Part 5

Saaliimme olisi tullut tavattoman suureksi, jos kaikki toverimme olisivat malttaneet pysyä rauhallisina vielä hetkisen aikaa, mutta kaksi heistä hyökkäsi liian aikaisin saaliinsa kimppuun ja sillä tavoin he säikäyttivät pois ne kilpikonnat, jotka olivat lähinnä rantaa. Tietysti silloin me ja toisetkin kaksi hyökkäsimme tarttuen kukin omaan saaliiseemme.

Melkoisin voimanponnistuksin onnistuimme kääntämään kilpikonnat selällensä ja sillä tavoin oli niiden pakoon pääseminen tehty mahdottomaksi. Silloin kilpikonnat päästivät sähisevän äänen ja hosuivat ympärillensä väkevillä räpylöillänsä, mutta kun ne voivat liikuttaa raajojansa vain pitkin maata ja ainoastaan taakse päin, niin helposti vältti niiden iskut. Väkevää nokan muotoista leukaansa kilpikonna ei osannut eikä voinut käyttää puolustuksekseen kömpelyytensä vuoksi. Joskus kuitenkin pyydystys tuli vähän vaarallisemmaksi. Niinpä sattui kerran, että minä ja toverini saimme kiinni niin painavan kilpikonnan, ettemme viimeisiäkään voimiamme ponnistaen jaksaneet sitä kallistaa selällensä. Ja kuinka se lieneekään hosunut, niin jopa sen onnistui kääntyä merelle päin ja se alkoi ryömiä alamäkeen, veteen päin. Me ponnistimme kaikki voimamme saadaksemme sen marssisuunnan muutetuksi, mutta emme onnistuneet. Vähän ajan kuluessa oli se raahannut meidät mukanansa veden rajaan. Metrin verran vain lisäksi, niin se olisi päässyt käsistämme, mutta juuri viime tingassa saimme väkevän kumppanin avuksemme. Kolmen miehen voimalla saimme sen käännetyksi maalle päin ja se rämpi itse ylämäkeen kun sitä kutittelimme pyrstön alta — ja pian se avuttomana oli selällänsä.

[Kuva: Merikilpikonnia.]

Puolen yön jälkeen tai, jos oli aikaisemmin lähtenyt pois piilopaikaltansa, oli turha enää odottaa useampia kilpikonnia. Kiinni otetut konnat jätimme rauhallisesti oman onnensa nojaan ja heittäydyimme nukkumaan; aamulla ryhdyimme sitten kuljettamaan niitä lahdesta, jossa ne pyydystimme, toiseen lahteen, jossa oli tuulen tuomia ajopuita ja maallenousu oli mahdollinen.

Kymmenen miehen voimalla yritimme raahata niitä hietikkoa myöten niemelle, joka erotti lahdet toisistaan, voidaksemme sitten väkipyöräin avulla tai jollakin muulla tavalla hinata ne kallioiden ylitse, mutta kilpikonnain raskaat ruumiit kyntivät niin syviä vakoja irtaimeen hiekkaan, että niiden kuljetus sillä tavalla oli mahdotonta. Mutta elävinä ne ehdottomasti oli laivaan vietävä, jotta saisimme tuoretta lihaa pian alkavalla matkallamme Hyväntoivonniemelle.

Neuvoteltuamme keksimme keinon, joka pian huomattiin erinomaiseksi. Kilpikonnan pää, räpylät ja pyrstö sidottiin nuoralla lujasti yhteen elukan toisella puolella, mutta vastakkaisen sivun räpylät jätettiin vapaiksi, nimittäin sen puoleiset, jotka olivat merelle päin, kun kilpikonna oli käännetty siihen suuntaan, johon sen tahdoimme saada kuljetetuksi. Kaulaan ja pyrstöön sitten sidottiin kaksi pitkää nuoraa.

Kun nämä valmistukset oli tehty, niin käänsimme taas kilpikonnan vatsallensa ja autoimme sen veteen, mihin se halukkaasti pyrki. Veteen päästyänsä rupesi se voimakkaasti työskentelemään vapailla räpylöillänsä, ja kun me kahden miehen ohjasimme maalta käsin sen kurssia, niin se hyvää vauhtia kulki samaa suuntaa kuin rannikko. Tämä oli iloista työtä, johon liittyi pikku seikkailuja ja lystikkäitä erikoiskohtauksia.

Minun piti kerran sillä tavoin toverini kanssa kuljettaa erästä suurta kilpikonnaa. Alussa kaikki kävikin vallan hyvin, mutta kuinka olikaan, niin se sai valloilleen myöskin rannanpuoleiset raajansa ja silloin se lähti merelle päin sellaisella voimalla, ettemme mitenkään kyenneet pitämään puoliamme. Kun huusimme apua, riensi avuksemme kolmas mies, mutta eipä tämäkään saanut konnaa pysäytetyksi, vaan se veti meitä kaikista vastaponnistuksista huolimatta ulos meren tyrskyihin. Meidän onneksemme pohja oli epätasainen, niin että saimme tukevan jalansijan ja tämän lyhyen pysähdyksen ajalla nuoran toinen pää kierrettiin ison kiven ympärille ja silloin tuli: »topp tykkänään.» Mutta meidän täytyi siinä seisoa hyvän aikaa, ennenkuin seuraava miesjoukko saapui meidän avuksemme.

Sillä välin oli hauska tehdä huomioita siitä, miten kummallisen helposti kilpikonna ui korkeita merentyrskyjä vastaan, joista jo pienimmätkin huuhtelivat meidät likomäriksi. Meitä oli jo karttunut luullakseni kuusi miestä ja kumminkin meillä oli täysi työ kiskoessamme konnaa maihin takaisin. Sitten se jälleen sidottiin tukevasti ja matkaa jatkettiin edelleen ilman sen enempiä vastoinkäymisiä.

Välttääksemme ajanhukkaa emme pyydystäneet niitä useampia kuin neljätoista kappaletta, mutta johan ne yhteensä painoivat useita satoja leivisköitä ja niistä saimme tuoretta lihaa niin paljon, että se riitti Hyväntoivonniemeen asti, johon matka kesti kokonaista seitsemän viikkoa.

Kun minulle sattui soveliasta aikaa, kiipesin ennenmainittua vuorenrotkoa myöten ylös. Päästyäni vuoren laelle levisi eteeni heikosti kallistuva tasanko, joka oli monen tynnyrinalan laajuinen. Siinä oli aivan kuin ihmiskäsin kaivettuja säännöllisiä pellonsarkoja, joiden välillä oli syvät ojat. Maa oli kiinteätä tummanruskeata kerrosta, joka oli mullan tapaista, mutta raskaampaa. Kasvillisuus oli varsin köyhää. Siellä täällä vain oli laikkoja, joissa kasvoi jo mainittuja papuja. Sekä tällä vuorenlaella olevalla tasangolla että rotkoissa ja ympärillä olevien vuorten harjanteilla oli pienten puiden kuivettuneita runkoja, josta näkyi, että saaressa oli jonkun aikaa takaperin kasvanut metsääkin.

Vähän matkaa vuoren rotkosta löysin jäännöksiä vähäisestä rakennuksesta. Se oli kyhätty kokoon hakkaamattomista kivistä, joita ei muurauslaasti yhdistänyt. Seinät olivat puolentoista metrin korkuiset ja katosta ei ollut jälkeäkään näkyvissä. Muita jäännöksiä ihmisten töistä en tämän paikan läheisyydessä nähnyt enkä minä kulkenutkaan enää kauemmaksi.

Tämän yhteydessä tahdon kuitenkin mainita, että vähän matkan päässä haaksirikkoutuneen laivan rauskasta näimme ristin, joka oli naulattu kokoon veneen jäännöksistä ja ristiin oli piirretty muistaakseni viiden merimiehen nimet. He olivat tämän saaren rannikoilla haaksirikossa kuolleet ja siellä saaneet hautansa.

Maa-eläimiä tällä saarella olivat ainoastaan jo edellä mainitut maakravut. Kulkiessani en voinut huomata pienintäkään hyönteistä. Lintuja, mikäli huomasin, oli vain kolmea lajia: pikkuiset valkoiset linnut, kyyhkysenmuotoiset kalalokit sekä eräs suurenpuoleinen musta lintu, joka oli jonkunverran variksen näköinen, mutta erosi siitä erityisesti tavattoman pitkän pyrstönsä vuoksi, joka lentäessä liikkui kuin saksien terät, jonka tähden nimitimme lintua räätäliksi. Kasvillisuuden köyhyyttä ajatellessa tuntui varsin kummalliselta, mistä nuo elukat saivat ravintonsa. Rannoilla maakravut tosin pääsivät kilpikonnan poikasten kimppuun ja niiden munavarastoihin, kenties saivat saaliiksensa joitakin meren hyytelöeläimiäkin, joita laineiden tyrskyt viskelivät maalle, mutta korkeammilla paikoilla ei ollut kerrassaan mitään syötävää.

Ruokaa ne eivät ainakaan ylenkatsoneet. Sen tulin huomaamaan lyödessäni kepillä jotakuta niistä, kun se näytti olevan liian rohkea päälle käymään. Heti kun joku elukoista kellistyi kuolleena tai haavoittuneena tantereeseen, niin kaikki lähellä olevat hyökkäsivät sen kimppuun, eikä kauan kestänyt, ennenkuin se kokonaisena tai paloiteltuna vedettiin niiden maanalaiseen koloon. Alhaalla rannalla niitä näki enimmän, mutta niitä ei koskaan tavannut ruoanhakuretkillä, vaan istuivat ne enimmäkseen hiljaa kolojensa ääressä ikäänkuin saalista vahtien. Mutta annapas kun istahti niiden läheisyyteen, niin oitis olivat ne ihmisen kimpussa nipistämässä kynsinensä.

Saadaksemme yöllä rauhaa niiden hyökkäyksiltä panimme päivällä toimeen monen monet kauheat teurastukset niiden seassa. Eloonjääneet sellaisista teurastuksista olivat hyvillään, sillä ne saivat silloin tilaisuuden suuriin orgioihin.

Osoitteeksi siitä, miten kauan nuo elukat voivat elää syömättä, mainitsen vielä, että tullessamme perille Itä-Aasiaan noin viisi kuukautta myöhemmin löysimme niitä pari kolme laivan kannelta vesiastian alta. Arvatenkin ne olivat sinne joutuneet polttopuiden mukana, joita saarelta tuotiin. Nähdessäni yhden noista elukoista, tunsin inhoa ja tallasin sen kuoliaaksi, sillä en tahtonut sitä laskea maihin tuottamaan turmiota uudessa kodissamme.

Pyydystetyt kilpikonnat pidettiin elävinä, kunnes ne tarpeen tullen yksi erällään teurastettiin. Niistä saimme paistia ja lihakeittoa viikkokausiksi. Laivalla ollessansa kilpikonnat vielä munivat, ja niiden munia oli ruokavarojen lisäksi koottu maaltakin.

Paitsi kilpikonnain pyydystämistä urheilivat muutamat vielä joutilaina hetkinään pyydystellen ankeriaita rantakivien välisistä vesilammikoista. Meille oli epätietoista, olivatko nuo kalat itsestänsä tulleet maalle, vai olivatko laineet ne sinne viskanneet. Ne olivat väriltään likaisen kellertäviä ja metrin pituisia, mutta tuskin enempää kuin 12 sentimetriä paksut ympärimitaten. Suomen ankeriaista ne sitäpaitsi poikkesivat tavattoman velttojen liikkeiden kautta, jonka vuoksi niitä saattoikin pyydystää ilman muita sen parempia pyydyksiä kuin huopahattu. Ravinnoksi emme niitä käyttäneet kertaakaan, sillä ne olivat kovin inhoittavan näköisiä.

Kuten jo on mainittu, hankimme polttopuita tarpeeksemme haaksirikkoutuneesta laivasta ja tästä puuaineesta tehtiin lauttoja, joiden päällä kilpikonnat kuljetettiin laivaan.»

VI. JUOMAVETTÄ SAADAAN — HYVÄNTOIVONNIEMI

Vettä oli Trinidadista saatavana vain vähäisen, eikä suurempaa vesimäärää siellä löydetty mistään; ja jos olisi löydettykin, niin olisi ollut varsin vaivalloista sitä sieltä kuljettaa laivaan. Mutta — kertoo Schoultz — meidän vedentarpeemme täytettiin odottamattoman tapauksen kautta ihan vähällä vaivalla tunnin kuluessa.

Eräänä päivänä, jolloin sattumalta olimme kaikki laivassa ja veneet olivat nostetut ylös, tuli äkkiä kova rankkasade, jolloin me veneistä kokosimme vettä niin paljon, että suuri vesisäiliömme ja kaikki käsillä olevat astiat saatiin vettä täyteen. Asetuimme jonoihin ja vesiämpärit ojennettiin kädestä käteen. Siinä toimessa oli noin neljäkymmentä henkilöä ja vettä ammennettiin niin nopeasti kuin suinkin, mutta kuitenkin olivat veneet yhä reunoja myöten täynnä vettä.

Tällaista vedentuloa taivaalta ei oikeastaan voisi sateeksi sanoa, sillä vettä tuli ihan kaatamalla niin rankasti, että sitä tuskin voi käsittää se, joka ei itse sitä tuntenut; nähdä sitä ei voinut, sillä oli pakko pitää päänsä alas taivutettuna. Laivan kannella oli vettä polven korkeuteen, kunnes laivan portit avattiin.

Arvattavasti oli sadepilvi kulkiessaan useita tuhansia jalkoja korkean vuoren yli, jonka juurella laivamme oli, taajentunut ja sitten antanut alas kosteutensa. Sadepilvi tuli meitä kohti kirkkaalla taivaalla ja lähestyi nopeasti ankaralla pauhinalla korkeana synkkänä pilviseinänä, vaikka oli aivan tyven ilma.

Alussa olimme kaikki tuosta luonnonilmiöstä ihan hämmästyksissämme, mutta pian rupesimme ikäänkuin jokainen saman ajatuksen johtamina, itsesuojeluvaiston pakottamina hakemaan vesipytsiä — ja pian oli veden kerääminen täydessä käynnissä. Puhetta ja määräyksiä ei kuulunut, kaikki tapahtui niinkuin edeltäpäin annettujen määräysten mukaan.

Kauan kestäneen myrskyn ansiosta, joka meidät oli ajanut niin pitkälle länteen päin, olimme välttäneet suuria kärsimyksiä, ehkäpä surkean janokuolemankin, ja olimme myös saaneet tarvevarastoomme runsaita lisiä.

Pari viikkoa oli laivamme ollut ankkurissa kolmenkymmenen sylen syvyydellä yksinänsä keskellä valtamerta olevan kalliosaaren kupeella. Sitten ankkuri nostettiin ja laivan kurssi käännettiin lähinnä Hyväntoivonnientä kohden.

Päiväntasaajan seuduilla usein vallitsee täydellinen tyven. Purjeet riippuvat velttoina ja laivat kelluvat veden pinnalla liikahtamatta paikaltaan. Niin tapahtui Imperatorillekin. Sellaisissa tilaisuuksissa pidettiin laivalla aina jotakin hauskuutta, tanssittiin harmonikan soiton mukaan, harjoiteltiin pilkkaanampumista tai pidettiin jotakin muuta iloa. Laivalla olevat rouvat valmistivat erikoisen herkullisen päivällisen ja torttuja, joita tavallisesti jaettiin palkinnoiksi kilpa-ammunnassa.

Tultuamme suotuisain pasaatituulten alueelle sai laivamme usein 12:n solmun vauhdin. Laiva ei ehtinyt kulkea yhtä nopeasti kuin jäljessämme vyöryvät valtavan suuret aallot. Kerran tuli laivan perän yli suuri hyökylaine, mursi laivan reelingin ja murskasi rikki valaanpyyntiveneen, joka oli nostettu korkealle reelingin yläpuolelle kannattimiinsa.

Matka Hyväntoivonniemelle asti oli yksitoikkoinen ja vailla seikkailuja. Kerran näimme valaita ja veneet laskettiin alas niitä pyydystämään, mutta tuuli puhalsi navakasti ja valaat uivat niin nopeasti vastatuuleen, että soudettuamme pari tuntia niiden jäljessä, katosivat ne meidän näkyvistämme. Itse puolestani — kirjoittaa Schoultz — olin varsin tyytyväinen tällaiseen lopputulokseen, sillä kun oli tulossa sade ja sumuinen ilma, niin ei ollut lainkaan mieluista olla avoimessa veneessä aukealla valtamerellä, kun mukana ei ollut palaakaan syötävää eikä juoman tilkkaa. Ja vasta pimeän tullessa saavuimme takaisin laivaan.

Koko pitkän matkan Trinidadista Kapkaupunkiin oli ruokapöytämme hyvin varustettu. Pari kertaa viikossa teurastettiin kilpikonna. Verestä tehtiin palttua ja veriohukaisia, lihasta keittoa, paistia, ja muita hyviä ruokia. Kilpikonnan liha on vähän nuoren pyyn lihan makuista, mutta se on mureampaa ja mehevämpää.

Ensimmäiset teurastetut kilpikonnat sisälsivät myöskin munia, joita oli viidensadan ja tuhannen välillä. Suurimmat ja valmiimmiksi kehittyneet olivat kananmunan kokoisia, mutta aivan pyöreitä ja kuori oli pehmeä kuin nahka. Munan keltuainen oli suurempi kuin kananmunissa. Kun munat keitettiin, niin ne kyllä olivat makeita, mutta kuivahkoja. Vähemmin kehittyneet munat sisälsivät hyvin vähän valkuaista ja niiden ympärillä oli sangen ohut läpikuultava kesi. Munat tavallisesti jaettiin tasan kaikille laivassa ja jokainen sai niistä valmistaa syötävää oman mielensä mukaan.

Kilpikonnat saivat vapaasti liikkua laivan kannella ja sydäntä särkevää oli nähdä, miten ne vähitellen heikkenivät ja veltostuivat. Tuntikausia ne olivat liikkumattomina ja osoittamatta elonmerkkiäkään. Ainoa keino niiden virkistämiseksi oli valella silloin tällöin niitä vedellä. Yön aikana ne yleensä olivat virkeämmät. Minkä pitemmälle aika kului, sen laihemmaksi tuli liha ja sen vähemmin niissä oli verta ja munia. Viimeinen raukka pääsi vaivoistaan aivan Kapkaupungin edustalla.

Hyväntoivonniemeen tultiin toukokuun 7 p:nä ja sinne piti taas poiketa hankkimaan vettä ja polttopuita. Yöllä risteillessämme sen edustalla pääsemättä pimeän tähden satamaan, syntyi laivalla tyttö. Perheen lisäys tuli proviisori Walldénille ja lapsi sai nimen Selma Konstantia. Lähinnä mantereella oli näet Konstantia laakso, hyvin tuttu eurooppalaisillekin hyvistä viineistään ja hedelmistään.

Luoteistuulet voivat avoimesti puhaltaa Kapkaupungin satamaan ja tällä kerralla ne juuri sattuivat vallitsemaan. Näin ollen ei ollut turvallista laskea sinne, ja senvuoksi menimmekin 16 kilometriä etelämpänä olevaan Hautbay-nimiseen hyvään satamaan, jossa veden ja polttopuiden saanti oli helpompaa. Hautbaysta yhtiömiehet tekivät retkeilyjä Kapkaupunkiin.

Olimme erittäin iloisia, kun Imperator hyvää vauhtia laski Hautbayhin. Tämä ilo johtui osittain siitä, että sataman suu on kaunis ja komea, mutta pääasiallisesti siitä, että tiesimme jonkun tunnin kuluttua jälleen saavamme astua vakavalle maalle.

Edellisenä vuorokautena oli vallinnut kylmä ja myrskyinen sää, mutta onneksi oli tuuli myötäinen. Viimeisenä yönä, jonka olimme merellä, oli tapahtumaisillaan suuri onnettomuus, johon minä olin syyllinen. (Schoultz).

Merenkäynti oli ankara ja me laskimme ulos tuulessa, joka oli varsin luja ja meillä oli ylhäällä ainoastaan alemmat märssypurjeet. Minä olin laivan ruorissa ja kolmas perämies sekä muu miehistö oli vetäytynyt peräkajuutan tyynelle puolelle tuulensuojaan. Kompassilamppu paloi huonosti ja huolehtiessani oikean kurssin pitämisestä, koska olimme niin lähellä maata, en tullut pitäneeksi vaaria purjeista ja sentähden purjeet pääsivät palamaan ja rupesivat viemään laivaa takaperin.

Kuului pauketta ja natinaa ja ryski hirveästi, niin että luulin jo koko rikin tulevan alas. Ihme oli, ettei se tullutkin. Sekasorto ja vaara laivalla oli suuri. Naiset ja lapset parkuivat ja valittelivat luullen viimeisen hetkensä tulleen. Onneksi oli kapteeni ensimmäisten joukossa, jotka tulivat laivan kannelle, ja myrskyn läpi kaikui voimakkaasti hänen huutonsa: »prasseihin!» Sitten hän antoi minulle sellaisen sysäyksen, että löysin itseni makaamasta pitkänäni laivan kannella, ja tarttui laivan peräsimeen.

Kapteeni Höökin reippaan ryhtymisen kautta asiainmenoon vaara meni kuitenkin pian ohitse. Laivan riki oli kuitenkin ehtinyt pahoin vahingoittua. Minä olin niin pelästynyt ja masentunut, että tuskin pysyin pystyssä, enkä voi milloinkaan unohtaa tätä kauhistuttavaa hetkeä. Jos onnettomuus olisi tapahtunut tuntia aikaisemmin, nimittäin ennenkuin ylemmät märssypurjeet oli otettu sisään, niin laivan topit olisivat menneet yli laidan. Niin kapteeni vakuutti minulle, kun hän hetkistä myöhemmin minut kohtasi. Mutta tällä kertaa hän ei sanonut minulle yhtäkään nuhtelevaa sanaa. Arvatenkin hän kasvoistani näki, miten onneton olin. Toverini olivat myöskin niin hienotunteisia, etteivät he koskaan minun läsnäollessani tästä asiasta puhuneet sanaakaan.

Hautbayn satamaa ympäröi oikealla puolella alaston jättiläiskorkea Taffelvuori, joka on Hyväntoivonniemen huomattavin tuntomerkki; vasemmalla matalampia, harvaa pensastoa kasvavia kukkuloita, ja niiden välillä vihanta laakso, jonka rannikot ovat hiekkaiset ja loivat; laakson läpi kulkee iloisesti loriseva kirkasvetinen pieni joki.

Oli aamu, kun tulimme satamaan. Aurinko loisti kirkkaasti ja sai lahden pienet vilkkaat laineet kimaltelemaan. Ilmassa liiteli tuhansittain kormorantteja[2], jotka syöksyivät nuolennopeudella meressä olevien saaliittensa kimppuun, niin että vesi räiskähti lukuisina hopeapuikkoina korkealle. Kymmenittäin valaita temmelteli lahdessa leikkien keskenänsä, niin että niiden leveät pyrstöt jymähtäen loiskivat, ja samalla ne ruiskuttivat sieraimistaan suuria vesisuihkuja, jotka tuulen hajoittamina putosivat alas loistavana sateena.

Puhtaaksi siistittynä ja lipuilla koristettuna, kaikki purjeet levällään Imperator liukui tyynen lahden helmaan. Raskas mieliala, joka äsken oli vallinnut, oli nyt poissa. Ilo loisti jokaisen kasvoilla, ja kaikkien rinnoista pääsi ihastuksen huudahduksia. Vielä hetkinen ja Imperator meni tuulilta ja laineilta suojattuun lahteen. Kuului komentosanoja, purjeet koottiin ja ankkuri laskettiin vetäen kettinkiä mukanansa.

Äkkiä oli tullut niin tavattoman hiljaista ympärillämme. Ei enää kuulunut laineiden loisketta, ei näkynyt temmeltäviä valaita eikä saalista pyydystäviä kormorantteja; tuo meluava elämä ei tänne ulottunut. Ainoastaan heikko maininki hyväili äänettömänä rannan hienoa hiekkaa.

Jokainen ääni laivalla tuntui kaikkien mielestä niin kummallisen meluavalta ja jokainen ikäänkuin nuhteli itseänsä ja muitakin, jotka jollakin tavoin häiritsivät vallitsevaa hiljaisuutta. Laskettiin vene vesille. Kapteeni seisoi valmiina lähtemään maihin. Hänen venekuntaansa kuuluvana olin minä yksi niistä onnellisista, jotka saivat seurata mukana.

Aamusta alkaen olimme puetut mennäksemme maalle. Laivalla ei ollut ketään, joka iloisen mielialan kehoituksesta ei olisi pukeutunut juhlapukuun, vaikka koko seutu näytti autiolta.

Kun astuin veneeseen ja airot kolisten kierivät sivulle, vavahti sydämeni niin, että veri nousi poskilleni ja minä tulin hämilleni kömpelyyteni tähden. Kapteeni astui alas ja istui paikallensa. Hänen lyhyen komentosanansa jälkeen vene erkani laivasta ja muutamalla voimakkaalla aironvedolla se meni rantaan.

Meitä vastaan tuli tullivirkamies. Hän jo todisti, ettei seutu ollut asumaton. Molemmin puolin tervehdittiin ja kapteeni lähti hänen kanssansa antaen meille käskyn jäädä paikoillemme.

Kuumeentapaisella innolla vedimme veneen maihin ja heittäysimme sitten ihanaan metsikköön, jossa kasvoi runsaasti kukkivia valkoisia ja punaisia kamelioita. Parvittain pieniä monivärisiä lintuja lenteli, hiljaa piipittäen, keveästi kuin perhoset toisesta kukkaryhmästä toiseen. Hurmaantuneina me kuljeskelimme sinne tänne tässä kukkatarhassa, jonka olemassaoloa ja alkuperää emme osanneet selittää, koska maanlaatu nähtävästi oli pelkkää hiekkaa. Oliko tämän kukkaismaan kasvattanut pelkkä ilma ja valo?

Viimein kuului kimeä vihellys, josta tiesimme kapteenin tulleen veneen luo. Moittien omaa tarkkaamattomuuttamme syöksyimme päätäpahkaa sinne ja säikytimme kaikki linnut ympärillämme.

Iltapäivällä, kun kaikki oli tullilaitoksen kanssa selvitetty, sai suurin osa miehistöstä luvan mennä maihin. Muutamat varustautuivat metsästämään apinoita, joita Taffelvuoristossa oli tuhansittain.

Tällä mielenkiintoisella metsästyksellä olisin mielelläni tahtonut olla mukana, mutta minua esti vahtivuoro ja sitäpaitsi minulla ei ollut kunnollista pyssyä, kun kauaksi kantava kiväärini oli Trinidadin luona mennyt merenpohjaan. Erään toverini kertomuksen mukaan koetan kuitenkin kertoa tästä retkestä, vaikka se päättyikin ilman suotuisaa tulosta.

»Suuntasimme metsästysmatkamme suoraan lähinnä satamaa olevaa Taffelvuorta kohti. Vuoren juurelle tultuamme kuulimme kirkumista ja ulvomista jotenkin lähellä. Tämän melun arvasimme olevan apinain ääntä ja sitä kohden aloimme kiipeillä ylöspäin. Maa oli varsin hankalaa kulkea, kiviä ja teräviä kallionlohkareita oli sikin sokin ja teki nousun tukalaksi. Kun olimme tulleet noin puoliväliin rinnettä, kuului meteli äkkiä lähestyvän ja tulevan kovaäänisemmäksi. Kohta hyökkäsikin suuri joukko paviaaneja meitä vastaan. Ilmeisesti ne olivat hyvin kiukuissaan. Ne tekivät kiivaita liikkeitä ja karjuivat joka kerta, kun hyppäsivät penkereeltä toiselle.

Lauman etunenässä ryntäsi joukon vanhin; sitä seurasivat toiset pituusjärjestyksessä; viimeiset olivat tuskin rottaa suuremmat. Etujoukkojen jäsenet olivat isot kuin kelpo metsästyskoirat ja peloittavilta ne näyttivät, silmät tuimina takkuisen otsan alla ja kidassa lujat hampaat. Vielä peloittavampi oli vaikutus, kun kuuli niitten ärjyvän ja näki niiden tavatonta voimaa osoittavat loikkaukset. Me vedimme pyssyjen hanat vireeseen ja melkoisen hermostuneina odotimme niiden hyökkäystä. Noin sadan askeleen päässä ne seisahtuivat. Vielä hetkisen odotimme, mutta kun ne eivät näyttäneet haluavan lähestyä, teimme me sen. Oli näet vielä liian pitkä välimatka, jotta olisi voinut ampua hauleilla, eikä meillä ollut sen parempia aineita käytettävinämme.

Meidän lähenemisemme sai elukat kuitenkin peräytymään pitkin koko linjaa, mutta ne väistyivät hyvässä järjestyksessä ja ainoastaan sen verran kuin me tulimme lähemmäksi, niin että välimatka välillämme edelleenkin pysyi samana.

[Kuva: Paviaani.]

Niitä vastaan ammutut yhteislaukaukset ärsyttivät ne jos mahdollista entistä kiukkuisemmiksi, mutta ampumisesta kuitenkin seurasi, että välimatka jonkun verran suureni. Oli sen ohella hauska huomata, miten erinomaisesti apinat noudattivat kuria. Järjestystä seurattiin hyvin tarkasti. Kun pienemmät apinat uteliaisuudesta tunkivat liian paljon esille, niin vanhemmat veikot niitä ravistelivat lujasti ja survasivat takaisin. Se tapahtui hyvinkin häikäilemättä, tempaamalla korvasta, niskasta tai kintusta kuinka vaan parhaiten soveltui.

Vähitellen apinat vetäytyivät takaisin niin vaikeasti kuljettaviin louhikkoihin, että me lakkasimme niitä takaa-ajamasta, varsinkin kun metsästys kumminkin olisi jäänyt aivan hyödyttömäksi.»

Yökaudet kantautui paviaanien villi ärjyntä vuorten rinteiltä laivalle. Jollei olisi tiennyt, mistä ääni sai alkunsa, olisi luullut sitä petoeläinten ääneksi.

Pian saimme myös kokea, että vaarallinen leopardi asustaa näillä seuduin. Mutta se antaa harvoin kuulla ääntänsä. Hiljaa se hiipii retkillänsä, mutta aina verta vuotaa siellä, missä se on kulkenut.

Eräänä päivänä olimme teurastaneet härän, jonka olimme ostaneet lähellä olevasta hollantilaisesta maatalosta. Härän liha oli viety laivaan, mutta teurastetun elukan sisä-osat oli pantu pataan kiehumaan aivan joen partaalle metsän reunaan. Ennenkuin keitto oli jäähtynyt, tuli pimeä ja me päätimme jättää sen huomiseen. Mutta seuraavana aamuna sinne tullessamme oli leopardi kuljettanut pois tai syönyt suuhunsa suurimman osan padan sisällyksestä. Seurasimme varkaan jälkiä jonkun matkaa metsään kuitenkaan mitään löytämättä.

Silloin muutamat uhkarohkeat miehet päättivät sillä paikalla pitää vahtia seuraavan yön. Mutta joko oli peto saanut kylläksensä keitosta tai saanut jotakin parempaa, ainakaan se ei tullut toistamiseen. Parasta olikin, sillä hyvin luultavaa on, että jos se olisi tullut, niin joku meidän uljaista pojistamme olisi menettänyt henkensä.

Englantilaisilta sukeltajilta, jotka sattumalta viettivät tulen ääressä yönsä lähellä meitä, kuulimme, että leopardi on näillä seuduilla yleinen ja on hyvin vaarallinen päivälläkin. Yöllä ei kukaan mielellään liikkunut omia kotinurkkia ulompana, kun leopardin hyökkäys oli pelättävissä.

Kumminkin me liikuskelimme jotenkin vapaasti lähistössä sekä varhain että myöhään.

Päiväkaudet olimme melkein joka mies maalla halonhakkuussa ja kuljetimme puut rannalle sekä edelleen laivaan. Tämän työn jälkeen kuljetettiin vettä suurissa astioissa joesta prikiin. Jälkimmäinen työ oli epämiellyttävää, kun sai suurimman osan päivästä kahlata kylmässä vedessä. Oli kesäkuun alkupuoli, se on: Etelä-Afrikassa oli sydäntalven aika. Yöllä oli usein niin kylmää, että vesi tyynillä paikoilla joessa meni riitteeseen.

Mutta kaikkihan kerran päättyy, ja niin päättyi meidän työmmekin. Kun lastaus oli suoritettu, saimme luvan kahdessa eri vuorossa käydä Kapkaupungissa.

Hautbaysta Kapkaupunkiin oli matkan alkupuoli noin 8 kilometriä kuljettava jalkaisin Wynberg nimiselle rautatieasemalle, josta pääsi kaupunkiin junalla. Jalkamatka oli mentävä osittain hyvinkin pehmeähiekkaista tietä. Oikeastaan tie kulki pitkin Taffelvuoren kuvetta luikertelevaa polkua. Wynbergin aseman luona oli vähäinen kauppala.

Ensimmäiseen joukkoon, joka kaupunkiin lähti, kuului iloinen ryhmä vekkuleita, joiden seassa myöskin minä. (Schoultz). Kukin sai vähäisen summan rahaa matkan tarpeisiin. Ne, joilla vielä oli tallella Sal-saarella ansaitut rahat, liittivät ne yhteen nyt saatujen kanssa ja olivat siis kohtalaisen hyvin varustetut parin päivän jalkamatkaa varten. Varhain aamulla läksimme liikkeelle pukeutuneina parhaaseen juhlapukuun ja pulska merimieshattu tyylikkäästi päähän asetettuna. Matkan alkupuoli kulki melkein asumattoman hiekkatasangon poikki, jossa harvaltaan kasvoi siellä täällä kamelioita ja muita pensaskasvejä, taikka komeita hopeapoppeleita, jotka ainoastaan täällä kasvavat viljelemättä. Lopputaival oli kiinteätä maata ja kaunista. Se kulki asuttujen seutujen kautta. Isohkoon kylään tultuamme poikkesimme vähäiseen ravintolaan. Se oli aivan lähellä ihanaa ja rehevää Konstantia-laaksoa.

Ensin meille annettiin »something to eat» (jotakin syötävää) ja sen jälkeen »some Constantia-wine to drink» (vähän Konstantian viiniä juotavaksi). Vanhanakin voin vielä innostua muistellessani niitä hetkiä, jolloin nautimme Konstantian rypäleiden nestettä. Se neste oli suloisen makuista, ja pikarillisen sitä nautittuamme olimme iloisia ja onnellisia; yhä lämpimämmin hehkuivat mielet; kielten kannat irtautuivat ja puheita pidettiin toinen toisensa jälkeen kaikesta siitä, mikä sielua innostaa ja mitä sydän enimmän rakastaa maailmassa, ja sitten kaikui laulu täydestä rinnasta ja sydämen pohjasta.

Kylliksi nautittuamme lauloimme vielä jäähyväisiksi ihastuneelle talonemännälle ja hänen tyttärillensä, joilla silmät olivat kuin sametista ja posket kuin kypsän persikan kyljet. Naisten katseet seurasivat meitä, kun reippaasti laulellen kuljimme tietämme eteenpäin, ei niinkuin tavallisia ravintolassa kävijöitä, vaan niinkuin rakkaita ystäviä. Pian olimme tulleet ihastuttavaan Konstantia-laaksoon, jossa Pohjolan suuruus ja etelän komea loisto niin tenhoavalla tavalla yhdistyvät. Siinä oli korkea honkametsä seetripuiden rinnalla ja niiden suojassa suuria komeita kaktuskasveja täydessä kukassa, jotka loistivat kuin purppura ja tuli. Kuljettuamme tämän laakson läpi, jossa honkien humina meitä oli tuudittanut omituisiin unelmiin, heräsimme jälleen ihmettelyyn ja ihastukseen nähdessämme puron, joka kristallinkirkkaita pikku putouksia muodostellen tuli näkyviin, ja seurattuaan tien vartta jonkun matkaa jälleen poikkesi syrjään ja meni piiloon kypsiä hedelmiä kasvavaan oranssilehtoon, jonka lävitse näkyi kauniisti rakennettu, vaaleaksi maalattu maatalo.

Tie kulki edelleen mitä vaihtelevimmassa ympäristössä, kunnes saavuimme rautatieasemalle. Ehdimme parhaiksi junaan, joka meni Kapkaupunkiin, ja nyt mentiin huimaavaa vauhtia. Ympärillä olevista seuduista ei ehtinyt saada muuta käsitystä kuin sen, että ne olivat viljeltyjä. Muutamien minuuttien kuluttua jo olimme kaupungissa. Jättiläissuurine tavaramakasiineinensa se teki suuren ja rikkaan kaupungin vaikutuksen.

Menimme sisälle kelvolliseen ravintolaan ja nautittuamme vähän virkistystä kävimme katsomassa kaupungin suurenmoista museota, jonne pääsimme sisälle, vaikka se sillä kertaa ei ollutkaan yleisölle avoinna. Siellä viivyimme luullakseni kokonaista kaksi tuntia. Museossa oli loppumattoman suuri joukko kaikenlaisia elukoita täytettyinä, mutta kun olin junan huimaavasta vauhdista melkein pökerryksissä, niin ei tehnyt mieli katsella muita kuin isompia eläimiä; ne pysyivät kohtalaisesti paikoillaan, mutta perhoset näyttivät silmissäni liehuvan sinne tänne, niin että päätä pyörrytti. Eivät isot käärmeetkään olleet hauskat katsella. Koetin tarkastella sellaista viheriän väristä, suurta, joka kierteisesti oli asetettu puun rungon ympäri, mutta mielestäni se näytti niin ilkeästi kääntyvän, että teki aivan pahaa. Kun viimein tulimme eläinkokoelmasta ulos, tuntui melkoista paremmalta, varsinkin, kun katselin oikein suoraviivaisesti rakennettuja rakennuksia, joissa ei ollut mitään koukeroita eikä käyriä.

Oli jo aika aterioida ja menimme sen vuoksi ravintolaan, jossa kului loppuosa illasta tuottamatta meille hyötyä tai huvitustakaan. Nousimme sitten omnibus-vaunuun, jonka eteen oli valjastettu kaksi väkevää hevosta ja lähdimme kotiinpäin. Jokainen meistä oli varustautunut matkaeväillä. Useimmilla oli viiniä, koska matkamme kulki kuivan hiekkaerämaan kautta. Minullakin oli useita pulloja ja sylissä oli sadetakki, joka oli täynnä piparkakkuja ja appelsiineja. Vaunu oli niin täynnä, että meidän täytyi istua kolmessa kerroksessa toistemme sylissä.

Ne, jotka istuivat alimmaisina, valittivat surkeasti tykkänään litistyvänsä, mutta kukapa heidän kanssaan olisi tahtonut vaihettaa paikkaa? Heidät jätettiin kärsimään ja valittamaan. Mutta etteivät heidän voimansa ja mielensä tyyten masentuisi tarjosimme heille pulloistamme viiniä ja lauloimme heille serenaadeja. Vaikeata on sanoa, mitenkä heidän olisi lopullisesti käynyt, jolleivät asianhaarat olisi tulleet heidän avuksensa. Noin matkan puoliväliin tultuamme ajurimme ei sanonut enää ajavansa edemmäksi, sillä tie tuli niin pehmeäksi, että hiekka upotti pyöräin alla ja hän sitäpaitsi pelkäsi, että hänen kimppuunsa hyökkäisi leopardi paluumatkalla peltojen halki. Me tarjosimme hänelle suuremman maksun, kuin mistä oli sovittu, mutta hän oli taipumaton. Silloin ei muu auttanut kuin astua ulos vaunuista ja lähteä pilkkopimeässä astumaan jalkaisin loppumatkaa.

Ne, joiden jalat olivat puutuneet, asetettiin kaikki pitkällensä maata keskelle tietä peräkkäin ja päät käännettyinä kotiinpäin, että tietäisivät, mihin päin lähteä, kun virkoaisivat. Ja etteivät jäisi nälkään, pistin piparkakun jokaiselle suuhun. Joku iloinen veitikka vielä priiskoitti viiniä heidän päällensä muka suojellaksensa heitä leopardeilta.