Part 3

Kun viimein tämäkin kysymys oli ratkaistu, päättivät matkalle lähtijät, että jokaisen Helsingin yliopiston edustajan piti käyttää matkalla valkoista lakkia, jotta hän ulkonaisestikin Ruotsissa tunnettaisiin suomalaiseksi. Uusmaalaiset tahtoivat sitä paitsi viedä mukanansa Ruotsiin jonkun Helsingin kaunottarista ja joukkoon liittyi kolme parhaimmassa iässä olevaa tyttöä — neidit De la Chapelle, von Frenckell ja Cræpelin.

Senaikuisista Helsingissä asuvista neideistä nämä olivat kieltämättä kauneimpia.

Ruotsalaiset kuuluvat heistä sanoneen, että näkyyhän »aasialainenkin rotu tuottavan muotoja, jotka eivät ole varsin epämiellyttäviä nähdä.»

Laiva, jolla lähdettiin matkalle, saapui Tukholmaan aikaisemmin, kuin siellä odotettiin eikä rannassa senvuoksi ollut vastaanottajia ohjaamassa tulijoita varattuihin asuntoihin.

Suomalaiset lähtivät omin päin kaupunkia katselemaan kulkien pikku ryhmissä. Pian huomattiin, että noilla valkolakkisilla oli kultainen lyyra lakissa eikä kokardia niinkuin Ruotsin ylioppilailla, ja että he puhuivat ruotsia toisella tavalla kuin tukholmalaiset. Iloinen puheensorina ruotsalaisten kesken alkoi kuulua. »Suomalaiset kutsuvieraat ovat saapuneet.» Ja siitä hetkestä tunkeili tukholmalaisia jokaisen suomalaisen ympärillä etsien tilaisuutta tehdä tuttavuutta. Missä joku soittokunta soitteli puistossa tai jonkun ravintolan edustalla ja sinne ilmestyi suomalainen, siellä kapellimestari muutti soittokunnan eteen toiset nuotit ja esitti pelkkiä suomalaisia sävellyksiä. Mutta silloin vasta mielenkiinto heräsi ruotsalaisten keskuudessa, kun Helsingistä tulleet vieraat jälleen kokoontuivat yhteen parveen ja laulajain lippu liehuen joukon etupäässä marssivat majoituskansliaan kuulemaan, missä kullekin oli luvattu asunto varattu. Tuhansiin nousi silloin niiden tukholmalaisten luku, jotka seurasivat suomalaisia. Näiden suuri, tuulessa liehuva, sininen, silkkinen, kullalla kirjaeltu, suomalaista kannelta kantava lippu, jonka tangon päähän oli kiinnitetty kultainen lyyra ja jonka nyörit olivat koristetut komeilla tupsuilla, herätti suurta huomiota ja veti puoleensa kaikki, joilla vain oli joutilasta aikaa.

Kun oli lipun jäljessä marssittu ja seisahduttiin johonkin, niin ei lipunkantaja jäänyt lippua vartioimaan, vaan hän asetti sen pystyyn sopivaan paikkaan, ja heti oli lipun ympärillä Ruotsin neitosia sitä tarkemmin katselemassa ja ihailemassa. Tytöille ominainen muistojen keräilemisen halu sai jonkun ruotsittaren taskussaan olevilla saksilla leikkaamaan langan pätkän laulajain lipun tupsusta ja hänen esimerkkinsä tarttui toisiinkin ruotsittariin. Vähän ajan kuluttua laulajain lipun koristetupsut muistuttivat kynittyjä kanoja, kunnes lipunkantaja pelasti lipun.

Suomen ylioppilaat olivat saapuneet Tukholmaan aikaisemmin kuin Lundin, Kristianian ja Köpenhaminan edustajat. He liikuskelivat pienemmissä ryhmissä katselemassa Tukholman nähtävyyksiä. Joka paikassa heidän ympärillensä kerääntyi tukholmalaisia ja Upsalan ylioppilaita tekemään tuttavuutta kutsuvieraitten kanssa ja kohteliaina isäntinä heitä opastamaan. Näin oli ryhmä suomalaisia joutunut Riddarholman kirkkoon katselemaan sen nähtävyyksiä. Suomalaisiksi heitä sanon, sillä silloin ei vielä kukaan Suomessa syntynyt Suomen kansalainen halveksinut suomalaisen nimeä. Finländare-sanaa ei silloin vielä oltu keksitty.

Jotkut suomalaisuuden viholliset eivät malttaneet olla vetämättä esille kysymystä suomenkielen tunkeutumisesta uhkaavaan valta-asemaan Suomessa selittäen, miten se uhkasi hävittää maassa kaiken länsimaisen sivistyksen j. n. e. Se virsi on Suomessa liiaksi tuttu, että sitä tässä tarvitsisi tarkemmin selostaa. Ruotsalaiset kuuntelivat noita juttuja kummastellen ja heidän kasvoillansa alkoi yhä selvemmin kuvastua närkästys. Luuli näkevänsä heidän silmistään ajatuksen: vai sellaisia vieraita me olemmekin saaneet joukkoomme, noita kamalia fennomaaneja, joista on hämäriä huhuja kuulunut.

Sattuipa saapuvilla olemaan savokarjalaisten edustaja maisteri Malmberg, jota uusmaalainen suomalaisten solvaaja ei ollut huomannut tai tuntenut, jotta olisi voinut häntä karttaa. Ja kun Malmberg (Mela) heti sen jälkeen ryhtyi oikaisemaan edellisen puhujan parjauksia, kuuntelivat ruotsalaiset tarkkaavasti myöskin vastapuolta.

»Viimeinen puhuja on perinpohjin erehtynyt suomenkielisten päämääristä, joita hän ei nähtävästi tunne», sanoi Malmberg. »En tahdo kotimaisia erimielisyyksiämme ja väittelyjämme vetää esiin Ruotsissa pohdittaviksi, sillä täällä ei ole niiden oikea ratkaisupaikka. Tahdon vain oikaistakseni mahdollisesti täällä syntyvää väärää käsitystä mainita, että kun Suomenmaan koko asukasluvusta ainoastaan kahdeksas osa äidinkielenänsä käyttää ruotsia, niin suomenkielinen osa maamme väestöstä haluaa saada lapsillensa opetusta omalla äidinkielellä. Äidinkielen merkitys kansan sivistykselle ymmärretään kyllä täällä Ruotsissakin, kun vain maltetaan ajatella sitä aikaa, jolloin Upsalan yliopistokin perustettiin. Jokaisen, joka tahtoi saada sivistystä ja koulutietoja, täytyi ensin oppia latinaa, jolla kielellä oppi annettiin. Äidinkielen laiminlyömisestä oli seurauksena, että vain harvat pääsivät sivistyksestä osallisiksi. Mikä alennustila siitä seuraa kansakunnalle, jos vain vähäpätöinen osa kansasta on sivistynyttä, sen jokainen ajatteleva ymmärtää. Sen tähden suomenkielen harrastajat tahtovat saada Suomessa perustetuksi suomenkielisiäkin kouluja kansan suuren enemmistön lapsille. Meidän mielestämme osallisuus sivistykseen ei saa olla kansakunnan pienen vähemmistön yksinomaisena erikoisoikeutena. Edelliselle puhujalle täytyy olla tunnettua, että Suomessa tätä nykyä (v. 1877) on ainoastaan kaksi suomenkielistä valtion ylläpitämää yliopistoon valmistavaa koulua, toinen Jyväskylässä ja toinen Hämeenlinnassa, johon se Helsingistä karkoitettiin, etteivät siinä harjoittelevat opettajat saisi nauttia yliopistokaupungin etuja. Vaikka Suomen asukkaista valtava enemmistö on suomenkielistä, on sen tarpeeksi vain vähän kouluja, mutta ruotsinkielisiä niin runsaasti, että moni niistä kituu oppilaitten puutteesta. Puhe länsimaisen sivistyksen hävittämisestä on perätöntä juttua, sillä suomenkielisissä kouluissa opetetaan samoja oppiaineita kuin ruotsinkielisissäkin, ja ylimalkaan yhtä perusteellisesti.»

Se mies, joka oli fennomaaneja vastaan tehnyt ilkeät syytöksensä, tunsi itsensä perinpohjin nolatuksi eikä kyennyt vastaväitteitä tekemään. Läsnäolleet ruotsinmaalaiset ryhtyivät entistä suuremmalla huomaavaisuudella jatkamaan keskustelua Malmbergin kanssa. Heidän joukossaan oli myös eräs neiti, joka loistavan älynsä ja sujuvan puhelahjansa puolesta oli muita etevämpi. Tämä pani kysymyksillänsä suomalaisten moittijan ahtaalle.

»Teidän moitteenne omia suomenkielisiä kansalaisianne vastaan sisältävät kyllä raskaita syytöksiä, mitkä tämä toinen kansalaisenne on kumonnut, mutta millä tavalla te, ruotsia puhuvat, länsimaista sivistystä omassa maassanne levitätte? Te väitätte suomenkieltä puhuvaa osaa omasta kansastanne sivistymättömäksi ja sivistykselle vihamieliseksi. Teidän puheenne ei kuitenkaan ole ollut vakuuttavaa. Mahdatteko oikein tuntea niitä, joita moititte? Oletteko paljon liikkunut suomenkielisen väestön keskuudessa? Totta kaiketi ainakin puhutte suomenkieltä?»

»Eihän toki», vastasi helsinkiläinen, »emme me sellaista kieltä puhu emmekä huoli oppiakaan.»

»Ja te julkeatte puhua näin täällä Ruotsissa! Minä teidän sijassanne sitä häpeäisin.»

»Niin, meidän Suomessa asuvien ruotsalaisten valitettavana kohtalona on se, ettei meitä ja meidän asemaamme täällä Ruotsissa oikein ymmärretä.»

Tuo älykäs ja teräväpuheinen ruotsalainen neito ei vielä silloin ollut saavuttanut niin suurta kuuluisuutta ja mainetta kuin tätä nykyä. Hänen nimensä oli _Ellen Key_.

Kun Kristianian, Köpenhaminan ja Lundin edustajat olivat saapuneet Tukholmaan, niin lähtivät kaikki kutsuvieraat ylimääräisellä junalla Upsalaan. Toista tuhatta ylioppilasta oli tässä junassa ja se oli silloin ensimmäinen laatuansa ainakin pohjoismaissa. Upsalassa suurin osa vieraista majoitettiin Upsalan linnaan.

Kutsuvierasten ja isäntinä esiintyvien Upsalan ylioppilaitten luku kohosi yhteensä runsaasti yli parin tuhannen, ja kun silloin Upsalan uusi yliopistorakennus ei vielä ollut valmis, niin suurella juhlayleisöllä ei ollut käytettävissä tarpeeksi isoa juhlasalia, vaan juhla pidettiin ulkona ja juhlapaikaksi valittiin yksi kaupungin pohjoispuolella Vanhan Upsalan luona olevista kuningaskummuista.

Vanha Upsala, jossa on ikivanhoina pakanuuden aikoina rakennettu tuomiokirkko ja sen lähellä olevat neljä muinaisten kuningasten hautakumpua, on nykyisestä Upsalan kaupungista rautatietä kulkien puolen peninkulman päässä. Sinne asettui juhlayleisö maahan yhdelle kuninkaiden hautakummuista istumaan kuunnellaksensa juhlapuheita.

Upsalan yliopiston puolesta tervehdyspuheen pitäjäksi valittu juhlapuhuja huomautti, miten tämä paikka jo pakanuuden aikoina oli ollut pohjoismaiden asukkaille yhteinen pyhä paikka, ja kun näitä muinaisen kansan rakentamia kumpuja on luvultansa neljä, niin puhuja vertasi niitä tässä juhlassa edustettuun neljään maahan: Ruotsiin, Norjaan, Tanskaan ja Suomeen. Vaikka kuningaskummut ovat jokainen erillään toisistaan samoin kuin kysymyksessäolevat maatkin, niin ne kuitenkin ovat niin lähellä toisiaan, että ne muodostavat yhteisen ryhmän, joka eroaa ympäristöstä. Samalla tavoin skandinaavilainen sivistyskin, yhteinen uskonto, yhtäläinen lainsäädäntö ja vapaudenaate yhdistää nämä maat kokonaisuudeksi, jonka eri osat kukin omalla kotiseudullaan ja omalla kielellään on velvoitettu hoitamaan esi-isiltä saatua perintöä ja valvomaan kukin kohdaltaan oman kansansa tulevaisuutta. Niistä, jotka olivat juhlassa mukana, ei kukaan tiennyt sanoa sen muinaisen kuninkaan nimeä, jonka hautakummulla nyt istuttiin, eikä myöskään, milloin tämä hautakumpu oli rakennettu, sillä nämä tiedot olivat jo vaipuneet ikuisen unholan yöhön. Puhuja toivoi myös, että riita ja eripuraisuus Pohjolan kansojen keskuudesta, missä se oli ennen saanut aikaan hävitystä, verenvuodatusta ja vihollisuutta, katoaisi ainaisiksi ajoiksi. Kauniisiin lauseisiin sommiteltu tervehdyspuhe kehoitti kaikkia Pohjolan yliopistoja ystävälliseen ja veljelliseen kilpailuun sivistystyössä koko ihmiskunnan hyväksi.

Sekä tervehdyspuhe että muutkin juhlapuheet olivat omiaan hälventämään mielissä vallinneen jäykkyyden ja juhlavieraat kansallisuuteen katsomatta tunsivat itsensä saman sivistyshengen lapsiksi ja ystävällisiksi veljiksi.

Suuria rahasummia oli Upsalan yliopisto uhrannut muistojuhlan järjestämiseen, mutta eivätpä yksityisetkään säästäneet itseään saadaksensa juhlan onnistumaan. Muuan rikas sahanomistaja oli lähettänyt ylioppilaille kutsun tulla Älfkarlebyhyn Dal-joen suulla hänen kutsuvieraikseen. Erään kauniin, koivuja kasvavan saaren Dal-joessa oli hän antanut puhdistaa ja siistiä juhlapaikaksi. Juna vei vieraat Upsalasta ensin Dannemoran rautakaivokselle ja täällä ihmeteltiin sitä suunnattoman suurta ja syvää, maan uumeniin ulottuvaa aukkoa, joka oli syntynyt, kun puolisen tuhatta vuotta oli yhtämittaa samasta paikasta kaivettu ja nostettu rautamalmia. Ja kun vieraat saapuivat Älfkarlebyhyn, niin he huomasivat, että saaren molemmin puolin oli kosket, jotka Dal-joki muodosti. Koskissa oli lohenpyydyksiä ja kauniin koivikon keskeen saarelle oli omistaja kaivattanut lammikon, jonka pohja sekä reunat olivat vuoratut puhtaiksi höylätyillä ja tiiviisti saumatuilla lankuilla. Koko lammikko oli täytetty simalla, jota pitkävartisilla kipoilla nostettiin suuriin puhvelinsarvista tehtyihin juoma-astioihin.

Ruotsalaiset lauloivat laulua:

Svearne fordomdags drucko ur horn togo in städer med vallar och torn.

Ja nyt ruvettiin muinaisten svealaisten simanjuontia matkimaan. Joka ei ennen ollut sarvesta juonut, tuli pian huomaamaan, että siinäkin tarvittiin tottumusta. Jos joku käänsi sarven sillä tavoin, että kärki oli hänestä poispäin, ja kallisti sarvea siitä juodaksensa, niin, kun kärki oli kohonnut hänen suunsa yläpuolelle, pulpahti sarven sisällys hänen kasvoillensa. Juomatoverit silloin pyrskähtivät nauramaan. Välttääksensä tällaista vastoinkäymistä oli, ennenkuin sarvesta ryyppäsi, käännettävä se niin, että sarvenkärki oli kainalossa. Silloin sarven sisällys ei läikkynyt kasvoille.

Samassa saaressa, johon simalammikko oli kaivettu, oli myös mäenrinteeseen haudattu iso tynnyri, jonka alasyrjässä oleva hana pisti esiin sammalien ja turpeiden seasta. Hanan alapuolelle oli asetettu pikareita ja kuka väänsi hanaa, sai pikariinsa punssia. Toisessa mäentörmässä oli toinen tynnyri, josta sai viiniä. Näitä lähteitä ja lammikkoa, jotka sisälsivät punaista ja keltaista nestettä, tutkimaan oli Älfkarlebyn omistaja kutsunut vieraansa ja nämä tekivätkin hartaita ja uutteria tutkimuksia. Keinotekoisen lammikon ja lähteiden teettäminen sekä sisustaminen kuuluu aiheuttaneen paikan omistajalle parinkymmenen tuhannen kruunun menot. Mutta olihan menoja vastaavalle tulopuolelle merkittävä yleinen tyytyväisyys ja monen miehen toivotukset, että he useamminkin vastedes kulkiessaan elämän erämaata joutuisivat näin miellyttävän kosteikon suojassa virkistystä saamaan.

Hämäläisen osakunnan kuraattori ja edustaja, dosentti Perander, joka oli tunnettu hyväksi puhujaksi, oli huolellisesti valmistautunut puhetta pitämään tässä tilaisuudessa ja olikin jo päässyt hyvään vauhtiin, kun hänen puheensa keskeytti hirveä möläkkä ja hurraaminen. Vieressä olevassa koskessa oli pyydykseen mennyt iso lohi ja sitä oli ryhdytty juuri sillä hetkellä nostamaan vedestä, jolloin se tietysti kovasti potki ja teki vastarintaa. Ne, jotka olivat lähinnä koskenpartaalla, seurasivat väkevän kalan taistelua suuremmalla tarkkaavaisuudella kuin Peranderin kaunista puhetta, ja kun he rupesivat hurraata huutamaan lohen nostajille, niin melkein koko juhlayleisön huomio kiintyi tähän ja se syöksyi rannalle.

Upsalan yliopiston 400-vuotiseen muistojuhlaan osaa ottaneet suomalaiset vieraat palasivat kotimaahan samaa tietä, kuin olivat menneetkin. Miesmuistiin sitä ennen ei Suomesta ollut käyty ruotsalaisten vieraina, ja siihen lienee ollut syynä valtiollinen varovaisuus, kun koetettiin välttää venäläisten epäluuloja liian läheisten suhteitten syntymisestä suomalaisten ja ruotsalaisten välillä. Käynti Upsalan juhlilla oli alkuna entisen tuttavuuden solmiamiseksi uudelleen. Suomalaisten tällä matkalla saamat lämpimät vaikutelmat läntistä naapuria kohtaan ovat nähtävästi saaneet aikaan sen, että tuttavuuden elvyttämistä ja uusimista on jatkettu vuosikausien kuluessa Suomessa kukoistukseen kohonneiden laulukuntien tekemien konserttimatkojen kautta.

Se voima, joka ihmismieliin vaikuttaa yhteisen sivistyksen muistojuhlissa taikka nuoruuden innolla esitetyssä laulussa, oli jälleen lähentänyt kaksi erirotuista kansaa toisiinsa, huolimatta siitä että heidät erottaa toisistaan laaja merenulappa ja eri kieli, ja vaikka valtiollisetkin harrastukset ovat pyrkineet heitä toisistaan vieroittamaan.

MUUTAMIA MUISTELMIA YLIOPPILASLAULUN VAIHEISTA ENNEN VUOTTA 1885

Alkupuolella 1870-lukua oli yliopiston piireissä vain yksi yhteinen laulukunta, _Akadeeminen laulukunta_. Se oli perustettu Paciuksen aikana luultavasti noin 1850-luvulla ja silloin ylioppilaskunnan jäsenet olivat suostuneet kukin joka lukukausi maksamaan 60 kopeekkaa niiden tarpeiden hankkimiseksi, jotka laulukunnalle olivat välttämättömät, niinkuin nuotit y. m. Akadeemiselle laulukunnalle syntyi siten vähäinen rahasto, joka ei kuitenkaan riittänyt sen menoihin. Laulu oli kuitenkin saatu syntymään ja siitä koitui suurta hyötyä ylioppilaskunnalle. Huolellisesti harjoitetut kakstoistikot (kolmenkertaiset kvartetit) matkustelivat Suomessa kaupungista kaupunkiin keräämässä konsertteja antamalla varoja perustettavaa ylioppilastaloa varten.

Tämä hanke onnistui ja samalla oli miesääninen kvartettilaulu saatu hyvään maineeseen. Laulukunta sai ylioppilaskunnan yleisestä kassasta vuotuisen raha-avun. Innolla ja halulla otti jotenkin suurilukuinen laulajajoukko osaa Akadeemisen laulukunnan harjotuksiin.

Vuonna 1874 ja vielä eteenpäin vuoteen 1878 oli Akadeemisen laulukunnan johtajana länsisuomalainen maisteri _Martin Wegelius_, josta sittemmin tuli Helsingin musiikkiopiston johtaja. Hänen jyrkkä ruotsinmielisyytensä sai monen suomenmielisen ylioppilaan laulajien joukossa nurisemaan, kun laulajat eivät saaneet, niinkuin heidän mielensä teki, laulaa kylliksi useita suomenkielisiä lauluja, vaan heidän täytyi alistua johtajan ja hänen kanssaan samanmielisten toverien tahdon alle. Ruotsinmielisyys ja suoranainen vihamielisyys suomenkieltä vastaan tuli näkyviin monella tavoin. Kun esim. maisteri Taavi Hahlin Ylioppilaslaulu-kokoelman »Vineta»-nimisessä laulussa oli vain suomenkieliset sanat, hankki laulukunnan johtaja Ruotsista saakka ruotsinkielisen tekstin tähän lauluun, joka sitten harjoitettiin ja laulettiin sillä kielellä. Alakynnessä pienenä vähemmistönä ollessaan suomenmielisten laulajain täytyi nähdä useimmat vaatimuksistaan jäävän täyttämättä. Suomenmieliset olivat silloin pienenä vähemmistönä; se käy siitäkin selville, että kun ylioppilastalo vuonna 1870 vihittiin, kuului suomenmielisiin ainoastaan noin 70 ylioppilasta. Kun juhlan ohjelma oli umpiruotsalainen eikä suomenmielisten vaatimuksien mukaan suomenkielelle annettu yhtään sijaa, erkanivat nuo 70 viettäen juhlansa erillään muista. Tämä seikka heille tuotti nuhteet itse J. W. Snellmanin puolelta, joka paheksui heidän menettelyään. Hän vaati näet jyrkästi, että vähemmistön aina täytyy mukautua enemmistön vaatimusten mukaan, ellei se tahdo yhteistä kokonaisuutta hajoittaa. »Kuinka te voitte toivoakaan», lausui hän, »että ruotsinmieliset, sittenkuin te vastedes olette enemmistössä ja vallassa, teitä sitten tottelisivat eroamatta teistä?» Myöhemmät olot ovat kyllä osoittaneet, miten oikein Snellman ennusti: jo kymmenen vuotta sen jälkeen olivat ruotsinmieliset ylioppilaat saman talon muistojuhlassa eristyneet muista.

Mikäli suomalaisuus voitti alaa ylioppilaspiireissä, sitä rohkeammin alkoi kuulua laulajienkin kesken vaatimuksia, että ohjelmistoon otettaisiin yhä enemmän suomenkielisiä lauluja. Mutta enemmistö oli vielä ruotsinmielinen ja pysyi lujasti mielipiteissään eikä suostunut asettamaan kirkkoa keskelle kylää. Niinpä päätti Suomalainen Nuija ottaa kustantaaksensa erityisen kvartettilaulunjohtajan harjoittamaan suomalaisia lauluja. _»Suomalaisen Nuijan laulukunta»_ esiintyi sitten suomenmielisten ylioppilaitten etupäässä, kun nämä halusivat käydä laululla tervehtimässä jotakin arvokkaampaa henkilöä tai kun suomenmielinen puolue tahtoi panna toimeen iltamia taikkapa ylipäänsä muutoin halusi saada suomenkielistä kvartettilaulua kuulla.

Ensimäisenä suomenmielisten ylioppilaitten laulukunnan johtajana oli maisteri _Taavi Hahl_. Hänen johdollaan oli Suomalaisen Nuijan laulukunta harjautunut niin hyväksi, että se jäsentensä vähälukuisuudesta huolimatta saattoi kunnialla esiintyä.

Jokaisen vapaaehtoisen laulukunnan koossapysyminen riippuu laulunjohtajan taidosta laulun johtamisessa ja innostuksen ylläpitämisessä. Niin kauan kuin maisteri Taavi Hahl johti Suomalaisen Nuijan laulukuntaa, oli se hyvässä kunnossa; mutta suomalaisen laulun vahingoksi oli hänen terveytensä heikko ja hänen täytyi lähteä ulkomaille terveyttään hoitamaan. Jäätyänsä ilman johtajaa meni Suomalaisen Nuijan laulukunta hajalle joksikin aikaa. Sen jäsenet suurimmaksi osaksi yhtyivät Akadeemiseen laulukuntaan, josta eivät kaikki suomenkieliset laulajat olleet eronneetkaan, niin kauan kuin molemmat laulukunnat vielä olivat toimessa.

Uuteen voimaan elpyi suomenkielinen kvartettilaulu, vasta kun Suomalainen Nuija oli v. 1879 onnistunut saamaan laulunjohtajaksi herra _Nils Kiljanderin_.

Nils Kiljander oli ylioppilaana ollessaan kuulunut viipurilaiseen osakuntaan. Lauluopinnoita hän oli harjoittanut Tukholmassa ja toimi Helsingin ruotsalaisessa teatterissa oopperalaulajana, silloin kun hänet saatiin vastaanottamaan sivutoimena Suomalaisen Nuijan laulunjohtajan tehtävät. Musikaaliselta aistilta tarkkana, taitavana ja kaikin puolin maltillisena laulunjohtajana sai hän laulajat innosta tekemään parhaansa, niin että laulukunta tuskin milloinkaan oli ollut niin hyvin harjoitettu kuin hänen aikanansa.

Tätä ennen oli myöskin Akadeemisessa laulukunnassa tapahtunut johtajanvaihdos. Laulukunnan monivuotinen johtaja, maisteri Martin Wegelius, oli v. 1877 luopunut tästä toimesta ja hänen jälkeensä valittiin kevätlukukaudella v. 1878 maisteri _Gustaf Maximilian Sohlström_.

Maisteri Sohlström sai aatteen muodostaa Akadeemisen laulukunnan etevimmistä laulajista suuren valiokuoron, joka hyvin harjoitettuna lähtisi Pietariin antamaan konsertteja ja sillä tavoin kokoamaan varoja, joilla avustettaisiin haavoitettuja suomalaisia sotilaita. Olihan Suomen kaartinpataljoona vielä Turkin sodassa eikä ollut sotaretkeltä palannut. Laulunjohtajan innostus tarttui muihinkin. Tuota pikaa oli saatu kokoon runsaslukuinen laulukunta, miehet olivat kaikki valikoidut maisteri Sohlströmin harkinnan mukaan, ja niin kokoontuivat Akadeemisen laulukunnan, Nuijan laulukunnan ja eri osakuntien omien pienempien laulukuntien etevimmät laulajat muodostaen melkoisen suuren laulukuoron. Tuo uusi laulukunta nimitti itseänsä: _P. C. (= Petersburgska Conserten)_.

Siitä tuli epäonnistunut yritys.

Paitsi Akadeemisen laulukunnan nuotteja hankittiin tälle uudelle laulukunnalle velaksi noin 600 markan arvosta »Ylioppilaslauluja» (50 kpl. à 12 mk:aa). Tulevien voittojen tilille kirjoitettiin niin suuri joukko menoja, että se hämmästytti kaikkia P. C. laulukunnan ulkopuolella olevia. Sanomalehdissä julkaistut ilmoitukset harjoituksista maksoivat ennen kuulumattomia summia. Punssia oli lauluharjoituksissa juotu velaksi noin 80 kannua, yhteisellä kustannuksella myöhemmin maksettavaksi. Sitä ennen oli ollut tapana, että jos punssia käytettiin äänenkäheyden parantamiseksi, niin sen sai kukin laulaja kohdaltansa maksaa ja hän tyytyi tavallisesti yhteen lasiin joka harjoitustilaisuudessa. Kaikki ne rahat, mitkä ylioppilaskunnan talousarviossa oli varattu Akadeemisen laulukunnan vuosimenoja varten, tuhlattiin yhtenä lukukautena ja tehtiin velkoja lisäksi. Ilmoituksia laulajain kokoontumisesta lauluharjoituksiin lähetettiin kaikkiin huomattavampiin sanomalehtiin niin runsaasti, että kun maksua ilmoituksista ei seurannut mukana, ei minkään sanomalehden konttorissa enää vastaanotettu sellaisia ilmoituksia. Ylioppilaskunnan laulajain rahaluotto oli hävitetty. Kun joku laulaja oli jäänyt tulematta lauluharjoitukseen, lähetettiin toinen laulaja, jonka ei epäilty jäävän sille tielle, ajurilla häntä noutamaan harjoitukseen. Nämä kulungit tehtiin kaikki sen rahakassan tilille, joka aiottiin koota vastaisilla konserteilla.

Kevätlukukauden lopulla oli yleinen mielipide ylioppilaspiireissä kääntynyt niin suuressa määrin koko tuota Pietarissa pidettävää konserttihanketta vastaan, että osakunnat virallisesti lausuivat hanketta vastustavansa, sillä epäiltiin, ettei venäläinen arvostelu olisi suotuisa, ja että varsinkin paheksuttaisiin, jos suomalaiset ylioppilaat venäläiseltä yleisöltä kokoaisivat rahoja haavoitetuille suomalaisille sotilaille.

Osakuntien lausuma mielipide teki tyhjäksi koko Pietarin konserttimatkan. Mutta kun tahdottiin saada laulukunnan tekemät velat maksetuiksi, päätti laulukunta P. C. antaa konsertteja omassa maassa. Se otti siitä lähtien nimekseen _»Muntra Musikanter»_; lyhennettynä nimi merkittiin _»M. M.»_ Ja sennimisenä kuorona se läksi konserttimatkalle Suomen rannikkokaupunkeihin. Vuokrattiin höyrylaiva, joka kuljetti laulukunnan kaupungista toiseen, ja sillä tavoin annettiin konsertti toisensa jälkeen alkaen Viipurista Haminassa, Kotkassa, Loviisassa ja Porvoossa. Konserttimatkaa jatkettiin länteen päin Hankoon ja Turkuun sekä niihin Pohjanlahden kaupunkeihin, joihin laivalla pääsi. Mikäli kukin lähestyi omaa kotiseutuaan, tipahti hän laulukunnasta pois, niin että laulajain rivit lopulla olivat hyvinkin harvenneet. Samalla kertaa jäivät sinne tänne Ylioppilaslaulujen nuottivihotkin. Niitä löydettiin sitten vuosikausien kuluttua monelta haaralta: Oulusta, Vaasasta, Turusta, Viipurista ja näiden kaupunkien välimailta, yksityisten kodeista, ravintoloista, majataloista y. m. pitkin Suomen rannikkoseutuja.

Laulukunnan johtaja ei liioin saanut kehumisia toimestaan. Hänen osakuntansa pani hänet syytteeseen tuhlauksesta ja häntä rangaistiin. Velat eivät näet likimainkaan tulleet suoritetuiksi ja häpeä lankesi Akadeemisen laulukunnan niskoille. Estääksensä skandaalin paisumasta ylen suureksi maksoi yliopiston silloinen rehtori, prof. Lagus velaksi otetut nuotit yliopiston rahoilla. Tileissä tuon menoerän sanottiin olleen merkittynä: »för noter åt Akademiska orkesterns vokalafdelning».

Akadeeminen laulukunta valitsi johtajaksensa maisteri Sohlströmin jälkeen hovioikeudenauskultantti _Oscar Mechelinin_, joka oli sekä taitava musiikkimies että johtajana innokas. Kieliriita oli kuitenkin jo erottanut laulajatkin kahteen eri leiriin, joita uusi johtaja ei helposti saanut enää yhtymään. Herra Mechelin luopui toimesta keväällä v. 1879 ja silloin Akadeemisen laulukunnan jäsenet tekivät onnistuneen päätöksen valitessaan yhteiseksi johtajaksensa _Nils Kiljanderin_. Hänen tasapuolinen ja kieliasioissa tyyni menettelynsä sai molemmat laulukunnat jälleen yhtymään eikä kenenkään kohtuullisia toivomuksia loukattu. Ilmoituksissa lauluharjoituksista ei enää käytetty Akadeemisen laulukunnan eikä Suomalaisen Nuijan laulajain nimeä, vaan yhteisenä nimenä oli _Ylioppilaskunnan Laulajat, Studentkårens Sångare_, ja laulukunta oli yksi ja jakamaton.

Nils Kiljanderin aikana järjestettiin kaikki ylioppilaslaulajain nuotit, jotka sitä ennen olivat olleet tavattomana sekamelskana. Kiljander ja minä teimme työtä sangen kauan, ennenkuin nuottivarasto oli järjestetty. Epäjärjestyksen välttämiseksi valittiin erityiset nuottiviskaalit pitämään nuottikirjastoa järjestyksessä. Lauluja harjoiteltiin niin ahkerasti ja menestyksellisesti, että noin 60—70-miehinen laulukunta kykeni antamaan laulajaiset hyvällä tuloksella. Mutta Kiljanderin vaikutusaika jäi ikävä kyllä lyhyeksi.

Syyslukukaudella v. 1880 Nils Kiljander erosi laulunjohtajan toimesta siirtyen musiikinlehtorin virkaan Sortavalan seminaariin, ja hänen jälkeensä laulukunnan johtajaksi valittiin länsisuomalainen juristi _Jakob Verner Holmberg_. Iältään hän oli 20-vuotias ja osasi hyvin soittaa pianoa, mutta, vaikka häneltä ei puuttunut musikaalista taitoa, ei hän kuitenkaan osannut pysyä tasapuolisena eri puolueiden vaatimusten keskivaiheilla, vaan asettui suomenmielisten enemmistöä vastaan. Myönnettävä kuitenkin on, että silloin oli hyvin vaikea tyydyttää molempia vastakkaisia puolueita, sillä kieliriita ylioppilaitten kesken oli tulisimmillaan. Kiihkeät agitaattorit suomenmielisten puolella kuten esim. Lauri Kivekäs ja Jonas Castrén sekä moni heidän talutusnuorassaan kulkeva, pauhasivat joka päivä, että suomalaisen puolueen kunnia vaati, että jokaisessa juhlatilaisuudessa saadaan »koko programmi toimeen», se on: umpisuomalainen ohjelma. Yhtä järkähtämättä taistelivat ruotsinmieliset vaatien oman kunniansa puolesta, että ruotsi kaikuisi ylinnä ja joka paikassa. Näin ollen oli eri puolueisiin kuuluvien ja kunniastaan arkojen laulajain koossa pitäminen vaikea tehtävä, johon ei nuoren herra Holmbergin maltti eikä auktoriteetti riittänyt.

Jotakuinkin tyynesti kului syyslukukausi v. 1880, kunnes ruvettiin valmistamaan suurenmoista iltamaa ylioppilastalon vihkimysjuhlan X:ksi vuosipäiväksi, 26. marraskuuta. Yliopiston musiikinopettajan Faltinin johdolla harjoitettiin pitkä, komea kantaatti, Schillerin runoelma »An die Künstler», jonka oli suomentanut Uno von Schrowe. Viikkokausia oli tehty työtä ja kantaatti oli laulettava torvisoittokunnan säestyksellä. Kun sitä ei oltu harjoitettu ruotsiksi, niin se suututti ruotsinmielisiä, ja he tahtoivat saada siitä korvaukseksi Maamme-laulun lauletuksi ruotsalaisilla sanoilla.

Päivää ennen iltamaa, kun suoritettiin kantaatin viimeistä harjoitusta, pyysivät muutamat laulajat, että yliopiston laulunopettaja antaisi kuoron laulaa kerran tai pari Maamme-laulun, sillä he epäilivät, etteivät kaikki laulajat osaisi sen ruotsalaisia sanoja. Suomalaiset laulajat panivat tietysti heti vastaan. »Kuinka se kävisi päinsä», sanoivat he, »että Maamme-laulu laulettaisiin ruotsiksi, kun edelläoleva puhe isänmaalle tulee pidettäväksi suomeksi?» »Runebergin omalla kielellä se on laulettava», inttivät toiset.

Asian ratkaisi juhlatoimikunta, joka määräsi, että orkesteri soittaisi sen laulun ja kukin yhtyisi laulamaan, millä kielellä halusi.

Tämä määräys sai ruotsinmieliset laulajat niin suuttumaan, että he joukolla, kaikkiaan noin 40 miestä, julistivat, etteivät he ollenkaan tule koko juhlaan, koska muka Maamme-laulu oli kielletty. Tuon uhkauksensa he täyttivätkin, kun luulivat saavansa koko juhlakantaatin menemään myttyyn. Niiden joukossa, jotka 26. marraskuuta 1880 jäivät pois ylioppilastalon 10-vuotisesta juhlasta, vaikka olivat sitä ennen siihen valmistautuneet, olivat paitsi noita neljääkymmentä myöskin herra Holmberg ja solistit jokaisesta neljästä äänestä.

Ponnistaen viimeisetkin voimansa saivat suomalaiset kokoon 50 laulajaa ja uudet solistit edellisten sijaan. Vielä juhlapäivänä pidettiin viimeinen harjoitus Faltinin johdolla, ja musiikkiohjelma meni moitteettoman hvvin.

Ruotsinmieliset tunsivat joutuneensa tappiolle ja jonkun päivän kuluttua he tilasivat itselleen ylioppilastalon juhlasalin toimeenpannakseen siellä iltaman. Heidän iltamassaan tanssittiin ja laulettiin Maamme-laulu ruotsiksi, tanssittiin jälleen ja taas laulettiin Maamme-laulu. Akadeeminen lukusali oli silloin vielä vanhan ylioppilastalon yläkerroksessa ja siellä voi hyvin seurata juhlasalissa suoritettua ohjelmaa. Sillä tavoin lukusalissa saatiin kuulla, että Maamme-laulua sinä iltana samassa iltamassa laulettiin kumminkin viisi eri kertaa.

Ylioppilastalon kymmenennen vuosijuhlan viettäminen niin riitaisella tavalla, kuin edellä on esitetty, antoi aihetta uusiin rettelöihin vielä jälkeenkin päin. Kun seuraavan vuoden talousarvio oli keskusteltavana ja huomautettiin, että siihen asti Akadeemiselle lauluyhdistykselle myönnetty vuotuinen kannatussumma 750 markkaa oli huomattu riittämättömäksi, niin se päätettiin korottaa 1000 markaksi, mutta samalla lausuttiin, että laulunjohtaja on pidettävä ylioppilaskunnan virkamiehenä, jonka velvollisuus on saapua ylioppilaskunnan toimeenpanemiin juhlatilaisuuksiin.

Tämä määräys suututti ruotsinmielisiä, jotka jyrkästi selittivät, ettei laulukunta ole mikään palkattu musikanttijoukko, jota muka rahapalkan nojalla voitaisiin pakottaa olemaan mukana ylioppilaskunnan »enemmistön» s. o. suomenmielisten toimeenpanemissa juhlissa. Ja laulunjohtajan velvoittamista he pitivät jonkunlaisena moraalisena pakotuskeinona heitä kohtaan. Sentähden lausuttiin mitä jyrkin vastalause ylioppilaskunnan päätöstä vastaan.

Kansakoulun isä, Uno Cygnæus täytti 12. lokak. v. 1880 seitsemänkymmentä vuotta ja ylioppilaskunta kävi Akadeeminen laulukunta etupäässä häntä tervehtimässä. Laulukuntaa johti herra Holmberg. Kun Cygnæus oli kiittänyt ylioppilaskuntaa tervehdyksestä puhuen suomeksi, niin herra Holmberg vastineeksi laulatti ruotsalaisen laulun ja vielä eräs puhuja herra Holmbergin kehoituksesta astui esiin joukosta pitäen Cygnæukselle ruotsinkielisen puheen. Suomenmielisiä se harmitti, sillä he pitivät toisella kielellä vastaamista tahallisena epäkohteliaisuutena, koska kerran niin tärkeä arvo annettiin sille seikalle, millä kielellä ylioppilaskunnan puolesta puhuttiin. Tyytymättömyytensä herra Holmbergin menettelyn johdosta ilmoitti 25 suomenmielistä laulajaa kirjoitetussa vastalauseessa. Sellaista mielenosoitusta ei Holmberg jaksanut kärsiä, vaan närkästyneenä ilmoitti luopuvansa laulunjohtajan toimesta.

Kieliriita oli kohonnut kiihkeimmilleen ja ylioppilaslaulajat olivat arkatuntoisimmat soturit tässä taistelussa. Heitä olivat puolueelliset laulunjohtajat useimmin loukanneet. Kumpikin puolue tahtoi kaikin mokomin saada oman puolueen miehille enemmistön laulukunnassa ja niin tuli miehiä tulvimalla kummastakin puolueesta pyrkien laulukunnan jäseniksi. Muutamat innokkaat agitaattorit haalivat oman puolueensa joukosta ylioppilaita, keitä hyvänsä, kellä vain hiukankin oli laulunääntä, joukon jatkoksi ja puolueen vahvistukseksi. Sellaisista kirkujista tietysti oli haittaa laululle, ja asetettiin erityinen tutkijalautakunta tarkastamaan, kuka oli kelvollinen laulajain joukkoon otettavaksi. Tutkijalautakunta menetteli puolueellisesti julistaen suomenkielisistä laulajista suuren joukon kykenemättömiksi laulamaan ja väittäen, että he olivat pyrkineet laulukuntaan jäseniksi laulukunnan tarkoitukselle vieraista syistä, jonka tähden heitä ei voitu hyväksyä laulukuntaan. Siitä tietysti taas syntyi uusia riitoja ja rettelöitä.

Pari kuukautta kului kevätlukukaudella v. 1881, ilman että laulajat ollenkaan yrittivät harjoitella lauluja, vaan he riitelivät keskenään laulunjohtajan ollessa puheenjohtajana. Kun sitten herra Holmberg oli laulunjohtajan toimesta eronnut, niin jäivät laulajat riitelemään yksin. Se kyllä kävi päinsä. Ja niin tasaväkiset olivat puolueet laulajain kesken, ettei ratkaisevaa voittoa ollut isoon aikaan kummallakaan puolella.

Pääasiallisena riitakysymyksenä oli ylioppilaskunnan päätös, joka koski laulukunnan vuotuista rahakannatusta. Suomenmieliset laulajat hyväksyivät kokonansa ylioppilaskunnan päätöksen, mutta ruotsinmieliset sitä vastustivat. Niin kauan oli tuota kiistaa jatkunut, että jokainen jo ennestään tunsi toisensa, oliko hän vastustaja vai saman puolueen mies. Ylimalkaista rähinää ja suurella äänellä toisensa voittamista ei sallittu, vaan laulunjohtajan puutteessa valittiin puheenjohtaja järjestystä valvomaan noissa riitakokouksissa.

Eräässä sellaisessa kokouksessa, joka juuri oli alkamaisillaan, pyysin puheenvuoroa tehdäkseni esityksen, ja sanoin: »Hyvät herrat, olemme niin monta kertaa jo väitelleet, tulematta mihinkään lopputulokseen, että nämä väittelyt rupeavat ikävystyttämään. Nyt ehdotan, että, ennenkuin jatkamme kinastelua, tänä iltana ensin laulaisimme ja riitelisimme sen jälkeen, jos haluttaa. Pitäisihän meidän laulaa ainakin kaksi laulua, nimittäin: 'Lippusemme kohouupi' ja 'Bröder o slutom förbund'.» Iloisella naurulla hyväksyttiin ehdotus. Ehdottamani laulut laulettiin, jonka jälkeen ryhdyttiin valitsemaan puheenjohtajaa tämän illan kinastelua ohjaamaan. Niin tasaväkiset olivat silläkin kerralla puolueet laulajain kesken, että, kun suomenmieliset ehdottivat minua puhetta johtamaan ja ruotsinmieliset uusmaalaista Hjalmar Neiglickiä, niin äänet puheenjohtajan vaalissa menivät tasan, mutta arpa lankesi Neiglickin puolelle.