Part 2

»Näettekös, hyvä neiti, kun joku ylioppilasosakunta viettää vuosijuhlaansa, niin silloin käytetään osakunnan lippua kaunistamassa juhlasalia, jotta juhlassa olisi oikein kotiseudun tunnelma. Hämäläinen osakunta viettää vuosijuhlaansa 1. lokakuuta, jona päivänä ensimmäinen suomenkielinen alkeiskoulu Jyväskylässä vuonna 1858 avattiin. Länsisuomalaiset viettävät vuosijuhlaansa 26. maaliskuuta, jona päivänä Turun akatemian perustuskirja annettiin. Pohjolainen osakunta viettää vuosijuhlaansa 9. marraskuuta, Henrik Gabriel Porthanin syntymäpäivänä. Savokarjalaisella osakunnalla on vuosijuhlansa 28. helmikuuta, jona päivänä Kalevalan ensimmäinen laitos valmistui. Uusmaalaiset viettävät vuosijuhlansa huhtikuun 9. päivänä, joka on sekä Mikael Agricolan kuolinpäivä että Elias Lönnrotin syntymäpäivä. Ja viipurilaisella osakunnalla on vuosijuhlansa 5. maaliskuuta, jona päivänä Viipurin läänin ja muun Suomen jälleenyhdistämistä varten asetettu järjestyskomitea ensi kerran kokoontui.

Kullakin osakunnalla on siis vuosijuhlansa jonakin sellaisena päivänä, joka on lukukauden ajalla ja jolla on tärkeämpi merkitys kunkin osakunnan kotiseudun elämässä.»

»Te sanotte, että uusmaalainen osakunta vuosijuhlassaan kunnioittaa Mikael Agricolaa ja Elias Lönnrotia. Agricola oli ensimmäinen, joka kirjallisuudessa otti käytäntöön suomenkielen ja Lönnrot on pidettävä Suomen suurmiehenä työnsä vuoksi suomenkielen kehittäjänä. Ajatelkaa vain Kalevalaa, Kanteletarta, Sananlaskuja, Arvoituksia, Loitsurunoja, suurta Suomalaista sanakirjaa ja mitä kaikkea Lönnrot on tehnyt. Kaikki on tehty suomenkielen kehittämiseksi ja kohottamiseksi. Mutta uusmaalaisethan kuuluvat yleensä ylenkatsovan suomenkieltä niin, etteivät tahdo sitä kuulla eivätkä oppia. Kuinka he sitten näiden miesten kunniaksi pitävät vuosijuhlansa?»

»Hm, niin nähkääs, Agricola oli kotoisin Pernajasta Uudeltamaalta ja Sammatissa syntynyt Lönnrot luullakseni oli aikoinaan uusmaalaisen osakunnan jäsen. Molempain elämäntyö on tuottanut katoamattoman kunnian ja maineen heille kummallekin. Lönnrotia mainitaan yli koko sivistyneen maailman, missä Suomen kansan kansalliseepos tunnetaan. Voipihan sen käsittää, että herrat uusmaalaiset mielellään sillä ylpeilevät, että Lönnrot ja Agricola olivat heidän osakuntaansa kuuluvia, vaikka eivät uusmaalaiset itse pidä arvossa ja kunniassa suomenkieltä, jonka hyväksi nuo suurmiehet työskentelivät.»

»Hm. Voi olla. Mutta minkälainen sen lipun pitäisi olla, joka olisi hämäläiselle osakunnalle asianmukainen?»

»Muilla osakunnilla on lippuna sen maakunnan vaakuna, mistä osakunnan jäsenet ovat kotoisin. Länsisuomalaisilla on Ahvenanmaan, Varsinais-Suomen ja Satakunnan maakuntain vaakunakilvet yhdistettyinä. Pohjalaisen osakunnan lipussa on Pohjanmaan vaakuna, savokarjalaisen osakunnan lipussa Savon ja Karjalan vaakunat j.n.e. Asianmukaista olisi, että hämäläisen osakunnan lipussa olisi Hämeen maakunnan vaakuna ja sen yläpuolella herttuakunnan arvoa osoittava kruunu sekä ympärillä kotimaisista kasveista — esim. kuusista — tehty seppele.»

»Selittäkää oikein tarkkaan yksityisseikkoja myöten minulle, miten muiden osakuntien liput ovat tehdyt, että siitä saisi käsityksen, millainen hämäläisten lipun tulisi olla.»

»Muiden osakuntain liput ovat tehdyt parhaasta silkkikankaasta, joka on samannäköistä nurjalta ja oikealta puolelta. Väri kaikissa on puhtaasti valkoinen. Suuruusmitat ovat: korkeus noin kaksi kyynärää ja pituus noin kaksi kertaa korkeus. Lippu on ylt'ympäri reunustettu silkkisellä nyörillä siten, että nyörin molemmat päät ulottuvat lipun reunaa ulommaksi ja päättyvät kauniisiin tupsuihin. Nyörillä lippu sidotaan tankoon, jonka yläpäässä on kullattu lyyra, tietysti messingistä. Tupsut riippuvat vapaasti. Lipputangon yläpäästä pitkin tankoa lipun alareunaan asti on lippu hienommalla nyörillä kiinnitetty tankoon, ettei se heilu lepattamalla, kun on ainoastaan kahdesta kulmasta kiinnitettynä. Yläreunan ja alareunan keskivälille on ommeltuna maakunnan vaakuna, niin että kuva näkyy yhtäläisesti lipun kumpaiseltakin puolelta.»

»Mutta minkälainen se Hämeen vaakuna sitten on?»

»Se on tulipunaiselle pohjalle kuvattu kultainen ilveksen kuva, jonka yläpuolella on kolme hopeaista tähteä ja alapuolella kolme kultaista ruusua.»

»Mitenkäs on mahdollista saada sellainen kuva valkoiselle silkkikankaalle niin, että lippu molemmin puolin vaatetta näkyy samanlaiselta?»

»Vaakunakilven voisi tehdä tulipunaisesta sametista ja koristekuviot ompelemalla silkkilangalla.»

Neiti Söderström oli tyytyväinen näihin selityksiin ja ystävällisesti hymyillen hän virkkoi, että sellaiseen lippuun tarvittavat aineet tulevat kalliiksi, ja että vaaditaan suurta taitoa, jotta lippu tulisi kunnolliseksi. Mutta hän lupasi myös kuulustella tuttaviltansa, minkä verran saataisiin varoja kootuksi lipun kustannuksiin.

Keskustelumme päättyi tähän, ja asia vaipui hiljaisuuteen. Kului vuosikausia eikä siitä mitään kuulunut. Mutta asia oli kuitenkin joutunut hyviin käsiin. Neiti Söderström ryhtyi monien tuttaviensa kanssa valmistaviin puuhiin, jottei hämäläinen osakunta yksinänsä jäisi ilman lippua. Ensiksi oli hankittava rahaa. Lipun tuli olla koko Hämeen maakunnan lahjan, ja siksi piti rahankeräyksen tapahtua kaikissa Hämeen kaupungeissa. Jyväskylässä kasvanut neito Mimmi Pesonius oli naimisissa tohtori Werner Tavaststjernan kanssa ja asui Hämeenlinnassa. Hänelle kirjoitti neiti Söderström kehoittaen panemaan toimeen rahankeräyksen Hämeenlinnassa. Tamperelaisille tuttaville kirjoitettiin myös. Ja Jyväskylässä kerättiin rahoja uutterasti.

Tamperelaisten puolelta saivat lipun puuhaajat runsasta ja ilomielin annettua avustusta, mutta Hämeenlinnan asukkaat olivat vastahakoisia raha-apua antamaan, vaikka tohtorinna Tavaststjerna koki tehdä parhaansa rahankeräyksessä. Hänelle oli vastattu, etteivät hämäläiset ylioppilaat ansainneet saada sellaista lahjaa, jota Jyväskylän ja Tampereen naiset puuhasivat.

Hämeenlinnalaisten töykeä vastaus kummastutti ja loukkasi ei ainoastaan tohtorinna Tavaststjernaa, vaan myös toisia lipun puuhaajia. He eivät tunteneet syitä tuohon vastaukseen. Ymmärrettävä on, että kasvavien poikain kujeet usein kääntyvät moitittavaksi vallattomuudeksi etenkin, jos opettajien silmät eivät kylliksi ahkeraan valvo heidän käytöstään, ja varsinkin koulun ulkopuolella.

Hämeenlinnan ruotsinkielisen kimnaasin entisistä oppilaista oli moni minulle hyvinkin tuttu toveri, ja keskustelujen kautta kuulin, että nämä veikot Hämeenlinnassa olivat usein tehneet sellaisia kepposia, joita kaupungin asukkaitten oli pakko paheksua. Olihan eräs Hämeenlinnan kauppias kerran teettänyt proomun tavarankuljetusta varten Vanajavedellä, ja kun se oli valmistunut, niin herrat kimnasistit houkuttelivat juomarahoilla kukin omasta kortteeritalosta avuksensa renkimiehet, ja saivat siten kokoon 60—70 renkimiestä, joista jokainen oli ottanut mukaansa hevosen ja vahvoja köysiä, ja näiden avulla opiskeleva nuoriso yön pimeydessä raahasi rannalla olevasta telakasta pitkin koluisia kivikatuja tuon uuden proomun keskelle kauppatoria. Heitä huvitti suuresti, kun kaupunkilaiset seuraavana päivänä kummastelivat, millä ihmeellä tuo proomu yöllä oli torille ilmestynyt. Proomu oli sitä väkivaltaisesti kuljetettaessa kivikkotietä pitkin pahasti kolhiintunut, mutta se ei poikia yhtään surettanut eikä myöskään proomun omistajan kulungit, kun tämä sai vedättää vahingoittuneen aluksen takaisin telakalle korjattavaksi.

Usein kuulin toverien kerskailevan, miten he Hämeenlinnassa pitivät lystiä nostamalla talojen portteja saranoiltaan ja kuljettamalla ne matkojen päähän, tai ylpeilivät vielä rumemmista ansioista, joihin oli sekaantunut joku heidän silloisista opettajistaankin. Sen vuoksi oli luullakseni Hämeen nuorison yhteisesti kärsittäväksi tullut se moite, jonka hämeenlinnalaiset heistä lausuivat. Ruotsalainen kimnaasi vähitellen lakkautettiin, ja sijaan tuli sittemmin uusi koulu ja uudet opettajat tuoden mukanansa uudet tavatkin.

Kun Hämeen lippua varten tarpeelliset varat oli saatu kootuksi ja aineet oli ostettu, oli neiti Söderström myös tehnyt tarpeellisen piirustuksen ja sen jälkeen alkoi Hämeen neitosten keskuudessa salaperäinen työ, jota ei saanut ilmaista varsinkaan hämäläisille ylioppilaille. Ryhdyttiin näet lippua neulomaan. Lipussa ei saanut olla mitään nurjaa puolta, vaan molemmat puolet piti olla oikeita ja kumpaisellekin puolelle vaatetta asettui taitava neulankäyttäjä. Samalla neulalla ompeli kaksi neitoa, toinen oikealla toinen vasemmalla puolella, pystyssä olevaa vaatetta ja kumpikin piti vaarin, ettei olisi tullut virhettä. Se oli hidasta tehtävää ja huolellisesti sitä tehtiin, ettei työ saanut vähääkään tuhrautua.

Lippu ja siihen kuuluva kaunis tanko valmistui viimein ja lähetettiin Helsinkiin. Hämeen neitosten ja rouvain asiamiehenä ilmoitti osakuntalainen, tohtori Rikhard Danielson, että hämäläiselle osakunnalle oli maaseudulta lähetetty lahja, joka hänen oli jätettävä osakunnalle, ja hän pyysi sentähden osakuntaa miehissä kokoontumaan ylioppilastalon musiikkisaliin.

Hämäläisen osakunnan kuraattorina oli silloin lääketieteen lisensiaatti Aksel Granfelt ja hän toimittikin nopeasti kutsun kaikille hämäläisille, joista suurin osa ei osannut arvata, mistä oli kysymys, vaikka muutamat olivat huhupuheiden kautta kuulleet, että osakunta saa lipun.

Oli kevätlukukausi v. 1882, mutta päivämäärää en muista, jolloin osakunta kokoontui musiikkisaliin ja sinne tuli myös heti tohtori Danielson ja hänen kanssaan osakuntalainen Ernst Hagfors kantaen uuden uutukaista, kaunista, Hämeen vaakunalla varustettua lippua, joka asetettiin levitettynä näkyviin kaikkien ihailtavaksi.

Kauniissa puheessa, jonka tohtori Danielson silloin piti osakunnalle, lausui hän Hämeen naisten tervehdyksen kotiseudun opiskelevalle nuorisolle ja luovutti osakunnalle naisten nimessä lahjan, jonka puhtaat värit —, sanoi hän, — kehoittivat Hämeen nuorisoa aina etsimään puhtaita ihanteita ja nähdessään Hämeen vaakunan aina muistamaan armasta kotiseutua, joka sitä varten poikansa kasvattaa, että he muistaisivat, mitä ovat velvolliset tekemään valon ja sivistyksen palvelijoina isänmaan ja kotiseudun hyväksi.

Sitten astui esiin osakunnan kuraattori, tohtori Granfelt, lausuen lämpimät kiitokset lahjan valmistajille ja lahjoittajille, ja osakunnan nimessä hän vastaanotti lahjan, joka hänen sanojensa mukaan oli aina pysyvä kallisarvoisena hämäläisille sitä suuremmalla syyllä, kun se muistutti kotiseutua ja sen asukkaita.

Hämäläisen osakunnan lippu oli nyt virallisesti osakunnalle luovutettu ja virallisesti vastaanotettu. Monelle tämä tilaisuus tuli edeltäpäin arvaamattomana yllätyksenä eikä tätä tilaisuutta varten ollut laadittu mitään ohjelmaa. Kuraattori ei ollut mikään kaunopuhuja ja sen vuoksi hänen puheensakin, johon hän ei ollut tietänyt edeltäkäsin valmistautua, oli lyhyt ja asiallinen, sillä Granfelt oli enemmän käytännön kuin tunteen mies. Hänen virallisen puheensa jälkeen seurasi kiusallinen äänettömyys ja läsnäolevien kasvoista näkyi, että he odottivat vielä jotakin jatkoa.

Omasta mielestäni puuttui tällä kertaa ohjelmasta vielä tärkeä osa, nimittäin, puhe Hämeen naisten kunniaksi. Vaikka heitä ei tässä tilaisuudessa ollut ketään läsnä, niin heitä ja heidän hiljaisuudessa tekemää työtänsä ei nyt saanut äänettömyydellä sivuuttaa. Ja kun ei muita puhujia ilmestynyt, niin astuin esiin korottaen ääneni ja lausuen:

»Hyvät herrat osakuntalaiset! Täällä Helsingissä me uurastamme ja valmistamme itseämme kykeneviksi isänmaata palvelemaan kukin voimiensa ja älynsä mukaan ja tänä päivänä olemme saaneet ilahduttavan todistuksen siitä, että kotona, armaassa Hämeessä, on lukemattoman monta silmää ja sydäntä, jotka hartaalla mielenkiinnolla seuraavat meidän työtämme. Isämme ja äitimme ovat uhranneet varojansa kustantaaksensa poikiensa lukupuuhia kalliissa pääkaupungissa. Siellä Hämeessä ovat siskomme ja veljemme sekä muut sukulaisemme, siellä naapurit ja tuttavamme, siellä morsiamemme ja ystävämme, joita jokaista ilahduttaa, kun kuulevat jotakin edullista meistä mainittavan. Jokainen suoritettu tutkinto antaa vanhemmillemme lisää vakaumusta, ettei heidän uhrauksensa ole mennyt hukkaan, vaan että heillä on lisääntyneet toiveet, että vastedes täytämme velvollisuutemme kotiseutua kohtaan. Ja samalla varmistuu heidän toivonsa, että he vielä meistä saavat iloa ja vanhuuden turvaa. Samanlaiset ajatukset liikkuvat myös Hämeen neitojen mielissä, sillä onhan hämäläisessä osakunnassa tärkeä osa heidän sukuansa, ehkäpä heidän vanhuudenturvansakin. Meillä on nytkin uusi todistus siitä, että lukemattoman monet Hämeen neitoset ovat pitkät ajat uutterasti ja lämpimästi meitä ajatelleet. Huolellista ja tarkkaa, kauan kestävää työtä on tarvittu, ennenkuin tällainen kaunis lippu on saatu valmiiksi. Siihen on sitäpaitsi uhrattu paljon ystävällisiä ajatuksia ja toiveita meidän menestykseksemme, puhumattakaan rahavaroista. Juuri se ystävyys, joka tähän lippuun liittyy, tekee sen meille monta vertaa rakkaammaksi, kuin jos osakunta olisi rahalla teettänyt itselleen lipun jonkun taitavan koruompelijan liikkeessä.

Hyvät herrat, me olemme suuressa kiitollisuuden velassa kotiseutumme, rakkaan Hämeemme, naisille, sekä rouville että neitosille, ja kun tällä kertaa ei yksikään heistä ole täällä saapuvilla, niin osoittakaamme kiitollinen mielialamme siten, että heitä muistellessamme kohotamme heidän kunniaksensa raikkaan kolminkertaisen eläköönhuudon. Eläköön!»

Kun eläköönhuudot olivat loppuun kaikuneet, tuli luokseni osakuntalainen Uno v. Schrowe, näppärä runoilija ja minua kohtaan erikoisen ystävällinen mies, ja lausui mielihyvänsä siitä, että olin Hämeen naisille tulevan kiitollisuuden lausunut julki, sillä häntäkin oli kiusannut sama ajatus, että nyt juuri tällä hetkellä se oli ilmilausuttava. Hänkin oli ajatellut samasta asiasta puhua, mutta minä ennätin ensin. Minä puolestani en ollenkaan arvannut, että hän oli aikonut puhua. Hän olisi varmaan puhunut paremmin ja kauniimmin kuin minä.

VAPUNPÄIVÄN VIETTOJA

Vanhoista ajoista saakka on vapunpäivää pidetty ensimmäisenä kevätpäivänä ja Helsingin ylioppilaat olivat ottaneet tavaksi jättää silloin pois käytännöstä talvilakin ja panna päähänsä valkoisen ylioppilaslakin merkiksi, että nyt oli tulossa kesä ja lämmin vuodenaika, jolloin tarkeni näin kevyellä päähineellä. Neiti Maria Gràpe, joka useita vuosikymmeniä teki Helsingissä kauppaa vaatetustarpeilla myyden kauluksia, kalvosimia, kiiltopaitoja, alusvaatteita y. m. s. oli ryhtynyt valmistamaan myytäväksi valkoisesta silkkisametista tehtyjä lippalakkeja, joiden reunus oli mustaa samettia ja lipan yläpuolelle sai kiinnittää kultaisen lyyran, jota ympäröi laakeriseppele. Tämä soma ja siisti lakki voitti heti alussa ylioppilaitten suosion, niin että, vaikka yliopistonuoriso ei ollutkaan enää velvoitettu käyttämään minkäänlaista univormua, niinkuin joitakuita aikoja sitä ennen, valkoinen lakki tuli kuitenkin kesäiseen aikaan yleisesti käytäntöön. Harva se ylioppilas, joka ei käyttänyt valkoista lakkia kesän aikana, huolimatta siitä että valkoinen samettilakki on sangen arka likaantumaan. Puhdas sadevesikin, joka taivaalta pudotessaan kasteli valkoisen samettilakin, sai sen kellastumaan kuivaessaan. Silkkisametin ohella alettiin käyttää pumpulisamettia, joka on halvempihintaista, varsinkin sitten, kun muutkin valkotavarain kauppiaat alkoivat neiti Gràpen kanssa kilpailla valkoisten lakkien valmistamisessa ja myymisessä. Valkoisen samettilakin käyttäminen alkoi jo ennen vuotta 1870.

Vapunpäivän viettämiseen kuului, että ylioppilaat kokoontuivat aamupäivällä klo 9 ja lähtivät laulukunta edellä Kaisaniemen ravintolaan. Siellä kajahutti laulukunta jonkun kvartettilaulun, muut ylioppilaat asettuivat läheisyyteen pöytien ääreen kuulemaan ja tilasivat itselleen virvokkeita, joko lämmintä kahvia tai punssia. Iso punssimalja tilattiin tavallisesti laulukunnalle yhteisesti; punssimaljaan osalliset merkitsivät paperiarkille nimensä, ja jokaiselta kannettiin maksu, ennenkuin juhlahetki päättyi.

Laulu raikkaassa kevätilmassa oli tavallisesti virkistänyt mielet ja useimmiten viivyttiin keskipäivään asti joko laulua kuunnellen tai ottaen siihen osaa. Monella oli esteitä, ettei päässyt aamupäivällä vapunpäivän viettoon, ja nämä kokoontuivat Kaivopuiston ravintolaan, sillä laulukunta ei enää esiintynyt iltapäivällä. Silloin sai tyytyä vain toverien seuraan ja suuhun pantaviin virkistyksiin. Ehkä sai lisäksi kuunnella torvisoittoa.

Tuli taas vapunpäivä vuonna 1882. Sanomalehdet kertoivat monenlaisista ikävistä rettelöistä venäläisten taholta Suomea vastaan. Kun Turkin sota 1877—78 oli päättynyt niin epämieluisesti, että Venäjä oli tavattoman suurilla uhrauksilla voittanut turkkilaiset, mutta muiden Euroopan valtojen painostuksesta menettänyt kaikki ne edut, joita voitokkaasta sodasta oli odotettu, niin venäläisten tyytymättömyys kohdistui m. m. Suomeenkin, vaikka Suomen kaartinpataljoona oli ollut sotaretkellä voittoa hankkimassa ja Suomen valtiosäädyt olivat sodassa vahingoittuneitten avustamiseksi antaneet miljoonan markkaa. Yhä uusiutuneet loukkaukset venäläisten puolelta Suomea vastaan saivat aikaan, että mieliala Suomessa oli tyytymätön ja nyrpeä. Niin ylioppilaskunnassakin. Siitä saakka kuin ylioppilaskunnan yhteistä, Suomen vaakunalla koristettua lippua, samoin kuin kaikkien eri osakuntien lippuja oli kielletty käyttämästä, professori Nordqvistille aikoinaan pidettyjen naukujaisten johdosta, oli mieliala ollut nyreänä. Keisari Aleksanteri II oli salamurhan kautta kuollut, ja hänen kiellostansa ylioppilaskunta ei ollut saanut lippujansa käyttää, mutta nyt kun hän jo oli vainaja, arveltiin, ettei kukaan lippujen käyttämisestä närkästyisi eikä kiinnittäisi huomiotaan niiden käyttämiseen. Niinpä muutamat vanhemmat ylioppilaslaulajat vapunpäivänä v. 1882 tulivat kirjastoon ja ottivat piilopaikasta esille laulajien lipun. Se kannettiin tangon ympärille käärittynä laulajain joukon keskellä niin alhaalla, ettei sitä näkynyt tuskin ollenkaan miesjoukosta. Kun oli tultu Kaisaniemen ravintolan edustalle, niin lippu asetettiin pystyyn pöydän yläpuolelle.

Edellisenä vuonna oli Kaisaniemen ravintolan isäntä vastaanottanut ylioppilaslaulajat epäkohteliaasti. Laulajat olivat tilanneet itselleen punssimaljan, mutta isäntä ei tuonut maljaa, kun punssin tilaajat eivät esittäneet luetteloa kaikista niistä, jotka yhteisesti sen maksaisivat. Närkästyneinä laulajat olivat lähteneet pois koko puistosta ja marssineet Alppilaan. Siellä otettiin vastaan kohteliaasti ja suurella riemulla. Se yleisö, joka tavallisesti oli vapunpäivänä tullut ylioppilaslaulua kuuntelemaan, oli seurannut laulajain jäljessä Alppilaan, ja Kaisaniemen ravintoloitsijan odotettu runsas rahatulo jäi sillä kertaa noin 10 000 markkaa pienemmäksi. Sellaisesta vahingosta viisastuneena ravintoloitsija ymmärsi vuonna 1882 olla kohteliaampi. Heti laulajien saavuttua tuotiin tilaamatta suuri punssimalja laulukunnalle ilmaiseksi. Ravintoloitsija ymmärsi, että ylioppilaslaulu houkutteli niin runsaasti yleisöä, että hänen kyllä kannatti tehdä uhrauksia pitääksensä yleisön koossa laulukuntaa kuuntelemassa.

Yllätyksekseen ylioppilaslaulajat huomasivat, että kunnioitettu vanhus, professori Pacius, oli tullut Kaisaniemeen ylioppilaslaulua kuuntelemaan eikä ainoastaan kuuntelemaan, vaan hän tarttui tahtipuikkoon ja johti laulua. Harvinaisella innolla laulu kajahteli ja niin ahkerasti laulettiin, että tuskin muistettiin kastella kaulaa, vaikka ainetta kyllä oli, joka äänet selvitti ja kurkut kirkasti.

Ylioppilaslaulajain suoritettua suurimman osan ohjelmastansa ja tauottua vähän lepäämään, kuului aivan viereltä uutta laulua. Sinne oli kokoontunut iso, noin 200 miestä käsittävä mieskuoro, joka esitti tavallisia mieskvartetteja reippaasti ja moitteettomasti. Laulajat olivat kaartinpataljoonan sotilaita ja heitä johti parooni G. A. Gripenberg, joka siihen aikaan palveli upseerina kaartinpataljoonassa.

Ihmetellen kuunneltiin sotilaitten reipasta laulua ja ukko Pacius kääntyi parooni Gripenbergin puoleen kysyen:

»Mitä metodia te, herra parooni, olette noudattanut opettaessanne näitä sotamiehiä laulamaan, kun he ovat oppineet niin hyvin?»

»Praktillista metoodia, herra professori», vastasi parooni.

»Mitä te tarkoitatte praktillisella metoodilla?»

»Minä komennan sotilaani laulamaan kauniisti ja, jolleivät he laula kauniisti, niin minä annan korville. Se keino on tavallisesti auttanut.»

Pacius naurahti ja kääntyi ylioppilaitten puoleen sanoen: »Entä jos minäkin rupeaisin teitä, hyvät herrat, opettamaan noudattaen praktillista metoodia?»

»Me protesteeraamme», kuului kuin yhdestä suusta ylioppilaitten puolelta.

Uudelleen tarttui Pacius tahtipuikkoon, ja kauan sekä ahkerasti että innokkaasti kaikui ylioppilaitten kvartettilaulu, kunnes oli tullut päivällisen aika ja valkolakkinen lauma järjestyi lähtemään pois Kaisaniemen puistosta takaisin ylioppilastalolle. Rohkein mielin nostettiin laulajain lippu korkealle liehumaan kevättuulessa ja ikäänkuin juhlasaatossa se vietiin takaisin ylioppilastaloon talletettavaksi.

Tämä laulajain lipun käyttäminen vastoin keisarivainajan kieltoa ikäänkuin yllytti mieliä, kun kieltäjä ei enää ollut elossa eikä kukaan muu sen käyttämistä vastustanut. Useammalla oli mielessä ajatus, että nyt oli tehty uhmaavan rohkea teko.

Jälkeen puolenpäivän kokoontui Kaivopuiston isoon ravintolasaliin ylioppilaita ja muutakin yleisöä huone täyteen. Istuttiin pienten pöytien ääressä niin taajassa, että ravintolan palvelijat töin tuskin pääsivät liikkumaan yleisöä palvellessaan. Yhdessä huoneen kulmassa istui saman pöydän ääressä ryhmä lääkäreitä. Heidän keskuudessaan pohdittiin tavattoman intohimoisella kiihkeydellä kysymystä erään professorinviran täyttämisestä. Äskettäin oli kuollut professori Wendelin ja lääkärien mieliä piti jännityksessä kysymys, kuka olisi pätevin ja sopivin hänen seuraajakseen. Niin kiihkeästi asiasta väiteltiin, että kerrottiin professori J. V. Runebergin viimein kiukustuneena antaneen korvapuustin vastaväittelijällensä. Tämä maksoi takaisin samalla mitalla. Kiihtymys yltyi, niin että syntyi iso rytäkkä, jota kesti pitkän aikaa. Toisessa päässä salia olevat nousivat seisomaan nähdäksensä, miten tuo rytäkkä päättyisi ja he saivat kauan aikaa arvailla, kumpi puoli jäisi voitolle. Kun viimein J. V. R. ja hänen kannattajansa sekä heidän vastustajansa olivat tarpeeksi voimakkailla argumenteilla saaneet toinen toisensa vaikenemaan ja rauha palasi, syntyi salin toisessa nurkassa uusi jupakka.

Erään pöydän ääressä istui yliopiston voimistelun- ja miekkailunopettaja V. L. Bergholm, notkea, vikkelä ja voimakas mies, jonka sisar oli harjoitellut laulunopinnoita. Närkästyksellä kuuli hän sisarestansa puheltavan ylenkatseellisesti ja halveksivasti ikäänkuin jostakin huonosta naisesta, ja hän ryhtyi kurittamaan sisarensa maineen häpäisijöitä. Kun joukko yhä lisääntyi, niin Bergholm viimein väsyi, ja paiskattiin uupuneena ulos salista. Sellaisen näytelmän katselemisessa kului pitkä aika. Bergholmin notkeat liikkeet sekä voimakkaat iskut herättivät ihailua. Jokainen tahtoi nähdä, miten hän selvisi taistellessaan yksin suurta joukkoa vastaan. Lähinnä olevat olivat nousseet seisoalle paremmin nähdäksensä ja voidaksensa väistyä syrjään, jos joku nyrkki sattuisi hairahtumaan liian lähelle heitä. Huoneen perällä olevat eivät voineet seurata etualalla temmeltävien voimanmittelyä, kun keskivälillä seisovat estivät näkemästä. Sentähden ne, jotka olivat salin perällä, nousivat pöydille voidakseen paremmin seurata lattialla seisovien ylitse tuon mielenkiintoisen tapahtuman eri vaiheita. Sitä katseltiin ainakin yhtä suurella mielenkiinnolla kuin nykyajan urheilukamppailuja. Ja sitäpaitsi sen ajan yliopistonopettajat ylen harvoin panivat toimeen tämänlaatuisia näytäntöjä. Sitä suuremmalla tarkkuudella oli tilaisuudesta otettava vaarin.

Miekkailunopettaja piti kauan puoliaan suurta joukkoa vastaan, kunnes hän sortui. Mutta kun pöydällä olevat estivät eräitä heidän taakseen lattialle jääneitä ylioppilaita näkemästä taistelun viimeisiä vaiheita, työnsivät nämä pöydän nurin.

Pöydällä seisojat suistuivat tietysti nurinniskoin maahan toinen toistensa päälle, juuri silloin kun he seurasivat taistelua sen jännittävimmillä hetkillä. Pöydän kaatajat pitivät heidän lankeemustansa koomillisena kuperkeikkatemppuna ja nauroivat sille makeasti. Mutta toista mieltä olivat ne, jotka olivat olleet pöydällä. Päästyänsä jälleen jaloillensa he jakelivat vikkelästi korvapuusteja naurajille. Pikemmin kuin asianosaiset olivat aavistaneetkaan, vaihtuivat nyt osat näytelmässä. Entiset katselijat olivat muuttuneet näyttelijöiksi, joiden voimaa, notkeutta, häikäilemättömyyttä ja nopeutta korvapuustien jakelemisessa nyt saivat arvostellen ja nauraen ihailla toiset.

Se oli vapunpäivän viettoa, jonka vertaista ei oltu nähty vuosikymmeniin. Seuraavan päivän sanomalehteen oli joku totuudesta vähän välittävä reportteri kirjoittanut, että yleisö oli muka Kaivopuistossa liiallisella alkoholin käyttämisellä itsensä niin kiihdyttänyt, että iltapäivällä syntyi tappelu ensin ylioppilaitten, sitten dosenttien ja lopuksi professorien kesken. Vakuutan, että taistelujärjestys oli ihan päinvastainen, ja hyvin epävarmaa oli, tokko dosentit ollenkaan ottivat osaa tappeluun.

Vaikka kielikysymys niihin aikoihin oli saanut yliopiston nuorison jaetuksi kahteen vastakkaiseen leiriin, jotka mielellään tekivät kiusaa toisillensa, eivät ylioppilaat tavallisesti kielikysymyksen johdosta taistelleet toisiaan vastaan muilla aseilla kuin sanoilla ja äänestyksillä. Pistopuheet ja ivalliset sanat toisen puolueen huonommuudesta olivat kielitaistelussakin tavalliset aseet. Jokainen antoi vastustajallensa sen verran arvoa, että piti häntä sivistyksen ritarina ja kunnioitettavana henkilönä. Kun toisella oli päinvastaiset mielipiteet jossakin kysymyksessä, niin koetettiin ajatuksen terävyydellä todistaa oma väite oikeaksi ja toisen väite vääräksi. Jokainen hyväksyi oikeaksi lauseen: »Nyrkkisillä tappelee vain roistokansa.»

Milloin jonkun ylioppilaan nyrkki hairahtui osumaan toisen poskeen, silloin siihen oli syynä joko alkoholi tai harvinaisen kiukkuinen luonne. Kummassakin tapauksessa seurasi myöhemmin anteeksipyyntö. Roistokansan arvoluokkaan ei kukaan tahtonut alentua.

Seuraavana vuonna, sen jälkeen kuin tuo melskeinen vapunpäivä oli vietetty, kokoontui suuri joukko ylioppilaita taas Kaivopuiston ravintolaan. Mutta kahakoita ei syntynyt. Muutamat ehdottelivat, että ruvettaisiin ajamaan ulos vastakkaisen puolueen miehiä, mutta siitä ei tullut mitään, sillä nuoret miehet olivat vain vähän ryypänneet eivätkä olleet rajulla päällä. He olivat säästäneet itsensä selvinä nauttiaksensa mahdollisesti syntyvän kahakan katselemisesta. Kun ei sellaista syntynytkään, tunsivat he itsensä pettyneiksi.

Tavanmukainen vapunpäivän viettäminen Kaisaniemessä aamupäivällä jatkui edelleen ja vielä parin vuoden kuluttua tuon melskeisen vapunpäivän jälkeen eräs ylioppilas, juuri silloin kuin laulukunta alkoi lähteä Kaisaniemestä ylioppilastalolle viedäkseen sinne lipun, nousi tuolille seisomaan ja korotti äänensä kuuluttaen:

»Hyvät herrat! Professori Runeberg on käskenyt ilmoittamaan, että tänään iltapäivällä on suuri tappelutilaisuus Kaivopuistossa!»

Kuului naurunrähäkkää, sillä kaikki ymmärsivät asian leikiksi. Vihamielistä tappelua ei tullut, vaan jonkinlaista voimainkoetusta siten, että kun joku luuli itseänsä väkevämmäksi kuin toinen, tyrkkäsi hän tätä pois tieltään ja koetti saada tyrkkimällä toisen pois koko salista. Eräs Jyväskylän puolelta kotoisin oleva, väkevänpuoleinen ylioppilas epäili helsinkiläisten keikarien aikovan käyttää kävelykeppejänsä tappeluaseina ja asettui Kaivohuoneen salin oven pieleen. Kuka yritti keppi kädessä mennä sisälle, hänen kädestään jyväskyläläinen tempasi kepin pois, mursi nupin tai kädensijan poikki ja viskasi kepin verannan ulkopuolelle. Nupin hän pisti taskuunsa jonkinlaisena voittosaaliina. Mahdollista on, että joku oli aikonut käyttää keppiä lyömäaseena, mutta siinä tapauksessa hanke tehtiin tyhjäksi, ja kun tuo keppien taittaja oli väkevä, niin ei kannattanut taitetun kepin tähden häntä ärsyttää kimppuunsa.

Vuosi vuodelta heikkenivät yritykset saada nähdä oikeata vihaista tappelunnujakkaa Kaivopuiston salissa. Luultavasti se johtui suomalaisesta rauhallisesta luonteesta, joka pitää tappelua raakuuden merkkinä. Vaikka yliopistossa vielä viime vuosisadan loppuneljänneksellä oli palkattu miekkailunopettaja, niin ei miekkailuharjoituksissa käynyt kuin jokunen ja kaksintaisteluja ei liene Suomessa tapahtunut sitten isonvihan aikojen. Saksalaisten ylioppilaitten kaksintaisteluja kaikenlaisten mitättömien syiden vuoksi olen aina kuullut halveksittavan. Helsingin ylioppilaille oli tosin viime vuosisadan alkupuoliskolla säädetty univormu, johon kuului myöskin pistomiekka, mutta viime vuosisadan viimeisellä neljänneksellä tuskin lienee ollut yhdelläkään ylioppilaalla omaa miekkaa. Jollakulla kyllä oli sellainen nuppikärkinen floretti, jolla opeteltiin miekkailemaan, mutta sellaisia ei käytetä tositaistelussa. Kaksintaistelu sapelilla ja pistoolilla on Suomessa jo pari sataa vuotta ollut kokonaan käytännöstä poissa.

Vihamielisyys eri puolueiden ja yksityisten, toisiansa kohtaan loukkaavasti käyttäytyneiden henkilöitten välillä ei kuitenkaan ollut silti lakannut, vaikka tappelut olivatkin harvinaisia. Eri puolueiden välinen nurjamielisyys nähtiin varsinkin vapunpäivinä. Sen jälkeen kun eripuraisuus pääsi ruotsin- ja suomenmielisten välillä vakiintumaan, oli se varsinkin huomattava vapunpäivän viettämisessä. Suomenmieliset kokoontuivat laulajineen tavallisesti Alppilaan, ruotsinmieliset Kaisaniemeen. Onko vakavampia yhteentörmäyksiä eri puolueitten kesken tapahtunut Kaivopuistossa, siitä en ole kuullut mainittavan, ja mieluista olisi, ettei sellaista koskaan vastedeskään mainittaisi. Mutta ylioppilaat olivat ruvenneet välttelemään toistensa seuraa; tulleet separatisteiksi toisiansa kohtaan. Ja se on valitettavaa. Molemmilla puolueilla olisi vieläkin paljon oppimista toisistansa. Heille olisi tarpeen käytännössä nähdä ja huomata, etteivät vastapuolueen henkilöt olekaan niin halveksittavia, kuin intoilijat väittävät. Toisen puolueen jäsenistä olisi vieläkin opittava hyvää, ja jos heissä huomataan jotakin huonoa, niin sellaista olisi opittava välttämään. Järkevä ihminen ottaa opiksensa, kun näkee muissa virheitä, ja hän karttaa sellaisia.

JUHLAMATKALLA RUOTSISSA

Oli neljä vuosisataa kulunut siitä, kun Sten Sture vanhempi vuonna 1477 perusti Upsalan yliopiston. Ruotsin vanhimman yliopiston miehet päättivät juhlallisesti viettää tätä Ruotsille rakasta muistopäivää. Oli päätetty kutsua vieraita kaikista skandinaavialaisista yliopistoista: Lundista, Kristianiasta, Köpenhaminasta ja Helsingistä.

Kutsukirje Helsingin ylioppilaskunnalle saapui v. 1877 kevätlukukauden loppupuolella, jolloin suuri osa ylioppilaskunnan jäsenistä jo oli lähtenyt pois Helsingistä. Kielitaistelu oli äskettäin päässyt leimahtamaan täyteen liekkiin sekä jakanut Suomen ylioppilaskunnan kahteen ryhmään, suomen- ja ruotsinmielisiin. Senvuoksi kutsu vaikutti sangen jäähdyttävästi mieliin suomalaisessa puolueessa. Miesmuistiin ei Ruotsin puolelta oltu saatu mitään kutsua yhteistoimintaan tahi mihinkään yhteiseen juhlanviettoon, ja mieliala suomalaisten puolella ei ollut otollinen. Siihen tietysti oli vaikuttanut etupäässä kotimaisten ruotsikkojen lukemattoman monet kerrat osoittama ylenkatse ja vihamielisyys. Epäiltiin Ruotsissa kohdattavan jotakin samanlaista.

Ruotsinmielisissä sitä vastoin syttyi yleinen riemastus. »Nyt mennään Ruotsiin oikein miehissä. Pidetään yleinen ylioppilaskunnan kokous, jossa valitaan edustajia osakuntien puolesta ja osakunnan kustannuksella esiytymään. Edustajat valitaan niistä, jotka ovat halukkaita lähtemään, eikä vastahakoisista. Ja yleisessä kokouksessa päättää enemmistö, ketkä valitaan edustajiksi.» Näin ilkkuivat ruotsikot tietäen olevansa enemmistönä.

Sillä välin kuin Helsingissä näistä asioista kinasteltiin, olivat Upsalan ylioppilaat neuvotelleet ja tarkistaneet kutsunsa. Tuli tieto, etteivät he voineet vastaanottaa rajatonta määrää kutsuvieraita. Helsingistä saisi tulla korkeintaan 85. Ruotsissa pidettyjen neuvottelujen tuloksena oli myös, että siellä ajateltiin kutsuvieraiden maksutonta majoittamista Tukholmassa, kunnes vieraat yhtaikaa lähtisivät sieltä junassa Upsalaan. Kirjakauppoihin asetetuille listoille tulvi asuntotarjouksia. Melkein aina, kun asunnon luovuttaja merkitsi listalle nimensä ja osoitteensa, ilmoitti hän myös, että hän mieluimmin vieraaksensa halusi suomalaisen, sitä lähinnä norjalaisen, mutta ei tanskalaista. Kahden päivän kuluessa olivat kaikki suomalaiset sijoitetut, viikon päivät kului, ennenkuin norjalaisille oli kaikille tarjottu asunto, mutta kaksi viikkoa, ennenkuin kaikki tanskalaiset oli majoitettu. Kun vietettiin Sten Sturen aikuisia muistoja, niin arvatenkin Kristian Tyrannin muistot niihin sekaantuivat elähyttäen ruotsalaisissa vanhan kaunan tanskalaisia kohtaan.

Helsingissä pidettiin yleinen ylioppilaskokous vastoin vähemmistön ponnistuksia, ja ruotsikot määräsivät suomalaistenkin edustajat. Kun ensin oli valittu osakuntien edustajiksi uusmaalaisista maisteri Axel Lille, länsisuomalaisista lääketiet. kand. Rob Tigerstedt, pohjalaisista maist. Rob. Castrén, hämäläisistä osakunnan kuraattori dosentti J. J. F. Perander, savokarjalaisista maisteri A. J. Malmberg (myöhemmin Mela) ja viipurilaisista maisteri A. V. Streng, niin alkoi aikamoinen kinastelu siitä, ketkä vielä pääsisivät mukaan niistä, jotka olivat ilmoittautuneet halullisiksi lähtemään. Ylioppilaskunnan jäsenten joukossa oli silloin vielä montakin, jotka toverien arvostelun mukaan eivät olleet soveliaita kuntaa edustamaan tällaisessa juhlatilaisuudessa, ja sentähden henkilökohtaisuuksiin menevä arvostelu ei ollut aivan mieluista kuultavaa.