Part 12

Seuraavat luvut perustuvat pääasiallisesti Schoultzin suullisiin kertomuksiin, joita hän ei ole ollenkaan maininnut kirjallisissa muistiinpanoissaan. Hän osasi kertoa elävästi ja mukaansatempaavasti, vaikka hänen kirjoittamansa kertomukset eivät olleet yhtä selviä ja kauniita muodoltaan. Kuitenkin hänellä oli monipuolinen taiteellinen kyky. Myöskin huumorintajua hänellä oli runsaasti.

Innokas metsästäjä kun oli, joutui hän usein tiikerien läheisyyteen. Kun näin hänen kellonperissään riippuvan ison petoeläimen kynnen, kysyin häneltä tuon kynnen alkuperää. Silloin hänen muistojensa runsaasta varastosta herui esiin jännittäviä kuvauksia taisteluista noita hirveitä petoja vastaan. Seuraavassa esitän muutamia hänen tiikerijuttujansa, jotka tiedän tositapahtumiksi, vaikkei kertoja maininnutkaan paikkoja, joissa ne olivat tapahtuneet, eikä henkilöitä, jotka olivat seikkailuissa osallisina. Ehkäpä ne ainakin joitakin lukijoitani huvittavat samoin kuin muutkin metsästysjutut.

Niistä suomalaisista, jotka puolta vuotta aikaisemmin kuin Imperator Aleksander II:lla saapuneet yhtiömiehet, asettuivat Šutšanjoen varrelle ei mainita muuta kuin siinä yhteydessä, jolloin yhtiömiehet kävivät heidän luonansa heti Amurin seuduille tultuaan. Mutta Pöytyältä ja Turun tienoilta lähteneet eivät olleet jääneet tyyten unohduksiin, koska Nilssonin muistiinpanoissa sanotaan, että sisämaassa jokien varrella olevissa laaksoissa oli saatu hyvä vuodentulo, vaikka Strelokissa tuli kato. Mahdollisesti on lähinnä seuraava kertomus kotoisin juuri Šutšanjoen varrelta, vaikkei Schoultz sitä nimenomaan maininnut.

Eräs suomalainen työmies oli mökkinsä paikaksi valinnut mäen rinteen metsässä. Kaltevalle paikalle oli hän asettanut neljä nurkkakiveä, joiden päällä tuvan seinät lepäsivät, ja tupa oli jo sen verran valmistunut, että, mies vaimoineen, joka Suomesta oli tullut mukaan, muutti siihen asumaan. Suomalaisen talonpojan tapaan hän rakensi tuvan nurkkaan leivinuunin. Koira heillä myös oli talonvahtina. Eräänä iltana kuului koira ensin äreästi haukkuvan, mutta pian muuttavan äänilajia surkeaksi ulisemiseksi ja sitten se pakeni tuvan permannon alle. Tila permannon alla oli maan kaltevuuden takia toisesta päästä tupaa hyvin matala ja ahdas. Sinne tunkeutui koira hätäisesti yhä ulisten. Kun sitten tuvan siltapalkit rupesivat liikahtelemaan ja kohoamaan, arvasi mies tuvassa, että joku isompi peto ahdisteli koiraa ja arveli petoa tiikeriksi. Hän sieppasi kiväärinsä ja riensi koiraa pelastamaan. Akka riensi jäljessä ja oli temmannut käteensä seipään, jota oli käyttänyt uuninluudan vartena.

»No, mitäs tuolla nyt luulet tekeväsi?» kysyi mies.

»Pistän tiikeriltä silmän puhki», arveli akka, »kun se on tullut meidän koiraamme hätyyttämään.»

Tuvan alle oli tosiaankin ryöminyt tiikeri tullen metsästä koiran haukuntaa kohti. Mutta tällä kertaa ei tiikeri saanut saalista, vaan jäi itse miehen saaliiksi.

Amurin seudut olivat täynnä metsänriistaa. Hirviä ja metsäkauriita oli runsaasti, samoin metsälintuja. Muuan venäläinen oli asettunut asumaan erään joen saareen ollaksensa pedoilta turvassa. Hän raivasi maata asuntonsa ympärillä pelloksi ja istutti siihen perunoita. Mutta fasaaneja tuli metsästä parvittain ja kaappi hänen perunamaansa nurin. Hän ampui niitä niin paljon, että hänen ruutivarastonsa loppui, ja hänen täytyi pyytää naapureilta apua noita pahantekijöitä vastaan.

Vielä pahempi kiusa oli tiikereistä, sillä tiikeri on niin suuri ja väkevä, ettei se pelkää ainoatakaan eläintä eikä ihmistäkään. Esimerkkinä sen voimasta kertoi Schoultz, että, suomalaisten uudisasuntojen läheisyydessä tiikeri oli tappanut hevosen. Purtuansa poikki hevosen niskan ja selkärangan oli saalis kuollut. Mutta samoin kuin kissa tekee tapetulle jänikselle, niin teki tiikerikin saaliillensa, joka oli suurempi kuin se itse. Se kävi hampainensa kiinni kuolleeseen hevoseen ja viskasi sen selkäänsä ja sillä tavoin se tiheiden isopiikkisten pensasten lävitse raahasi kuolleen hevosen korkealle kalliolle siellä häiritsemättä syödäksensä saalistaan. Isoja nahka- ja lihakappaleita oli hevosesta jäänyt pensasten piikkeihin. Sellaista väkevää petoa vastaan, joka on yhtä vikkelä kuin kissa, mutta vasikan korkuinen ja tarkkakuuloinen sekä tarkkanäköinen, on ihminen ilman hyviä aseita aivan voimaton. Kiinalaiskylässä suomalaisten naapuristossa olivat kiinalaiset koettaneet turvata itseänsä tiikereiden hyökkäyksiä vastaan ympäröimällä talonsa suojelusaidalla. Talon ympärille kaivettiin ensin syvä oja ja ojaan pystytettiin parin sylen pituisia yläpäästä teroitettuja puunrunkoja; nämä nidottiin ylhäältä tukeviksi vahvoilla poikkipuilla, jotka oli niihin kiinnitetty lujilla vitsaksilla. Pystyiset aitapaalut olivat niin liki toisiaan, että jäi ainoastaan pieni rako väliin. Oja taasen täytettiin kivillä ja maalla. Se oli häkki, joka kesti tiikerinkin repimistä.

[Kuva: Itä-Siperialainen tiikeri.]

Näin varustetussa kiinalaistalossa oli teurastettu jokin nautaeläin, ja metsässä liikkuva tiikeri vainusi verta. Rohkeasti se liikuskeli talon ympärillä haluten ilmeisesti osallistua lihasta. Kun kiinalaisilla ei ollut ampuma-asetta, niin he pyysivät naapuriansa Schoultzia tulemaan pyssyinensä heille avuksi. Sillä peto liikkui alinomaa ympäristössä.

Schoultz tuli ja asettui ladattu pyssy kädessä vahtimaan pedon lähestymistä suojelusaidan sisäpuolelle. Tiikeriä houkuttelemaan oli sianporsas sidottu aidan ulkopuolelle. Peto tuli kuitenkin metsästä iltahämärässä ja tempasi nuoralla sidotun porsaan Schoultzin edestä niin nopeasti, ettei hän ehtinyt aidan raosta pistää pyssynpiippua ja tähdätä tiikeriä, joka saaliinensa heti loikkasi metsään. Tämä vastoinkäyminen harmitti, ja Schoultz päätti seuraavana iltana uudelleen koettaa onneansa.

Seuraavana iltana Schoultz valitsi tarkemmin vartiopaikkansa. Syötiksi tiikeriä houkuttelemaan asetettiin teurastetun härän verinen pää, joka sarvistansa sidottiin lujasti köydellä kasvavaan puuhun aidan ulkopuolelle. Kun peto huomispäivän illalla jälleen tuli saalistamaan ja ryhtyi kiskomaan irti häränpäätä, niin Schoultz ihan vierestä, kyynärän matkan päästä laukasi pyssynsä sen kylkeen. Tiikeri hyppäsi korkealle ilmaan ja kamalasti karjuen ryntäili sinne tänne aidan ulkopuolella etsien vihollistansa. Schoultz juoksi sisälle pyssyänsä lataamaan. Silloin tiikeri huomasi, mistä päin laukaus oli tullut, ja yhdellä loikkauksella se hyppäsi parin sylen korkuisen aidan yli pihamaalle. Tuvan seinää vastaan pystyyn nostetut pitkäaisaiset työrattaat se kaatoi ja sai aikaan suuren metelin. Kun kiinalaisten tuvassa oli ikkunalasien sijassa öljyttyä paperia, yritti peto hyökätä ikkunan kautta tupaan, mutta säikähti, kun tuvan asukkaat pystyvalkeasta siepatuilla tulisilla kekäleillä sitä löivät vasten kuonoa.

Tulta säikähtänyt tiikeri loikkasi jälleen aidan yli pihamaan ulkopuolelle, ja kun jo oli tullut pimeä, ei voitu enää seurata sen liikkeitä. Aamuhämärissä lähti Schoultz vielä kerran pyssy kädessä petoa vaanimaan. Se löytyi halkoröykkiön takana maassa vatsallaan makaavassä asennossa. Verenvuodosta oli se jo kuollut, mutta oli vielä aivan lämpöinen. Kun peto oli nyljetty, otti Schoultz sen etukäpälästä pienimmän varpaan kynnen, jonka hän kiinnitti taskukellonsa vitjoihin voiton merkiksi ja muistoksi seikkailustaan.

Niinä aikoina, jolloin ensimmäiset eurooppalaiset uudisasukkaat tulivat Itä-Siperiaan, olivat sekä tiikerit että muut pedot siellä hyvin tavallisia, niin että metsässä liikkuminen oli vaarallista. Aina täytyi olla mukana pyssy valmiiksi ladattuna, jotta milloin hyvänsä voisi ampua pedon hyökätessä.

Muutama vuosi senjälkeen kuin suomalaiset olivat Amurin alueelle asettuneet, alkoi sinne tulla suuremmissa joukoissa venäläisiä, sekä karkoitettuja pahantekijöitä että sotaväkeä järjestystä ylläpitämään. Sattuipa eräs kasakka metsässä hakkaamaan puita ja oli laskenut kädestään ladatun kiväärinsä puuta vastaan hiukan edemmäksi kuin käden ulottuville.

Työssä ollessaan hän huomasi tiikerin, joka täydessä vauhdissa loikkasi häntä kohti. Tulisen nopeasti hän hyppäsi kasvavan puuryhmän taakse, ja sai kiväärin käteensä. Silloin tiikeri jo oli saamaisillaan hänet kynsiinsä, mutta tavoittaessaan häntä löi käpälänsä kaksihaaraisen puun ahtaaseen haarukkaan, niin että etukäpälä tarttui nilkasta kiinni niinkuin kettu käpälälautaan. Kasakka ryhtyi heti pyssyn perällä hakkaamaan tiikerin käpälää vielä ahtaammalle. Se ei päässyt irti, ja toveri hätähuudon kuullessaan tuli avuksi ja löi tiikerin kallon kirveellä halki, joten peto kuoli.

Huonommin kävi eräälle toiselle kasakalle, joka samoin metsässä hakkasi puita. Hänen kimppuunsa syöksyi myöskin tiikeri aikoen hänet korjata suuhunsa, ja kasakka ei ehtinytkään saada ladattua pyssyänsä käsiinsä, vaan pääsi ison puun taakse ja kiipesi sen oksia myöten ylös niin korkealle, ettei tiikeri ulottunut häntä tavoittamaan. Kaikeksi onneksi tiikeri yleensä ei koskaan kiipeä puihin niinkuin kissa ja ilves tekevät, vaan pysyy maassa, jollei se yhdellä loikkauksella jaksa hypätä niin korkealle, että se tavoittaa saaliinsa. Niin kuuluu leijonakin tekevän. Kun siis kasakka kiipeämällä puuhun pelastui joutumasta tiikerin kitaan, asettui peto puun juurelle vahtimaan miehen alastuloa. Siihen kasakalla puolestaan ei ollut ollenkaan halua. Ja kun tiikeri jäi kauan odottamaan saalistansa, niin kasakka kiipesi yhä korkeammalle puun latvaan, sitoi itsensä vyöllänsä kiinni puun runkoon päättäen mieluummin kuolla nälkään tai janoon, kuin laskeutua alas tiikerin revittäväksi.

Kolmatta vuorokautta odotteli nälkäinen tiikeri puun juurella, ja kaiken aikaa oli mies kauheassa levottomuudessa puun latvassa epätietoisena, lähtisikö peto milloinkaan pois. Viimein kasakka kuuli jokseenkin läheltä pyssyn laukauksen ja rupesi huutamaan apua. Tiikeri vilkastui katselemaan, joko saalis tulisi alas; mutta miehen hätähuudot kuuluivat ampujalle, joka vastasi huutoihin. Puun latvassa oleva kasakka kutsui toista avuksi, sillä tiikeri väijyi häntä, ja hän varoitti toista, ettei tämä tulisi varomattomasti väijyvän pedon saaliiksi. Toinen metsästäjä saikin tiikerin ammutuksi, ja puun latvassa kiusaantunut kasakka pelastui maahan. Mutta pitkällinen ja hirvittävä kuolemanpelko vaikutti, että pelastunut kasakka jälkeenpäin tuli mielisairaaksi.

Ei ole leikin asia joutua tekemisiin tiikerin kanssa, ei sittenkään, vaikka olisi hyvä pyssy valmiiksi ladattuna käsissä. Sen sai eräs kolmas kasakka kokea työskennellessään metsässä. Hänenkin kimppuunsa hyökkäsi tiikeri aikoen murkinoida hänen kustannuksellaan, mutta kasakka ennätti sitä ennen siepata kiväärinsä ja kääntää sen tiikeriä kohti. Mutta peto oli jo niin lähellä, ettei kasakka enää ehtinyt tähdätä eikä ampua, vaan työnsi pyssyn piipun tiikerin suuhun painaen sitä yhä syvemmälle pedon kitaan. Tiikeri ällistyi sellaisesta ja ravisteli päätänsä oikealle ja vasemmalle, yrittäen samalla käpälillään repiä miestä, joka huusi apua lähellä olevalta kumppanilta. Hän ei saanut edes pyssyänsä laukaistuksi, kun vikkelä peto niin rajusti tempoi sinne tänne tuskissansa, sillä pyssyn piippu oli jo syvällä tiikerin kurkussa. Kumppani sai tiikerin tapetuksi ja toverinsa pelastetuksi kuoleman kidasta.

Myöskin Nilsson joutui metsänkäynnillään pari kertaa tiikerin läheisyyteen. Kun hän kerran vetohärkänsä kanssa Tiikerinlaaksossa meni metsästä tuomaan polttopuita, näki hän tiikerin jäljet vastikään sataneessa lumessa. Jonkun matkaa oli tiikeri seurannut reen jäljessä tietä myöten; mutta arvattavasti oli peto säikähtänyt ja mennyt toisaanne päin kuullessaan ison puun ryskeellä kaatuvan, kun Nilsson sen hakkasi poikki.

Toisen kerran kulki Nilsson metsästysretkellä Hakkaraisen kanssa. Hakkarainen kulki ylämäkeen Josefinvuorta kohden ja Nilsson alaspäin. Kun Nilsson kääntyi katsomaan taaksensa, huomasi hän Hakkaraisen viittailevan lakillansa ja huutavan jotakin, jota hän ei matkan pituuden tähden voinut kuulla. Nilsson lähti silloin häntä kohti ja sai kuulla, että tiikeri oli rauhallisesti marssinut hänen ohitsensa ja kääntänyt kulkunsa alas laaksoon päin. Hän seisoi siinä pyssy kädessä ja tärisi mielenliikutuksesta. Hän ei kuitenkaan tiennyt, oliko tiikeri häntä huomannut vai eikö.

Myöskin maisteri Federley kohtasi tiikerin, kun hän talvella oli lähtenyt metsään asettamaan strykniinikapseleita ketuille. Kun hän oli vähän likinäköinen, ei hän huomannut tiikeriä, ennenkuin se oli hiljaa kävellen tullut aivan lähelle. Tietysti hän peljästyi ja kääntyi takaisin. Mutta hän ei uskaltanut lähteä juoksemaan, vaan astui kuitenkin täysimittaisilla askelilla. Tiikeri ei hyökännyt hänen kimppuunsa. Kenties pedolla sillä kertaa ei ollut nälkä.

Schoultz väitti, että tiikeri harvoin hyökkää eurooppalaisten kimppuun, paitsi jos se on ärsytetty, haavoitettu tai hyvin nälkäinen. Jos ajometsästys tehdään tiikerin pyydystämiseksi, niin se kätkeytyy väijyksiin ja hyökkää tavallisesti takimmaisen metsästäjän kimppuun, joka on tovereistaan jäänyt jäljelle.

XVI. NAAPURIEN SOVINTO RIKKOONTUU

Suomalaiset uudisasukkaat Amurin alueella olivat eläneet sovinnossa kiinalaisten naapuriensa kanssa jo vuosikausia ja hyvin tulleet toimeen. Kumpikin erilainen kansallisuus asui erillänsä antaen toisillensa sen arvon, mikä heille tuli. Suomalaiset pitivät arvossa kiinalaisia heidän ahkeruutensa ja hyvän työtaitonsa vuoksi. Hidas ja perusteellinen kiinalainen on, sen huomasivat hänestä suomalaiset; kun hän johonkin työhön ryhtyy, niin ensin hän tarkastelee työkalut perin pohjin ja panee kuntoon huolella ja tarkkuudella. Teräkalut teroitetaan visusti. Ja sitten kun työhön on ryhdytty, näyttäytyy kiinalainen täysin oppineeksi mestariksi, ainakin mitä huoneiden rakentamiseen ja puun veistoon tulee. Niin näppärää ja tarkkaa työtä harvoin näkee kuin kiinalaiset tekevät. Maanviljelyksessä ja puutarhanhoidossa he myös osoittavat ikivanhan sivistyskansan esi-isiltä perittyä taitoa ja huolellisuutta. Jokapäiväisessä kotielämässä vallitsee yksinkertainen vaatimattomuus ja säästäväisyys. Kaikki nämä ovat ominaisuuksia, joista suomalaisilla on oppimista. Heidän huonot puolensa jääkööt vielä mainitsematta.

Vuosien kuluessa siirtyi noille kaukaisille maille myös venäläisiä. Halki Siperian oli läpi metsien ja yli vuorien raivattu maanteitä, jotta yhteyttä voitiin ylläpitää kaukaisen Pietarin hallituksen kanssa. Sieltä lähetettiin Tyynen meren rantamaille saakka ylhäisimmät virkamiehet varustettuina sangen suurilla valtuuksilla. Kun ei ollut varsin kiirettä, niin ei käytetty meriteitä Afrikan ja Etelä-Aasian ympäri, vaan virkamies suurivaltaisena herrana matkusti halki Siperian ja sen mukaan miten ylhäiseen asemaan hänet oli nimitetty, oli häntä seuraamassa ja suojelemassa suurempi tai pienempi määrä sotaväkeä. Ja suojelusta hän kyllä tarvitsi sekä apua ja voimakasta palvelusta. Talvella oli vaarallista liikkua isojen susilaumojen tähden, kesällä oli muita vaikeuksia voitettavina. Kulkuneuvot olivat sangen alkuperäisiä. Länsi-Siperian tasangot kuljettiin kesällä tarantassilla, joka on pitkä kuusipyöräinen vaunu. Pohjana sangen pitkät ohuet laudat, jotka notkuivat, sillä vietereitä ei ollut. Tarantassin pohjalle ladottiin matka-arkut ja pakkalaatikot, niiden päälle polstereita ja vilttejä, joilla matkustaja sai loikoa ja yli kaiken tämän tavaran kiinnitettiin pitkistä notkeista seipäistä tehdyt kaaret, jotka kannattivat purjevaatteesta tai niinimatoista tehtyä katosta eli kuomia. Sillä tavoin saatiin suojaa tuulta ja rajuilmaa vastaan. Tällaisen ajopelin eteen valjastettiin pitkä jono hevosia. Länsi-Siperian heinäaroilla, joissa maaperä on joko hienoa hiekkaa tai savea taikkapa suota, mutta kiveä ei löydä sormenpään kokoistakaan usein satojen kilometrien matkalla, kuljetaan mistä kukin tahtoo heinää kasvavien kenttäin yli. Seurataan vain edellä kulkeneiden rattaiden jälkiä, sillä vakinaista tietä ei ole. Harvoin ajetaan samalla kohdalla kuin edellinen matkamies, vaan edellisen rattaiden jälkien vieressä. Jos maantieksi voi sanoa sitä paikkaa, missä rattailla on kuljettu, niin on maantie monin paikoin parin kolmen kilometrin levyinen. Laajoilla tasangoilla, jotka ulottuvat niin kauas kuin silmä näkee, on heinä, usein oivallista apilasta, yhteistä omaisuutta, Jumalan kasvattamaa kaikkien ihmisten ja villieläintenkin tarpeeksi.

Talvella kuljetaan lumihankien yli reessä vällyjen peitteessä. Saattojoukkona kulkeva sotaväki tavallisesti ratsastaa, harvemmin marssii jalkaisin. Matka ei voi tapahtua nopeasti, kun jokaisella matkueella täytyy olla mukana monenlaiset tarpeet: ruokavarat, aseet, teltat, köydet ja keittoastiat, joskus polttoaineetkin.

Vaikka virkamiehillä oli runsaat palkat, niin sivistyneeseen elämään tottunut ei noilla kaukaisilla seuduilla usein kauankaan viihtynyt, vaan pyrki takaisin Eurooppaan (jos pääsi) nauttimaan siellä säästettyjä rikkauksiansa.

Itä-Aasiaan Amurin alueelle lähetettiin Nahodkaan kuvernööriksi suomalainen mies, valtioneuvos Furuhjelm, josta useita kertoja on jo mainittu tässä kertomuksessa. Hänen veljensä, amiraali Johan Hampus Furuhjelm oli ensimmäinen, joka milloinkaan oli kulkenut talvella suuren Baikal-järven ylitse. Jokainen kansakoulun tiedot saanut on lukenut Baikal-järven nimen ja tietää sen olevan Siperian itäosassa, mutta kaikki eivät tiedä tuon korkeiden vuoriseutujen ympäröimän järven suuruutta. Pituudeltaan se on jotakuinkin niin pitkä kuin välimatka Helsingistä Ouluun, suoraan linnun tietä halki ilmojen; ja leveys on kuin matka Porista Tampereelle.

Matka Baikal-järven ympäri olisi sen aikuisilla kulkuneuvoilla vaatinut ainakin kuukauden ajan. Mutta Furuhjelm lähti suoraan järven poikki jäätä myöten kompassi ainoana ohjaajanaan. Pari komppaniaa sotaväkeä saattojoukkona ja pitkä jono rekiä hänellä oli, mutta siihen lisättiin järven länsirannikolla vielä pari rekeä, joihin pantiin kuivia halkoja. Kun oli kuljettu kompassin ohjauksen mukaan koko päivä, ja tuli pimeä, niin reet koottiin piiriin, jonka keskelle tehtiin haloista nuotiotulet ja seuraavina päivinä matkaa jatkettiin. Siperialaisessa pakkasessa ei ollut pelkoa jään pettämisestä. Neljässä päivässä taivallettiin näin matka, jota ei kukaan ihminen sitä ennen ollut tehnyt. Amiraali Furuhjelm asettui venäläisen sotalaivaston päälliköksi Nikolajevskiin.

Siperian loppumattomien metsien lävitse oli maan valloituksen jälkeen vähitellen raivattu teitä ja teiden varsille asettunut asumaan uudisasukkaita sen mukaan, miten runsaasti kullakin paikkakunnalla oli luonnonrikkauksia tarjolla. Sillä tavoin venäläinen asutus levisi yhä kauemmaksi itään. Sillekin paikkakunnalle, missä ensin kiinalaiset ja sitten suomalaiset olivat metsiä raivanneet viljelysmaiksi sekä rakentaneet asuntoja yhä enemmän, tulvasi venäläisiä uudisasukkaita lisäksi. Niin paljon venäläisiä sinne tuli, että alkuansa vähälukuinen kiinalais-suomalainen väestö jäi mitättömän pieneksi vähemmistöksi, jonka mielipidettä hyvin vähän otettiin huomioon. Venäläiset olisivat mielellään karkoittaneet pois kaikki kiinalaiset ja anastaneet heidän hyvin hoidetut viljelyksensä, mutta eivät juljenneet ilman syytä käyttää väkivaltaa rauhallisia ja nuhteettomasti eläviä ihmisiä kohtaan. Niinpä toimittiin tahallisesti sillä tavoin, että syytä ilmestyisi.

Kotimaassansa Venäjällä ovat venäläiset tottuneet ahkerasti juopottelemaan. Joka paikassa on juoppous niin yleinen, että Venäjällä joka ainoassa kylässä — ainakin siihen aikaan — oli kapakka ja juomaseuroille tilattiin viinaa ämpärittäin. Monessa venäläisessä kylässä on kapakoita useampiakin. Tällainen ryssäin kotimainen järjestelmä piti pantaman käytäntöön kiinalais-suomalaisessakin asuntoseudussa.

Kun juopottelu ja siitä seuraava rähinä ja kotirauhan rikkominen oli saatu toimeen, niin sellaiseen tottumattomat kiinalaiset saatiin levottomiksi ja ärtyisinä ryhtymään väkivaltaisuuksiin rauhanhäiritsijöitä vastaan. Sitä venäläiset juuri olivat odottaneet ja toivoneet. Kiinalaiset karkoitettiin pois paikkakunnalta, koska he muka eivät tahtoneet oikein suhtautua hallitsevaan kansaan, venäläisiin, jotka eivät suvainneet loukkauksia omassa maassaan. Kiinalaisten viljelysmaat tietysti joutuivat venäläisille, jotka niitä olivat kärkkyneetkin.

Melkein samaan aikaan kuin Nahodkan, perustivat venäläiset myöskin Wladivostokin, johon maantiet ja sähkölennätin päättyivät. Kun Suezin kanava oli vuonna 1869 valmistunut ja avattu liikenteelle, tuli laivaliike Itä-Siperian ja Etelä-Venäjän välille entistä vilkkaammaksi ja sekin vaikutti, että Wladivostok alkoi nopeasti paisua tärkeäksi ja suureksi kauppakaupungiksi. Tavaranvaihto Euroopan Venäjän ja Itä-Aasian välillä tuli sangen suureksi ja vilkkaaksi.

Rauhattomuuksien alettua kiinalaisten ja venäläisten välillä joutuivat suomalaisetkin siitä kärsimään. Suuri joukko kiinalaisia rosvoja, noin 75 miestä, lähti suomalaisia hätyyttämään. He yllättivät ja murhasivat muutamia heidän asunnoissaan. Suomalaiset kuitenkin saivat varoituksia ja suurin osa heistä pelastui. Heidän rohkeuttaan osoitti, että heistä noin 25—30 miestä lähti rosvolaumaa takaa-ajamaan ja karkoitti sen pois. Mutta kahakka vaati ihmishenkiä molemmin puolin.

Mutta eurooppalaiselle väestölle kunniaksi eivät olleet ne suuret pahantekijöiden laumat, joita Venäjältä vuosittain lähetettiin Itä-Siperiaan, joksi Amurin seutua sanottiin. Enin osa heistä oli kokonaan menettänyt kaiken ihmisarvonsa. He olivat kotimaassaan tehneet niin monta rikosta, että omantunnon ääntä ei enää heissä ollenkaan kuulunut. Eikä heillä ollut haluakaan nousta alennustilastaan. Kotiseuduillensa he eivät saaneet milloinkaan tulla takaisin ja Itä-Siperiassa he tunsivat itsensä muukalaisiksi, joita ylenkatsottiin ja epäluulolla kohdeltiin joka paikassa.

Kiinalaisten rosvojen, hunghuusien menettelystä omia maamiehiänsä kohtaan on kerrottu XIII luvussa Schoultzin metsästysretkien ohella. Toisella tavoin hunghuusit menettelivät vihattuja ulkomaalaisia vastaan, jotka olivat tulleet väkisin ottamaan heidän maansa.

Isossa parvessa rosvot tulivat yön aikaan, ympäröivät yksityiset asunnot ja murhasivat kiduttamalla sen asukkaat. Wladivostokin tienoilla asui eurooppalainen lääkäri kahdenkesken vanhan palvelijattarensa kanssa. Yöllä taloon hiipineet rosvot tulivat keittiöön, jossa palvelija nukkui; tohtori kuuli metelin ja hätähuutoja, mutta ymmärsi, ettei hän yksin voinut puolustaa kotiansa isoa asestettua laumaa vastaan; näin ollen hän sieppasi pyssynsä ja ikkunasta pakoon päästyään riensi naapurilta apua saamaan.

Kun hän palasi mukanaan apuväkeä, löysi hän palvelijattaren murhattuna. Onneton nainen oli varpaista sidottu riippumaan ja rääkätty hirveästi, kunnes hän oli kuollut.

Suomalaiset ajoivat rosvoja takaa sotilasketjuun järjestyneinä. Jokainen rosvo, joka vain saavutettiin, passitettiin armotta ikuisuuteen. Suomalaisten hyvä järjestys ja johto tuottivat heille voiton ja hunghuusit pakenivat. Tässä pienoissodassa näyttivät kiinalaiset huonoja puoliansa. Sekä eurooppalaisille, jotka eivät milloinkaan olleet heille mitään pahaa tehneet, että niille kiinalaisille, jotka olivat eurooppalaisten puolella sotatoimien aikana, tehtiin kauheata väkivaltaa. Suomalainen joukko tavoitti tuollaisen rosvolauman, joka oli saanut käsiinsä oman kansalaisensa, kiinalaisen miehen, suomalaisten ystävän ja puolustajan.

Mies oli sidottu kiinni ja riisuttiin alasti kidutettavaksi. Tehtiin valkea ja astiaan pantiin tulelle öljyä kuumenemaan. Savesta, joka oli vetelää ja hyvin huolellisesti sotkettua, leivottiin rinkilän kaltaisia ympyröitä, jotka asetettiin vangitun miehen alastomalle iholle ja rinkilän keskelle kaadettiin kiehuvaa öljyä. Miehen piti saada tuntea hirveitä tuskia, mutta ei saanut liian pian kuolla, ettei kiduttajain ilo olisi varsin pian loppunut.

Suomalaiset ehtivät pelastaa ystävänsä, ennenkuin hänet oli lopetettu. Pelastajien joukossa olivat Schoultz ja kapteeni Höök. Varsinkin viimeksimainittu oli hyvin tarkka pyssymies. Hän ajoi takaa kiinalaista rosvojen päällikköä ampuen häntä monta kertaa, mutta rosvo vain ei ottanut kaatuakseen. Kun Höök aivan läheltä oli ampunut rosvoon rinnan lävitse, niin tämä taskustansa sieppasi tukon kiinalaista pehmeätä paperia, pisti paperia haavan tukkeeksi sekä rinta- että selkäpuolella olevaan haavaan ja sanoi: »Puu paa!» (Ei tee mitään) ja lähti jälleen juoksemaan pakoon. Höök silloin lennätti luodin hänen kallonsa lävitse, jolloin kiinalainen viimein kaatui.

Kummastuen mongoolirodun sitkeähenkisyyttä epäili Höök, että hänen luotinsa eivät olleetkaan tuohon rosvoon sattuneet, vaikka hän luuli tarkkaan ampuneensa. Mutta kun rosvon ruumis riisuttiin, niin huomattiin, että vainajaa oli seitsemästä kohdasta ammuttu lävitse ja vasta viimeinen pään lävitse ammuttu luoti hänet kaatoi.

Kiinalaisten luonteeseen kuuluva säälimätön julmuus, jokapäiväisessä elämässä jotenkin säännöllinen epäsiisteys sekä pohjaton petollisuus kaupanteossa teki heidät epämiellyttäviksi naapureiksi suomalaisille, joiden kuitenkin täytyi tunnustaa heidän hyvätkin puolensa.

XVII. KULLANKAIVAJIA

Tapahtuipa sitten tärkeä, oikein käänteentekevä tapaus. Siitä erämaasta, jonka Venäjä oli luovuttanut Kiinalle Amurinjoen eteläpuolelta, löydettiin joen rantahiekassa kultaa. Ja sitä löydettiin runsaasti. Suomalaiset uudisasukkaat, jotka alussa olivat asettuneet Strelokiin ja myöhemmin siirtyneet Wladivostokiin, tunnettiin kokeneiksi, erämaan elämää tunteviksi sekä ennenkaikkea rehellisiksi miehiksi. Wladivostokissa olevista hallitusmiehistä monet olivat suomalaisia ja asettivat näitä maamiehiään johtamaan suuria retkikuntia, jotka lähetettiin erämaasta kultaa etsimään. Kun keväällä lumi oli sulanut ja jäät lähteneet, lähti kullankaivajia suuri retkikunta, monta kymmentä miestä kussakin parvessa, kultaa huuhtomaan. Johtajaksi nimitettiin joku kokenut ja rehellinen henkilö, ja hän sai ottaa mukaansa työmiehistä kenen tahtoi. Useimmiten olivat kullankaivajat karkoitettuja pahantekijöitä. Kaikki he olivat varustettuja aseilla ja ampumavaroilla erämaan petojen varalta; he saivat ruokatavaroita ja vaatteita, niin että tarpeet riittivät syksyyn asti. Työkaluina heillä oli rautapellistä tehty malja ja lapio sekä muita alkuperäisiä kullankaivajan kapineita.

[Kuva: Kullan etsijät.]

Kuljettuansa monta sataa virstaa erämaahan ulkopuolelle asuttujen maan äärien, alkoivat he työskennellä. Joen rannalla nostettiin lapiollinen hiekkaa maljaan. Siihen pantiin vettä ja maljaa liikuteltiin kuin seulaa, läikyteltiin vettä ja hiekkaa maljan reunojen yli kunnes maljan pohjalle painuneet kultamuruset jäivät jäljelle. Yöt levättiin teltoissa, jotka oli tuotu mukana. Kultamuruset säilytettiin huolellisesti neulotuissa nahkaisissa pusseissa. Näin kullanetsijäin miesjoukko työskenteli vapaaehtoisesti koko kesäkauden, kunnes syksyn lopulla talven tulo heidät pakotti takaisin Wladivostokiin. Sinne vietiin kaikki kultahiekkapussit ja työkalut. Kesällinen yhteistyö oli tehnyt miehet tuttaviksi keskenänsä ja kasvattanut heissä luottamusta toisiinsa.

Se kultasaalis, joka kesän kuluessa oli koottu, vietiin hallituksen edustajille Wladivostokiin. Siellä se tarkoin punnittiin ja neljäs osa kullasta otettiin hallituksen omaksi korvauksena retkikunnan kustannuksista, hevosista, teltoista, ruoasta, vaatteista ja kaikista muista tarpeista, joita hallitus oli kustantanut. Loppuosa, kolme neljättä osaa koko saaliista punnittiin myös mitä huolellisimmin ja vaihdettiin myntättyyn rahaan, joka jaettiin tasan kullanetsijöille. Usein retkikunnan jokaisen jäsenen osaksi koko kesän työpalkkana tuli neljäkin tuhatta kultaruplaa. Se jo oli melkoisen hyvä palkka työmiehelle yhden kesän työstä.

Venäjän sotaväessä Siperiassa palvellut suomalainen mies, majuri Artur Granfelt, on kertonut minulle Siperiassa saadun kullan kuljettamisesta Euroopan Venäjälle, ennenkuin Siperian rautatietä vielä oli rakennettu. Saakoon tässä sijansa sekin kertomus, vaikkei se suorastaan olekaan yhteydessä suomalaisten uudisasukkaiden toiminnan kanssa.

Kun kultahiekkaa oli kerääntynyt tarpeeksi suuri määrä, pantiin se pieniin säkkeihin, jotka huolellisen tarkasti ommeltiin kiinni. Kultaa sisältävä säkki pantiin tiiviisti tehtyyn tammiseen tynnyriin, joka oli varustettu lujilla rautaisilla vanteilla. Sitäpaitsi tynnyrit suljettiin asianomaisen lähettäjäviraston sinetillä, jotta nähtiin, ettei lähetyksestä oltu matkan varrella mitään kavallettu. Tynnyrinvanteista kävivät lujat rautaiset kiinnitysruuvit niiden vankkurien akseleihin, joissa kuljetettiin niitä halki Siperian. Tämmöisiä kultatynnyreitä kuljettavia vankkureita saattamassa oli luotettavia upseereja ja tarpeeksi suuri sotaväen osasto, joka voi pitää puoliansa melkoisen suuria rosvojoukkojakin vastaan. Amurin alueelta, Tšitaasta, Kiachtasta, sekä Venäjän monista kaivoksista Sajanin ja Altain vuoristoissa tuotiin kultaa noissa kultakaravaaneissa Venäjän valtion rahapajoihin, joissa kultahiekka joko sulatettiin harkoiksi taikka lyötiin valmiiksi kultarahoiksi. Kuukausia kesti kultakaravaanin matka, ennenkuin se saapui Eurooppaan. Onhan matkakin noin 12 000 kilometriä.

Artur Granfelt, joka vanhoilla päivillään asui Hausjärvellä, oli itse usein kuljettanut kultalähetyksiä.

Monena vuonna peräkkäin oli Schoultz ollut kullankaivajajoukon johtajana ja päällysmiehenä. Hän oli monen kesän kuluessa nähnyt, mihin hänen johdettaviksensa tulleiden miesten kyky ja taito riitti. Heidän kertomuksistaan oli hän myös saanut selville useimpien entiset elämänvaiheet ja syyt, miksi he olivat karkoitetut niin kauas kotiseuduiltaan. Schoultz kohteli työmiehiänsä ystävällisesti, eikä soimannut heitä heidän entisistä rikoksistaan. Senvuoksi miehetkin häneen luottivat, olivatpa häneen kiintyneitäkin.

Eräänä syksynä olivat runsaat sateet saaneet vedet tulvimaan, niin että pieni joki, jonka yli vähän veden aikana kuljettiin kahlaten, syksyllä oli paisunut matalien rantojen yli kolmen virstan levyiseksi järveksi. Kahden puolen jokea olevilla niittymailla kasvoi pensaita ja siellä täällä joku vähän suurempikin puu. Sen tulvaveden alla olevan aukeaman yli täytyi kulkea hevosen selässä ratsastaen tai kahlata kylmässä vedessä kainaloita myöten.

Paluumatkalla olevat kullankaivajat olivat seisahtuneet tulva-alueen rannikolle varustautuen ylimenoon. Silloin tuli Schoultzin luo muutamia työmiehiä varoittamaan häntä, sillä hänen henkensä oli vaarassa. Eräs kaukaasialainen kasakka, joka kotopuolella tehdyistä törkeistä rikoksista oli tuomittu Itä-Siperiaan, ja nyt oli kullankaivajain joukossa, oli toisille yhtä ansioittuneille kumppaneille ilmaissut aikovansa tappaa Schoultzin kaalamon kohdalla.

»Älä mene, Karl Karlovitš, sillä kasakka Pjotr Paulovitš uhkasi sinut tappaa.»

»Ei hänellä ole mitään syytä minua vihata. Miksipä hän minut tappaisi? Eikä hänellä olisi siitä vähintäkään hyötyä tai etua.»

»Olemme sinua varoittaneet, Karl Karlovitš, syytä itseäsi, jos menet surman suuhun.»

»Kiitos ystävällisestä huolenpidostanne minun henkeni suhteen. En luule, että Pjotr Paulovitš on totta tarkoittanut uhkauksillaan.»

»Ole kuitenkin varuillasi.»

Schoultz istui hevosen satulaan ja vesi nousi hevosen kylkiin asti. Hänen tullessaan tulvaveden loppureunaan, kuului tiheästä pajupensaasta hänen sivultaan ääni, joka käski hänen seisahtua. Pensaan kätköstä astui esiin Pjotr Paulovitš, syvässä vedessä kahlaten ja kiväärillä tähdäten.

Schoultz tuli aivan hänen lähellensä ja kysyi, mitä kasakka tahtoi, kun oli seisahtunut kylmään veteen häntä odottamaan.

»Nyt minä aion sinut tappaa, Karl Karlovitš. Sitä varten olen tähän jäänyt sinua odottamaan.»

»Sinäkö? Ei sinulla ole syytä tappaa minua, sen itsekin tiedät, etkä sitä uskalla tehdä», sanoi Schoultz.

»Miksi minä en uskaltaisi? Tiedäthän, Karl Karlovitš, että Kaukasiassa olen seitsemän murhaa tehnyt, jonka vuoksi minut on tänne maanpakolaisuuteen kuljetettu. Kyllä minä uskallan sinutkin tappaa.»

Schoultz katsoi häntä tiukasti silmiin sanoen: »Sinä tiedät tekeväsi väärin, jos minulta hengen otat, vaikka minä olen sinua kohdellut hyvin. Ja tietäessäsi, että olet vain saanut typerän päähänpiston, josta olisi vain vahinkoa, mutta ei kenellekään hyötyä, ei sinulla ole uskallusta tehdä tekoasi.»

»Sinulla on kummallinen katse silmissäsi, Karl Karlovitš», virkkoi Pjotr, »älä katso minuun tuolla tavoin! Sillä tavalla minun nuorena poikana ollessani äitinikin katsoi, enkä voi sitä katsetta milloinkaan unhottaa. Käännä pois silmäsi ja katseesi minusta, niin saat kokea, onko minulla uskallusta tappaa sinut.»

»Vaikka sinä, Pjotr Paulovitš, tähän paikkaan ampuisit, niin tahdon avoimin silmin kohdata sinun luotisi ja nähdä, voitko sinä tosiaankin välttää totuutta, joka sanoo, että asiata harkitsematta olet tekemäisilläsi tyhmyyden, jota saat jälkeenpäin katua.» Ja Schoultz katsoi hellittämättä tiukasti häntä silmästä silmään.