensa seurassa koiras- ja naaraskrapu. Joskus oli koiraksella kaksikin naarasta mukanansa. Silloin aina iskettiin koirasta, sillä kun sitä alkoi nostaa, niin se kiiruhti tarttumaan kynsinensä naarakseen kiinni ja nosti senkin mukanansa. Jos taas iski naarasta, niin ei se koirakseen tarttunut. Taskukravut pysyttelevät parin sylen syvyydellä ja syvemmälläkin, mutta harvoin ne tulevat matalammalle vedelle. Nämä niin sanotut japanilaiset jättiläistaskukravut ovat jonkun verran hämähäkin näköisiä, mutta pää ei pistä ulommaksi ruumiista, joka on latuskainen. Sääret lähtevät ruumiin sivuilta, eikä niinkuin hämähäkin sääret pään ja ruumiin väliltä. Ison taskukravun ruumis on noin 8 tuumaa reunasta toiseen ja paksuus on noin 3 tai 4 tuumaa. Niillä on kuusi jalkaa ja kaksi käden tapaista, joissa on verrattain pienet kynnet. Jalat ovat viisi tuumaa ympärimitaten ja kyynärän pituiset. Väriltänsä ne ovat keltaiset kuin sitruunan hedelmät ja lihalla on hieno, vähän imelähkö maku. Ison kravun syötyänsä on mies kylläinen. Jos meri oli tyyni, niin krapujen ottaminen oli varma kuin hyllyltä poimiminen.

Pian senjälkeen kuin insinööri Nilsson oli tullut takaisin Nahodkasta rouvaansa saattamasta lääkärin luo, alkoi sillien pyynti ja, kun silliä nousi Strelokin lahteen, niin hän neljän päivän kuluessa sai saaliina 6 000 silliä, jotka suolattiin isoon tynnyriin. Heillä oli suuria uusia tammisia tynnyreitä, jotka olivat ostetut traaniöljyä varten, ja jokainen sai oman tynnyrinsä. Ruokavaroista ei nyt ollut huolta, sillä paitsi niitä jauhoja, jotka jokainen sai jaossa, osti Nilsson yhden maton jauhoja poismuuttavilta poikamiehiltä, — perunoita oli runsaasti, hirvenlihaa ja rasvaa saattoivat he vaihtokaupalla saada mandšeilta suoloja vastaan. Ei siis tällä kertaa muuta kuin ryhtyä maanviljelystöihin.

Abrekin laaksossa, alkaen Abrekin lahdesta Wladivostokiin päin leviää iso monen neliöpeninkulman laajuinen tasanko, jossa on hedelmällinen maanlaatu ja siellä kasvaa uhkeata heinää ja kauniita kukkia. Kas siellä saisi maanviljelijä ihania vehnäsatoja, jos vain olisi liikeneuvoja, pääomaa ja työväkeä. Siellä oli noin 20 tai 40 virstan päässä toisistaan kaksi mandšien maanviljelysfansaa nimeltä _Šituhaa_ ja _Kangaosa_. Ennenkuin insinööri Nilsson matkusti Nahodkaan hän meni sinne ja osti 20 kappaa ruista, 10 kappaa kauroja, vähän tattaria ja ruskeita papuja. Huhtikuun puolivälissä voitiin jo alkaa maan muokkaaminen. Viisitoistavuotias tyttö, joka oli Nilssonin palveluksessa, talutti härkää ja Nilsson ohjasi auraa. Maa kynnettiin omatekoisella auralla ja äestettiin omatekoisella äkeellä. Seppä Wikholmin johdolla kehui Schoultz tottuneensa oivalliseksi sepäksi. Hän kertoi, että peltoihin oli kylvetty rukiita, kauroja, tattaria, maissia ja perunoita.

Rouva Nilssonilla oli tarpeeksi tekemistä talouden hoitamisessa ja vaatteitten ompelemisessa. Hänen apuansa käyttivät ahkerasti kaikki, jotka tahtoivat saada jotakin tehdyksi, ja hänen ansionsa ei ollutkaan vähäinen, sillä hän valmisti sekä naisten että miesten pukuja.

Kun kevätviljat ja perunat olivat kylvetyt, alkoi Schoultz valmistautua pitkälle metsästysmatkalle.

XIII. METSÄSTYSRETKIÄ

Kuten tunnettua, pudottaa hirvi sarvensa keväällä ja entisten sarvien sijaan kasvaa pian uudet aina vähän suuremmiksi kuin entiset. Pieninä nuo sarvet ovat pehmeätä rustoa, kokonaan täynnä verisuonia ja niitä peittää hienokarvainen nahka. Kuta vanhemmaksi sarvet tulevat, sitä kovemmiksi ne muuttuvat, ja niiden päällä oleva nahka joko hankautuu pois tai kovettuu myöskin luuksi. Suomessa on hirvien nähty hankaavan sarviansa puiden oksiin, sillä arvatenkin nuoret sarvet ja niiden päällinen nahka syhyvät. Kun saksanhirven sarvet alkavat haaraantua, on sarvien arvo suurin ja Itä-Aasiassa niiden arvo voi nousta 1 800 markkaan pari. Kiertelevät kiinalaiset kauppiaat niitä ostelevat myydäksensä ne kiinalaisille ylimyksille, jotka nauttivat noita hyytelöksi keitettyjä sarvia, etteivät vanhenisi. Kiinalaiset väittävät varmasti, ettei ole mitään ainetta, joka ravintona olisi niin ravitsevaa ja virkistävää kuin tämä aine. Sitä syövät ainoastaan miehet.

Kevättouot tehtyään Schoultz lähti pitkälle hirvenmetsästysretkelle, josta hän kertoo: Kumppaniksi otin taasilaisen (mandšin) metsämiehen, taikka paremmin sanoen minä seurasin häntä. Saalis, jonka saisimme, piti jaettaman tasan.

Kirves pantiin vyöhön ja metsästäjän verkkopussiin pantiin huopapeite, kuiva hirvennahka, muutamia reikäleipiä, vähän ryyniä, pieni keittopata, tulitikkuja, haavasiteitä ja ampumatarpeita. Olalle heitetty metsästyspyssy (tussari) täydensi varusteet; sitten lyötiin kättä tovereille jäähyväisiksi ja lähdettiin matkalle, mandšilainen Jang edellä ja minä jäljessä. Matkamme suuntasimme suoraan metsästysmajallemme, jonka Jang oli edeltäpäin tehnyt. Kolmen tunnin kuluttua olimme perillä.

Maja oli tehty lähelle jokea, joka oli noin kymmenen sylen levyinen ja molemmat rantaäyräät olivat korkeat; majanpuoleinen äyräs parin sylen korkuinen. Tällä kertaa sekä muulloinkin kuivina kesinä oli vettä joen rannalla vain puolen kyynärän verran ja joen kivisestä uomasta oli vastakkaisella rannalla korkeintaan kolmas osa veden peitossa.

Meidän majamme, jos sitä siksi voi sanoa, oli tehty siten, että tuohesta oli valmistettu kaksi katonlappeata molemmin puolin majan harjaa. Joen puoleinen lappea oli kapea ja avoin jokeen päin, metsänpuoleinen lappea ulottui maahan asti ja molemmat päädyt olivat umpinaiset. Maanpinta majassa oli peitetty puun kuorilla. Vettä ei majasta voinut nähdä ennenkuin astui lähelle joen äyrästä. Kuuden sylen päässä majasta oli polku, joka yhdisti toisiinsa erämaassa olevat metsämiesten fansat, mutta majan ja polun välillä oli niin tiheä pähkinäpuuviidakko, ettei ohitse kulkija voinut meitä nähdä. Ylt'ympäri oli maa tasaista ja kasvoi metsää. Vastakkainen joen ranta oli matala.

Ensimmäinen tehtävämme oli hankkia polttopuita, joista tehtiin leveä, koko majan aukean puolen täyttävä nuotiovalkea suojelemaan meitä hyttysiä ja petoja vastaan. Sitten tehtiin kolmesta kivestä keittovalkean paikka, mihin pata asetettiin tulelle ja keitettiin yksinkertainen illallinen, ryynivelli.

Oli jo pimeä, kun päätimme ateriamme ja syvä hiljaisuus, joka vallitsi tällä metsän otuksista ja pedoista rikkaalla seudulla, vaikutti mieleen ihmeellisesti; varsinkin silloin, kun iso metsästyskoiramme »Horr» asettui nuotiovalkean ulkopuolelle, käänsi hitaasti päätänsä joka suunnalle vainuten hyvin vakavan näköisenä. Jonkun aikaa vainuten haisteltuansa meni se omaan koppiinsa, joka oli meidän majamme sivulla, ja laskeutui makuulle sen näköisenä, kuin olisi tahtonut sanoa: parasta on olla varuillansa.

Keskustelumme, joka päivän kuluessa oli isoäänistä, muuttui nyt aivan itsestään hiljaiseksi, ja kuulomme oli tullut hyvin tarkaksi. Poltettuamme piipullisen tupakkaa ja siirrettyämme pölkyt nuotiovalkeassa lähemmäksi toisiaan, levitimme hirventaljamme allemme, panimme pään alle, mitä meillä pehmeätä oli mukana ja vaatteet yllä huopapeitteeseen kääriytyneinä laskeusimme makuulle jalat tuleen päin. Tulitikut, puukko ja pyssy sekä muutamia tervastikkuja, joita tarpeen tullessa voisi käyttää tuohuksena, asetettiin lähelle viereen. Sitten sanottiin hyvää yötä ja jonkun minuutin kuluttua jo hyvässä rauhassa nukuttiin. Mutta niin ei maattu kuin kotona maataan. Pieninkin risahdus riitti miehen hereille saamaan. Ihmeellistä oli, että jos herätti Jangin ja kysyi, mikä nyt risahti, niin hän aina sen tiesi, vaikka hän nukkui sikeämmin kuin minä. Puolen yön jälkeen en enää herännyt ennenkuin Jang minut herätti sanoen: »Nyt on aika lähteä metsästämään.»

Oli vielä pilkkosen pimeätä kun me, Horr mukanamme, läksimme kauemmaksi metsään ja kuljimme reippaasti marssien eteenpäin, mihin — sen tiesi yksin Jumala ja Jang. Alussa tällaiset yölliset retkeilyt eivät minua miellyttäneet. Milloin loukkasin itseni puun oksaan, milloin kompastuin tuulen kaatamaan puuhun tai kiveen, mutta pian totuin kulkemaan pelkäämättä ja kädet ja jalat oppivat huomioimaan maan laadun. Oli oikein kummastuttavaa, että vaikka kuljimme melkein juoksujalkaa, niin ehti siinä vielä kopeloida eteensä käsinensä ja varpainensa.

Näin kuljettuamme hyvinkin pari tuntia osoitti Jang kaatunutta puuta ja kehoitti minua istumaan. Päivä alkoi jo sarastaa ja sumu laskeutui raskaana tihkusateena metsään. Tuhansittain hyttysiä tunkeili ympärillämme, niin että tupakkapiippu oli nopeasti sytytettävä, etteivät ne meitä söisi. »Pian saamme nähdä otuksia», alkoi Jang jutella hiljaa. »Tuon mäenharjanteen yli me nousemme ja menemme alas laakson rinnettä toisella puolella, kulkeaksemme sitä vastatuuleen. Joki, joka juoksee laakson halki tuolla, yhtyy meidän jokeemme vähän matkaa majamme yläpuolella.»

Kun olimme polttaneet piippumme loppuun, aloimme nousta sangen jyrkkää ja hyvinkin kuusisataa jalkaa korkeata harjua myöten. Melkein joka askeleella Jang minulle huomautti jotakin, joka osoitti metsänriistan läheisyydestä. Milloin oli joku heinänkorsi taivutettu ylöspäin, milloin jokin kuivunut lehti käännetty toisinpäin, milloin taas oli joku karva tarttunut pensaan oksaan; kaikki, kerrassaan kaikki hän ehti nähdä nopeasti käydessään. Ennenkuin olimme päässeet mäen ylimmälle harjalle viittasi Jang, että odottaisin, kunnes hän ensin kurkistaisi harjun yli toiseen laaksoon. Pysähdyin, ja Jang hiipi kyyrysillään harjanteen yli jäljessänsä koira samoin kyyrysillään. Tuskin oli hän mennyt mäen harjanteen yli, kun hän jo näkyi tähtäävän pyssyllään alaspäin. Hänen pyssynsä hana iski ja poltti ruudin sankkireiästä, mutta pyssy ei lauennutkaan. Silloin minä juoksin esille ja kuulin Jangin huudahtavan: »Karhu!» ja samalla hän osoitti alaspäin. Minä olin vetänyt pyssynhanan vireeseen ja yritin sivuuttaa hänet, kun samalla iso karhu hänen edestään syöksyi ylös ja yritti nousta harjanteen yli meidän kohdaltamme. Silloin minä juoksin vähän viistoon eteenpäin polulle, jonka näin kulkevan pitkin harjua, jotta saisin ampua karhun, kun se olisi mäen harjanteella. Mutta karhu säikähti ja alkoi juosta pitkin mäen kuvetta muutaman askeleen päässä, sillä välin kun minä juoksin pitkin polkua. Karhun tie oli paljon vaikeampi kulkea, sillä mäki kasvoi pähkinäpuutiheikköä ja edempänä tie tuli jyrkemmäksi. Kauempana edessäpäin sen halkaisi kahtia kallioseinä, jonka alapuolella, sillä sivulla missä karhu juoksi, ruohotasanko avautui, mutta polku nousi kallion yli. Muutamia askelia vielä, ajattelin, niin täytyy kontion mennä ruohikolle, silloin se tulee näkyviin ja minä saan ampua. Mutta karhu ei ollutkaan niin tyhmä. Kun se huomasi vaarallisen paikan, niin se ärjyen hyökkäsi ylämäkeen minua vastaan ja loikkasi harjun poikki niin läheltä, että se melkein kosketti minua. Tämä temppu suoritettiin niin odottamatta ja nopeasti, etten ehtinytkään ampua, ennenkun se jo oli toisella puolella harjua kadonnut pensastoon.

Parasta olikin, että kävi niinkuin kävi, sillä minä olin juoksusta niin hengästynyt, etten olisi voinut ampua, tai korkeintaan olisin ampunut epävarmasti. Niin tyhmänrohkeaksi voi joskus innoissaan tulla. Kun minä heti sen jälkeen palasin Jangin luo, joka sillä välin oli korjannut pyssynsä kuntoon, niin hän näytti, että karhu oli maassa kalvanut pudonnutta hirvensarvea, kun hän sitä ampui, huomaamatta, miten ruuti pyssyn sankista paloi.

Aloimme taas astua hiljaa eteenpäin pitkin toista mäen rinnettä, mutta kun alkoi sataa rankasti, niin vedin hartiani koukkuun ja annoin Jangin kulkea parikymmentä askelta edellä. Äkkiä hän nosti pyssyn poskelle ja ampui niin että suhahti ja paukahti. Ja kun hän tietysti ampui ohi, niin hän heittäytyi maahan ja osoitti kädellään ja huusi: »ammu»! Kyyrysilläni juoksin hänen luoksensa ja kun nousin pystyyn katsomaan, niin tulee kuusi naarashirveä vastaani juosten suoraan minua kohti ja seisahtuen 30 askeleen päähän, kun minut näkivät. Minä tähtäsin heti lähintä, mutta pyssy ei lauennut. Mutta sensijaan että hirvet olisivat paenneet, tulivat ne minua lähemmäksi ja asettuivat viidentoista askeleen päähän. Tarkasti katsoen etupäässä kulkevan naarashirven suuria ruskeita silmiä asetin uuden nallin pyssyyn ja ammuin toisen kerran, mutta nalli paloi nytkin. Hirvi ei silmää räpäyttänyt. Taas uusi nalli — eikä pyssy lauennut sittenkään. Vielä kerran uusi nalli — sama juttu. Silloin minä sanoin Jangille selvällä äänellä, samalla kun katselin hirveä silmästä silmään: »Koeta saada pyssysi kuntoon tai tule ja teurasta hirvi puukolla!» Jang nauroi ääneensä ja asettui seisomaan minun viereeni.

»Anna minulle neulasi!» sanoin Jangille.

Hän antoi sen minulle.

Minä puhdistin pyssyn sylinterin, panin siihen uutta ruutia ja uuden nallin, kaiken aikaa tarkoin katsellen hirveä ja ammuin sen oikeanpuolista silmää kohti. Viimein panos laukesi, mutta pitkän surisemisen jälkeen eikä se tietysti nytkään sattunut, mutta vieläkin hirvi jonkun sekunnin katseli minua, kääntyi sitten pois ja loittoni hitaasti, toisten hirvien seuraamana, mutta katosi kuitenkin ennenkuin minä ennätin ladata pyssyäni.

Olikohan tuollainen elukan käytös tyhmyyttä? Pikemmin luulisi hirven olleen hypnotisoidun.

Näimme vielä useita hirviä, mutta niin epäsuotuisissa asemissa, ettemme voineet ampua. Vasta iltapäivällä, kun toisen kerran palasimme metsästykseltä, sain ammutuksi naarashirven muutaman sadan askeleen päässä majastamme. Kuulin sen tulevan juosten suurella rytinällä pensaston lävitse ja olin sentähden valmis ampumaan heti, kun se tulisi näkyviin. Sillä oli niin luja vauhti, että se ehti saapua jalkojeni eteen, johon se kaatui ja kuoli. Minuuttia myöhemmin pamahti toinen laukaus. Jang ampui hirven vasikan. Sidoimme elukkain sääret yhteen ja kannoimme ne kokonaisina majaamme.

Nyt saimme sellaisen illallisen, jommoista ei oltu syöty pitkiin aikoihin. Varsinkin maitoiset utaret maistuivat keitettyinä hyvältä. Muutoin sinä päivänä ei naarashirvestä syöty mitään, sillä olimme jo perin kylläisiä vasikasta ja utarista. Jotta liha ei menisi pilalle ja hukkaan, leikkasimme sen ohukaisiksi viipaleiksi ja kuivasimme ne pöydäntapaisella telineellä, jonka alla paloi heikko tuli.

Kun nyt olimme saaneet lihaa moneksi päiväksi, niin kielsin Jangia tappamasta hirven vasikoita tai naaraita ennenkuin tarvis vaati. Jonkun päivän kuluttua Jang ampui koirashirven, mutta sen sarvet olivat hyvin vähän arvoiset. Elukka teurastettiin metsässä. Jang otti kaksi kolmatta osaa siitä kantaaksensa, minä loput, ja sitten me kulkea tallustelimme puolentoista peninkulman pituisen matkan kotiin. Minä olin kantanut tuskin enempää kuin 60 naulaa, mutta kotiin tullessa olin perin uupunut. Tämä tapahtui aamulla, mutta sinä päivänä ei enää metsästetty. Sensijaan me iltapäivällä menimme saalista vahtimaan pieneen puiden kuorista tehtyyn majaan, jonka Jang jo aikaisin keväällä oli tehnyt vetelän suoperäisen paikan viereen, johon hän oli kylvänyt suoloja. Maja oli sikaarilaatikon muotoinen ja niin suuri, että kaksi miestä parhaiksi mahtui siinä istumaan tai lepäämään pitkänänsä. Vesilätäkköön päin oli majassa pieni aukko, jonka edessä riippui vaatekappale. Koira oli jätetty kotiin sidottuna koppiinsa.

Kun olimme ryömineet majaan ja sulkeneet sen pienen oven, rupesimme pitkällemme odottamaan pimeän tuloa, sillä vasta silloin hirvet tavallisesti tulevat sellaisiin paikkoihin. Kului tunti toisensa jälkeen ja alkoi jo tuntua ikävältä; silloin rupesi kuulumaan elukkain astumista, kun ne hiljaa ja varovasti lähestyivät. Kun ne olivat tulleet aivan likelle, niin kurkistin ulos ja näin puolikuun heikosti valaisemana iltana kuinka ne liikkuivat kuin varjot, mutta mahdotonta oli erottaa, olivatko ne koiraita vai naaraita. Kauan kuljeksittuaan vesilammikon ympärillä tulivat ne sen reunalle ja alkoivat imeskellä suolaista suomutaa. Selittämätön jännitys valtasi mieleni. Pitikö minun umpimähkään ampua keskelle parvea, vai vieläkö odottaisin? Kerran yksi hirvistä kulki ainoastaan puolen kyynärän matkan päässä majan luukusta, mutta sen pää oli niin korkealla, etten voinut nähdä oliko sillä sarvet vaiko ei, ja sentähden annoin sen rauhassa mennä ohitse. Noin viidentoista askeleen päässä se seisahtui ja heikossa kuunvalossa minusta näytti kuin sillä olisi ollut sarvet. Koetin tähdätä, mutta oli liian pimeä nähdäkseni pyssyn piippua. Kun pyssyn etutähtäimen kohdalle asetin tulitikun, jonka ympärille olin käärinyt paperilapun, niin onnistui minun jotakuinkin tähdätä elukan lapaan ja laukaista. Samassa lähti koko lauma pakoon, mutta aivan lähellä kuului raskas ruumis kaatuvan maahan.

Sinä yönä emme enää voineet odottaa elukkain tulevan ja sentähden ryömimme ulos majasta sille paikalle, mihin arvelimme elukan kaatuneen, ja aivan oikein, vähän aikaa etsittyämme pensastossa jalkoinemme sen löysimmekin, mutta suureksi mielipahakseni se olikin naaras. Matkaa meidän majallemme oli noin kilometrin verran, jonka tähden me, samoin kuin viimekin kerralla, kannoimme saaliimme paloittamatta kotiin. Mutta sepä tosiaan ei ollut helppo tehtävä, sillä ensiksikin elukka painoi varmaankin 12 leiviskää ja toiseksi se roikkui niin alhaalla, että se ulottui kiinni jokaiseen kantoon ja kiveen. Meillä oli saaliinamme nyt niin paljon lihaa, että meidän piti käyttää koko aamupäivä lihan säilyttämiseen.

Vähän ennen puolta päivää menimme viiden kilometrin päässä olevaan rappiolle jätettyyn metsästysfansaan, johon hirvillä oli tapana kokoontua imeksimään suolapitoista ja salpietaria sisältävää maata ympäristössä. Aikomuksemme oli tehdä itsellemme vahtikoju.

Täydellinen hiljaisuus vallitsi ja kesäkuun aurinko paahtoi niin kuumasti, että oli kuin saunassa. Perille tultuamme Jang otti kirveen ja meni metsään hakkaamaan muutamia seipäitä ja minä kiipesin vanhan fansan katolle ottaakseni sen katosta heiniä meidän majaamme. Päästyäni katolle kumarruin ja otin syliini niin paljon heiniä kuin taisin. Mutta ajatelkaa kauhistustani, kun kantamuksestani ryömi esiin useita käärmeitä ja luikerteli alastomalle rinnalleni, kaulalleni ja käsivarsilleni, jotka olivat paljaat kyynäspäitä myöten. Sitä paitsi pisti esiin heinistä käärmeen pää toisensa vierestä yli koko katon, niin että muutaman silmänräpäyksen kuluttua koko katto kuhisi ja sähisi ja liikkui. Ensin seisoin kauhistuksesta ihan kuin kivettyneenä, mutta sitten viskasin sylistäni heinät pois ja syöksyin alas niin pian kuin pääsin, jonka jälkeen ihan kuin mieletön juoksin ison matkaa pakoon metsään. Vasta sitten kun olin tullut kuralätäkköön, joka ulottui yläpuolelle polvieni, täytyi minun pysähtyä ja siellä minä epätoivoisena rupesin ajattelemaan, että minun luultavasti nyt täytyi kuolla piankin. Ensin en tohtinut liikahtaa, sillä luulin käärmeitä olevan povessani, mutta vähitellen rauhoituin sen verran, että uskalsin koetella ja kun huomasin, ettei niitä povessa ollut, riisuin paitani ja rupesin tutkimaan olivatko käärmeet minua purreet. En nähnyt mitään puremia enkä tuntenut mitään kirvelemistä, mutta kuitenkin kuljeskelin kauan ihan välinpitämättömänä ja ajattelin vain sitä, että elämäni pian oli loppuva. Vasta sitten rauhoituin, kun Jang oli nipistelemällä tutkinut ihoni ja huomannut, että olin vahingoittumaton, mutta kauan jälkeenpäin minusta tuntui, kuin nuo inhoittavat eläimet vieläkin luikertelisivat pitkin ihoani. Mitä lajia käärmeitä ne olivat, sitä en tiedä, sen vain muistan, että niitä oli monenvärisiä ja -kokoisia ja luvultansa niitä varmaan oli tuhansia. Me jätimme koko tuumamme majanrakentamisesta, ja muutaman tunnin levättyämme varjoisassa seetrimetsässä ryhdyimme metsästämään.

Vaikka joka päivä kuljimme metsässä alkaen kello 3:sta kello 10:een asti päivällä ja kello 4:stä auringonlaskuun asti, niin kesti kauan ennenkuin viimein saimme pehmeäsarvisen hirven, sillä ne kätkeytyvät, kunnes sarvet kovenevat, kaikista tiheimpiin viidakkoihin, joissa niitä ei mitenkään voi nähdä, vaikka ne olisivat ihan lähellä. Eräänä sateisena ja tuulisena päivänä olimme metsässä kuljeskelleet jo monta peninkulmaa, kun tarkkanäköinen Jang huomasi kaksi hirveä ruohoa kasvavalla ylängöllä. Kauan niitä tarkasteltuaan hän sanoi toisella olevan _pantti_ (pehmeät sarvet). »Koeta hiipiä niiden luo, minä odotan tässä.»

Minä vedin pois kotelon pyssystä, tutkin pyssyn silinteriä ja nallia, ne olivat kuivat. Silloin panin pyssyn lukon suojaksi sitä varten vahatusta vaatteesta tehdyn liinan, sidoin vielä nenäliinani sen lisäksi ja sitten aloin nelinkontin ryömiä ylös tasaista rinnettä. Ryömin ryömimistäni tohtimatta nostaa päätäni, kunnes jo olin pitkän matkan päässä Jangista, mutta kun katselin ylöspäin, niin oli ehkä tuhannen askelta jäljellä sinne päin. Ryömin jälleen ja taas lepäsin. Olin jo niin väsynyt, että käteni vapisivat ja jaksoin ryömiä vain muutaman sylen kerrallansa. Jangin luo mahtoi olla matkaa jo kilometrin verran ja arvelin, ettei mäen harjanne voinut enää olla kaukana. Nostin päätäni ja näin hirvet parin sadan askeleen päässä. Ylempänä maanpinta oli epätasaisempaa, niin että välistä saatoin vähän istahtaa. Mutta minua kiiruhti eteenpäin se pelko, että hirvet voivat juosta tiehensä. Äkkiä kuulin askeleita. Nopeasti sieppasin pois peitteet pyssyn lukolta ja odotin niin hiljaa, että tuskin tohdin hengittää. Vielä pari silmänräpäystä, niin kaksi suurta hirveä seisahtui viidenkymmenen askeleen päähän minusta. Edellä kulkeva oli komea koiras, jolla oli pehmeät sarvet. Väsymyksestä ja levottomuudesta väristen tähtäsin sydäntä kohti ja ammuin. Elukka hypähti ja maahan kaatui jalo hirvi, sydän lävistettynä. Heti laukauksen jälkeen oli Jang laskenut irti Horrin ja pian se oli saapunut paikalle, mutta kun se tuli liian myöhään, niin se vain nuoleskeli haavasta vuotavaa verta. Hetken kuluttua tuli myöskin Jang ja ihastui tavattomasti runsaasta saaliista. Nopeasti rupesimme nahkaa nylkemään ja lihoja leikkelemään, mutta pimeä meidät tavoitti ennenkuin olimme valmiit.

Kun Jang pääsi käsiksi hirven sydämeen, niin hän ensi työksensä leikkasi siihen ristin ja viskeli siitä verta neljälle ilmansuunnalle mutisten salaperäisiä sanoja ja vielä hän verellä hankasi omaa pyssyänsä, että se paremmin tappaisi — kuten hän sanoi. Hän kumarsi myös maahan asti ensin etelään päin jumalalle ja sitten minulle.

Vaikka meitä asia harmitti, niin täytyi meidän kuitenkin jättää osa lihoista jälkeemme, sillä meillä oli kolmen tunnin matka majalle, ja hirvi painoi arviolta viisitoista leiviskää. Minun osani kannettavasta oli nahka, toinen takajalka, sydän ja maksa sekä selkäpaisti. Jangilla oli koko loppuosa paitsi kaulaa, vatsaa ja selkää, ja sen lisäksi hänellä oli vielä pää, joka ei myöskään vähää painanut.

Jang kyllä ehdotti, että ottaisimme vain vähäisen osan lihoista, mutta minun mielestäni olisi vahinko jättää mitään mätänemään. Ensin Jang auttoi minut pystyyn jaloilleni kantamuksineni, sitten minä autoin Jangin ja niin lähdettiin kotiinpäin. Jang ja Horr edellä, minä jäljessä. Oli pilkkosen pimeä ja satoi rankasti. Matkalla meidän piti vielä kahlata kiivaasti juoksevan joen poikki, jossa vesi nousi puoli reiteen asti. Matkan loppupuolella minäkin jo olin samaa mieltä kuin Jang, että olisi ollut viisaampaa ottaa vain pienempi osa lihoista, mutta häpesin ilmaista ajatustani Jangille. Peräti uuvuksissa me viimeinkin saavuimme majaamme.

Ensimmäinen tehtävämme oli keittää ruokaa ja syödä, sillä emme olleet syöneet sittenkuin kello 3 aamulla. Me olimme kulkeneet noin 70 kilometriä, siitä aamulla poislähtiessämme viisitoista kilometriä pitkin polkua. Kun olimme syöneet, leikkelimme kiireesti osan lihasta kapeiksi suikaleiksi ja levitimme sen kuivamaan tulen päälle pöydälle, jolla oli katto yllä. Sitten marssimme iso joukko lihoja niskassa Jangin kotiin, joka oli noin 8 kilometrin päässä, saadaksemme sarvet keitetyiksi, ennenkun ne rupeaisivat happanemaan ja käymään. Jangin kotiin tulimme noin kello 12 tai 1. Olimme siis sinä päivänä marssineet likimäärin parikymmentä tuntia ja hyvältä tuntuikin, kun sai muutaman tunnin maata.

Sillä välin olimme saaneet koko talonväen liikkeelle ja keskellä yötä ruvettiin valmistelemaan monenlaisia ruokia huomispäivän pitoihin. Jang luullakseni otti osaa puuhiin jo varhaisesta aamusta alkaen. Kun minä nousin makuulta, niin minua pyydettiin Jangin mukaan rukoushuoneeseen ja mielelläni sinne meninkin. Huoneen yhdessä kulmassa oli pieni komero, missä Jangilla oli oma pronssimaalilla maalattu jumalankuvansa. Sen edessä, samoin kuin perheen yhteisen ison Jumalankuvan edessä, jonkunlaisessa kaapissa seinän vieressä, oli astioita, mihin oli pantu kaikkia niitä herkkuja, joita piti syötämän. Oli myös muutamia pieniä paloviinalla täytettyjä kuppeja.

Tullessaan rukoushuoneeseen Jang heittäysi maahan ja löi luukappaleella kelloon, joka hänellä oli rukoushuoneessaan ja samalla hän huusi:

»Oo-hei! isä kaikkivaltias kuule rukoukseni! Kiitos siitä saaliista, jonka annoit, salli meidän saada paljon vielä lisäksi! Anna Šuusan (sillä nimellä hän nimitti minua) silmän tähdätä tarkasti niinkuin tähänkin asti ja anna hänen vielä tänä vuonna saada monta djidjaa (hirveä)! Isä kaikkivaltias, suo hänelle hyvää!»

Nauraen hän sitten kääntyi minun puoleeni, viskasi viinakupin sisällyksen oman jumalansa kuvan kasvoille sanoen: »Herra, ota uhrini!»

Ennen jumalanpalvelusta ja sen jälkeen poltti Jang muutamia pieniä raketteja ja koreita papereita, joihin oli kirjoitettu viisauden sanoja.

Rukoushuoneesta tultuamme meidät kutsuttiin noihin muhkeisiin pitoihin, joissa oli varmaankin parikymmentä eri ruokalajia. Alkuruokina oli haikalan eviä ja sammakoita. Ensin minä en oikein rohjennut syödä sammakoita, sillä ne olivat pikku ihmisten näköisiä, kun ne astiassa olivat koivet pitkänänsä ja kädet ojennettuina, mutta Jang tuli avukseni reväisten irti sääret muutamilta sammakoilta ja asetti ne minun ruokavadilleni. Silloin söin ja huomasin ne hyvänmakuisiksi. Liha muistuttaa vähän pyynpaistia, mutta on paljon pehmeämpää ja mehevämpää.

Melkein joka suupalan välillä ryypättiin kuumennettua paloviinaa posliini-kupeista, jotka vetivät teelusikallisen tai hiukan enemmän.

Ruoka-ajan kuluessa, jota kesti pari tuntia, koko seura ylisteli minua metsästäjänä ja ihmisenä. Imarteleminen on mandšien heikko puoli. Pitoja kesti pienin väliajoin kaiken päivää. Sarvet oli valmistettu ja myötiin noin 600 markan hinnasta, joka jaettiin.