Part 7

Rehtorin kirjettä kuraattoreille ei luettu julki osakuntien kokouksissa, mutta kirjeen sisällys saatettiin kuitenkin kaikille osakuntalaisille tiedoksi.

»Yliopiston herra rehtorin tahto on, että santarmiluutnantti Stepanoffia ylioppilaat eivät saa katsella.»

Sellainen tiedonanto saatiin kuulla, ja sille naurettiin makeasti. Ylenkatse Stepanoffia kohtaan ei siitä vähentynyt, että hän oli päässyt rehtorin turviin. Ja kun kerran rehtorin kieltoa oli toteltava, niin Stepanoffin katselemisesta luovuttiin eikä kukaan enää häntä osoittanut sormella. Rehtorin kielto tulkittiin siten, että Stepanoffin näkeminenkin oli kielletty. Ja kun vain tämä yleisesti tunnetuksi tullut henkilö huomattiin, niin heti nostettiin käsi suojaksi silmille ja käännettiin kasvot poispäin, jotta ei vain nähtäisi Stepanoffia, ja niin mentiin hänen ohitsensa.

Tällainen katsomisen karttaminen herätti vielä kiusallisempaa huomiota kuin päin naamaa töllisteleminen ja Stepanoff tunsi oleskelun Helsingissä niin vastenmieliseksi, että muutti pääkaupungista pois. Sitä ennen hänen kerrottiin saaneen teatteriravintolassa selkäänsä muutamilta uusmaalaisilta. Selkäsauna käsitettiin kostoksi Wickströmin kirjakaupan puolesta ja ihmeteltiin, että uusmaalaiset olivat ruvenneet Wickströmiä sillä tavalla puolustamaan.

Pääsyynä lienee kuitenkin ollut se, että Ruotsissä ilmestyvä hauska »Kaleidoskop» oli estetty kaupasta, sillä sitä luettiin paljon, eikä keisaria kohtaan tehtyä salaviittausta pidetty sen arvoisena, että kirjan myyminen senvuoksi olisi ollut kiellettävä.

G. A. Wickströmin kirjakauppa ei kuitenkaan selvinnyt asiasta näin vähällä.

Senaatin kirjapainossa painettiin siihen aikaan viralliset asiakirjat, leimapaperi pöytä- ja kauppakirjoja varten ja leimamerkit. Kun siihen aikaan senaatin kirjapainolta vaadittiin tavallista suurempaa teknillistä taitoa, oli sen johtajaksi otettu ulkomaalainen ammattimies, eräs Backhoff-niminen herra, joka oli kotoisin jostakin Itämeren maakunnasta, Riiasta tai sieltä päin. Tuolla herralla oli lisäksi myöskin oma liike. Hän painatti pelikortteja. Ja tämä liike tuotti hänelle suuremmat tulot kuin palkka kirjapainosta olikaan. Mutta lisätuloja hän ahnehti eikä pitänyt lukua, millä tavoin niitä sai.

Herra Backhoff, jota sanottiin insinööriksi, oli antautunut santarmien salaiseksi kätyriksi. Eversti Tunzelmann von Adlerflug, joka oli Helsinkiin sijoitettujen santarmien päällikkö, ei tyytynyt siihen, että »Kaleidoskop» oli julistettu luvattomaksi; Stepanoffin kautta hän oli saanut tietää, että tuota kirjaa oli Wickströmin kirjakauppaan lähetetty Ruotsista kaksi kappaletta, ja että toinen niistä oli vielä kirjakaupassa, sillä Stepanoff oli ostanut vain yhden ja sen hän oli vienyt painoasiain ylihallitukseen. Niinpä tuli eräänä päivänä Wickströmin kirjakauppaan hra Backhoff, jota siellä ei tunnettu, ja kyseli, saisiko ostaa »Kaleidoskopin» viimeksi ilmestyneen vihkon.

Hänelle ilmoitti herra Wickström, ettei sitä kirjaa ole kirjakaupoissa myytävänä, kun se oli kielletty kirja.

Hra Backhoff tiedusteli, eikö hra Wickström voisi kirjaa hankkia. Erikoisesta syystä halusi Backhoff muka sen sisällykseen tutustua.

Herra Wickström ilmoitti, ettei hän rupea sitä hankkimaan, kun kirja oli kielletty. Sitä hänelle lähetettiin Ruotsista pari näytekappaletta ja kun toinen oli myyty, kiellettiin sen myyminen kokonaan.

Backhoff pyysi saada edes nähdäksensä »Kaleidoskopin» ja kun hän sai sen käteensä, niin hän vilkaisi kirjan hintaa, myhähti silmää vilkuttaen ja jätti rahan kirjan maksuksi; pisti kirjan taskuunsa ja vei sen mennessään.

Pian sen jälkeen sai herra Wickström santarmipäälliköltä haasteen Helsingin raastuvanoikeuteen luvattoman kirjallisuuden myymisestä.

Hän väitti oikeudessa, ettei hän ollut koskaan myynyt mitään eversti Tunzelmannille, ja ettei »Kaleidoskop», jonka eversti todistuskappaleena esitti, ollut häneltä saatu. Sen oli eversti luultavasti hankkinut jostakin muualta.

Vikuroiden sinne tänne selitti Tunzelmann von Adlerflug eräänä päivänä nukkuneensa päivällisunta, jolloin hänen nukkuessaan oli hänen pöydällensä tuotu »Kaleidoskop» ja hän tiesi sen olevan tuodun Wickströmin kirjakaupasta. Kuka sen hänelle oli tuonut, sitä hän muka ei tiennyt, ja hän arveli vain, että se mahdollisesti oli Stepanoffin tuoma. Mutta kun Stepanoffin ostama kappale oli painoasiain ylihallituksessa, niin ei everstin yritys saada hra Wickström todistetuksi syylliseksi onnistunut, ja viimein hänen täytyi todistajaksi kutsua hra Backhoff. Tämän täytyi todistajana oikeuden edessä kertoa, miten hän oli tuon kielletyn kirjan saanut ja vienyt sen santarmipäällikölle.

Siitä palveluksesta oli hra Backhoff saanut palkkiota 500 markkaa.

Oikeudenkäynti hra Wickströmiä vastaan oli kestänyt viikkokausia, ja juttu oli herättänyt melkoista huomiota. Herra Backhoff joutui yhä kireämmälle ja viimein hän todettiin santarmien kätyriksi.

Helsingissä oli siihen aikaan tapana katsella spiritistisiä kuvia s.o. tavallisten valokuvien mukaan valmistettuja kuvia, joissa valopaikat oli tehty mustiksi ja varjopaikat kirkkaanvalkoisiksi. Kun sellaista kuvaa järkähtämättä katsoa tuijotti minuutin verran, kiihtyi näköhermo silmässä niin, että kun käänsi katseensa toisaanne, esimerkiksi valoisaa seinää kohti, näki siellä kuvan negatiivin. Backhoffista oli teetetty tällaisia spiritistisiä kuvia ja hänen ulkonäkönsä olikin siihen sopiva. Hänen kapeat kasvonsa ja musta partansa onnistuivat spiritistisessä kuvassa erinomaisesti. Joka on joskus pelannut »Mustaa Pekkaa», tietää, että patasotamiestä kutsutaan »Mustaksi Pekaksi». Pilkaten Backhoffin pelikorttitehdasta oli joku teettänyt sellaisen »Mustan Pekan», jolla oli Backhoffin kasvot. Ja sitä katseltiin kaikkialla.

Kun sitten kirjakauppias Wickströmiä vastaan nostetussa jutussa oli käynyt selville, että Backhoff oli houkutellut hänet jättämään käsiinsä sensuurin kieltämän kirjan, ja että Backhoff oli käyttänyt kirjaa vahingoittaakseen herra Wickströmiä, niin Backhoff tuomittiin suureen rangaistukseen. Herra Wickström sai kiittää onneansa, että pääsi 500 markan sakolla jutusta eroon, ja eversti Tunzelmann von Adlerflug oli tietysti syytön.

Herra Backhoff oli tässä jutussa näytellyt sangen inhoittavaa osaa, mutta kyllä hän saikin ansaitun rangaistuksen. Senaatin taloudenhoitaja, vanhempi senaattori Mechelin kutsui hänet luoksensa ja ilmoitti, ettei häntä enää senaatin kirjapainossa tarvittu. Näin lyhyesti hän oli erotettu toimestansa. Mutta tuntuvampi aineellinen vahinko koitui hänelle siitä, ettei hän enää saanut senaatin kirjapainossa painattaa pelikortteja.

Mutta juttu ei päättynyt tähän. Heti kun raastuvanoikeuden päätös asiassa oli julkaistu ja asianomaiset, syyttäjä, syytetty ja todistaja saivat poistua ja Backhoff oli astunut katukäytävälle, ympäröi hänet iso lauma Helsingin likaisimpia rantajätkiä, jotka tulivat häntä kädestä pitäen tervehtimään heidän joukkoonsa kuuluvana. Backhoff sai ponnistaa, minkä taisi, päästäksensä heistä eroon, mutta jätkät eivät hänestä eronneet. Hän huomasi, että lähellä oli ajureita ja nousi rattaille, mutta saman tempun tekivät myös jätkät. Heillä oli varattuna edeltäkäsin maksettuja ajureita ja nyt lähti hienosti puettu Backhoff sylinterihattu päässä ajamaan pakoon, mutta kaiken aikaa seurasi hänen kintereillään 50 rantajätkää parittain ajaen.

Backhoff yritti päästä pakoon parempiin ravintoloihin, joihin ryysyläisiä ei laskettu sisälle, mutta hänet torjuttiin joka paikassa. Kauan sinne tänne harhailtuaan hän viimein ajoi satamassa olevaan laivaan, joka oli lähtemässä Turkuun. Laivaan päästyänsä hän syöksi hyttiin, tempasi oven kiinni ja lukitsi oven jälkeensä.

Näin pääsi santarmikätyri viimein lähtemään Helsingistä.

Sillä välin kuin hän loittoni laivalla pääkaupungista, lähetettiin Helsingistä sähkösanoma Turkuun. Sinne ilmoitettiin, millä laivalla Backhoff oli tulossa, ja annettiin kehoitus: »Ottakaa vastaan sopivalla tavalla.»

Laivan lähestyessä Turkua oli Backhoff luullut pääsevänsä rauhaan, mutta jo Turun satamassa hän huomasi, että asiat olivat yhtä hullusti kuin Helsingissä. Likaisia rantajätkiä oli kokoontunut rannalle ja Backhoff aavisti, että he odottivat juuri häntä. Sentähden hän ei lähtenytkään laivasta. Mutta kun jätkien odotus kävi ikävystyttävän pitkäksi, niin he siirtyivät laiturilta laivan salonkiin. Siellä he näkivät muista matkustajista yksin jäljelle jääneen herran, joka ei ollut heitä näkevinään, vaan tilasi itselleen puolen pulloa olutta. Jätkät tekivät samoin ja sitä juodessaan he vetivät taskusta esille patasotamiehen, jota katseltiin ja vertailtiin tuohon matkustajaan. Alkoi taas tuijottaminen ja Backhoff hyökkäsi ulos, sai ajurin ja lähti ajamaan pakoon. Sitä olivat jätkät odottaneetkin. He seurasivat häntä kuin otusta. Hotellista toiseen ajoi Backhoff ja häntä seurasi jäljessä pitkä jono rantajätkiä ajurinrattailla. Kun hän tiedusteli huonetta, kysyttiin hänen nimeänsä ja joka paikassa sai hän kuulla vastauksen:

»Herra Backhoffille meillä ei ole huonetta.»

Viimein hän onnistui pääsemään johonkin syrjäiseen majataloon muutamaa minuuttia aikaisemmin kuin takaa-ajavat rantajätkät ja siellä hän kysymättä huonetta hyökkäsi piiloon erääseen matkustajahuoneeseen, tempasi oven jälkeensä lukkoon ja revolveri oveen päin ojennettuna odotteli pimeän tuloa.

Yön pimeyden turvissa hän sai siellä hankituksi kyytihevosen, joka vei hänet maaseudulle, ja täältä pääsi santarmikätyri Backhoff tuntemattomana häipymään teille tietämättömille.

Oliko ylioppilailla osallisuutta Backhoffin rankaisemisessa, sitä ei kukaan liene todistanut, mutta varmaa on, että rahoja on ollut käytettävissä, sillä sitä todistaa rantajätkien valmeus sekä Helsingissä että Turussa miestä ahdistettaessa.

Sananlasku sanoo: »Rehellisyys maan perii».

Kovaa sai kokea kavala santarmien kätyri tätä lyhyttä lausetta oppiessaan.

Olkoon hänen kokemuksensa muille opiksi.

KILU-KALLE

Hän oli aikanansa Helsingissä yleisesti tuttu henkilö. Kaikki ihmiset tunsivat Kilu-Kallen ja hänen merkillisen olemuksensa. Hän osasi käyttäytyä niinkuin ylhäisön mies. Puhui ranskaa kuin oikea pariisilainen ja lasketteli kohteliaisuuksia kuin hoviherra. Ulkonäöltään tuskin kukaan oli Helsingissä niin tunnettu kuin kaikkien suosima Kilu-Kalle. Ja helsinkiläisten suosikiksi hän oli päässyt juuri sukkeluuksiensa ja käytöksensä avulla, jota harva kykeni matkimaan.

Hänestä voi yhtä hyvin sanoa, ettei häntä kukaan tuntenut. Ei kukaan tiennyt hänen oikeata nimeänsä, hänen kotipaikkaansa, mitä hän nuoruudessaan oli tehnyt, ketkä hänen vanhempansa olivat ja oliko hänellä sukulaisia lainkaan. Tuoja yksin tiesi nämä perhesalaisuudet, joita Kilu-Kalle ei milloinkaan paljastanut syrjäisille. Eihän se ketään liikuttanut, mistä hän oli ja kuka hän oli. Kun hän ei koskaan häirinnyt ketään eikä poliisillakaan ollut hänestä mitään huolta, sai hän pitää salaisuutensa omana tietonaan ja elää omaa elämäänsä. Ei hän myöskään ollut tunkeileva eikä sekaantunut muitten ihmisten asioihin.

Kilu-Kallen ulkomuoto, mikäli se riippui hänen vaatteistansa, oli hyvin vaihteleva. Hänet näki joskus puettuna hienoon pukuun, kiiltopaitaan ja -kaulukseen. Sellaisena hän käyttäytyi kuin hienosti sivistynyt ylimys. Seuraavana päivänä hänet voi nähdä hoipertelevan mitä viheliäisimmissä ryysyissä, likaisena ja repaleisena. Hän oli juonut hyvät vaatteensa, jotka joku ystävä oli hänelle lahjoittanut. Mutta repaleisena ryysyläisenäkin hän käyttäytyi kohteliaasti ja hienosti.

Ensimmäisen kerran teki Kilu-Kalle itsensä Helsingissä huomatuksi, kun hän vuonna 1865 oli vastaanottamassa kenraalikuvernööriä, kreivi Adlerbergia, tämän tullessa laivalla Pietarista Helsinkiin. Rautatietä ei Suomessa silloin ollut muualla kuin Hämeenlinnan ja Helsingin välillä. Höyrylaivan saapuessa Helsingin satamaan ja kenraalikuvernöörin astuessa laivasta maihin, astui esille Kilu-Kalle puettuna jotenkin risaisesti vanhaan resuiseen frakkipukuun ja tervehti ranskankielisellä puheella hänen ylhäisyyttään toivottaen, että uusi kenraalikuvernööri täällä hyvin viihtyisi. Ja koska Kilu-Kalle arveli, ettei hänen ylhäisyytensä ollut ennen käynyt Helsingissä, tarjoutui hän, Kilu-Kalle, oppaaksi tutustuttaakseen hänen ylhäisyytensä kaupunkiin ja esittääksensä hänelle huomattavimmat rakennukset.

Kallen kohteliasta tarjousta ei kreivi Adlerberg kuitenkaan vastaanottanut eikä sanonut sitä tarvitsevansa, vaan hän käski tervehtijän mennä matkoihinsa.

»Kuten suvaitsette käskeä, teidän ylhäisyytenne», vastasi Kilu-Kalle. »Olen vain tahtonut täyttää kohteliaisuuden vaatimukset vierasta kohtaan, joka läsnäolollansa kunnioittaa kaupunkiamme. Sulkeudun suosioonne, teidän ylhäisyytenne. Jääkää hyvästi!» Ja tehden kauniin kumarruksen Kilu-Kalle poistui.

Siihen aikaan ei Helsinki vielä ollut niin taajaan rakennettu kuin tätä nykyä. Nikolainkadun ja Vironkadun kulmauksessa oli pieni turvekattoinen hökkeli. Se oli talviseen aikaan Kilu-Kallen asuntona. Nykyään ei siitä hökkelistä ole jäänyt jälkeäkään, sillä suuret komeat kivimuurit ovat anastaneet sen paikan. Ainahan heikot ja köyhät ajetaan pois rikkaiden ja ylhäisten tieltä.

Sillä kohdalla, missä nyt on Suomen Pankin talo ja J. W. Snellmanin kuvapatsas, oli ennen »narinkaksi» nimitetty kaupustelijain paikka, missä juutalaiset myyskentelivät vanhoja vaatteita ja muuta vähempiarvoista vanhaa tavaraa. Siellä oli myös vanha kuomureki, jonka jalakset olivat jo niin lahonneet, että kun anturaraudat otettiin pois johonkin muuhun tarpeeseen käytettäviksi, olivat jalakset seuranneet mukana. Mutta reen laidat, pohja ja kuomu jäivät. Tämä juutalaisten kauppatorilla oleva kuomureki oli syksyllä ja keväällä, kun ei tarvinnut huoneen lämmityksestä huolehtia, Kilu-Kallen asuntona.

Kesähelteessä tunsi Kilu-Kalle kuomurekensäkin liian ahtaaksi eikä hän siinä silloin asunut. Kun joku häntä etsi eikä löytänyt kuomureestä, vaan päivällä tapasi kävelyllä ja kysyi, missä hän nyt asui, niin Kilu-Kalle sanoi muuttaneensa asumaan kesähuvilaansa Punavuorilla[1]. Hänen kesähuvilansa oli sokeritehtaalta tuotu, aukealla kedolla oleva iso tynnyri, jossa raakasokeria oli saapunut ulkomailta Suomeen. Tynnyrin toinen pohja oli poissa. Olkikupo oli levitetty vuoteeksi ja koko kesähuvilalla oli se oivallinen etu, että avoimen puolen sai kääntää tyyneen päin, ettei tuuli tuonut sadetta sisään. Kilu-Kalle asui kesäkaudet siinä yhtä onnellisena kuin muinoin Diogenes omassa tynnyrissänsä.

Jokainen ymmärtää, että Kilu-Kalle oli rappiolle joutunut, ennen parempia päiviä nähnyt, hienosti sivistynyt mies. Milloin tahdottiin pilkata jotakin huonoa ja moitittavaa, silloin Kilu-Kalle oli valmis apuansa antamaan ja hän suoritti tehtävänsä mestarillisesti pelastaen aina oman nahkansa. Jos asiaintila joskus kääntyi uhkaavaksi, niin Kilu-Kalle heittäytyi sekapäiseksi, niin ettei häntä kukaan iljennyt rangaista.

Eräs seikka harmitti melkein kaikkien helsinkiläisten sisua, ja siihen piti käydä käsiksi pilkanteon aseilla.

Ruotsalaisessa teatterissa oli nuorehko näyttelijätär nimeltä Tengmark. Näytäntötaiteen edustajana hän oli heikko, melkein ala-arvoinen. Mutta muodoltaan ja vartalollaan hän oli moitteeton. Vieläpä häntä pidettiin kaunottarena, varsinkin kun hän esiintyi näyttämöllä maalattuna ja sievisteltynä kaikilla niillä keinoilla, joita taiteilijat käyttävät. Tuohon ruotsalaiseen tyttöön oli kenraalikuvernööri Adlerberg rakastunut, niin vanha ukko kuin olikin. Joka kerran kun teatterin ohjelmassa näkyi Tengmarkin nimi, oli myös kenraalikuvernööri istumassa keisarillisessa aitiossa. Kokemuksesta tiedettiin, ettei kreivi Adlerberg osannut sanaakaan ruotsia. Hän ei siis voinut nauttia ruotsinkielisistä näytelmistä, mutta ihaili Matilda Tengmarkia. Kun näyttämöllä ei ollut Tengmarkia, ei kenraalikuvernööri sinne vilkaissutkaan, mutta niin pian kun Tengmark ilmestyi näyttämölle, niin kreivi teatterikiikari kädessään seurasi jokaista tämän näyttelijättären liikettä.

Ruotsalaisen teatterin raha-asiat olivat silloin heikot, mutta kenraalikuvernööri oli kerran toimittanut sille käyttövaroistaan avustusta 3 000 markkaa. Sitä pidettiin neiti Tengmarkin ansiona ja eräs pilantekijä julkaisi ruotsalaisessa sanomalehdessä kokkapuheen sanoen kenraalikuvernöörin avustaneen teatteria 3 000 tinamarkalla (Tennmarkor). Yleisenä juoruna puhuttiin Helsingissä, että neiti Tengmark oli kreivi Adlerbergin rakastajatar. Sen seikan pilkkaamista varten tarvittiin Kilu-Kallen apua. Ja se saatiin.

Kun kreivi Adlerberg taas kerran oli teatterin ohjelmassa huomannut Tengmarkin nimen, ilmestyi hän keisarilliseen aitioon komeassa univormussansa, rintapielet täynnä monenlaisia ritarikunnan merkkejä ja tähtiä. Ja kiikari kädessään hän hellittämättä katseli neiti Tengmarkia.

Vastapäätä keisarillista aitiota olevalle paikalle ilmestyi Kilu-Kalle. Vanha, resuinen hännystakki oli hänen yllänsä. Sen rintapieliin oli hän liimalla ja nuppineuloilla kiinnittänyt tähtimäisiä ja ristinmuotoisia koristuksia, joita hän oli leikellyt paperossilaatikon punaisesta kansipaperista. Täydentääksensä ulkoasuansa oli Kilu-Kalle vielä saapunut teatteriin päässään huononpäiväinen, rutistunut sylinterihattu, jonka hän aitioon astuessaan otti päästään tehden samalla mitä siroimmat kumarrukset teatterissa istuvalle yleisölle, oikealle ja vasemmalle, aivan kuin joku taiteilija, joka kiittelee kaikille suunnille yleisöä hänelle osoitetusta huomiosta. Hänen ylhäisyydelleen kenraalikuvernöörille Kilu-Kalle teki kohteliaimmat ja syvimmät kumarruksensa.

Samoinkuin kreivi Adlerberg oli Kilu-Kallekin tuonut mukanansa kiikarin; mutta pikkuiseen teatterikiikariin hän ei ollut tyytynyt, vaan hänellä oli kainalossa suuri, metrin mittainen, joltakin merikapteenilta lainattu kaukoputki, jonka hän oli liitujauholla puhdistanut välkkyvän kirkkaaksi. Tämän tähystysaseensa hän venytti niin pitkäksi kuin sen sai ja suuntasi sen sitten keisarillista aitiota kohti. Sinne hän hellittämättä tuijotti kaukoputkellansa katsellen siellä istuvaa monilla tähdillä ja kunniamerkeillä koristettua herraa.

Teatterissa istuva yleisö oli kuolla nauruun, sillä niin hullunkuriselta näytti resuisessa puvussaan rutistetulla hatturäyskällä komeileva ja pitkällä kiikarilla varustettu Kilu-Kalle. Ovathan teatterit tavallisesti isoja huoneita ja likinäköiset henkilöt eivät aina tunne tuttaviaan huoneen toisella syrjällä. Sentähden kyllä usein näkee jonkun teatterissakävijän pikaisesti suuntaavan teatterikiikarinsa huoneen ympäri. Mutta kun pitkällä merikiikarilla huoneessa tähystelee aivan kuin tutkistellen taivaankappaleita taivasalla, niin se jo on tavallisuudesta poikkeavaa.

Kenraalikuvernööriä harmitti yleisön liiallinen huomio. Hän kutsui luoksensa teatterin vahtimestarin ja käski tämän ajaa Kilu-Kallen ulos teatterista. Vahtimestari ei tohtinut olla tottelematta niin ylhäisen herran käskyä. Ja vaikka Kilu-Kallella oli pääsylippu ostettuna sille paikalle, missä hän istui, eikä hän ollut tehnyt sen pahempaa kuin katsellut ympärillensä, niin seuraavalla väliajalla vahtimestari kehoitti häntä poistumaan teatterista. Ja korkealle esivallalle kuuliainen Kilu-Kalle tietysti totteli. Hän nousee seisoalle ja juhlallisella liikkeellä lykkää kokoon pitkän kiikarin. Ennen kaikkea hän samalla ottaa huomioon eksellensit ja heille kuuluvan kunnian, ennenkuin poistuu.

»Das geehrte Publikum» oli Kilu-Kallen näytäntöön sangen tyytyväinen.

Kilu-Kallen juhlallinen esiintyminen ruotsalaisessa teatterissa teki tarkoitetun vaikutuksen. Kenraalikuvernööri Adlerberg piti huolta siitä, että neiti Tengmark joutui naimisiin ja erosi Helsingin ruotsalaisesta teatterista sekä muutti asumaan Tukholmaan.

Kilu-Kallea käytettiin monessa muussakin tilaisuudessa avustajana yhtä hyvällä menestyksellä. Kun hänen elämänsä päivät päättyivät, oli häntä haudan lepoon seuraamassa tavattoman suuri saattojoukko. Hän oli saanut monta ystävää.

Muutamia vuosia jälkeenpäin yritti eräs typerä ilveilijä anastaa hänen nimensä, mutta oikeaa Kilu-Kallea hänestä ei tullut.

Viitteet:

[1] Punavuoren seutu oli siihen aikaan asumaton lian ja roskan kaatopaikka.