Part 6

»Se riippuu siitä, kuinka tarkasti äänten keräys on järjestetty», vastasi toinen, joka kuitenkin oli ihan umpimähkään ennustellut tehdäksensä kiusaa vastapuolueen miehelle.

Joka vuosi uusiutunut agitatsiooni tuotti agitaattoreille kokemusta ja taitoa käyttää hyväksensä uusia keinoja.

Ylioppilaskunnan sääntöjen mukaan ei ylioppilas saanut oleskella Helsingissä pitempää aikaa, jollei maksanut lukukausimaksuansa kuraattorille. Jos hän päiväksi tai pariksi pistäytyi Helsingissä ja sillä ajalla suoritti jonkun tutkinnon yksityisaineessa tai otti osaa yleiseen ylioppilaskokoukseen, oli hän velvollinen maksamaan puolen lukukausimaksusta. Tämä sääntö teki vaikeaksi ja kalliiksi äänien hankkimisen kutsumalla vaalitilaisuuksiin maaseudulta lisävoimia.

Osakuntien yksityiset kassat olivat yleensä vähävaraiset. Poikkeuksen teki uusmaalainen osakunta, jolle rikas kauppias Kiseleff oli lahjoittanut 100 000 markkaa sivistystarkoituksia varten. Hyvin vapaamielisesti uusmaalaiset tulkitsivat, mikä oli sivistystarkoitukseksi luettava. Siihen saattoi joskus kuulua agitatsioonitarkoituksetkin. Kun siis ylioppilasluettelosta tarkoin yksitellen laskettiin, montako ääntä oli mahdollista saada omalle puolueelle läsnäolevilta ylioppilailta, ja huomattiin tappio mahdolliseksi tahi varmaksi, niin ruvettiin käyttämään rahaa puolueen hyväksi. Kutsuttiin pitkienkin matkojen takaa oman puolueen jäseniä käymään Helsingissä ylioppilaskunnan vaalikokouksessa. Puoluekassasta maksettiin matkakustannukset, rautatiepiletti ja puoli lukukausimaksua miehelle, joka tuli itse äänestämään, sillä maaseudulta lähetetty valtakirja ei ollut pätevä, ellei sen antaja ollut käynyt Helsingissä ja suorittanut ainakin puolta lukukausimaksua. Kun sillä tavoin koottiin äänestäjiä Turusta ja Porista tai Viipurista asti sekä lyhyemmiltä matkoilta, niin puoluekassan menot olivat tuntuvat, ja jokaisen äänestäjän ääni tuli melkoisen kalliiksi. Ruotsalainen puolue oli ponnistanut viimeisetkin voimansa ja käyttänyt kaikki keinonsa säilyttääkseen ylivaltansa ylioppilaskunnassa.

Mielet olivat niin jännittyneet, että kerrankin, samoinkuin usein aikaisemmin, iltamyöhään jatkunut äänien yhteenlaskeminen ehdottomasti piti vielä saada selville, ennenkuin levolle mentiin. Suullinen äänestys oli ohitse, mutta annetut valtakirjat eivät vielä olleet tarkastetut, ja vaalilautakunnan tehtävä oli tarkoin punnita, oliko virheellisyyksiä tehty, niin että sen nojalla jommallakummalla puolella voitaisiin muutamia ääniä hyljätä.

Sillä välin kuin vaalilautakunta mitä huolellisimmin punnitsi noita monia valtakirjoja ja annettuja äänestyslippuja, saadakseen selville, oliko jokainen niistä laillisesti todistettu, eikö kenelläkään ollut useampia valtakirjoja kuin oli sallittu j. n. e., vetäytyi suuri äänestäjäin joukko ravintolan puolelle nauttimaan mikä mitäkin virvokkeita, kun suu alkoi kuivua paljosta puhumisesta ja innostuksen kuumeesta.

Aamupuolella yötä kello 2 puheenjohtajan kello kutsui raskaan velvollisuutensa täyttäneet äänestäjät kuulemaan vaalitulosta. Suomalainen puolue oli voittanut usealla kymmenellä äänellä. Vaalilautakunnassa oli ollut miehiä molemmista puolueista pitämässä silmällä toisiansa, ettei voitaisi harjoittaa vääryyttä. Niin uskomattomalta kuin kuuluikin, olivat suomalaiset saavuttaneet enemmistön kaikista ruotsikkojen äärimmäisistä ponnistuksista huolimatta, ja vieläpä niin varman ja lopullisen enemmistön, että se oli ratkaiseva iäksi päiväksi. Ruotsalaisella puolueella ei ollut toiveita enää milloinkaan vastaisuudessa saada enemmistöä, jollei joskus satunnaisesti, väliaikaisesti, jonkun kepposen avulla. Ainoa toivo ruotsalaisen puolueen voitosta riippui siitä, olisiko suomalainen puolue voitonvarmuudessaan niin välinpitämätön, että ruotsalaiset salakähmäisellä äkkirynnäköllä pääsisivät yllätyksellä voitolle. Mutta eihän sellaisesta voitosta sovi iloita!

Oli sääli nähdä sitä katkeruutta, mikä valtasi ruotsikkojen mielet. Hekin olivat taistelleet aatteen puolesta, jota he olivat pitäneet oikeana. He luulivat suojelevansa länsimaista, skandinaavialaista sivistystä, sillä heidän sanomalehtensä ja puolueensa pääjohtajat olivat jo vuosikausia sitä saarnanneet. Yhtä intohimoisesti olivat suomenmieliset odottaneet voittoa vaalitilaisuudessa ja kun voiton kallistuminen heidän puolellensa alkoi näkyä yhä selvemmin, niin vanhemmat suomenmieliset toverit kehoittivat nuorempia kohtelemaan maltillisesti ruotsinmielisiä kiistakumppaneitaan, etteivät nämä pääsisi moittimaan suomalaisia raakuudesta ja epähienosta käytöksestä.

Tarpeen sellainen varoitus olikin, sillä suomenmielisten seuraan pian tunkeutui sama vanha maisteri ja siviili-insinööri, joka ennenkin oli usein esiintynyt riidanrakentajana. Erään vakavan länsisuomalaisen kimppuun hän hyökkäsi rumilla haukkumasanoilla ja kävi käsiksi uhaten ajaa ulos. Mutta länsisuomalainen oli häntä väkevämpi ja passitti hänet itsensä oven ulkopuolelle, jonne hän jäikin.

Niin intohimoisina aikoina kuin kielitaistelun vallitessa oli kuitenkin vaikea odottaa nuorilta ylioppilailta malttia ja tyyntä mieltä, varsinkin kun moni heistä oli saanut kärsiä monet solvaukset aivan syyttömästi.

Ne ruotsalaisen puolueen miehet, jotka tyynemmin harkitsivat kielitaistelun vaiheita ja totesivat, ettei velttous heidän puoleltaan suinkaan ollut syynä tappioon, koettivat saada selville syyt, miksi suomalaisuus oli päässyt ylioppilaskunnassa voitolle. He tulivat siihen johtopäätökseen, että ruotsalaisuuden tappion alkuna olivat monet suomenkieliset koulut ja niiden vaikutus kasvavaan nuorisoon. Kouluista fennomaaneja työntyi esille kuin kesällä hyttysiä.

Suomalaisuuden leviäminen ylioppilaskunnan keskuudessa ennusti saman ilmiön toistumista virkamiesluokassa ja ehkäpä valtiollisen elämän muillakin aloilla. Se ennusti tuhoa sille ylimysmieliselle osalle Suomen kansaa, joka piti sille itselleen ja sen perillisille kuuluvana monopolina kaikki parempipalkkaiset virkapaikat ja johtavan aseman maassa. Suomalaisen Nuijan ja K. P. T. -seuran työn tulokset ylioppilaskunnan keskuudessa oli ruotsikkojen omien tappioiden kautta tultu tuntemaan. Nämä tulokset olivat olleet niin yllättävät, että seurojen toiminta kelpasi esimerkkinä noudatettavaksi.

Avoimesti ja rehellisesti oli Suomalainen Nuija toiminut valmistaessaan sääntönsä ja järjestäessään koko työohjelmansa. Siihen kuului sivistyksessä takapajulle jääneen suomenkielisen työkansan valistaminen esitelmillä sekä suomalaisuuden aatteen tunnetuksitekeminen ylioppilastoverien keskuudessa. Olihan se ikäänkuin Kansanvalistusseuran käytännöllinen haaraosasto, joka kirjallisuuden levittämisellä ja kirjastojen perustamisella koettaa kylvää Suomen kansan riveihin tietoa ja tietoisuutta. K. P. T. -seura ei hankkinut vahvistusta säännöillensä — jos sellaisia sääntöjä lienee ollutkaan — eikä sen seuran toimintasuunta paljoa poikennut Suomalaisen Nuijan työohjelmasta. Olihan K. P. T. vain kiivaampi vaatimuksissaan ja maltittomampi menettelytavoissaan.

Ruotsinmielinen puolue koetti seurata fennomaanien esimerkkiä. Pohjanmaan rannikoilla ja muilla syrjäisillä seuduilla, jossa ruotsia puhuva talonpoikaisväestö oli ilmeisesti tietämätöntä ja takapajulle jäänyttä, ryhdyttiin perustamaan lukutupia ja lainakirjastoja. Mutta mielipahaksensa puuhaajat saivat asianomaisten talonpoikain puolelta kokea välinpitämättömyyttä ja halveksivia vastauksia. Eräskin lukusalin ja kirjaston puuhaaja sai kuulla arvostelun:

»Int blir man sali' me hä.» (Ei sillä autuutta saavu-teta.)

Välinpitämättömyyttä sivistysharrastuksia kohtaan kuuli valitettavan monella taholla. Mutta sillon lankesi yllytyssana hedelmälliseen maaperään, kun ruotsinkielistä rahvasta ärsytettiin vihaan suomenkielistä vastaan.

Ruotsinmielisten ylioppilaiden yhdistyksen nimenä oli X. Y. Z.

Niin vähän tietoa siitä seurasta annettiin sen ulkopuolella oleville, ettei monella ollut aavistustakaan seuran toimihenkilöistä. Vaikka minä olin monta vuotta ylioppilaskunnan pöytäkirjurina sen yleisissä kokouksissa ja ajoittain pöytäkirjurina hoitokomiteankin kokouksissa, niin en koskaan tullut tietämään, kuka oli X. Y. Z. -yhdistyksen puheenjohtaja, kuka sen sihteeri, ja pidettiinkö siinä yhdistyksessä pöytäkirjaa päätöksistä vai ei. En myöskään saanut kuulla, oliko yksikään yhdistys tai osakunta saanut mitään kirjelmää, pöytäkirjan otetta tai muuta asiakirjaa koskaan vastaanottaa X. Y. Z. -yhdistykseltä. Sellainen yhdistys kuitenkin oli olemassa, sillä usein siitä kuultiin puhuttavan, mutta sen toiminta verhoutui salaperäisyyteen. Yleisesti tunnettu asia myös oli, että X. Y. Z. oli ruotsinmielisten yhteinen kokousseura, jossa he edeltäkäsin suunnittelivat tekojansa koettaessaan milloin vastustaa suomenmielisiä, milloin taas tuottaa heille häväistystä.

Mutta hedelmistä henki tunnettiin. Kiukkua suomenkieltä ja suomenkielistä väestöä vastaan lietsottiin yhä suurempaan liekkiin. Runebergin, Franzénin ja Topeliuksen ajatussuunta oli siten laajemmissakin piireissä hyljätty, vaikka nimeksi Runebergia jumaloitiin, ja vallalle oli päässyt X. Y. Z. -yhdistyksen mieliala, joka vielä kauan myöhemminkin eli voimakkaana Helsingin ja muidenkin seutujen ruotsikoissa. Kun pääkaupungissa pidettiin Kansanvalistusseuran nimessä umpiruotsalainen laulujuhla, oli juhlakentällä tuhansiin nouseva juhlayleisö, joka suurella riemulla kuunteli ja käsientaputuksella tervehti sille julkeasti lausuttua runoa:

»Jag önskar jag vore en jätte stor med blixtrande bila i hand; och att hvarje tschud, som i Finland bor, skulle bindas i bojor och band och läggas på sträckbänk och piskas med spö till dess att han sist skulle döden dö för bilan i jättens hand.»

Suomeksi: »Minä toivoisin olevani suuri jättiläinen, jolla on kädessään välkkyvä piilukirves, ja että jokainen Suomessa asuva suomalainen kytkettäisiin kahleisiin ja köysiin, pantaisiin kidutuspenkille ja häntä piiskattaisiin raipoilla, kunnes hän viimein kuolisi jättiläisen piilukirveen iskusta.»

Se runo jo kilpailee menestyksellä Sarvelan runon kanssa. Eroa on vain siinä, että Sarvelan sanat herättivät suomalaisissa piireissä yleistä paheksumista.

Sitä sukupolvea, joka oli lähtenyt suomenkieltä käyttävistä kodeista ja suomenkielisen koulusivistyksen saatuansa ensimmäisenä tuli yliopistoon hakemaan lisätietoja ja käytti äidinkieltänsä, solvattiin kielensä tähden niin usein ja niin katkerasti sekä aiheettomasti, että loukkaukset ovat pysyneet muistissa vuosikymmenien aikana. Heidän parhaita, isänmaan hyötyä ja parasta edistystä tarkoittavia periaatteitaan ja ihanteitaan ivattiin ja häväistiin. Onko ihme, jos mieli vieläkin katkeroituu sitä muistellessa? Ja jos nykyisen ja ehkä vielä enemmän tulevien miespolvien joukossa olisi henkilöitä, jotka paheksuvat, että olen pannut paperille muistiin menneiden aikojen varjopuolia, niin tahdon puolustuksekseni mainita, että nämä kertomukset ovat pidettävät kulttuurikuvauksina, joista voi käsittää, minkätähden vanhat fennomaanit usein ovat katkeroita.

KUN SUOMALAISESSA NUIJASSA PUHUTTIIN RUOTSIA

Uusmaalaisessa osakunnassa oli eräs _Emil Sourander_ niminen, eteväksi matemaatikoksi tunnettu maisteri, (myöhemmin tohtori), joka kilpapalkintoa saadakseen kirjoitti tieteellisen esityksen jostakin omasta valitsemastansa aineesta. Hänen kirjoituksensa joutui silloisen matematiikan professorin Mittag-Lefflerin arvosteltavaksi. Mutta Mittag-Leffler muisteli lukeneensa esityksen samasta aineesta, josta Sourander kirjoitti, ja väitti Souranderin kirjoitusta plagiaatiksi, jopa suorastaan kopioksi toisen henkilön tekemästä teoksesta. Sellainen syytös oli Souranderin kunniaa loukkaava, ja hän väitti professori Mittag-Lefflerin puhetta perättömäksi. Samalla Sourander vaati professoria joko todistamaan puheensa näyttämällä muillekin sen teoksen, mistä hänen (Souranderin) kirjoituksensa muka oli lainattu tahi peruuttamaan syytöksensä kirjallisesta näpistelystä. Professori väitti kivenkovaan lukeneensa jo ennen saman esityksen, mistä Sourander oli laatinut palkintokirjoituksensa, mutta ei muistanut, mistä kirjasta eikä voinut todistaa Souranderia vastaan tekemäänsä syytöstä. Sourander suuttui asiasta niin ankarasti, että hän, niin ruotsinmielinen kuin olikin, kiukustui sydämen pohjasta sekä Mittag-Lefflerille että hänen svekomaanisille puoluelaisillensa, hylkäsi koko ruotsikkojen puolueen ja liittyi suutuksissaan Suomalaiseen Nuijaan.

Sattui sitten kerran niin, että Suomalaisessa Nuijassa otettiin keskustelunalaiseksi eräs asia, joka koski kielikysymystä ja puolueiden välistä taistelua, ja siinä kysymyksessä halusi myös Sourander lausua mielipiteensä. Mutta kun hänen suomenkielen taitonsa oli heikko, niin hän pyysi saada lausua ajatuksensa ruotsiksi. Nuijan jäsenet vakuuttivat kaikki ymmärtävänsä ruotsia ja Souranderia kehoitettiin puhumaan ruotsiksi. Hänellä olikin paljon sanottavaa. Sattui kuitenkin niin, että hänen puhuessaan tuli kokoukseen eräs Nuijan jäsen, joka oli kotoisin Pohjanmaan ruotsalaiselta seudulta. Tämä heti Souranderin jälkeen pyysi puheenvuoroa äänekkäästi lausuen:

»Herr ordförande!»

Puheenjohtaja vastasi:

»Adolf Nordmanilla on puheenvuoro.»

»Jag ville bara fråga, vem, tusan, har givit lov att vid Suomalainen Nuijas möte tala svenska?»

Yleinen naurunrähäkkä säesti tätä muistutusta, joka näytti niin luonnolliselta, kun tavallisesti näissä kokouksissa ei kuultu ruotsin sanaakaan.

ERÄS KÄYNTI J. W. SNELLMANIN KODISSA

Ylioppilaitten keskuudessa oli vuosien kuluessa ollut tapana erityisinä merkkipäivinä käydä tervehtimässä niitä miehiä, joiden toiminta jollakin tavoin heitä innosti tai joille he muuten tahtoivat osoittaa kunnioitustansa. Niin kauan kuin Fredrik Cygnæus oli elossa, käytiin häntä joka vuosi tervehtimässä hänen syntymäpäivänään ja samoin tervehdittiin vuosittain Elias Lönnrotia, niin kauan kuin tämä asui Helsingissä. Vielä sittenkin, kun hän jo oli muuttanut asumaan Sammattiin, lähettivät muutamat innostuneet ylioppilaat hänelle onnittelusähkösanoman Eliaksenpäivänä. Sammattia lähinnä olevalta asemalta tuo sähkösanoma lähetettiin pikalähetin mukana ja tuotiin perille kello neljän aikaan aamuyöstä. Vanhus herätettiin parhaasta unestaan, kotiväki kun luuli sähkösanomaa hyvinkin tärkeäksi ja kiireelliseksi. Ukko Lönnrot oli helsinkiläisten keltanokkain ihailutervehdyksen saatuaan virkkanut:

»Se nyt on merkillistä, ettei täällä kaukana maansydämessäkään saa rauhaa mokomilta ihailijoilta. Parhaasta levostani herättivät minut ja vielä lisäksi sain siitä maksaa 6 markkaa.»

Helsingissä sai myös J. W. Snellman vuosittain vastaanottaa kunniatervehdyksiä ylioppilaitten puolelta. Vilhelminpäivänä oli tullut tavaksi käydä häntä tervehtimässä, sillä hän oli koko ikänsä niin hyvissä voimissa, että aina kun hänen luoksensa tuli ylioppilaskunta laulukuntineen, hän piti puheen vieraille. Pikakirjoittajat tavallisesti panivat jokaisen sanan paperille, ja puhe luettiin seuraavana päivänä pääkaupungin sanomalehdissä. Hänen puheensa olivatkin aina sellaisia, ettei niin puhu ken hyvänsä; niissä oli aina monta uutta neuvoa ja isällistä varoitusta, joskus moitettakin opiksi ylioppilaille. Useimmiten hän puhui ruotsiksi, sillä sitä kieltä hän parhaiten käytti. Mutta elämänsä viimeisenä vuonna 1881 hän puhui tervehtimään tulleille ylioppilaille suomeksi, ja siitä oltiin iloisia!

Noin kello 10 tai 11 vaiheilla e. p. p. kokoontui etupäässä suomenmielisten ylioppilaitten taaja parvi hänen paraatirappujensa eteen. Sinä vuonna oli kevät niin varhainen, että kaduilla virtasi lokavesi ja senaattorin talon pihalla oli paljon lumesta sulaneita lätäköitä. Snellman oli sentähden odottaessaan tervehdystä panettanut lautoja yli puolen pihamaata, ettei tarvinnut seisoa vedessä. Pian sen jälkeen kun laulukunta ja muu joukko olivat saapuneet portaiden eteen, ilmestyi senaattori portaille kuuntelemaan laulua, kiitti kunnianosoituksesta ja piti puheensa. Väräjävällä, matalalla bassoäänellä, silloin tällöin tavoitellen sanojansa ikäänkuin änkyttävä, hän puheli, mutta ääni kuului selvästi, ja tarkasti sitä kuunneltiin. Lopuksi hän valitti, että hänen asuntonsa oli niin pieni, ettei hän voinut kutsua kaikkia sisään, kunnianosoitukseen kun otti osaa niin suuri väenpaljous, että piha oli aivan täynnä. Mutta »herroja laulajia» hän pyysi astumaan sisälle ottamaan kupin kahvia.

Arvellen soveliaammaksi olla menemättä sisälle, kun monella ei ollut kalosseja jalassa, yrittivät laulajat laulettuaan vielä pari laulua lähteä tiehensä, mutta J. W. Snellman ei jättänyt kutsuansa uudistamatta ja hän oli tottunut vaatimaan kuuliaisuutta. Muuan hänen aikaisemmin lausumansa lause: »Vet hut, fan, jag får väl åt en ung magister säga, vad jag vill», osoittaa kyllä, ettei ukon puheita ja sanoja hevin voitu jättää ottamatta huomioon. Niinpä lähti 50—60 ylioppilasta kapuamaan korkeita portaita eteiseen senaattorin jäljessä. Salissa oli järjestetty tuoleja, niin paljon kuin huoneeseen mahtui, pitkin seiniä ja vielä toinen rivi seinästä vähän ulommaksi.

»Nå, välkomna, mina herrar», tervehti senaattori meitä kehoittaen painamaan puuta, mikäli tilaa oli. Hän puhui vuoroin suomea, vuoroin ruotsia ja lasketteli leikkipuheita ja kohteliaisuuksia. Mutta väliin kohteli hän vieraitaan jotenkin isällisestikin. Eräs hämäläinen, F. O. Manninen, istahti senaattorin kehoituksesta, vaan sattui valitsemaan uunin läheisyydessä olevan tuolin, jonka takana nurkan perällä oli vielä toinen tuoli, ja kun senaattori sen huomasi, murahti hän: »Är icke det nu fan, att det skall finnas dem, som vilja sitta på två stolar! Ser inte herrn, att der finnes ännu en stol, som ingen kan sitta på, när ni är i vägen? Stig opp derifrån nu då!»

Punastuen korvia myöten asettui Manninen viimeiseen nurkkaan, ja muutamia kumppaneita tuli hänen pulaansa helpottamaan asettuen istumaan niin, että he ikäänkuin ahdistivat hänet nurkan pohjukkaan.

Ennenkuin luvattua kahvia oli vielä tarjottu, osoitti senaattori keskilattialla olevaa pöytää, jolla seisoi iso punssimalja ja virkkoi sitten:

»Se, den här rackarn ska vi försöka tömma tillsammans; mutta — minä olen viime aikoina niin vähän voinut maistaa punssia, sillä minua on vaivannut hengenahdistus. On minulla siihen hyvä keino, kun aina pidän varalla väkevää kahvia: tuossa uuninkulmalla on minulla aina yölläkin väkevää kahvia lämpöisenä rohtona. Se, damerna skulle bestämt anse min andtäppa för en intressant sjukdom för att för den skull få dricka kaffe!»

Pian kajahti taas laulu sisällä. Senaattori kuunteli kehuen ja suvaitsi esityttää itselleen muutamia parhaimpia laulajia. Huomattuaan, että ylioppilaat katselivat taideteoksia, jotka salia kaunistivat, tuli hän ystävällisesti puhelemaan selittäen, että hänen entiset oppilaansa, jotka ennen olivat kuunnelleet hänen luentojaan filosofiassa, olivat lahjoittaneet muistoksi kipsiset filosofien kuvat, jotka seisoivat salin seinällä, ikkunain vieressä ja esittivät toinen Hegeliä, toinen Immanuel Kantia. — »Se, Hegel han är en ståtlig karl, men Kant, der i andra vrån, han är bra ful, icke sant?»

Tietysti myönnettiin niin olevan. Juotiin kahvia ja punssia, katseltiin sitä nimipäivälahjaa, jonka vanhus oli saanut, nimittäin vanhimman poikansa ja tämän puolison valokuvat kaksoiskehyksessä, jota lahjaa hän näytteli ja veipä arvaamatta muutamia toiseen huoneeseenkin katsomaan, oliko hänen miniänsä valokuva onnistunut.

Näin oli pian tunti kulunut ja laulajain mukana sisälle tullut maisteri Lauri Kivekäs, joka oli tunnettu hyvänä puhujana, piti senaattorille ylioppilaitten puolesta onnentoivotuspuheen sanoen, etteivät läsnäolevat ylioppilaat tule koskaan unhoittamaan sitä kunniaa, että he ovat saaneet käydä J. W. Snellmanin kodissa hänen itsensä kutsumina vieraina. Rakkaana se muisto onkin pysynyt jokaisen mielessä, joka silloin siellä oli.

Kun keskipäivän aika lähestyi, alkoi saapua onnentoivottajina kaupungin vanhempia herroja, etupäässä Snellmanin entisiä oppilaita. Ystävällisenä isäntänä hän otti heidät vastaan, lausui heidät tervetulleiksi ja viittasi istumaan kunkin määrätylle paikalle. Niin tarkka hän oli siitä, että kaiken piti tapahtua juuri hänen tahtonsa mukaan, että, kun hän kehoitti erästä professoria istumaan sohvaan ja tämä istahti sohvan toiseen päähän, jossa sohvan vieterit paljosta istumisesta olivat painuneet kuopalle, hän heti murahti: »Nå, varför skall du just sitta der du ser, att soffans resårer givit vika? Stig upp och sätt dig här i andra ändan av soffan.»

Meitä ylioppilaita vähän ihmetytti tuollainen mielestämme turha mestaroiminen, millä hän kohteli jo vanhaa professoria, vaikka kohta tämä olikin hänen entinen oppilaansa. Kun eräs toinen vanha herra oli yrittänyt istua tuolille, vaikka senaattori oli viitannut nojatuoliin, niin hän komennettiin nousemaan ja istumaan juuri nojatuoliin, »men akta nalles klor!» virkkoi senaattori. Nojatuolin alle oli näet lattialle levitetty karhuntalja, jonka käpälät olivat tuolin jalkojen alla, ja senvuoksi senaattori varoitti tuolia siirtämästä, etteivät karhun kynnet loukkaantuisi.

»No, johan täällä nyt on pian kaikki Helsingissä asuvat entiset oppilaani», arveli senaattori, »ja tuossa tulee Krohn. No, tervetuloa! Mutta missä on Perander?»

Tulija tiesi ilmoittaa, että professori Perander kyllä tulisi vähän myöhemmin, sillä he olivat tavanneet toisensa kadulla, mutta Perander oli sanonut käyvänsä ensin toimittamassa jonkin kiireellisen asian. Se seikka ei kuitenkaan Snellmania tyydyttänyt, sillä hän tahtoi saada kaikki entiset oppilaansa yht'aikaa luokseen, ja niin täytyi professori Krohnin kääntyä takaisin hakemaan kaupungilta Peranderia. Vähän ajan kuluttua he tulivatkin yhdessä ja sitten oli Snellman tyytyväinen kaikkeen muuhun paitsi siihen, että »de där studentstövlarne ha nedsmutsat tamburgolvet.» Ei ukko sitä mutinaa pitänyt ylioppilaille itselleen, mutta jäljelle jääneiden vierasten kautta saatiin kuitenkin tietää hänen nyreät muistutuksensa lattian likaamisesta, jota juuri olimme peljänneetkin, ennenkuin rohkenimme hänen uutteria kehoituksiansa totella.

Kunniatervehdykselle saapuneet ylioppilaat lähtivät pois kiitollisina, että olivat saaneet edes kerran vierailla suuren Johan Wilhelm Snellmanin kodissa. Tämä tilaisuus olikin heille viimeinen, sillä, vaikka Snellman silloin vielä oli hyvissä voimissa ja samana keväänä vuorostaan tuli vieraaksi ylioppilaskunnan toimeenpanemaan juhlaan 12. toukokuuta, ja juhlassa, 75. syntymäpäivänänsä, piti seisoallaan pari tuntia kestäneen esitelmän oman elämänsä tärkeimmistä vaiheista, katkaisi kuolon viikate jo samana kesänä hänen elämänlankansa, ja hän muutti pois elävien joukosta. Hän oli eläessään kerran lausunut moitteen ylioppilaskuntaa vastaan siitä, ettei se ollut muistanut huhtikuun 1. päivänä käydä Fredrik Cygnæuksen haudalla vainajan muistoa kunnioittamassa. Snellman arveli, että ylioppilaat hänen itsensä kuoltua hänellekin kenties tekisivät samoin, mutta niin rakkaassa muistossa on Snellman pysynyt ja niin suurta kunnioitusta hän vielä kuoltuansakin nauttii, etten luule Vilhelminpäivän unhoittuvan keltään suomenmieliseltä ylioppilaalta niin, ettei hän Helsingissä ollessaan kävisi kumppanien kanssa kunnioitustaan osoittamassa tämän isänmaan suuren pojan haudalla.

Valtiomiehenä ja tiedemiehenä oli Snellman jo vuosikymmeniä takaperin saavuttanut niin suuren maineen, etteivät ruotsinkiihkoisetkaan voineet sitä vastaan väittää. Vasta hänen kuoltuansa pahimmat intoilijat yrittivät hänen muistoansa häväistä kieltäytymällä ottamasta ylioppilaskunnan lippua mukaan tervehdysmatkalla J. W. Snellmanin haudalle.

Juhana Wilhelm Snellmanin suunnitelman mukaan Aleksanteri II antoi järjestää rahaolot Suomessa niin, että Suomi sai itsenäisen rahalaitoksen. Siitä oli hyötyä koko maalle, kaikille Suomen asukkaille, puhuivatpa mitä kieltä hyvänsä. Siitäkin asiasta puheli senaattori syntymäpäiväjuhlassansa kertoen yksityiskohtaisesti keskusteluistaan hallitsijan kanssa. Vaikka Snellmanin osanotto Suomen hallitukseen oli lyhyt, niin oli se jättänyt jälkeensä kauan tuntuvan, koko Suomen maalle hyödyllisen vaikutuksen. Sitä eivät ruotsinkiihkoisetkaan tahtoneet kieltää. Vilhelminpäivinä olivat ruotsinmielisetkin mukana Snellmanille kunnioitustaan osottamassa. Vasta sitten kun hän huomattavassa kirjoituksessaan liberaalisen puolueen ohjelmasta sekä järkisyillä että ivalla oli osoittanut, miten nurinkurinen ja mitätön ruotsikkojen ohjelma oli, kääntyi näiden ärtymys julkisena vihamielisyytenä häntä vastaan.

Niiden kansalaisten mielessä, jotka eivät saaneet koskaan nähdä J. W. Snellmania, hän kuitenkin pysyy korkeasti kunnioitettuna jättiläisneronsa loisteessa; mutta ne, joille onni oli suonut nähdä ja kuulla häntä läheltä, säilyttävät hänestä, huolimatta kaikista inhimillisistä ulkokuoren karkeuksista, lämpimän ja rakkaan muiston. Sellaisen muiston jätti myös se käynti, josta tässä olen koettanut kertoa.

PITKÄLLINEN SANTARMIRETTELÖ HELSINGISSÄ

Kauan oli Helsingin yleisö tullut toimeen kahdella kirjakaupalla. J. Chr. Frenckellin ja Pojan kirjakauppa oli oston kautta siirtynyt G. W. Edlundille, joka viimein muutti kirjakaupan nimenkin omalle nimellensä, ja K. E. Holmin kirjakauppa muutettiin Vaseniuksen kirjakaupaksi. Kun suomenkielinen kirjallisuus alkoi lisääntyä, perustettiin suomenkielinen kirjakauppa Aleksanterinkadun taloon N:o 11. Helsingin kolmas kirjakauppias, hra G. A. Wickström, myi etupäässä suomenkielistä, mutta hän hankki myöskin ulkomaista, varsinkin Ruotsissa ilmestynyttä, kirjallisuutta. Hänen kirjakauppansa, joka myöhemmin oston kautta siirtyi toisille omistajille ja nimitettiin Akateemiseksi kirjakaupaksi, perustettiin vuoden 1880 vaiheilla, en muista tarkemmin minä vuonna.

Suomessa oli hyvä menekki niillä pirteästi kirjoitetuilla humoristisilla kirjoilla, joita kirjoitteli eräs ruotsalainen Hedenstjerna, joka paremmin tunnetaan kirjailijanimellään Sigurd. Hän kirjoitti enimmäkseen Smålands-Posten-nimiseen sanomalehteen lyhykäisiä tarinoita, jotka hän myöhemmin keräsi kokoon isommaksi kokoelmaksi ja antoi niille nimeksi _»Kaleidoskop»_. Noissa tarinoissaan Sigurd usein pisteliäästi ivasi etupäässä Ruotsin oloja, mutta sittenkin tämä novellikokoelma oli Suomessa hyvin halukkaasti ostettu kirja.

Sattuipa sitten eräänä vuonna, että Sigurd oli kirjoittanut eräästä asiasta, jonka vuoksi painohallitus Suomessa kielsi »Kaleidoskopin» viimeksi ilmestyneen uusimman vihkon myymisen.

Keisari Aleksanteri III oli ottanut tavaksi matkustella joka kesä Suomen saaristossa ja siellä hän poikkesi milloin mihinkin. Hän kävi Kymijoen suulla onkimassa jonkun lohen. Suomen valtio rakennutti hänelle huvilan Langinkosken rannalle, tulevien onkimatkojen varalle ja Suomen naiset sisustivat huvilan niin kauniilla suomalaisilla käsitöillä, ryijyillä, lattiamatoilla, akkunaverhoilla y. m. kuin suinkin osasivat. Keisari perheinensä näytti olevan siitä huomaavaisuudesta hyvillään ja kävi Langinkoskella myöhemminkin. Hän viipyi saaristomatkoillaan muissakin paikoissa usein niin kauan, että Suomen asukkailla oli aikaa toimittaa keisarilliselle perheelle kukkasia ja esittää laulutervehdyksiä. Keisari pistäytyi m. m. Daalin-tehtaalla katselemassa siellä käynnissä olevaa työtä, hän käväisi Naantalin pikkukaupungissa ja samoin Ahvenanmaalla. Joka paikassa hänet vastaanotettiin avoimesti osoitetulla rakkaudella. Vaihtelun vuoksi hän aikoi myös käydä Tukholmassa, ja antoi tiedustella, mitä Ruotsin kuninkaallinen perhe ajatteli asiasta.

Ruotsista saapui kohtelias vastaus ja lausuttiin naapurimaan hallitsija tervetulleeksi Ruotsin mantereelle. Keisarin kunniaksi oli Ruotsin hovi suunnitellut tehtäväksi huviretken sisämaahan. Täällä aiottiin panna toimeen jänisjahti. Huviretken ohjelma ilmoitettiin Venäjän hoville.

Mutta Venäjän hoviherrat olivat toista mieltä.

He kielsivät keisaria lähtemästä vierailulle Ruotsiin. He pelkäsivät, että keisarilliseen Venäjän hallitukseen tyytymättömät venäläiset nihilistit, jotka epäluotettavina olivat karkoitetut maanpakoon, tulisivat muukalaisina, tuntemattomina matkailijoina Ruotsiin, sekaantuisivat metsästysretkeen ja murhaisivat keisarin.

Venäjän herroilla ei ollut luottamusta Ruotsin poliisilaitokseen. He epäilivät, että ruotsalaiset poliisit olivat tottumattomat pitämään silmällä nihilistejä ja näiden kavalasti keksimiä juonia. Senvuoksi olisi paras jättää Ruotsiin aiottu huviretki tekemättä. Niin vakuuttavasti he osasivat puhua keisarille, että tämä ilmoitti Ruotsin hoville päättäneensä peruuttaa koko Ruotsinmatkansa sattuneiden esteiden vuoksi.

Mitään vahinkoa siitä tosin ei koitunut kellekään, jollei kenties pettymystä niille, jotka hallitsijoiden kohtauksessa olivat odotelleet saavansa joitakin kunniamerkkejä. Mutta ruotsalaiset olivat nyreällä mielellä, kun ei heidän vieraanvaraisuuttaan vastaanotettukaan. Ja Smålands-Postenin Sigurd teki pilaa tuosta tyhjiin rauenneesta keisarilliskuninkaallisesta jänisjahdista. Hän sepitti tarinan, jonka sisällys oli valaisevinaan Venäjän hallitsijahuoneen heikkoja puolia. Mikään venäläisten ihailija Sigurd ei ollut, se jo näkyi hänen pilkallisesta kertomuksestaan kolmesta kuuluisasta venäläisestä taiteilijasta, joiden nimet hän sommitteli ruotsalaisista sanoista. Hän kertoi Ruotsissa käyneen kaksi venäläistä kuuluisaa taidemaalaria, herrat Smetaduki (Kankaantuhraaja) ja Kludderaski (Töhertäjä) seurassaan maailmankuuluisa venäläinen laulaja Dragafalski (Väärinlaulaja). Kun sitten tarjoutui tilaisuus tehdä ivaa tyhjiin rauenneesta jäniksen metsästyksestä, niin Sigurd kuvaili Romanovin hallitsijahuoneeseen kuuluvien keisarien olleen niin tavattoman itserakkaita, etteivät he koskaan kärsineet edes nähdä vertaistaan tai sellaista henkilöä, jolla oli samat ominaisuudet kuin heillä. Aleksanteri I oli hyvin roteva mies eikä sentähden muka tahtonut nähdä ketään yhtä pitkää miestä, kuin hän itse oli. Saman ominaisuuden Sigurd sanoi olleen myöskin keisari Nikolai I:llä. Keisari Aleksanteri II:a hän sanoi harvinaisen kauniiksi mieheksi, joka ei kärsinyt näkyvissään yhtä komeaa ja vielä vähemmin kauniimpaa miestä, kuin hän itse oli. Mitä silloiseen Venäjän keisariin Aleksanteri III:nteen tuli, Sigurd väitti jänisjahdin peruuttamisen syyksi sen, ettei keisari tahtonut metsästysretkellä nähdä jäniksiä, jotka olivat yhtä suuria pelkureita kuin hän itse.

Ennenkuin »Kaleidoskopin» sisällys tunnettiin, oli Venäjän urkkijoille luultavasti tullut salaisia tietoja siitä. Muuan Stepanoff-niminen Helsingissä asuva santarmiluutnantti kävi Wickströmin kirjakaupassa ostaaksensa Sigurdin »Kaleidoskopin» äsken ilmestyneen vihkon. Kaksi kappaletta tuota vihkoa oli ruotsalainen kustantajaliike lähettänyt näytteeksi, ja Stepanoff sai ostaa niistä toisen, sillä ei vielä tiedetty mitään kirjan vaarallisesta sisällyksestä. Heti kun Stepanoff oli lukenut tuon jänismetsästystä koskevan tarinan, vei hän kirjan painohallitukselle ilmiantaen Wickströmin kirjakaupan majesteettia loukkaavan kirjallisuuden myyntipaikaksi.

Herra Wickström joutui syytteeseen, mutta puolustautui hyvin selittäen, että »Kaleidoskop» on jo monien vuosien kuluessa ilmestynyt kirjasarja, joka tähän asti on ollut laadultaan viaton. Stepanoffin ostama kirja oli ainoa, joka oli myyty, eikä Wickström ollut tiennytkään siinä mitään loukkaavaa olevan. Ja kun kysymyksessä olevaa Kaleidoskopin vihkoa ei sitä ennen oltu kielletty myymästä, niin kirjakauppias vapautettiin syytteestä.

Mutta Stepanoff oli tullut tunnetuksi ilmiantajana. Missä ikänä hän nähtiin kadulla tai ravintolassa tai jossakin muussa julkisessa paikassa, siellä ylioppilaat häntä osoittivat sormella ja selittivät toisillensa, että tuossa on ilmiantaja Stepanoff. Hänen ympärillensä kokoonnuttiin oikein miehissä töllistelemään häntä, niin että hän kaikkialla tunsi olevansa kiusallisen huomion esineenä. Ylenkatsetta häntä kohtaan osoitettiin monella tavalla, muun muassa siten, että suurempi ihmisjoukko esim. ravintolassa ryhmittyi hänen ympärillensä ja lähti liikkeelle ovea kohden. Jokainen oli lähtevinänsä ulos ja käyden Stepanoffia kohti sanoi: »tehkää hyvin ja väistykää!» Kun santarmiluutnantti koetti väistyä, oli kaikkialla ihmisiä, jotka tulivat häneen päin; joka puolelta häntä kehoitettiin väistymään ja antamaan tietä. Sellaista menettelyä jatkettiin aivan kuin »susipeliä» pelattaessa, kunnes saatiin Stepanoff ovensuuhun. Ovi silloin avattiin ja kun hän ahdingossa meni ulos, niin ovi vedettiin kiinni ja jokainen meni istumaan entiselle paikallensa. Ei kukaan lähtenyt ulos eikä ollut aikonutkaan lähteä.

On selvää, miten noloksi Stepanoff tunsi asemansa tuollaisissa tilaisuuksissa, jotka uusiutuivat joka päivä. Pahemmin häntä harmitti kuitenkin ylioppilaitten töllisteleminen ja päästäkseen heistä hän kävi yliopiston rehtorille valittamassa, kuinka ylioppilaat hänen rauhaansa häiritsivät. Valitus oli tehty yleensä kaikkia ylioppilaita vastaan. Ja syy, miksi ylioppilaat noin häntä kohtelivat, oli muka se, että hän oli koettanut suojella Hänen Majesteettinsa Keisarin kunniaa ulkomaalaisilta solvauksilta »Kaleidoskopissa».

Yliopiston rehtorin oli pakko ryhtyä johonkin toimenpiteeseen Stepanoffin rauhoittamiseksi, sillä muutoin sellainen mies kuin Stepanoff helposti voisi ilmiantaa itse rehtorin. Mutta kun kantelu rehtorin luona ei ollut tehty määrättyjä henkilöitä, vaan yleensä kaikkia ylioppilaita vastaan, niin täytyi rehtorinkin menetellä toisin kuin yksityisiä rangaistaessa. Hän kirjoitti kiertokirjeen jokaisen eri osakunnan kuraattorille kehoittaen kuraattoreita pitämään huolta siitä, että kaikille osakunnan jäsenille annetaan tieto rehtorin määräyksestä, etteivät ylioppilaat saa katsella Stepanoffia, koska hän tuntee itsensä häväistyksi siitä, että häntä töllistellään ja sormella osoitellaan.