Part 4

Kumpikin puolue epäili ja aavisti aina jotakin yllätystä vastakkaiselta puolueelta, sentähden ei tohdittu jäädä pois kokouksista, ettei toinen puolue pääsisi voitolle. Viimein tuollainen alituinen riiteleminen, josta ei kuitenkaan tullut ratkaisua, rupesi kyllästyttämään suomenmielisiä niin, etteivät he enää miehissä saapuneetkaan kokoukseen, ja silloin oli satunnainen enemmistö ruotsinmielisillä. Nämä käyttivät heti hyväksensä tätä tilaisuutta sillä tavoin, että julistivat Akadeemisesta laulukunnasta erotetuiksi kaikki ne 25 laulajaa, jotka olivat ilmoittaneet vastalauseen herra Holmbergin menettelyn johdosta. Kun suomalaisesta puolueesta saataisiin 25 laulajaa vähennetyksi, niin ruotsalaiset olisivat tietysti enemmistössä kauan aikaa. Turha oli suomenmielisten väitellä vastaan. Suurella kirkunalla julistivat ruotsinmieliset heidät jäävinalaisiksi mitään päättämään omassa asiassaan.

Kysymyksessäolevat 25 suomenmielistä laulajaa suutuksissaan ilmoittivat, etteivät he tahtoneet enää kuuluakaan mokomaan laulukuntaan, joka ei salli vapautta lausua julki mielipidettään, kun heidän toiveitaan ja tunteitaan loukataan, ja päätöstä vastaan panivat vastalauseensa kaikki suomenmieliset lausuen, ettei kenelläkään ollut valtaa eikä oikeutta erottaa ketään laulukunnasta, johon liittyminenkin on vapaaehtoista. Mutta jokaisella on oikeus itse erota sellaisesta seurasta, johon ei tahdo kuulua. Ja siitä syystä useimmat itse pyyhkäisivät nimensä pois Akadeemisen laulukunnan nimiluettelosta.

Ruotsikot olivat tällä tavoin saaneet laulukunnassa varman enemmistön ja ryhtyivät nyt taisteluun ylioppilaskuntaa vastaan luottaen puoluetovereihin laulukunnan ulkopuolella. Laulukunta kieltäytyi vastaanottamasta ylioppilaskunnan rahakannatusta, »mikäli siihen oli liitetty uusia vaatimuksia laulunjohtajan suhteen». Tämän päätöksen kautta Akadeeminen laulukunta jäi vuosikausiksi ilman ylioppilaskunnan kannatusta ja asettui julkisesti vihamieliselle kannalle ylioppilaskuntaan nähden.

Sittenkuin Akadeemisen laulukunnan jäsenet laulunjohtajan erottua olivat riidelleet keskenänsä, ärsyttäneet toisiaan ja saaneet eräitä joukostaan eroamaan koko laulukunnasta, valitsivat he viimein laulunjohtajaksensa fil. kand. _Edvard Rindellin_. Herra Rindell oli kyllä innokas puoluemies ja taattu ruotsikko, mutta heikko laulunjohtaja. Pian, sen jälkeen kun herra Rindell oli valittu laulukunnan johtajaksi, tuli maisteri _Hjalmar Londén_ käymään ylioppilastalolla. Vahtimestarin avulla hän pääsi kirjastoon, jossa laulukunnan lippua säilytettiin, ja vei sen omaan huostaansa. Kun häntä siitä ylioppilaskunnan yleisessä kokouksessa moitittiin ja häntä vaadittiin tuomaan lippu takaisin, sanoi hän ottaneensa sen talteen laulunjohtajan kehotuksesta. Lippu oli näet laulukunnan oma eikä ylioppilaskunnalla ollut siihen omistusoikeutta. Ja ettei ylioppilaskunta sitä saisi käsiinsä, tahtoi hän sen pelastaa laulukunnalle.

Moniaat laulajat lausuivat närkästyksensä hra Londénin omavaltaisuudesta ja vaativat, että lippu oli otettava pois herra Londénilta ja tuotava takaisin. Tämä ei sanonut sitä suosiolla antavansa ja lisäksi hän ehdotti, että hänelle edeltäpäin annettaisiin tieto, milloin ylioppilaskunnan edustajat tulisivat sitä puukko kädessä vaatimaan, että hän tietäisi pönkittää ovensa ja ryhtyä varustautumaan rynnäkköä torjuaksensa.

Ylioppilaskunnan silloinen puheenjohtaja E. G. Palmén huomautti hra Londénille, että tällainen puukkoon vetoaminen oli ylioppilaskuntaa kohtaan häpeämätön solvaus, ja että puheenjohtaja antoi hra Londénille viralliset nuhteet. Eräs laulukunnan jäsen sanoi, että herra Londén oli menettelyllään häväissyt laulukunnan lippua, ja että hänen mielestään häväistys oli sitäkin suurempi, kun herra Londén kuuleman mukaan säilytti laulukunnan lippua pesukaapissaan, ja ettei kukaan halunnut kulkea sellaisen lipun jäljessä, jota oli säilytetty herra Londénin pesukaapin astioiden joukossa j. n. e.

Kuitenkin kaikitenkin ryhdyttiin Rindellin aikana taas neuvottelemaan ikävien rettelöiden sovinnossa korjaamisesta laulukunnan keskuudessa. Uusia laulajia alkoi taas tulla laulukuntaan ja entisiä eronneita jäseniä palata takaisin. Silloin ruotsikkojen valta ja enemmistö taas rupesi horjumaan. Kun sellaisissa laulukunnan kiistakokouksissa enemmistö alkoi kääntyä suomenmielisten voitoksi, jota laulunjohtaja ei suinkaan olisi sallinut, niin hän keksi sellaisen tempun, että hän, ennenkuin oli mitään ennätetty äänestää ja päättää, julisti kokouksen päättyneeksi, painoi hatun päähänsä ja meni tiehensä.

Kun muutamana iltana Akadeemisen laulukunnan kokous taas oli päättynyt tällä tavoin, niin eräs suomenmielinen laulaja virkkoi:

»Ei hyvät herrat! Älkäämme jättäkö itseämme vähemmistön ivattavaksi! Jääkäämme tänne neuvottelemaan, miten nämä pitkät ja ikävät rettelöt saataisiin päättymään.»

Tämä kehotuksen johdosta seisahtui laulusaliin 20—25 suomenmielistä laulajaa neuvottelua pitääkseen. Mutta kun herra Londén tämän huomasi, epäili hän siitä tulevan jotakin epäedullista ruotsalaiselle puolueelle ja riensi kutsumaan vahtimestarin kaasua sammuttamaan. Laulajat huomauttivat vahtimestarille, että heillä oli oikeus käyttää salia vielä puolen tuntia ja sentähden vahtimestari läksi salista pois jättäen tikapuut keskilattialle kaasukruunun alle. Kun herra Londén tällöin ryhtyi vahtimestarin tointa hoitamaan ja kapusi tikapuille kaasua sammuttamaan, niin muutamat väkevät kädet alkoivat huojuttaa lujasti tikapuita, niin että hän oli putoamaisillaan lattialle parin sylen korkeudesta. Hän katsoi silloin parhaaksi peräytyä lattialle. Mutta sisu ei sallinut hänen osoittaa pelkoa, vaikka hän oli yksin joutunut parinkymmenen kiihtyneen fennomaanin joukkoon. Osoittaaksensa halveksumistaan heitä kohtaan, hän pani korkean hattunsa päähänsä ja astuskeli huoneessa edestakaisin.

»Pois hattu päästä sisällä huoneessa!» tiuskasi hänelle muuan fennomaaneista ja samalla antoi kädenliike selityksen sanoille, niin että herra Londénin hattu pyörähti lattialle. Kiukustuneena Londén sieppasi hattunsa ylös, painoi sen uudestaan päähänsä ja nousi tuolille seisomaan katsoen sieltä halveksien ympärillensä; mutta pian oli hän kaikin puolin piiritetty ja fennomaanit »tirkistelivät» häntä joka puolelta yhtä ylenkatseellisesti, kunnes joku käsi sieppasi tuolin hänen jalkojensa alta ja hän suistui lattialle. Silloin hän näki parhaaksi jättää fennomaanit ja poistui. Eteisessä hän muutamille tovereillensa sanoi: »Helkkarin fennot, kun yrittivät minulle antaa selkään, mutta eivät sentään uskaltaneet.»

Se häiriö, minkä Londén sillä kertaa teki, oli kuitenkin estänyt suomenmieliset laulajat mitään päätöstä tekemästä laulukunnan asiassa. Pian oli heidän kärsivällisyytensä tyyten loppunut ja laulunhalukin kadonnut. Mutta laulunharrastusta ei liioin riittänyt ruotsinmielisilläkään. Herra Rindell ei saanut laulajia kokoontumaan harjoituksiin, ja samoin oli asianlaita vielä syyslukukaudella v. 1881. Tuskastuneena hän luopui laulunjohtajan toimesta, johon ruotsinmieliset kevätlukukaudella v. 1882 valitsivat lääketieteenkandidaatti _Oskar V. Mobergin_. Olisiko herra Mobergilla ollut taitoa johtaa ja harjoittaa sekä pitää koossa kvartettilaulukuntaa, siitä ei ole jäänyt mitään tietoa, sillä hänen ollessaan laulujohtajana laulajat eivät ollenkaan tulleet harjoituksiin, vaikka hän heitä kyllä koki houkutella sanomalehtiin painetuilla ilmoituksilla.

Suomenmieliset laulajat olivat kyllästyneet niihin rettelöihin, jotka heitä kohtasivat, kun he yrittivät pyrkiä jäseniksi Akadeemiseen laulukuntaan. Mutta laulunharrastus ei kuitenkaan heissä lamautunut, vaan he vetäytyivät osakuntiensa laulukuntiin. Siitä syystä alkoivat eri osakuntien laulukunnat toimia entistä virkeämmin. Etupäässä savokarjalaisen osakunnan laulajat herrojen _K. Th. Hällströmin_ ja _P. J. Hannikaisen_ sekä hämäläisen osakunnan laulukunta herra _O. S. Ticcanderin_ johdolla harrastivat suomenkielistä laulua hyvällä menestyksellä.

Akadeeminen laulukunta, jonka suomenmielisetkin olivat toivoneet voivansa säilyttää kaikkien ylioppilaitten yhteisenä laulukuntana, oli edellä kerrotun onnettoman päätöksen johdosta jäänyt ilman ylioppilaskunnan rahallista kannatusta, ilman laulunharrastusta, ilman jäseniä ja ilman laillisesti valittua laulunjohtajaa. Se oli vaipunut perikadon partaalle ja täydellisen hajaantumisen tilaan. Sellaisessa tilassa se pysyi muutamain intoilijoiden turmiollisen vaikutuksen alaisena kevätlukukaudesta v. 1882, kunnes syyslukukaudella v. 1885 elpymisen merkkejä ilmestyi, sittenkun käräjöimiset ja rettelöt olivat tauonneet pahinten yllyttäjäin poistuttua yliopistosta.

Akadeemisen laulukunnan sääntöjen mukaan oli sen laulunjohtaja valittava yliopiston laulunopettajan läsnäollessa. Niin ei tapahtunut, silloin kun hra Moberg valittiin. Sen vuoksi ei häntä myöskään virallisesti tunnustettu Akadeemisen laulukunnan lailliseksi johtajaksi eikä häntä edes mainita yliopiston luettelossa laulunjohtajana. Kevätlukukaudesta v. 1882 alkaen kolme vuotta eteenpäin ei yliopiston luettelossa mainita Akadeemisen laulukunnan johtajaa laisinkaan, ainoastaan yliopiston musiikinopettaja on mainittu. Akadeeminen laulukunta oli kieltäytyessään vastaanottamasta ylioppilaskunnan rahallista kannatusta syössyt itsensä rappiotilaan, jossa se pysyi syksyyn asti v. 1885. Silloin sen sai elpymään herra _Carl v. Knorring_.

Perikatonsa äärimmäisellä partaalla Akadeeminen laulukunta oli syksyllä v. 1884. Silloin oli yliopiston musiikinopettaja, johtaja Faltin, kivuloisuuden tähden saanut virkavapautta ja hänen virkaansa hoiti silloinen musiikkiopiston johtaja maisteri Martin Wegelius. Kun sitten maisteri W. kutsui sanomalehdissä julkaistuilla ilmoituksilla Akadeemisen laulukunnan jäsenet lukukauden alussa kokoon, silloin ilmestyi muutamia entisiä laulajia ja heidän joukossaan taas herra Londén, joka kysyi, millä oikeudella ja kenen luvalla herra Wegelius oli rohjennut kutsua kokoon Akadeemisen laulukunnan, sillä hän (hra Londén), joka mainitsi olevansa laulukunnan v. t. varapuheenjohtaja, ei ollut antanut lupaa laulukunnan kokoonkutsumiseen. Maisteri Wegelius sanoi yliopiston v. t. laulunopettajana, johtaja Faltinin sijaisena, kutsuneensa laulajat lauluharjoitukseen, mutta nyt hän huomasi, että heillä olikin suurempi riidanhalu kuin laulunharrastus. Hän jätti miehet itseksensä kiukuttelemaan ja meni musiikkisalista tiehensä.

Maisteri Wegelius oli jo kauan tunnettu kiivaista ruotsinmielisistä mielipiteistään, joiden vuoksi häntä suomenmielisten piireissä nimitettiin Martin Svecus -nimellä, eikä ollut syytä pienimpäänkään epäilyyn, että hän olisi yrittänyt Akadeemista laulukuntaa suomalaistuttaa. Ainoastaan yliopiston v. t. musiikinopettajana hän oli käsittänyt velvollisuudekseen, kun ei laillista laulunjohtajaa ollut, kutsua laulajat kokoon saadakseen harjoitukset käyntiin. Mutta herra Londénin ja tämän kumppanien käytös häntä loukkasi niin, että hän yliopiston rehtorille jätti kirjallisen esityksen siitä, että Akadeeminen laulukunta, joka oli muuttunut toraiseksi nurkkakunnaksi eikä laulusta välittänyt mitään, hajoitettaisiin ja sen säännöt, jotka yliopiston sijaiskansleri aikoinaan oli vahvistanut, saman viraston kautta julistettaisiin rauenneiksi.

Tätä ehdotusta kannatti kaikin puolin yliopiston varsinainen musiikinopettaja, johtaja Faltin, sillä perusteella, ettei Akadeeminen laulukunta 5 tai 6 lukukauteen ollut muuta tehnyt kuin rettelöinyt ylioppilaskuntaa vastaan, ettei se kertaakaan sääntöjen mukaisesti ollut valinnut laulunjohtajaa yliopiston musiikkiopettajan läsnäollessa, jotta laulunjohtajaksi olisi saatu musikaalinen henkilö, ettei se kertaakaan vuodessa antanut mitään konserttia, niinkuin säännöt määräsivät, ja ettei se tehnyt tiliä rahavaroista. Luettelo sääntöjä vastaan tehdyistä rikoksista ja laiminlyönneistä, mutta varsinkin Akadeemisen laulukunnan jäsenten usein osoittama loukkaava käytös yliopiston sekä varsinaista että v. t. musiikinopettajaa vastaan, saivat sekä rehtorin että sijaiskanslerin tekemään päätöksen koko laulukunnan hajoittamisesta. Kävi kuitenkin niin, että päivää tai paria aikaisemmin, kuin sijaiskanslerin päätös oli julkaistava, oli Akadeemisen laulukunnan »v. t. varapuheenjohtaja», jonkanimistä virkamiestä sen säännöissä ei mainita, ehtinyt antaa ylioppilaskunnalle haasteen saapua Helsingin raastuvanoikeuteen vastaamaan Akadeemisen laulukunnan syytökseen sen varojen anastamisesta.

Jos sijaiskansleri nyt olisi peruuttanut laulukunnan sääntöjen laillisen voiman ja rehtori hajoittanut koko laulukunnan, niin olisi ruotsinkiihkoinen yleisö sanomalehdissä ja tiesi millä muulla tavalla huutanut, ettei Akadeemisen laulukunnan muka oikeata asiaa olisi saatu toisella keinolla kumoon kuin laulukunnan väkivaltaisella hajoittamisella. Tämän välttämiseksi jätti sijaiskansleri ennen vahvistamansa Akadeemisen laulukunnan säännöt sillensä ja niin säästyi laulukunta syöksymästä hautaansa, josta se ei enää olisi noussut.

Suomalainen laulukunta koki vähävoimaisenakin tehdä parhaansa asettuen ylioppilaskunnan palvelukseen, milloin sellaista tarvittiin. Gösta Sohlströmin perustama laulukunta, _Muntra Musikanter_, oli jäänyt oman onnensa nojaan, kun hän seuraavana vuonna ei ollut yliopistossa läsnä. Silloin M. M. valitsi johtajaksensa hovioikeudenauskultantti _Oscar Mechelinin_. Ja nyt tämä laulukunta, johon kuului sekä ylioppilaskunnan jäseniä että entisiä ylioppilaita ja sitä paitsi muita hyvä-äänisiä laulajia, jotka eivät olleet ylioppilaita, kohosi parhaaksi laulukunnaksi Helsingissä, mutta teki suurta haittaa ylioppilaskunnan laulukunnalle, sillä M. M. -laulukuntaan vetäytyivät ylioppilaskunnan parhaat lauluvoimat. Mutta M. M. ei asettunut ylioppilaskuntaa palvelemaan.

Ylioppilaskunnalle uskolliseksi jäänyt suomalainen laulukunta oli paljon heikontunut ja sen johtaja maisteri _P. J. Hannikainen_ ryhtyi asianhaarain pakotuksesta laulukuntaa supistamaan. Ettei siihen kuuluisi 30—40 bassolaulajaa ja vain 4—5 tenoria (enempää ei saatu kokoon M. M. kilpailun vuoksi), niin hra Hannikainen supisti laulukunnan valiten parhaat laulajista, niin että siihen keväällä v. 1884 kuului vain parikymmentä miestä. Muodollisesti se oli vain yksityinen lauluseura, nimeltään _»Laulaja-Veikot»_ (L. V.). Mutta itse asiassa se ylioppilaskunnalta nautti rahallista kannatusta, vaikka kannatus olikin vähempi kuin talousarviossa määrätty. Ylioppilaskunnan vuotuista talousarviota vahvistettaessa oli rahasäännöstä jätetty pois määräys »Akadeemiselle laulukunnalle» niinkuin edellisinä vuosina ja rahat käytettiin nimellä »musikaalisiin tarkoituksiin» (laulukunnan kannatukseen). Tämäkin rahaerä oli sitten ylioppilaskunnassa kauan aikaa kiistan aiheena, kunnes puoluekiihko ja ärsytetty taisteluhalu oli molemmin puolin siinä määrin lauhtunut, että suomalainen enemmistö määräsi saman verran vuotuista apua kumpaisellekin laulukunnalle, suomenmieliselle ja ruotsinmieliselle.

Pitkien vuosien kuluessa oli tultu näkemään, että ne voimat, jotka pitävät koossa laulukuntaa, ovat laulajain innostus ja vapaus saada itsenäisenä ryhmänä laulaa mielensä mukaan ilman mitään ulkonaista pakkoa, mutta erittäinkin hyvän ja innostavan laulunjohtajan kyky. Kyvykkäät laulunjohtajat, jotka samalla osasivat innostaa laulajia, saivat myös M. M. -laulukunnan pysymään koossa ja vetämään vielä puoleensa uusia voimia.

Edellä on kerrottu miten M. M. -laulukunta sai alkunsa ylioppilaslaulajain piirissä. Tähän laulukuntaan pääsemistä pidettiin hyvän laulajan todistuksena, vaikka tämä ei aina tarkasti pitänyt paikkaansa. M. M. -laulukunnassa jo aikaisin tehtiin ja vahvistettiin säännöt, joiden kautta mikäli mahdollista koetettiin välttää ja poistaa riitaisuuksia erittäinkin kielikysymyksessä. Ruotsalaisuus kyllä oli voitolla siinä laulukunnassa, mutta suomalaisia harrastuksia ei loukattu, ja ennen muuta valvottiin, että laulun piti olla pääasia eikä se kieli, jolla laulut esitettiin. Kun M. M. veti puoleensa parhaat laulajat ylioppilaskunnasta, mutta pysyi ylioppilaskunnan vallan ja vaikutuksen ulkopuolella hyväksyen jäsenikseen muitakin kuin ylioppilaita, oli tämä laulukunta suorastaan haitallinen sekä suomenkieliselle että ruotsinkieliselle ylioppilaslaululle. Se, joka vuoden tai parin oli ylioppilaslaulajain piireissä harjoitellut ja saanut enemmän musikaalista tarkkuutta, houkuteltiin pian M. M.:isteihin, varsinkin jos hänellä sattui olemaan hyvä ääni.

Toiselta puolelta on myöskin myönnettävä, että kun M. M. -laulukunnan jäsenistä suurin osa oli ylioppilaskunnan jäseniä, niin se maine ja kunnia, jonka M. M. saavutti Pietarissa, Moskovassa, Tukholmassa, Köpenhaminassa ja Pariisissa y. m. Keski-Euroopan kaupungeissa pitämillään konserteilla, on heijastunut takaisin Helsingin yliopistoon, jolle siitä on koitunut suurta kunniaa.

Suomenkielinen ylioppilaslaulu sai alkuvuosina taistella monenlaisia vastuksia vastaan, jotka se kuitenkin on voittanut. Laulu ja kielitaistelu ovat niin lukemattoman monta kertaa sekautuneet toisiinsa, ettei niitä helposti voi erikseen kertoakaan. Kumpikin puolue syytteli toistansa liian vähäisestä myöntyväisyydestä ja tahtoi mielellänsä puhdistaa itsestänsä kaikesta syyllisyydestä. Myöhemmät sukupolvet sopinevat parhaiten puolueettomina arvostelemaan entisiä asioita ja hairahduksia, kun vain heillä on tarkkoja ja oikeita tietoja menneiden aikojen tapahtumista. Senpä vuoksi olen nämä tapaukset kertonut nykyisten ja tulevien sukupolvien tietoon toivoen, että heidän edeltäjäinsä kokemus heitä hyödyttäisi.

Mahdollisesti joku väittää näitä kuluneitten aikojen kuvauksia liioitelluiksi. Hänelle tahdon mainita, että useimmat näistä tapauksista ovat todistettavissa ylioppilaskunnan pöytäkirjojen avulla niiltä ajoilta.

Y. L. (Ylioppilaskunnan laulajat) on pysyväisenä ja mainehikkaana laulukuntana jo täyttänyt 40 vuotta, se on saavuttanut mainetta ja kunniaa, rakkautta ja suurta arvonantoa kotimaassa. Se on osaltansa Suomen kansan arvoa ja kunniaa kohottanut enemmänkin, kuin sen perustajat rohkenivat alussa toivoa. Tämä kaikki täyttää vanhan veteraanin sydämen ilolla, sillä vielä näkyy elävän suomalainen sitkeys, lämmin kotimaanrakkaus ja hartaus Väinön kannelta ja laulua kohtaan.

Toivon tämän aina jatkuvan, niin kauan kuin Suomen kansan olemassaoloa kestää!

Siitä ajasta, jolloin minäkin liityin Akadeemiseen laulukuntaan, jolloin se oli ainoa iso ja kaikille ylioppilaille yhteinen laulukunta, on vuosikymmeniä kulunut ja paljon suuria muutoksia on tapahtunut. Yliopistoon on tullut tavattoman runsaasti naispuolisia ylioppilaita ja heidänkin joukossaan on hyviä lauluääniä, joten ylioppilaslaulua edustavat nykyään naisetkin. Niinä aikoina en enää ole ollut mukana. Mutta mieslaulun yhä kasvavaa harrastusta mielestäni todistaa se seikka, että ent. Akadeemisen laulukunnan lisäksi nyt on olemassa yliopistopiireihin kuuluvat tai niitä lähellä olevat laulukunnat: M. M., Laulumiehet, Suomen Laulu, Y. L. ja ehkäpä muitakin, joita maaseutulainen ei muista luetella eikä kaikkien ansioita tunne.

YLIOPISTONUORISON INNOSTUS SUOMALAISEEN OOPPERAAN

Laulun harrastusta ylioppilaspiireissä 1870-luvulla elvytti erittäin suuresti _Suomalainen Ooppera_ ja kymmenittäin oli ylioppilaita, jotka pitivät kunnianasiana Suomalaisen Oopperan tukemisen ja auttamisen lauluäänellään. Varakkaammat uhrasivat rahojakin. Niinpä esim. veljekset Vilhelm ja Reinhold Lagus olivat vuosittain sitoutuneet maksamaan 100 mk Suomalaisen Oopperan hyväksi, ja sitäpaitsi he ilmaiseksi lauloivat kuorossa. Sillä tavoin esiintyi sangen moni ylioppilas teatterin näyttämöllä etevien taiteilijain joukossa. Suomalaisuus innostutti silloin jokaista ponnistamaan voimiaan ja uhrauksia tekemään. Näiden muistelmain kirjoittaja oli kolmen vuoden ajan Suomalaista Oopperaa avustamassa kuorolaulajana. Kun olin köyhä ylioppilas ja ansaitsin toimeentuloni tilapäisillä ansiotöillä, suomentajana, sanomalehtien painovirheiden korjauslukijana tai yksityisopetuksen antamisella, niin eipä ilman erikoista innostusta olisi riittänyt aikaa Suomalaisen Oopperan hyväksi, varsinkin kun samalla oli pidettävä huolta myöskin varsinaisista opinnoista. Mutta innostus oli todella suuri.

Muistan erikoisesti sen hetken, jolloin Suomalaisen Nuijan laulukunta 19. huhtikuuta v. 1876 oli kokoontunut Arkadia-teatteriin iltamyöhällä näytännön jälkeen kunnioittaaksensa primadonnaa, neiti _Ida Basilieriä_, jonka hyväksi silloin oli annettu resettinäytäntö.

Oli esitetty »Faust», ja Margaretan osa oli tietysti neiti Basilierillä. Samana iltana oli ruotsalaisessakin teatterissa näytäntö, ja kun kumpaisenkin teatterin yleisön keskuudessa oli suuri kilpailuhalu ja kun tiedettiin, että suomenmielinen yleisö aikoi suurella kukkasateella kunnioittaa arvossapidettyä laulajatartaan, niin eivät ruotsinmielisetkään tahtoneet olla Pekkaa pahemmat. Ja niin syntyi hurja kilpailu, jossa koeteltiin, kumpi puoli saisi aikaan suuremman kukkatulvan.

Ruotsalaiselle teatterille oli palvelustansa tarjonnut rouva _Emma Engdahl_. Hänellä oli hyvä lauluääni, ja vaikka hän ei ollutkaan saanut lauluopetusta, niin ruotsalaiseen teatteriin hän otettiin primadonnaksi. Myöhemmin hän sitten harjoitti lauluopinnoita ulkomailla. Huhtikuun 19. päivänä ruotsalaisen teatterin yleisö lahjoitti hänelle neljä isoa kukkavihkoa. Samana iltana Suomalaisessa Oopperassa neiti Basilierille annettiin kukkia koko hevoskuormallinen. Suomenkieliset laulajat olivat jo edeltäkäsin koonneet puolueensa kesken »kolehtia» kukkia varten, ja heidän toimestaan saatiin kokoon 150 kpl. yhden markan pieniä kukkavihkoja, 75 kpl. 3 markkaa maksavia ja sitä paitsi oli suuri osa Suomalaisen Oopperan yleisöstä varustautunut kukkasilla teatteriin tullessaan. Sinä iltana sanottiin Helsingin puutarhurin saaneen tilatuista ja myydyistä kukista noin kolmetuhatta markkaa. Siihen aikaan sellainen summa oli jo tavattoman iso. Harvoin oli suurempia ja komeampia kukkavihkoja Helsingissä sitä ennen nähty. Eräs jättiläisvihko, jonka neiti Basilier sinä iltana sai, oli niin suuri, että kun hän pitäen vihkoa käsissään teki näyttämöllä yleisölle kumarruksen kiitokseksi, niin kukkaisvihkon takaa näkyi hänestä vain pää ja vähän jalkoja.

Kun näytäntö oli loppunut, jakeli neiti Basilier, yleisön poistuttua teatterista, noita kukkia kaikille niille, jotka olivat olleet näytännössä osallisina, yksin kuoronjäsenille. Hän tahtoi osoittaa kiitollisuuttaan kaikille, jotka hänen resetti-iltanansa olivat olleet häntä avustamassa. Jo kauan edeltäkäsin oli tämä kiitollisuudenosoitus hänen puoleltaan mietitty, sillä hänellä oli mukanansa tusinoittain Pariisista tilattuja valokuvia, kabinettikokoa, joihin hän oli omalla käsialalla kirjoittanut nimensä ja merkinnyt antavansa kuvan _ystävälliseksi muistoksi_. Hän oli varsin hyvin arvannut, että jokainen piti kallisarvoisena lahjana hänen itsensä antamaa valokuvaa, sillä hienolla käytöksellään oli hän voittanut kaikkien mielisuosion. Sen ajan kuluessa, jolloin näiden muistelmain kirjoittajalla oli tilaisuus vähäpätöiseltä osaltaan avustaa Suomalaista Oopperaa, oli siellä useampia oppineita ja hyvä-äänisiä laulajattaria, siellä olivat sisarukset Strömmer, neidit Basilier, Fohström, Lagermarck, Wecksell, Synnerberg ja Ingman. Kaikki he olivat kouluutettuja taiteilijoita. Vaatimattomat ylioppilaslaulajat, jotka kansallisesta innostuksesta avustivat oopperaa kykynsä mukaan, huomasivat ihastuksella, ettei neiti Basilier milloinkaan pilkkanaurulla tehnyt ivaa heistä, vaikka hän huomasi, että tottumattomat kuorolaulajat milloin lauloivat epäpuhtaasti, milloin sotkivat musiikin tahdin. Samanlaista arvostelua ei voinut antaa muista laulajattarista eikä varsinkaan muutamista mieslaulajista. Senpätähden Ida Basilier, jota salaa mainittiin hyväilynimellä _»meidän Ida»_, oli voittanut kaikkien ihailun ja kunnioituksen. Itsestään arvattava asia oli, että jokainen hänen resetti-iltansa suurempien roolien esittäjistä sai häneltä suuremmanpuoleisen kukkavihkon muistoksi, sillä olihan hänelle yleisö antanut niin runsaasti kukkia, ettei hän niitä olisi voinut edes korjata asuntoonsa hankkimatta erikoista hevosmiestä niitä kuljettamaan. Suuret kukkavihot käsissä ja kainaloissa lähtivät silloin teatterista kotiinsa Faustin, Martan, Valentinin, Siebelin ja kaikkien vähäpätöistenkin osien esittäjät. Sotilailla, porvareilla ja naiskuoron kaikilla laulajilla oli »meidän Idan» itsensä antama kukkavihko tämän illan muistona.

Riemusaatossa seurasi Nuijan laulukunta sekä kauan teatterin ulkopuolella kärsivällisesti odottanut yleisö neiti Basilieria hänen asuntoonsa Elisabetintorin varrella. Suomalaisen Nuijan laulajat tahtoivat vielä hänelle osoittaa kunnioitustaan ja asettuivat hänen akkunansa edustalle laulamaan. Niihin aikoihin oli tapana järjestää asunnot niin, että ikkunassa yksi pieni ruutu oli saranoilla ja se voitiin talvellakin avata raittiin ilman saamista varten. Sellaista ruutua nimitettiin venäläisellä nimellä »fortuschka». Herrasväki Flodinin salin »fortuschka» avattiin ja neiti Basilier kiitti laulusta ja muusta hänen osakseen tulleesta huomaavaisuudesta. Hän tahtoi vuorostaan laululla osoittaa kiitollisuuttaan, mutta eihän »fortuschkan» kautta hänen äänensä kuulunut ja sentähden hän pyysi ylioppilaita tulemaan sisään. Nuijan laulajat eivät rohjenneet kutsua noudattaa, sillä olihan otettava huomioon, että oli jo sydänyö ja laulajatar oli epäilemättä väsyksissä pitkän näytännön jälkeen laulettuaan melkein koko illan. Sentähden laulukunta lauloi pari laulua vielä lisäksi ja sitten aikoi kukin lähteä kotiinsa. Mutta »fortuschka» avattiin uudelleen ja kutsu uudistettiin entistä pontevammin. Mitäpäs muuta kuin laulajat marssimaan sisälle, vieläpä mukana muitakin saattomiehiä. Pian olivat huoneet niin täynnä väkeä kuin niihin mahtui, ja kävi selville, että laulajia oli odotettu, sillä pöydälle ilmestyi summattoman suuri viinimalja. Laulajatar ja hänen sisarensa esiintyivät nyt emäntinä, ja maljan ympärillä olevat pikarit täytettiin. Suuressa ihmistungoksessa neiti Basilier koki ojentaa pikarin jokaiselle käteen. Suurta vierasjoukkoa hän ilahdutti vielä laulamalla pianon ääressä muutamia kauniita lauluja. Mutta kun hän sitten Nuijan laulukunnalle tahtoi lausua kiitoksensa heidän kohteliaisuudestaan häntä kotiin saattaessa, oli hän vähän hämillänsä ja sanoi paremmin tottuneensa laulamaan kuin puhetta pitämään. Sen vuoksi hän pyysi erästä tuttavaa, maisteri Bertil Nohrströmiä puolestansa lausumaan kiitokset laulukunnalle.

Saatuansa puheenvuoron maisteri Nohrström pitikin laulajien puolesta puheen neiti Basilierille kiittäen häntä sekä entisestä työstään että varsinkin tämän illan taiteellisesta laulusta ja vierasvaraisuudesta.

»No, nyt puhe kääntyi ihan päinvastaiseen suuntaan, kuin minä olin tarkoittanut», virkkoi neiti Basilier, kun laulajat joivat maljan hänen kunniaksensa. Suomalaisen Nuijan laulajat lauloivat vielä sisällä muutaman laulun ja läksivät kotiinsa vieden mukanaan rakkaan muiston vierailustansa Suomen satakielen luona.

Niitä aikoja muistelee mielihyvällä vielä vanhoilla päivillänsä, vaikka lähes 50 vuotta jo on kulunut siitä tilaisuudesta. Senaikuista innostusta kuvaa sekin, että asuinkumppanini, joka tätä nykyä (1924) harmaapäisenä vanhuksena elää Tampereella, tuli tuosta tilaisuudesta kotiin ihan haltioissaan näytellen kättänsä ja hokien: »Ajatelkaapas, että minä tällä samalla kädelläni olen saanut puristaa itse Ida Basilierin kättä, joka minulle ojensi viinilasin ja kilisti lasia kanssani.»

On muistettava, että elettiin aikaa, jolloin sivistynyt suomenkielen käyttäjä ruotsikkojen puolelta sai vielä yleisesti kokea halveksimista ja ylenkatsetta vain äidinkielensä vuoksi. Monet kiivaat väittelyt suomenkielen puolustamiseksi sen moittijoita vastaan saatiin silloin käydä. Ruotsin ihailijat moittivat suomea rumaksi kieleksi, kun siinä niin usein kuulee sekä pitkiä että lyhyitä _ä_-ääniä. Esimerkkeinä mainittiin sanoja, joiden kaiku ei ole kaunis, varsinkin jos ne rumasti lausutaan. Silloin sai kuulla suomea väänneltävän ja käänneltävän ja rääkättävän, jotta saataisiin todistetuksi suomenkielen kauhea rumuus, kun se muka on pelkkää rääkymistä.

Suomenkielen ihailijat ja puolustajat kokivat puolestaan näyttää, miten rikasta kielemme on soinnultaan, miten kauniilta se kaikuu diftongirunsautensa vaikutuksen vuoksi, ja kuinka se siinä suhteessa voittaa melkein kaikki muut kielet, yksin italiankin. Lisäksi suomenkielen kauneutta kohotti, että siitä puuttui ne monenlaiset suhu- ja kurkkuäänet, joita on m. m. slaavilaisissa kielissä.

Näiden ominaisuuksien vuoksi eivät slaavilaiset kielet skandinaavienkaan mielestä kuuluneet kauniilta. Tämän myönsivät ruotsinkielenkin ihailijat. Ja kun tuli kysymys siitä, minkälaiset kielet ylimalkaan ovat myönnettävät kauneiksi ja laulun esittämiselle soveliaiksi, saatiin seuraava määritelmä:

Kauniita sekä puheessa että laulaessa kuulla ovat vokaalirikkaat kielet, joissa ei ole kurkkuääniä eikä ylen paljon konsonantteja peräkkäin.

»Hyvä on!» sanoivat suomenkielen ihailijat. »Juuri tämän määritelmän mukaan suomenkieli on paljon kauniimpaa kuin ruotsi. Suomenkielessä on monta vertaa enemmän diftongeja kuin ruotsinkielessä eikä suomenkieltä ole rumentamassa se summattoman suuri joukko päriseviä ja rämiseviä sanoja, jotka alkavat monella peräkkäin seuraavalla kerakkeella. Jokaisessa ruotsinkielisessä sanakirjassa sellaisia ääneltään epämiellyttäviä sanoja löytää tuhansittain. Sentähden on vaikeata ymmärtää, minkätähden ruotsinkieli olisi kauniimpaa kuin suomi ja millä perusteella sitä väitettä tahdottaisiin todistaa. Kun sen lisäksi suomenkieli on sekä sanojen paljouden että muotojen puolesta rikkaampaa ja ruotsi köyhempää — —»

Sitä ruotsinkielen käyttäjät eivät tahtoneet myöntää todeksi. Heidän mielestään ruotsi oli rikkaampaa.

Vai niin! Tunnetteko erästä Ekbohrnin tekemää sanakirjaa, joka sisältää selitykset 35 000 vieraskieliseen sanaan, joita ruotsalaiset käyttävät, koska heidän omassa kielessään ei ole nimitystä vastaaviin käsitteihin. Ruotsinkieltä puhuvat lainaavat niin paljon sanoja vieraista kielistä, etteivät itsekään enää muista, mitä nuo lainasanat merkitsevät. Sentähden he tarvitsevat Ekbohrnin apua. Vieraista kielistä lainaaminen arvatenkin tapahtuu sentähden, ettei omassa kielessä ole tarpeellisia sanoja. Latinan- ja ranskankielten sanavarastosta he ovat lainanneet niinkin tavalliset ja kaikille sivistyskansoille välttämättömät sanat, joilla ilmaistaan esim. käsitteet _uskonto_, _luonto_ ja _valtio_. Alkuperäisiä ruotsalaisia sanoja, jotka vastaavat näitä käsitteitä, ei ole, ei ainakaan tätä nykyä käytännössä.

Tämänlaatuisia väitteitä suomenkielen moittijoita vastaan sai hyvin usein esittää, kun ruotsikot luulivat muutamalla mahtisanalla voivansa tukkia vastustajiensa suun.

Ilman väittelyä ja riitelemistä, ainoastaan kauniisti laulamalla, neiti Basilier näytti koko maailmalle, että suomenkieli on kaunista ja rikasta kieltä sekä erinomaisen sopivaa taiteellisen laulun esittämiseen. Oulussa syntyneenä, lapsuudestaan saakka suomea osaavana, oli hän suomenkielen virheettömässä, kauniissa ääntämisessä kaikkien muiden laulajattarien edellä. Ja kun hän tällöin kohotti tämän äidinkielemme kiistämättömään kunniaan, niin olisihan se ollut tunteeton pölkky, joka siitä ei olisi innostunut. Ei siis ole kummeksittavaa, jos joku nuorella intoisella iällänsä ihastui haltioihinsa, kun Suomalaisen Oopperan ihaillulta primadonnalta itseltään sai kädenpuristuksen, tai kukkasen tahi valokuvan ja kiitoksen avustuksesta hänen juhla-iltanaan.

YLIOPPILASTALOSSA OLEVAN VÄINÄMÖISEN TAULUN VAIHEITA

Taidemaalari Robert Wilhelm Ekman on kuvannut Väinämöisen laulua Kalevalan mukaan suuressa taulussa, joka säilytetään vanhan ylioppilastalon musiikkisalissa. Taulu ei sinne tullut ihan tavallisella tavalla.

Kun Ekman vuonna 1873 kuoli Turussa, oli hänen jäämistössään m. m. tämä taulu, ja kun perilliset tahtoivat saada sen myydyksi, kääntyivät he ylioppilaskunnan puoleen tarjoten taulua lunastettavaksi ylioppilastaloon, jossa musiikkisali oli kylliksi avara näin suuren taulun säilytyspaikaksi.

Vaikka Ekman oli eläessään tunnettu etevimmäksi Suomen taidemaalareista, niin ylioppilaskunta kuitenkin kysyi estetiikanprofessori C. G. Estlanderin mielipidettä Väinämöisen taulun taidearvosta.

Professori Estlanderin lausunto oli outo. Hänen mielestään taulu oli niin ala-arvoinen, ettei se ansainnut tulla ostetuksi ylioppilastaloon. Vieläpä hän taulussa esitetyistä Vellamon neidoista, joilla ei ole uimapukua yllä, lausui Ekman-vainajaa häväisten, että tämä esittääksensä Vellamon neitoja oli tehnyt tutkimuksia pariisilaisissa porttoloissa. Sen sijaan suositteli hän erään ruotsalaisen taidemaalarin maalaamaa taulua, joka esittää skandinavialaisen mytologian kertomaa ukkosen haltijaa, Thoria, taistelemassa jättiläisiä vastaan.

Mutta suuri osa Suomen ylioppilaista oli toista mieltä. Ekmanin maalaama Väinämöisen taulu, jonka aihe on kotimainen ja kohdistuu musiikkiin, miellytti heitä paremmin.

Ylioppilaskunnassa vallitsi kuitenkin siihen aikaan paha eripuraisuus kaikissa kansallisuutta välillisesti tai välittömästi koskevissa kysymyksissä. Semmoiseksi kysymykseksi oli näin tämäkin asia saatu eikä Väinämöisen taulua ylioppilaskunnan varoilla ostettu. Hämäläinen osakunta kokonaisuudessaan, pohjalaisen osakunnan vähemmistö ja savokarjalaisen osakunnan enemmistö muodostivat silloin yhtymän, joka lunasti Ekmanin perillisiltä taulun. Mutta kiukku ja suuttumus tuota suomalaista taideteosta vastaan oli niin valtava, ettei sille tahdottu antaa tilaa ylioppilastalossa.