Part 1

MUISTELMIA JA KUVAUKSIA KIELITAISTELUN AJOILTA

Kirjoittanut F. H. B. Lagus

Porvoossa Werner Söderström osakeyhtiö

Werner Söderström osakeyhtiön kirjapainossa Porvoossa 1924

YLIOPPILASOLOJA 1870-LUVULLA

Oli kevät vuonna 1873. Jyväskylän lyseosta oli annettu päästötodistus yhdelletoista nuorukaiselle, joista minä olin nuorimpien joukossa.

Pienellä höyrylaivalla, jonka olimme saaneet Jyväskylästä meitä kyyditsemään, tunkeilimme ensimmäistä kertaa elämässä jäälauttojen välitse ja joskus lävitse halki Päijänteen. Rautatie oli käytettävissä Helsingistä Lahteen asti, missä oli pari kauppapuotia, ja kestikievaritalo, jota sanottiin hotelliksi. Edellisenä vuonna Jyväskylästä ei laivalla vielä tultu Vesijärvelle, vaan Helsinkiin pyrkijät seisattuivat Anianpeltoon ja matkustivat hevoskyydillä Turenkiin, josta pääsi rautateitse Helsinkiin. Melkoisen edistysaskeleen olivat kulkuneuvot tehneet, kun vuonna 1873 jo päästiin laivalla Päijänteeltä Vääksyn kanavan kautta Vesijärvelle. Siellä täytyi hankkia laivasillan luota kyytihevosia, että sai tavaransa Lahteen, sillä haararataa laivasillan luo ei ollut.

Jälkeen puolenpäivän tultiin perille pääkaupunkiin, komeaan Helsinkiin, jossa silloin oli noin 25 000 asukasta. Minulla oli se onni, että vanhempi veljeni, joka oli Helsingissä saanut kotiopettajan toimen, tuli asemalle vastaanottamaan, neuvomaan, miten Lahdessa annetulla lipulla otettiin Helsingin asemalla takaisin rautatieläisten huostaan Lahdessa jätetyt matkatavarat, kuinka asemahuoneella sai issikanpoletin ja sillä mukavat ajokalut viemään miehet ja tavarat kortteeriin, jonka veljeni oli hankkinut. Varsin outoa oli, kun piti panna muistiin kadun nimi ja talon numero. Eihän oltu totuttu sellaiseen komentoon pikkukaupungissa, jossa oli vain muistettava talon omistajan nimi. Mutta Helsingissä näkyivät talot olevan niin yhdennäköisiä ja kadut niin outoja, ettei niihin perehtynyt yhdellä eikä kahdellakaan katsomisella, vaan pian eksyi eikä suurellakaan etsimisellä löytänyt, missä kenen kortteeritalo oli, jollei muistanut kadun nimeä ja talon numeroa.

Seuraavana päivänä, 27. toukokuuta, piti ilmoittautua yliopistossa ylioppilastutkinnon suorittamista varten. Velimies tuli näyttämään, missä se tehtävä oli suoritettava, ettei tarvinnut kysellä niinkuin maalais-äijän, joka tiedusteli, missä se »herra Akatemiia asuu.» Yliopistossa oli juhla-aika. Oli juuri pidetty maisterinvihkiäiset, ja juhlan jälkiä oli vielä vähän näkyvissä. Eräs komeasti puettu herra, leveät kultapäärmeet hihansuissa, rintapielissä ja lakissa seisoi yliopiston eteisessä katsellen alas portailta meitä maalaispoikia tyynesti ja välinpitämättömästi. Veljeni kuiskasi minulle:

»Arvaapas, minkä arvoinen mies tuo on!»

»En osaa arvata», sanoin, »mahtaakohan olla joku eversti tai kenraali?»

»Hän on yliopiston vahtimestari», selitti veljeni ja minä tunsin itseni sangen noloksi, kun olin niin huonosti arvannut. Kun olin nähnyt Jyväskylässä lyseon vahtimestarin, ukko Vidlundin, luokkahuoneita lämmittäessä tai lattioita lakaistessa kulkevan usein tahriutuneessakin työmiesasussa, niin kuinkas minä osasin arvata, että noin komeasti puettu herra oli vain vahtimestari, varsinkin kun hän vielä joutilaana katseli ympärillensä!

Veljeni ohjasi meidät yläkerrokseen, missä lyseosta annetut päästötodistukset vietiin yliopistonrehtorin käteen. Tämä kysyi, mihin osakuntaan kukin pyrki. Siitä tehtiin asianomaiselle osakunnalle ilmoitus ja vanhemmat osakuntalaiset selittivät, ettei heillä ollut mitään muistuttamista nuorukaisten vastaanottamista vastaan heidän osakuntaansa, jahka nämä ensin suorittavat ylioppilastutkinnon. Meidät jaettiin pieniin parviin, viisi nuorukaista joka parveen, ja tutkimista kesti niin kauan, että liki kolme viikkoa olimme Helsingissä olleet, ennenkuin ylioppilaskirja annettiin.

Meidän joukossamme oli tätä tutkinnon lopputulosta kesäkuun 14. päivänä kuulemassa myöskin naispuolinen henkilö, neiti _Emma Irene Åström_, ensimäinen nainen, joka koskaan oli Suomessa ylioppilastutkinnon suorittanut. Siihen oli ollut hankittava lupa Pietarista asti yliopiston korkealta kanslerilta, Hänen Keisarilliselta Korkeudeltaan Perintöruhtinaalta. Hänellä oli siis sangen ylhäiset suosituspaperit, mutta vielä paremmat tiedot, joiden nojalla hänen nimensä ennen muita mainittiin korkeimman laudatuurin saajana. »Kattos pakanaa», ällistelimme me miespuoliset, kun jäimme tuosta tytöstä jäljelle. Mutta väliäpä tällä kunhan ylioppilaiksi päästiin.

Suurin osa meistä oli ilmoittautunut hämäläiseen osakuntaan. Ja kun syyslukukauden alussa tulimme jälleen Helsinkiin ja kävimme ylioppilaskirja kourassa ilmoittautumassa sekä osakunnan inspehtorin että kuraattorin luona määrätyllä vastaanottotunnilla, niin saimme tietää, että oli tultava seuraavana maanantaina ylioppilastalon alakerroksessa kello 7 i. p. alkavaan osakunnan viikkokokoukseen.

Meitä vastaanottamassa oli paitsi inspehtoria ja kuraattoria koko osakunta, joka siihen aikaan muodosti lähinnä pienimmän osakunnan, yhteensä noin 60 miestä. Inspehtori Z. J. Cleve, joka oli kasvatusopin professori ja entisen opettajamme, Jyväskylän lyseon lehtorin Otto Henrik Cleven veli, piti varsin ystävällisen puheen osakunnan uusille tulokkaille, antoi meille jokaiselle osakunnan puolesta painetun vihkon ja julisti meidät osakunnan jäseniksi kehoittaen meitä paitsi ahkeruuteen myöskin uutterasti käymään osakunnan kokouksissa. Tuo meille jokaiselle annettu vihko sisälsi alkulehdellä kuvan ylioppilastalosta. Tekstin oli kirjoittanut senaattori J. W. Snellman ja tekstin edellä oli runoilija Franzénin sepittämä runo: »Student, om du det namnet värd, vill klinga med oss alla.» Itse teksti sisälsi Snellmanin antamia elämänohjeita ylioppilasnuorisolle. Se vaikutti kuin lämmin tervehdys niihin, jotka sen lukivat. Osakunnan yhteisellä kustannuksella oli näitä tervehdyskirjasia hankittu niin suuri varasto, että niistä riitti kymmenkunnan vuotta jakaa kappale jokaiselle uudelle tulokkaalle.

Tämä tervehdys oli paljon miellyttävämpi kuin pari vuotta aikaisempi. Kun silloin (1871) yliopiston rehtori oli antanut jokaiselle uudelle ylioppilaalle hänen nimellänsä varustetun ylioppilaskirjan, oli hän lausunut kaikille yhteisesti:

»Nyt kun herrat ovat ylioppilastutkinnon suoritettua saaneet ylioppilaskirjan, ei tällä kertaa ole enää muita velvollisuuksia suoritettavana kuin käydä yliopiston sijaiskanslerin, parooni von Kothenin luona esittäytymässä.»

V. t. sijaiskansleri, parooni _Kasimir von Kothen_, joka aikoinansa suunnitteli Suomen kaikkien koulujen ja yliopistonkin järjestämistä sotilasmallin mukaan kaikille säädettyine univormuineen ja tarkoin määrättyine sääntöineen, vaati ylioppilailta, että näiden piti häntä tervehtiä, missä hänet kadulla näkivät. Ja sitä varten jokaisen ylioppilaaksi päässeen piti käydä hänen luonansa oppimassa tuntemaan hänet ulkonäöltä, jotta tiesi tervehtiä.

Kun oli saatu tietää, missä hän asui, ja millä tunnilla hän oli tavattavissa, keräytyi joukko ylioppilaiksi päässeitä nuorukaisia hänen eteiseensä, jossa lakeija avasi oven odotussaliin. Sinne jäivät nuoret ylioppilaat seisomaan oven suuhun, sillä niin oli lakeija määrännyt. Huone oli tyhjä. Seinillä oli joukko tauluja, niitten joukossa sotilaitten muotokuvia. Pojat saivat kauan seisoa odottamassa ja yksi heistä rohkaisi itsensä lähtien katselemaan seinillä olevia kuvia. Hän oli jo päässyt huoneen toiseen päähän, kun näki, että toinen ovi oli puoleksi avoinna ja että herra parooni istui oven takana. Kun hän kääntyi mennäkseen takaisin toisten poikain joukkoon, niin jo von Kothen hänet yllätti keskilattialla ja kysyi hänen nimeänsä.

»Otto Julius Bökman», vastasi tämä.

»Mistä koulusta olette tullut?»

»Jyväskylän lyseosta.»

»Ja te osaatte puhua ruotsia!»

»Osaan.»

»Osaatteko suomeakin?»

»Vielä paremmin.»

»Se on hyvä, se!»

Sitten parooni suvaitsi puhutella erästä toista nuorukaista. Häneltä kysytiin:

»Oletteko lukenut ylioppilaskirjaanne?»

»Kyllähän minä sen olen lukenut», virkkoi tämä jonkun ajan mietittyään.

»Hyvä on! Kun herrat noudattavat kaikkia niitä asetuksia, jotka siinä teille on säädetty, niin minulla ei ole muuta lisättävää. Hyvästi!»

Ylioppilaat saivat mennä, ja Bökman pyrskähti eteisessä nauramaan sanoen tovereillensa: »Olipa tämäkin tervehdyskäyntiä!»

Vapaaherra Kasimir von Kothen oli virkavaltaisuudellaan ja epämiellyttävällä sotilasjärjestelmällään tehnyt itsensä niin vastenmieliseksi, että kun ylioppilaita komennettiin hänen luoksensa tuollaisille pakollisille tervehdyskäynneille, niin häntä ei uhallakaan tahdottu tuntea eikä kadulla nostettu hänelle lakkia.

Eräänä päivänä v. Kothen kohtasi kadulla taas ylioppilaan, joka ei tervehtinyt, ja hän seisautti ylioppilaan kysyen:

»Miksi ette minua tervehdi?»

»Minä tervehdin ainoastaan tuttaviani. Teitä minä en tunne», vastasi ylioppilas.

»Ettekö tosiaan tunne minua!» kysyi v. Kothen tiukasti katsoen häntä silmiin.

Ylioppilas muutti kasvonsa iloisiksi, levitti kätensä ikäänkuin syleilyä varten ja huudahti: »Eihän vain liene setä Stroganoff tullut Pietarista täällä Helsingissä käymään?»

Par. v. Kothen väisti hänen ivallista syleilyänsä ja sanoi:

»Minä olen yliopiston kansleri.»

»Anteeksi, kaikin mokomin, minä en vähääkään aavistanut, että Teidän Keisarillinen Korkeutenne oli Helsingissä!»

(Yliopiston kansleri oli näet Hänen Keisarillinen Korkeutensa Perintöruhtinas, mutta parooni v. K. oli v. t. sijaiskansleri).

»En minä ole mikään keisarillinen korkeus. Minä olen parooni von Kothen.»

»Vai se te olettekin», vastasi ylioppilas, käänsi selkänsä ja meni tiehensä.

Tämän herran pokkuroimisesta olimme me, 1873:n vuoden ylioppilaat, päässeet jo vapaiksi, sillä hän oli saanut virkalomaa hoitaaksensa terveyttään ulkomailla ja sen jälkeen hänelle lähetettiin virkaerokin.

Ennen vuotta 1873 oli hämäläisen osakunnan inspehtorina ollut jumaluusopin professori _Antero Vilhelm Ingman_ ja kuraattorina maisteri _Antti Törneroos_, joka runoilijana käytti nimeä _Tuokko_. Näiden herrojen aikana oli elämä osakunnassa ollut hyvin yksitoikkoista ja vähän hyödyttävää. Silloin sanottiin tapahtuneen sen _»hämäläisten kaappijutun»_, jolla myöhempinä vuosina hämäläisiä kiusoiteltiin.

Menemättä takuuseen siitä, onko juttu aivan oikein minulle kerrottu, esitän sen kuitenkin tässä semmoisena kuin olen kuullut.

Hämäläinen osakunta istuu »orkuksessa» s. o. vanhan ylioppilastalon maakerroksessa, Heikinkadun puoleisessa päässä, viikkokokouksessa. Ei ollut sattunut mitään merkittävämpiä tapahtumia, jotka olisivat antaneet aihetta toimenpiteisiin. Viikon kuluessa oli osakunnalle saapunut joitakuita kirjallisia tiedonantoja, ja kuraattori katselee papereita, mihin hän ne panisi talteen. Hetkisen kestää vaitiolo.

Viimein joku on arvannut kuraattorin ajatukset ja lausuu:

»Minä ehdotan, että osakunta ostaisi kaapin.»

»Hm!» tuumi toinen. »Minä kannatan edellisen puhujan mielipidettä, että osakunta ostaisi kaapin.»

»Jaahah!» arvelee kuraattorikin. »Mikä on osakunnan mielipide asiasta? Ostetaanko kaappi?»

»Ostetaan vain kaappi!» kuuluu monelta eri taholta.

»Minä pidän siis osakunnan yksimielisenä päätöksenä, että ostetaan kaappi.» Ja päätöksen vahvistukseksi kuraattori lyijykynällänsä lyödä napsauttaa pöytään.

»Mutta mitä siihen kaappiin sitten pannaan?» kysyy joku, joka ei ollut arvannut kuraattorin ajatuksia.

Ja siihen päättyy tämä hämäläisten ilvehtimiseen aihetta antanut kaappijuttu.

Kun tärkeä kaapin ostamista koskeva asia oli ratkaistu eikä sattunut kenelläkään olemaan muita ehdotuksia, julisti kuraattori:

»Kokous on Lopussa.»

Lukija ottakoon huomioonsa, että edellisen lauseen viimeinen sana alkaa isolla kirjaimella. Tämä on ymmärrettävä siten, että viikkokokous oli päättynyt, mutta kokousta jatkettiin »Lopussa». Heikinpuiston varrella oli silloin pari kahvilaa, toisen nimi oli Alku, toisen Loppu. Ja kun keskustelut viikkokokouksessa olivat päättyneet, niin mentiin juttuja jatkamaan »Lopussa». Siellä ruvettiin »totisiksi miehiksi» s. o. totilasi tilattiin joka miehen eteen. Silloin ei vielä aavistettukaan kieltolakia, vaan totia, diminutiivimuodossa tuutingiksi nimitettyä, nautittiin seuran vuoksi sekä joskus ilman seuraakin _propter necessitatem et ad frigus depellendum_, kuten klassikot selittivät. (Tarpeen mukaan ja vilun karkoittamiseksi).

Virolainen pirtu jo silloin tunnettiin, mutta sitä ei yleensä nautittu. Olihan kotimaista tehdastuotetta, joko täysin puhdistettua tai sokeroitua, kuminalla tai anisiöljyllä maustettua viinaa saatavana halvalla hinnalla, mutta ei sitäkään käytetty muulloin kuin ruokanaukkuna ennen ateriaa. Ja ettei ruokaryyppyä väärinkäytettäisi juopotteluun, teroitettiin muistiin vanhaa lakimiesten säätämää asetusta, jonka mukaan ryyppy oli lupa ottaa ainoastaan aterioimisen yhteydessä, vaikka tosin ruokalajin laatuun katsomatta:

§ 1. Ware det enhwar strängeliga förbjudet att måltidssup taga på annan mat än fisk. (Ankarasti kielletään jokaiselta ruokaryypyn ottaminen muun ruuan kuin kalan mukana.)

§ 2. Den der icke fisk äter, kan dricke på grannens fisk. (Joka ei syö kalaa, ryypätköön naapurin kalan nojalla.)

§ 3. All mat är fisk, förutom ölost. (Kaikki ruoka paitsi olutjuusto on kalaa.)

§ 4. Nu äta alla ölost. Ware då ölost såsom fisk ansedd. (Jos kaikki syövät olutjuustoa, katsottakoon olutjuusto kalaksi.)

Viina oli siis rajoitettu aterian yhteyteen, muuten juotiin totia. Jos joku tahtoi tyyten jäädä Lopusta pois, niin siihen hänellä oli valta. Sen lisäksi on mainittava, että Lopulle kuuluva huoneisto oli pieni ja ahdas, johon mahtui vain vähän väkeä. Jos siellä sattui olemaan muita vapaamaanantain viettäjiä, niin sitä vähemmän sinne jäi tilaa hämäläisille.

Olot olivat muuttuneet. Professori Ingman oli ruvennut raamattua suomentamaan eikä enää tahtonut aikaansa kuluttaa hämäläisen osakunnan viikkokokouksissa, vaan erosi inspehtorin toimesta. Tuossa raamatunkäännöksessä, jota hänen vihamiehensä moittivat »pilatuksi pipliaksi», väitettiin muuten — sivumennen sanoen — olevan fennomaniaa. Ingman oli näet ruvennut raamatun kieltä koristelemaan alkusoinnuilla Kalevalan ja Kantelettaren malliin. Eräs teoloogi moitti Salomonin Korkeassa Veisussa heprealaisen runouden liiallista suomalaiseen tyyliin sovittelemista, kun hän luki: »Laulanpa kuitenkin, kullalleni kuikuttelen» j. n. e. Vaikka heprealainen runo samoin kuin suomalainen käyttää alkusointuja, niin raamatun käännöksessä ei sellaista suomennosta suvaittu. Ja hämäläisen osakunnan entisen inspehtorin työ tuomittiin kelpaamattomaksi.

Osakunta oli tyytymätön kuraattori Törneroosin tileihin. Kun näet osakunnan kassaa tarkastettiin, oli kuraattori hämillänsä, kun tilintarkastajat kysyivät, mihin rahat oli käytetty? Parempaa selitystä hän ei löytänyt kuin että ne oli käytetty »kaikenlaisiin tarpeisiin». Jätettyänsä kuraattorin toimen Tuokko (Törneroos) vainaja toimi ahkerana suomentajana. Runoilijalahjojansa hän käytti kauan Suomalaisen Oopperan hyödyksi. Kolmattakymmentä oopperaa hän suomensi ja niiden libretot eli runomuotoon käännetyt tekstikirjat ovat hänen työtään.

Hämäläinen osakunta pyysi professori Ingmanin jälkeen saada _Sakari Joakim Cleven_ inspehtoriksensa ja osakunnan iloksi pyyntö täytettiinkin. Kuraattoriksi valittiin dosentti _J. J. Frithiof Perander_. Näiden miesten johdolla osakunnan elämä oli hauskaa ja opettavaista. Pantiin toimeen keskusteluja ja pidettiin esitelmiä, milloin arvosteltiin entisiä ja nykyisiä kirjailijoita ja heidän tuotteitaan, milloin referoitiin uusia teoksia tai keksittiin väittelytilaisuuksia sellaisista aineista, mihin luultiin jokaisen pystyvän edes jotakin sanomaan. Sekä inspehtori että kuraattori ottivat vilkkaasti osaa keskusteluihin innostaen sillä tavoin osakunnan jäseniä. Nämä saivat rohkeutta käyttääksensä mikä runolahjojansa mikä novellinsepitystaipumuksiansa. Osakunnan sisäinen elämä oli tullut hauskaksi ja hyödylliseksi, ja se kasvatti miesten henkisiä kykyjä. Uno von Schrowe suomenteli runomittaan Petöfin unkarinkielisiä sekä muita runoja toisten maiden runokirjallisuudesta, Oskar Uotila teki samoin; molemmat kirjoittelivat myös itsenäisiä runoelmia; niin teki myös Paavo Cajander; Suomalainen (Samuli S.) laati novelleja, käänsi vieraskielistä kirjallisuutta ja luki käännöksistään ennen niiden julkaisemista makupaloja osakunnan nautittavaksi. Hämäläisen osakunnan kokouksissa ei ollut ikävä.

Pitkiksi ajoiksi riitti keskusteluja kansantieteellisten keräysmatkojen toimeenpanemisesta eri osiin Hämettä, rahojen keräämisestä iltamien avulla uusien perustettavien suomenkielisten koulujen hyväksi ja muista sellaisista asioista. Uutta puuhaa tuli lisäksi, kun kansantieteelliset kokoelmat oli järjestetty museoksi ja ne lähetettiin Parisin näyttelyyn. Niistä koitui Suomen ylioppilaskunnalle suurta kunniaa: luvattiin iso kultamitali — vaikka mitalin lähettäminen jäikin lupaukseen.

Hämäläiset olivat kuitenkin joutuneet uusmaalaisten ylioppilastoverien silmänkaiveeksi. Kun yhteisiä asioita käsiteltiin osakuntien kesken kirjallisesti pöytäkirjanotteilla ja hämäläinen osakunta lähetti otteen suomenkielisestä pöytäkirjastansa, niin uusmaalaiset eivät olleet sitä ymmärtävinänsä. Saimme kuulla, etteivät uusmaalaiset edes sallineet lukea julki heille saapuneita suomenkielisiä kirjelmiä. Ne pantiin pöydälle ja joka tahtoi, sai ne itseksensä lukea. Hämäläisen osakunnan viralliseksi kieleksi otettua suomenkieltä uusmaalaiset eivät tietenkään saaneet muutetuksi, mutta pyysivät saada pöytäkirjanotteista ruotsinkielisen käännöksen ja lupasivat omista pöytäkirjanotteistaan antaa hämäläisille suomalaiset käännökset.

Hämäläinen osakunta valitti uusmaalaisten heikkoa suomenkielen taitoa, vaikka suomenkieltä oli osattava jo ylioppilastutkinnossa. Ruotsalaiset pöytäkirjankäännökset heille luvattiin antaa, mutta samalla heille vakuutettiin, että heidän ruotsinkieliset kirjelmänsä hämäläisessä osakunnassa kyllä ymmärretään suomentamattakin. Heidän ei tarvinnut toimittaa suomennoksia hämäläisille.

Tämä vastaus luultavasti suututti herroja uusmaalaisia, koska he pian sen jälkeen osoittivat närkästystään sillä tavoin, että omassa viikkokokouksessaan raahasivat kokoussaliin pakkalaatikon, joka oli täynnä vanhoja saappaita. Laatikko kaadettiin kumoon ja joku läsnäolijoista viittasi saappaisiin sanoen tässä esittävänsä hämäläisen osakunnan. Tuon tempun sukkeluus oli siinä, että ruotsalainen stövel-sana (saapas) merkitsee myöskin samaa kuin tolvana.

Tuollainen salaisuudessa osoitettu solvaus ei vähääkään hämäläisiä ärsyttänyt. Olimme niin paatuneita, ettemme uusmaalaisia varsin suuressa arvossa pitäneet emmekä liioin heidän solvauksiansa.

SUURET NAUKUJAISET HELSINGISSÄ

Joka on lukenut Vänrikki Stoolin Tarinat, hän myöskin muistaa, miten Runeberg kertoo Vänrikistä:

»Mä istuin olkivuoteellen, hän alkoi Dunckerista sanella töistä urhojen ja Malmi-kapteenista.»

Tuo kapteeni Kaarle Vilhelm Malm, jonka nimen ympärille Runeberg on valanut haihtumattoman sankariloisteen, palveli sitten, Suomen jouduttua Venäjän yhteyteen, everstiluutnantiksi ylennettynä Suomen sotaväessä. Vanhoilla päivillään hän sairastui ja joutui mielenvikaan; kuoli Joroisissa vuonna 1826.

Arvatenkin on Malmin kuolinpesä ollut vähävarainen, koska hänen haudallensa oli pantu vain vähäpätöinen hautakivi osoittamaan, missä sankari oli saanut viimeisen leposijansa. Kun myöhemmin Vänrikki Stoolin Tarinat olivat ilmestyneet ja sytyttäneet isänmaallisen innostuksen ohessa myös harrasta kunnioitusta Vänrikki Stoolin sankareita ja heidän muistoansa kohtaan, niin eräs henkilö, joka rikkaruohojen ja taajoiksi kasvaneiden pensasten joukosta oli löytänyt everstiluutnantti Malmin unhotetun hautakiven, kirjoitti siitä sanomalehtiin ehdottaen, että pantaisiin toimeen yleinen rahankeräys ja kerätyillä varoilla kustannettaisiin huomattavampi hautapatsas, joka olisi kansallissankarin arvon mukainen.

Tämä ehdotus suututti silloista venäjänkielen professoria _Arvid Frithiof Nordqvistia_ eikä tämä pitänyt närkästystään salassa, vaan julkaisi ehdotusta vastaan kirjoituksen, joka pahasti loukkasi vainajan, everstiluutnantti Malmin, muistoa. Nordqvist selitti, ettei Malm ansainnut sitä kunniaa, että hänelle teetettäisiin kansalliskeräyksellä kootuilla varoilla muistopatsas, vieläpä hän julkeni väittää, että koko ehdotus muistopatsaan hankkimisesta oli tehty ainoastaan vihamielisyydestä Venäjää kohtaan.

Professori Nordqvistin kirjoitus julkaistiin kevättalvella 1871 ja herätti suuttumuksen myrskyn kaikissa, jotka sen lukivat. Maaseudullakin vanhat, vakavat miehet tulisella närkästyksellä kummastelivat, että Suomen pääkaupungissa ilmestyvä sanomalehti oli suostunut palstoillansa julkaisemaan tuollaisen tekeleen, joka loukkasi jokaista, joka antaa arvoa isänmaan puolesta taistelleen soturin muistolle. Kun Nordqvist kirjoituksessaan vielä korosti sitä seikkaa, että everstiluutnantti Malm ikänsä lopulla oli mielenvikainen eikä senkään vuoksi muka ansainnut muistamista, saati kunnioittamista, niin useimmat, jotka kirjoituksen lukivat, pitivät sitä raakana ilkeämielisyytenä ja sitä paitsi matelemisena. Enimmän kaikista olivat tuosta kirjoituksesta suutuksissaan ylioppilaat.

Yliopiston nuoremmat kansalaiset keskustelivat asiasta ja neuvottelivat närkästyneinä siitä, miten parhaiten toisivat julki professori Nordqvistille suuttumuksensa ja ylenkatseensa sellaista ajatustapaa ja menettelyä kohtaan, joka ilmeni hänen häväistyskirjoituksessaan jo kauan sitten tuonen tuville siirtyneen uljaan suomalaisen sotilaan muistosta. Useamman kerran kokoontuivat ylioppilaat asiasta neuvottelemaan ja lopulta päätettiin, että professori Nordqvistille oli pidettävä suuret kissannaukujaiset.

Hänen asuntonsa oli Itäisen Heikinkadun varrella talossa n:o 5. Naukujaisia valmistettaessa oli ajateltu, ettei viattomain ihmisten yörauhaa ylen pahasti häirittäisi, ja sen vuoksi toimitettiin sana samassa talossa asuville muille perheille, että seuraavana yönä tapahtuu levottomuutta, ja että senvuoksi, jos perheessä olisi sairaita tai muita heikkoja henkilöitä, olisi parasta tällä kertaa siirtää heidän makuuvuoteensa pois kadun puolelta johonkin pihanpuoleiseen huoneeseen. Naukujaisretkelle lähteneet varustautuivat edeltäkäsin niin, että heillä oli taskuissa venäläistä kuparirahaa, ja kuka ei ollut sellaista saanut, hänellä oli hankittu savikukkoja. Monenlaiset pahaa ääntä aikaansaavat rämistimet, isot pellit, kellot, torvet ja vihellyspillit olivat mielenosoittajain muina varustuksina.

Puolen yön tienoissa tulivat ylioppilaat Nordqvistin asunnon edustalle ja ikäänkuin pitääkseen serenaadia alkoivat laulaa. Heti kun professorin ikkunaan ilmestyi tuli, katkesi laulu ja alkoi mitä kamalin melu. Vihellettiin vihellyspilleillä, puhallettiin savikukkoihin, paukuteltiin peltiä ja matkittiin jos mitäkin ääniä. Joku oli tuonut mukanaan messinkisen bassotorven ja puhalsi siihen, niin että kaupunki raikui. Toinen puhalsi huilun suukappaleeseen ja sai siitä läpi luiden vihlaisevia ääniä. Meteliä kesti kauan ja kun jokunen poliisi yritti palauttaa järjestystä, niin hänet pakotettiin selkäsaunan uhalla pysymään hiljaa alallansa. Taskuissa mukana olleet venäläiset kuparirahat viskattiin professori Nordqvistin ikkunoista sisään ja kun ne loppuivat, niin savikukot seurasivat jäljessä.

Professori Nordqvistin asunnossa ei jäänyt eheäksi ainoatakaan ikkunalasia. Joku helsinkiläinen, joka oli nähnyt, millä aseilla lasit rikottiin, oli kokkapuheena sanonut, ettei hän ollut koskaan tiennyt savikukon osaavan lentää, mutta nyt hän sen oli nähnyt omin silmin.

Metelin aikana oli metelöitseviin ylioppilaisiin liittynyt myös joukko katupoikia ja muuta joutoväkeä, jotka tahtoivat olla osallisina siinä ilossa. Kun heillä ei ollut varustettuna kuparirahaa eikä savikukkoja, niin he kiskoivat irti katukiviä, joita käyttivät heittoaseina.

Yliopiston nuoriso oli ryhtynyt rankaisemaan professoria urhoollisen soturivainajan muiston häpäisemisestä. Vaikka ei ole ollut tapana, että nuoriso ryhtyy opettajiansa rankaisemaan, ja vaikka sellaista aina on paheksittu, niin tällä kertaa oli yleinen mielipide professori Nordqvistia vastaan. Vuosikausia jälkeenkinpäin muisteltiin »Nordqvistin kissannaukujaisia» eikä kukaan häntä ottanut puolustaaksensa, vaan jokainen katsoi hänen ansainneen sellaisen häväistyksen.

Mutta asia ei tietysti siihen päättynyt. Yliopiston hallitus ei voinut jättää nuorisoa rankaisematta sellaisen järjestysrikoksen tähden. Ja professori Nordqvist myös vaati ankaraa rangaistusta ja hyvitystä itselleen.

Kurinpitotoimikunta asetettiin ja ylioppilaskunnan jäsenet kutsuttiin yliopiston rehtorin kuulusteltaviksi. Kun ei yksikään syyllinen kieltänyt osallisuuttaan ja heitä oli useita kymmeniä, niin rehtori asetti esille paperiarkin, johon kehoitettiin jokaista syyllistä merkitsemään nimensä. Kaikki tekivät niin, mutta listalle tuli sellaisiakin nimiä, joiden omistajat lisäsivät huomautuksen, etteivät he ikävä kyllä olleet tilaisuudessa ottamaan osaa mielenosoitukseen professori Nordqvistia vastaan, mutta hyväksyivät sen täydellisesti ja ilmoittivat asettuvansa syyllisten puolelle. Näin kertyi syyllisten listalle nimiä noin 80—90.

Toinenkin paperiarkki pantiin esille, johon niiden piti merkitä nimensä, ketkä _eivät olleet ottaneet osaa_ noihin naukujaisiin. Siihen listaan kirjoitti nimensä ainoastaan kaksi ylioppilasta. He saivat osaksensa toveriensa halveksuvan ylenkatseen ja lisäksi liikanimen »Slusken N:o I» ja »Slusken N:o II».

Rangaistustoimet meteliin osallisia ylioppilaita vastaan olivat sangen ankarat. Kaikki he erotettiin yliopistosta kuka lyhyemmäksi kuka pitemmäksi ajaksi, lukukaudeksi tai pariksi, sen mukaan, kuinka suureksi kunkin syyllisyys oli arvosteltu. Toisenlainen oli se arvostelu, minkä pojat saivat vanhempainsa puolelta. Useimmat isät hyväksyivät poikain käytöksen, jopa niinkin täydellisesti, että kun esim. tohtori V. S. Schildt Jyväskylässä kuuli, että hänen vanhempi poikansa oli ollut mukana noissa naukujaisissa ja saanut siitä rangaistuksen, oli hän lausunut, että hän olisi häpeissään, jos poika olisi jättäytynyt pois sellaisesta tilaisuudesta.

Rangaistus, joka seurasi professori Nordqvistille pidetyistä naukujaisista, ei rajoittunut ainoastaan osanottajien erottamiseen yliopistosta, vaan niitäkin ylioppilaita, jotka eivät siihen olleet ottaneet osaa, rangaistiin siten, että kaikilta ylioppilasosakunnilta kiellettiin oikeus käyttää osakuntien lippuja. Jokaisella osakunnalla, lukuunottamatta hämäläistä, samoin kuin ylioppilaskunnalla kokonaisuudessaan ja sen laulukunnalla oli silloin oma lippunsa. Professori Nordqvistin väite, että häntä kohdannut häväistys oli tapahtunut valtiollisista syistä, että ylioppilaat olivat tahtoneet sentähden häntä häväistä, että hän oli venäjänkielen opettaja, saattoi Suomen yliopiston valtiollisen epäluulon alaiseksi Venäjän hovin silmissä. Muistettava on myös, että keisari Aleksanteri II jo perintöruhtinaana oli nähnyt Suomen ylioppilasten puolelta sellaista käytöstä, jonka voi selittää itsepäiseksi juonitteluksi.

Perintöruhtinaana ollessaan oli Aleksanteri II osoittautunut hyvinkin vapaamieliseksi, mutta kun Nordqvistin naukujaisten johdosta pidetyssä tutkinnossa ainoastaan kaksi ylioppilasta oli merkinnyt nimensä naukujaisten paheksujain luetteloon, niin sitä kaiketi pidettiin mielenosoituksena Venäjää vastaan ja niin saivat kaikki Helsingin yliopiston jäsenet rangaistukseksi tuon lippujen käyttämiskiellon.

Joitakuita vuosia myöhemmin yritettiin saada kielto peruutetuksi, kun luultiin keisarin jo leppyneen, mutta kun ministerivaltiosihteeri oli asian ottanut puheeksi, oli keisari jyrkästi vastannut:

»Keine Rede mehr davon.» (Ei puhettakaan siitä enää.)

Ylioppilaskunnan, laulukunnan ja eri osakuntien lippujen käyttäminen pysyi kiellettynä keisari Aleksanteri II:n hallituksen loppuun asti ja kielto peruutettiin vasta vuonna 1885, kun keisari Aleksanteri III kesällä kävi Helsingissä.

Ylioppilaat, jotka olivat Helsingissä Nordqvistin naukujaisten aikana, tiesivät, ettei syynä niihin ollut mikään muu kuin everstiluutnantti Malmin muiston häpäiseminen. Sen vuoksi tuntui ylioppilasosakuntain lippujen kielto heidän mielestään ansaitsemattomalta rangaistukselta. Eihän noissa naukujaisissa ollut mukana kuin kymmenes osa ylioppilaskunnasta ja vaikka jokainen rehellisesti ilmoitti syyllisyytensä, niin kaikkia kuitenkin rangaistiin. Se oli kohtuuttomuuta, joka koski arkaan kohtaan. Sillä noihin lippuihin kohdistuivat monet rakkaat muistot. Kotoseudun ihmiset, isät, äidit, siskot ja muut sukulaiset olivat liput teettäneet ja lahjoittaneet ei sotilastarkoituksiin, vaan ainoastaan juhlatilaisuuksissa käytettäviksi. Kun tämä kiellettiin, niin ei ole kumma jos mielet katkeroituivat. Epäiltiin, että kun kerran yliopistonopettajien joukossa saattoi löytyä henkilö, joka oman häpeämättömän käytöksensä puolustukseksi julkeni saattaa syytöksillään koko yliopiston nuorison venäläisten silmissä valtiollisten epäilyksien alaiseksi, ja aikaansai lippujen käytön kieltämisen, niin ei ollut mitään takeita siitä, ettei joku venäläinen poliisimies tulisi takavarikoimaan ylioppilaitten lippuja jonkun karsasmielisen viranomaisen käskystä.

Liput laatikkoinensa ja tankoinensa sentähden kätkettiin ylioppilaskirjastoon eikä niiden säilytyspaikasta ollut tietoa muilla kuin taloudenhoitajalla, kirjastonhoitajalla ja kirjaston amanuensseilla. Toivottiin parempia aikoja, jolloin venäläinen mielivalta loppuisi ja aiheettomat epäluulot haihtuisivat.

HÄMÄLÄISEN OSAKUNNAN LIPPU

Palvellessani amanuenssina ylioppilaskirjastossa olin tilaisuudessa näkemään kirjastossa säilytetyt eri osakuntien liput ja ihailin niiden hienoutta; mutta vaikka niitä lippuja silloin ei saanut käyttää julkisesti muualla kuin koristeena huoneenseinällä kerran vuodessa osakunnan vuosijuhlassa, niin kuitenkin hämäläisen osakunnan jäsenenä tunsin alakuloista mielipahaa siitä, ettei hämäläisillä lippua ollut lainkaan.

Muistui mieleeni, ettei hämäläisiä ylioppilaita sopinut moittia vähemmästä huomaavaisuudesta ja kohteliaisuudesta kotipuolen naispuolista väestöä kohtaan, kuin muiden osakuntain puolelta oli nähty. Olihan äskettäin tapahtunut, että kun useita tunnettuja neitosia oli Jyväskylästä samalla kertaa Helsingissä käymässä, niin hämäläiset panivat toimeen iltaman, johon kutsuttiin kaikki hämäläiset neitoset, mitkä vain sillä kertaa Helsingissä tavattiin ja lienee niitä kutsuttu lisää Hämeenlinnasta ja Tampereelta. Tyttöjä huvitti teatteriravintolan yläsalissa vietetty iltama ja kotipuolen henki, joka siellä vallitsi, kun lisäksi melkein kaikki vieraat tunsivat suurimman osan osanottajista kotipuolensa nuorisoksi, ja tietysti sekin oli neitosista hauskaa, kun tiesivät, että tämä huvitilaisuus oli toimeenpantu juuri heidän hauskuudekseen.

Alkupuolella vuotta 1877 olin rahattomuuden tähden poissa yliopistosta ja mielihyvällä vastaanotin Jyväskylän lyseon rehtorin K. H. Kahelinin tarjoaman tilaisuuden tulla lyseoon väliaikaiseksi opettajaksi, kun maisteri F. W. Boucht oli kuollut ja tähän asti sijaisena toiminut maisteri oli lähtenyt Helsinkiin lukujansa jatkamaan. Rehtori ei keskellä lukukautta onnistunut heti saamaan toista viransijaista ja oli tyytyväinen kun sai minut, vaikka olin vain ylioppilas.

Jyväskylän lyseolla ei silloin ollut huomattavia stipendivaroja, niin että ne ylimmän luokan oppilaat, jotka olivat saaneet päästötodistuksen koulusta, saivat tavallisesti omin apuinensa lähteä Helsinkiin ylioppilastutkintoa suorittamaan. Jyväskylän kaupungin asukkaitten keskuudessa oli kuitenkin kehittynyt tavaksi, että joka kevät kerättiin arpajaisten avulla varoja, jotta voitiin köyhiä ylioppilaskokelaita avustaa heidän ensimmäisellä matkallaan yliopistokaupunkiin valkoista lakkia saamaan.

Samaa tarkoitusta varten pidettiin taas arpajaiset keväällä 1877 ja arpajaistoimikuntaan valittuna jouduin keskusteluihin silloisen piirustuksenopettajattaren, neiti _Hilda Söderströmin_ kanssa.

Kun olimme järjestäneet lahjoitetut arpajaisvoitot, lausuin iloni siitä, että kaupunkilaiset jälleen olivat näin runsaasti lahjoillansa muistaneet köyhiä poikia, jotka pyrkivät opintielle. Arvattavasti näistäkin pojista tulisi hämäläisen osakunnan ylioppilaita. Miten tuntuvaan tarpeeseen nytkin arpajaisten kautta saatavat rahat tulevat, sen tiesin kyllä omasta kokemuksesta, sillä kun minä vuonna 1873 Jyväskylässä olin saanut koulusta päästötodistuksen, niin isäni varoista ei riittänyt enempää kuin neljäkymmentä markkaa minulle matkarahoiksi. Sen lisäksi sain verkaisen juhlapuvun ja matka-arkun. Kun silloin lisäksi sain Jyväskylän kaupunkilaisten arpajaisilla kokoamista varoista koko sata markkaa, niin olin mielestäni suureen aarteen omistaja enkä tosiaankaan ollut eläessäni koskaan omistanut näin suurta rahasummaa. Kyllä silloin kelpasi lähteä Helsinkiin ylioppilastutkintoa suorittamaan. Vielä vuosikausia jälkeenpäin tunsin kiitollisuutta niitä Jyväskylän asukkaita kohtaan, jotka silloin olivat minuakin auttaneet niinkuin monia muita. Ilman tätä apua olisin tuskin päässyt yliopistossa lukuja jatkamaan, sillä eipä isän varat riittäneet nytkään paremmin kuin ennen; köyhällä pojalla ei ollut uskallusta tehdä velkaa, jos joku olisi rahaa lainaksi antanutkin, ja ketä olisi rohjennut pyytää takausmieheksi, kun ei ollut mitään tarjottavaa takausmiehelle vakuudeksi?

Kyllä vain monella hämäläisellä ylioppilaalla on syytä kiitollisuudella muistella kotikaupungin asukkaita.

Neiti Söderström hymyili tyytyväisenä tästä tunnustuksesta, sillä hän ei ollut ensi kertaa tällaisissa arpajaispuuhissa. Saatuani tästä lisää rohkeutta uskalsin mainita, että hämäläiset ylioppilaat kuitenkin tuntevat ikävää kaipausta ja odottavat apua kotipuolen väeltä.

»No, mitä apua osakunta kokonaisuudessaan tarvitsee?» kysyi neiti Söderström.

»Hämäläisellä osakunnalla ei ole vielä omaa lippua.»

»Milloista lippua?»