Part 1

language: Finnish

KULTAINEN LYYRA

Katkelmia naisylioppilaan elämästä

Kirj.

MAILA TALVIO

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1916.

SISÄLLYS:

KULTAINEN LYYRA.

Rannan talossa. Alma materin liepeillä. Tarina Kukasta ja Valkokukasta. Aappiksen premiääri. Kun on kaunis ja rikas. Kotona. Yhteiskoulun merkeissä. Kultainen lyyra. Vapunpäivänä.

RANNAN TALOSSA

Aurinkoisena oli juhlapäivä koittanut yli Helmi Rannan kodin. Suvinen lauantaiaamu säteili ja ilakoi.

Kiirettä kesti Rannan talossa nyt jo sitten alkuviikon. Yöllä tätä odotettua päivää vastaan oli uni sekä kamareissa että luhdeissa ollut lyhyttä kuin lintusten uni tähän aikaan vuotta. Jota korkeammalle päivä nousi, sitä kiireisemmiksi kävivät askeleet aittojen, kellarien, keittiön ja pakarin välillä ja vaistomaisesti alkoivat katseet kääntyä järvelle, mistä laivaa odotettiin, tai kamarin ikkunaan, missä talon ainoa tytär valmisti itseään vastaanottamaan vieraita. Laivan tuloon oli vielä aikaa, eikä heillä, noilla hyvillä vaimoilla, jotka tänään kuten niin monesti ennen olivat auttamassa pitovalmistuksissa Helmin kotona, ollut hänelle mitään erikoista sanottavaa. He tiesivät vain, että juhlat tänään tarkoittivat Helmiä, Helmiä, jonka he olivat nähneet pienenä ja joka nyt oli ylioppilas, ja heistä oli mukavaa omalla äänellään yhtyä niihin ääniin, jotka tällaisena aamuna täyttävät ilman juhlatalon ympärillä.

— Saa nähdä, eivätkö nuo pihlajat puhkeakin tänään! huusivat he Helmin avonaisen ikkunan alla ja menivät niin että hiekka narskui ja heinä löi paljaita nilkkoja vastaan.

— Enkös minä sitä sanonut — riihikalliolla on puu jo valkoisenaan! huusivat he palatessaan, ja taasen narskui hiekka Helmin ikkunan alla ja heinä keittiön portaiden edessä häälyi.

— Kyllä nyt on kaunista, vastasi Helmi sisältä, kuten käki vastaa, kun kuulee toisen käen kukkuvan.

Kaikki tänään todella ikään kuin kukkui kuulaassa kesäaamussa. Käet kukkuivat järven puolelta ja maan puolelta ja ihmisten äänissä oli jonkinlaista kukkuvaa iloa, kun he puhuttelivat toisiaan kesken kiireensä. Olisiko se johtunut siitä, että tämä juhla talonväelle oli niin mieluisa? Koko Ylimaan ylioppilasosakunta tulisi Rannan taloon viettämään kesäjuhlaansa. Sellaista kunniaa ei millekään talolle pitäjässä vielä ollut tapahtunut, eikä lähipitäjässäkään.

Pappa ja mamma tahtoivat tietenkin palkita tytärtään siitä, että hän kunnialla oli tullut ylioppilaaksi, ja mummo, Rannan ylpeä vanhaemäntä, tahtoi toimittaa hänelle herrassulhasen — näin pääteltiin kylällä. Helmi itse puolestaan tiesi vain, että isä ja äiti olivat kutsuneet osakunnan taloon tuottaakseen hänelle iloa, nyt kun hän oli saanut kultaisen lyyransa. Hän olikin iloisena odottanut päivää. Nyt kun se oli koittanut, häntä kuitenkin oudosti pelotti. Tuntui kumman juhlalliselta ja kohtalokkaalta. Mitä tapahtuisi? — joutuisiko hän kihloihin?

Mitä hulluja? Hänen lapsuutensa haaveiluilla ei ollut mitään tekemistä tämän juhlapäivän kanssa. Tuolla naapurissa, apilavainioiden keskellä ne olivat kukkineet. Siellä oli Mustamäki, Heikin talo, komein pitäjässä. Uuden navetan tiiliseinät hehkuivat puukujien lomitse juuri Helmin ikkunaan. Kuinka monet kerrat hän, Helmi, olikaan istunut siinä ja katsellut Mustamäkeen. Hänen ikkunastaan saattoi nähdä, milloin Heikki läksi kotoa, siitä saattoi seurata, missä töissä Mustamäessä milloinkin oltiin. Heikki oli kauan rakastanut Helmiä, jo siitä asti kun he leikkivät yhdessä. Ja pitihän Helmikin Heikistä. Mustamäki tarvitsi emäntää, vanhukset olivat juuri joulun alla kuolleet peräperään. Kotona Rannan talossa ei mitään niin toivottu, kuin että Helmi joutuisi Mustamäkeen. Eemelikään ei enää osannut kohdella sisartaan ystävällisesti paitsi silloin, kun leikillä viittailtiin Mustamäen tulevaan emännyyteen. Mummon vastustus ei tähän asti ollut merkinnyt paljoa. Mutta saisiko Heikki milloinkaan edes sanotuksi Helmille, mikä hänen tarkoituksensa oli? Heikki oli niin arka.

— Katsokaa hyvät ihmiset järvelle, ettei laiva vain tule, se tulee joskus niin aikaisin! kuului äidin ääni taimilavan tienoilta.

— Ei kuulu vielä! vastattiin keittiön portailta.

Mummo tahtoi Helmiä jatkamaan lukujaan, koko ylioppilastutkinto meni muka hukkaan, jollei sittemmin ottanut maisterintutkintoa. Saattoihan se olla niinkin. Kukaties hän syksyllä lähtisi Helsinkiin.

— Martta näkyy jo tulevan laivarantaan! kuului taasen ulkoa.

No niin, kyllähän Martan tiesi, Kilpisen Martan. Hän saapui aina joka paikkaan niin hyvissä ajoin. Tuntia ennen laivan tuloa loisti hänen uusi valkoinen lakkinsa jo maantieltä kesantojen keskeltä.

Helmi tuli lipastonsa eteen, katsahti peiliin ja veti auki laatikon. Suureen kotikutoiseen nenäliinaan käärittynä lepäsi siellä, siistien tanakoiden paitapinojen päällä, hänen ylioppilaslakkinsa. Varovasti hän otti pois peitteen. Lakissa ei ollut ainoatakaan tahraa. Sitä olikin niin vähän käytetty, mitäpä hän täällä kotona olisi ruvennut sitä pitämään.

Hänellä oli liian paljon hiuksia, sen oli myyjätär jo sanonut lakkikaupassa. Olisi pitänyt ruveta kampaamaan tukkaa toisella tavalla, kun vain olisi osannut. Kaunis se yhtä kaikki oli, tuo valkoinen lakki kultaisine lyyroineen. Antaisiko hän kerran lyyran Heikille?

Mitä hulluja! Keskellä kiirettä ruveta miettimään kaikkia joutavia. Heikki oli viimein kysynyt häneltä, minkä väriset kaakelit hän ostaisi uuden maitohuoneensa seiniin — Mustamäen navettaan piti tulla sellainen kuulumattoman kaunis maitohuone. "Sinivalkoiset", oli Helmi sanonut. Hiuksia oli liian paljon, varmaan alkaisi särkeä päätä, jollei keksisi toista kampausta. Ylioppilaslakinkin tähden...

— No, nyt on lahti täynnä niitä sinun valkolakkisiasi!

Se oli Eemelin ääni. Hän oli tullut puutarhaan ottamaan heiniä oriilleen. Laiva oli todella jo kiertänyt niemen ja viillätti suoraan Rannan laituria kohti.

— Korkeamman sivistyksen merkit päähän vain, että tunnustavat omakseen! puheli hän äänellä, joka kaikui tuiki toisenlaisena kuin muiden äänet olivat kaikuneet tänä juhla-aamuna.

Helmi ei nyt antautunut hänen kanssaan hämmästelemään. Tämäntapaista veljenrakkautta oli Eemeli tuhlannut hänelle siitä lähtien, kun hän joutui jatkoluokille ylioppilastutkintoa varten.

— Helmi, laiva tulee! huusi nyt vuorostaan isä, joka oli saanut Heikin avukseen ja pystytti viimeisiä limoja pihan perälle.

Ja nyt toisti uutisen jok'ikinen, joka astui ikkunoiden ohitse. Helmi juoksi minkä ehti huoneesta huoneeseen, vielä kerran katsoakseen, oliko kaikki kunnossa. Vierashuoneissa kohoilivat sänky vaatteet kuohkeina ryijyjen tai valkoisten irtopeitteitten alla, salin sohvatyynyt seisoivat kenossa keskellä aluettaan, ja valokuva-albumit ja kuvaraamatut lepäsivät kauniisti paikoillaan pöydillä. Helmin omassakin kamarissa oli järjestys moitteeton: kirjoituspöytä seisoi viistossa ikkunan alla, lasisessa vaasissa lemmenkukkia. Ikään kuin vahingossa esiin jääneenä lepäsi pöydällä Tauno Nuotion uusi kirja "Siipeen ammuttu", jonka Helmi oli ostanut Helsingissä. Kirjoitustelineillä ei näkynyt tomun hiventä, lipastolla seinää vasten seisoi suuri, vielä kehystämätön valokuva hänestä itsestään ylioppilaslakissa ja ylioppilaskukkasissa.

Nyt laulettiin.

Tuuli toi sävelet järveltä yli metsikön. Ne soivat heleinä, ikään kuin ne olisivat kirvonneet esiin itse sinisistä aalloista. Helmin sydän löi kiivaasti. Vielä viimeinen silmäys peiliin: hän oli sitten kevään lihonut ja kasvoihin oli tullut kesakkoja. Ylioppilaat lauloivat tuttua piirilaulua: On neidolla punapaula. Sanatkin erotti selvästi.

Tuli jo kiire. Lakki pyrki viistoon, hiukset ja neulat tekivät kiusaa. Tulikuumana Helmi puuhaili peilin edessä, kun mummo ilmestyi kynnykselle.

— Etkö sinä jo tule valmiiksi, sanoi hän ja hänen katseensa tarkasti arvostelevasti tyttärentytärtä. - Martta on aikoja sitten ollut rannassa. Etkö sinä pane kultavitjoja? No niin, ehkeivät sovi pumpulipukuun. Mutta huomenna iltamaan, kun sinä otat silkkipuseron.

Pihamaalla juoksi heitä vastaan apunaisia tärkätyissä esiliinoissa, kerma-astioita käsissä. Isä ja Heikki kokosivat puuntynkiä maasta. Heikki punehtui tervehtiessään Helmiä.

— No Eemeli siinä, komensi mummo, — etkö jo mene muuttamaan vaatteita. Tulee kiire rantaan.

— Menköön Heikki Helmin mukana, sanoi Eemeli, - Heikillä on länget kaulassa.

Helmi ei olisi tahtonut mennä kahden Heikin kanssa ja rupesi pyytelemään veljeään.

— Kuinka monta kertaa, sanoi hän, — minä olen auttanut sinua, kun toverisi ovat käyneet täällä!

— Se onkin toinen asia, sanoi Eemeli ja naurahti hiukan häijysti. — Ne ovatkin olleet meidän miehiä eivätkä mitään keltanokkia.

— Olisit nyt saanut tulla, sanoi Helmi ja läksi Heikin kanssa.

Ettei vain Heikki taas olisi alkanut puhua uudesta navetastaan ja maitohuoneestaan.

Mutta ei pelkoa. Heikki pysyi niin ääneti, että rupesi tuntumaan tuskalliselta. Pyyhkien hikeä otsaltaan astui hän Helmin jäljessä. Helmi viskeli kalikoita koiralleen ja koetti houkutella Heikkiäkin peliin, mutta Heikki pysyi kovin vakavana. Oliko hänelle mahtanut jotakin tapahtua. Tai: ettei hän vain nyt aikoisi sanoa sitä, minkä Helmi tiesi, vaikk'ei siitä milloinkaan oltu puhuttu? Vai rupeaisiko hän ehkä kyselemään Helmin syksyistä Helsingin-matkaa — eihän Helmi vielä itsekään tietänyt siitä mitään! Helmi tunsi vaikk'ei hän nähnyt Heikkiä, että Heikki taittoi kukan ja että hänen teki mieli antaa se Helmille. Helmi tiesi myöskin turvallisena, ettei Heikki milloinkaan tekisi sellaista, halutti häntä miten paljon hyvänsä. Heikki oli toki hyvä. Jokin muisto tulvahti äkkiä Helmin mieleen, lapsuudenaikainen hellyys läikähti kuin aalto hänen rintaansa ja hän kääntyi vaistomaisesti ympäri Heikkiä kohti. Heikki tunsi onnellisena, että hänen toivonsa oli lähellä täyttymistään, ja kävi kiinni Helmin käteen. Sitä kesti vain silmänräpäyksen.

"Siellä metsämökissä on kaunis kultaseni"

laulettiin järvellä. Laiva välähteli valkoisena rantalehdon runkojen takaa. Polttavin poskin ja juoksujalkaa riensivät Helmi ja Heikki laituria kohti.

Mutta he olivat äskeisestään kokonaan muuttuneet. Heikki oli niin iloinen, ettei hän saanut hillityksi itseään, vaan yskähteli ja tohisi itsekseen. Helminkin oli hyvä olla siitä, että he nyt olivat päässeet sopusointuun, hänen oli aina, jo lapsenakin, ollut vaikea olla, jos hän vain oli nähnyt Heikin pahoillaan jostakin. Heikki heitteli nyt vuorostaan kalikoita koiralle ja pisti juoksuksi. Laulunsävelen ohella kuului vesiltä jo laivakoneen käynti, naurua ja puhetta. Hiestyneinä ja hengästyneinä pääsivät Helmi ja Heikki punaisen tavaramakasiinin eteen, missä Martta Kilpinen seisoi. Hänen kätensä tuntui kylmältä keskellä suvista hellettä.

Pieni valkoinen laiva tuli kuin huojuen painonsa alla. Yläkansi oli täynnä ylioppilaita, sekä naisia että herroja. Muut matkustajat tuntuivat olevan tiellä, mutta koettivat pitää puoliaan, levennellen paikoillaan. Alettiin laulaa marssia. Yhtäkkiä nousi eräs herroista penkille, nosti lakkiaan kääntyneenä rannalle päin, muut herrat tervehtivät paikoiltaan ja naiset heiluttivat käsiään. Helmi ja Martta vastasivat. Martan kalpeutta ei mikään tuntunut voivan poistaa, mutta Helmi kuumeni hiusrajaa myöten. Hänen Vahtinsa tuli hänelle, kuten niin usein ennenkin, hyvään tarpeeseen: se haukkui vimmatusti laivaa ja sen nuori valtiatar peitti hämmennyksensä koettaessaan kutsua sitä järjestykseen. Marssi jäi kesken, viimeiset yksiääniset yritykset hukkuivat puheensorinaan. Kannella nousi mylläkkä. Kaikki kokosivat tavaroitaan ja puhelivat sekaisin. Joku kimeä naisääni kuului yli muiden. Martta ja Helmi päättelivät kukin tahollaan, että se mahtoi olla laihan, pitkän tytön, joka juoksi kannen toisesta päästä toiseen ja joka yhtä mittaa oli äänessä. Laiva oli jo töytännyt laituriin ja valkolakkiset alkoivat astua maihin, kun tämä ääni yhä soi kannelta, vuorotellen hiljaisemman miesäänen kanssa. Kuului irrallisia huudahduksia ja vieraskielisiä lauseita, joiden sisällyksestä ei syrjäinen saattanut saada mitään käsitystä.

Kuraattori oli ensinnä astunut maihin ja tervehtinyt paikkakuntalaisia, jotka olivat vastassa rannalla. Sen jälkeen kättelivät kymmenet ihmiset Helmiä, Marttaa ja Heikki Mustamäkeä. Alussa mainitsi kuraattori nimiä, mutta sitten jäi esitteleminen kesken. Helmin koira oli yhtäkkiä tehnyt sovinnon vieraiden kanssa ja hyppi nyt ylenpalttisessa ilossa jokaista vastaan. Kun kaikki muut jo olivat maalla, astui, suuri hatturasia kädessä, varovasti laskusillalle pitkä, laiha tyttö, jonka tumma tukka viipotti ylioppilaslakin alta. Heti kun hän avasi suunsa, tunsi Helmi äskeisen kimeä-äänisen puhujan.

— Neiti Ranta — neiti Linnamäki, esitti kuraattori ja mainitsi yhteen kyytiin Martta Kilpisen ja maanviljelijä Mustamäen nimet.

— Freut mich sehr, hyvin hauskaa, sanoi neiti Linnamäki ja tuntui ensi silmäyksellä ottaneen selon siitä, keitä uudet tuttavuudet olivat ja mihin he kelpaisivat.

Heikki Mustamäki sai hänen hatturasiansa kannettavakseen ja kun hetkinen oli juostu ja huudettu, huomattiin, että oli paras lähettää hevonen noutamaan tavaroita. Heikki yritti nyt jättää kannettavansa muiden tavaroiden mukaan, mutta Pirsta Linnamäki hyökkäsi heti rasiansa luo. Sitä ei voinut jättää, hän ei koskaan jättänyt sitä luotaan. Siitä oli joskus puhjennut pohjakin, mutta sen piti aina seurata omistajaansa.

— Se on nyt minun omituisuuteni, sanoi Pirsta nauraen. — Meillä on aina jotakin, josta emme tahdo luopua, eikä se tavallisestikaan ole se, mikä meissä on kauneinta ja parasta, vaan juuri joku tuollainen vanha hatturasia. Isännälläkin olisi varmaan varaa uuteen hattuun, mutta te pidätte jostakin vanhasta rähjästä... ei, ei, ei, isäntä-kulta, en tarkoita sitä kaunista hattua, joka on päässänne, vaan sitä, joka on kotona keittiönnaulassa. Olen vakuutettu, että siellä on sellainen. Tuo tuossa teidän kädessänne on osa minun olentoani — toiset osat ovat sitten tietysti ruumis ja sielu!

Naurettiin. Pitkänä kiemurtelevana jonona alettiin siirtyä ylös oikopolkua läpi metsikön, kuraattori, Helmi ja Martta edellä. Seuraavassa ryhmässä tulivat Pirsta, Heikki Mustamäki ja hatturasia.

— Tavattoman ihana matka meillä oli! sanoi kuraattori. — Olen käynyt täällä koulupoikana, mutta en todella muistanut, että nämä seudut olivat näin luonnonkauniit.

Puhuttiin paikkakunnan merkillisyyksistä, osakunnan kiertoretken tapahtumista ja kauniista ilmasta, joka kaiken aikaa oli suosinut matkailijoita. Pirsta-neiti tiedusteli innokkaasti uuden tuttavansa oloja, miten monta lehmää hänellä oli ja miten monta hevosta.

— Pidättekö te lehmistä? sanoi hän. — Minä pidän hirvittävästi hevosista. Lehmät ovat niin — uh! Niissä on jotakin niin epäsiveellistä!

Maisteri Salojärvi, kuraattori, kääntyi nämä sanat kuullessaan katsomaan taakseen ja koetti nauraen silitellä Pirstan hiukan uskallettua sukkeluutta.

— Nyt isäntä kuulee oikein helsinkiläisen mielipiteitä maalaiselämästä.

Mutta Pirsta vain yltyi.

— Mikä helsinkiläinen minä olen! huusi hän. — Ylimaan osakunnan kuraattorin pitäisi tietää, että Ylimaan pääkaupungissa, jossa minullakin on ollut onni nähdä päivänvalo, lehmät vielä minun lapsuudessani kävivät kadulla ja söivät heinää. Niin että kyllä minä sen eläimen tunnen. Montako hevosta isännällä olikaan? Kahdeksantoista — komeaa, komeaa! Onko oriita? Onko kilpa-ajohevosia? Sellaisia, jotka ovat voittaneet palkinnon?... Vai naapurissa... Rannan talossa — emmekö juuri ole menossa sinne? Eikö se ole tämän neidin kotitalo? Ai, tämän neidin veljelläkö se juuri on se ori? Abusch, minä ajamaan sillä! Neiti-kulta, neiti Ranta, suosittelettehan minua veljellenne? Hyvät hevoset ovat jotakin jumalallista!... Vai onko teidän veljenne naimisissa?

— Pirsta, sanoi kuraattori, selvästi aikoen keskeyttää hänen puheensa, — sinulta putosi jotakin...

— Kampa! huudahti Pirsta, — Donnerwetter niitä kampoja!... Nuoret vaimot pelkäävät aina eivätkä antaisi miestensä lähteä tuollaisiin hurjisteluihin, nimittäin hurjiin ajoihin.

— Ei veljeni ole naimisissa, sanoi Helmi.

— No, sepä mainiota, sitten lähdetään ajelulle. Suositteleehan neiti minua. Jään teille ikuiseen kiitollisuudenvelkaan ja autan teitä miten ikinä vain voin, kun te tulette Helsinkiin. Tietysti me syksyllä saamme teidät Helsinkiin?

Pirsta ei odottanut vastausta, ei hän myöskään pannut merkille, että hänen viime sanansa synnyttivät pienen pingotuksen kahden ihmisen välillä hänen läheisyydessään. Hän jatkoi kyselyjään, ja Mustamäen isännän vastaukset alkoivat käydä suorastaan epäkohteliaiksi. Äkkiä nousi loppupäässä jonoa huuto. Tytöt olivat nähneet, käärmeen. Sylvi Ahonen oli ollut polkemaisillaan sitä. Pojat karkasivat huvitettuina metsään, koppasivat käsiinsä aseita, nauroivat ja polkivat maata. Koko joukkue oli seisahtunut. Pirsta hyppäsi kivelle keskelle mustikan varsia, huusi ja huitoi.

— Ette saa tappaa! Miksei käärme saisi kulkea yhtä vapaasti kuin joku meistä. Missä suhteessa me olemme paremmat... Leben und leben lassen. Siku... Esa... Nuutti... jos te koskette siihen käärmeeseen, niin minä...

— Emme tapa, emme tapa, huusivat pojat. — Tuomme elävänä sinulle.

Naurettiin.

Mustamäen nuori isäntäkin nauroi ja haki käteensä puun. Hän oli niin tyytyväinen siitä, että tuolle harakalle, jota sanottiin Pirstaksi, oli annettu hiukan kyytiä. Hän etsi katseillaan Helmiä ja oli huomaavinaan, että Helmi oli käynyt kalpeaksi. Helmi pelkäsi käärmeitä. Sanottiin niiden Rannan talossa aina ennustaneen kuolemaa. Tämä muistui oudon selvästi Heikin mieleen.

Ympärillä meluttiin ja etsittiin käärmettä. Vihdoin viimein se löydettiin ja Siku Kallio tähtäsi taitavasti kiven sen päätä kohti. Koko joukon häärätessä ja huutaessa ympärillä keksi Heikki Helmin tiellä koiransa kanssa. Hänellä oli täysi työ pidellessä koiraa, joka halusi muiden luo. Heikki rauhoittui — ehkei Helmi ollut ajatellut mitään erikoista käärmeen yhteydessä. Kuraattori erosi pian joukosta, tuli Helmin luo ja alkoi, koiraa hypitellen, astella eteenpäin. Vähitellen muodostui taasen tielle sama pitkä jono, joka äsken oli lähtenyt laivalaiturilta.

— Tämäkö siis nyt on Rannan talo? huudahti kuraattori, kun metsä loppui ja tultiin apilavainion laitaan, mistä eteen avautui iloinen talo vaaleine päärakennuksineen ja harmaakivisine navettoineen sekä etäämpänä, yhdessä aukeassa, koko jykevä kylä.

— Tämä, vastasi Helmi ja punastui ilosta ja ylpeydestä.

Hän ei milloinkaan ollut huomannut, että hänen kotinsa todella oli näin kaunis eikä hän milloinkaan ollut tuntenut sellaista lämmintä onnentunnetta kuin nyt, saadessaan noiden kymmenien ylioppilaiden edellä kulkea läpi kukoistavan apilamaan kukoistavaa taloa kohti, joka oli hänen kotinsa.

Pirsta hyppeli lyhyessä hameessaan vaivalloisesti ojien yli ja kyseli kyselemistään, mikä mikin talo ja rakennus oli.

— Mikä linna se sitten on tuo punainen? huudahti hän, käsi ojollaan Mustamäkeä kohti.

— Minun navettani, vastasi Heikki puoleksi leppyneenä.

— Epäsiveellisiä lehmiä varten, lisäsi Siku Kallio.

Naurettiin.

Puutarhan alitse tultiin nyt maantielle ja oltiin samassa keskellä talon piiriä. Isä avasi portin molemmat puoliskot selälleen ja jäi yskähtäen portin sisäpuolelle. Siinä tervehti hän kuraattoria ja kuraattori esitti hänelle seurueen: "neiti Tanner, neiti Ahonen, neiti Riuku, herra Sorvi, maisteri Kukkola, neiti Friman, neiti Suvi-Aho..." Sitten ei nimistä enää saanut selvää. Kuistilla uudistui sama esitys talon molemmille emännille. Helmin äiti, pieni ujo ihminen, jäi kokonaan huomaamattomaksi muhkean vanhanemännän rinnalla. Vanhaemäntä johdatti vieraita saliin, nuori emäntä hävisi keittiön puolelle. Valokuva-albumeja selaillessa käytiin läpi sukuluetteloja ja lopulta osoittautuivat miltei kaikki vieraat Rannan perheen sukulaisiksi, likeisemmiksi tai kaukaisemmiksi. Pirsta väitti hänkin kuuluvansa sukuun: joku hänen esi-isänsä, satulamaakari Slottsberg, oli joskus nainut jonkun Rannan tyttären, kokonaan vastoin tytön vanhempien tahtoa.

Rannan vanhaemäntä kuunteli häntä suu pienessä ivassa. Helmi, joka istui Pirstan rinnalla ja jonka käden Pirsta holhoavalla ystävällisyydellä oli ottanut käteensä, tunsi, ettei mummo pitänyt tästä liitosta ja nousi keräämään kahvikuppeja. Hän kuuli punastuen, kuinka mummo armottomasti kuvaili pitäjän viimeistä Slottsbergia sekä juopoksi että rentuksi. Pirstaan ei iva kuitenkaan pystynyt. Hän nauroi ja toitotti pitkin huonetta:

— Vai sellaisessa tilassa se on se minun sukuni viimeinen mohikaani!

Kuraattori selaili muistikirjaansa. Juhlan ohjelmaa nähtävästi täytyi hiukan muuttaa. Martta Kilpinen, joka kuului paikalliseen toimikuntaan, neuvotteli hänen kanssaan. Juotiin kahvia uudelleen ja uudelleen. Suurin osa poikia oli kuistilla, tytöt istuivat yhä salissa ja Helmin kamarissa. Leipätarjottimet tyhjentyivät nopeaan. Helmin suuri ylioppilaskuva kiersi kädestä käteen. Hän seisoi siinä vakavana, tärkeänä ja jonkin verran kaunistettuna. Pikkuinen ylioppilaslakki pusersi kuin vanne otsaa, ruusuja oli kahden puolen mustalla puvulla, jota maaseutukaupungin ompelija oli koristanut kaikella millä taisi.

- Minä olin silloin niin väsynyt, sanoi Helmi selitykseksi.

Hän oli toistanut tämän jokaiselle, joka oli katsellut kuvaa.

Ruuto Syrjänen otti Tauno Nuotion kirjan pöydältä. Kansilehti todella ei ollut hullumpi: valkea siipeen ammuttu lintu oli kauniisti piirretty.

— Se onkin paras koko kirjassa, sanoi Eedla Riuku. — Niin paljon kuin olen ihaillutkin hänen "Hiira" sarjaansa, olen sitä mieltä, että tämä on liikaa.

— Mikä? kysyi Syrjänen, ihmeissään Eedlan arvostelusta.

— No, esimerkiksi tuo alituinen toisteleminen ja vatkaaminen tyylissä...

— En minä puolestani muusta, huomautti Lahja Suvi-Aho, — mutta naisen hän saisi jättää rauhaan. Eihän sitä nyt iankaiken jaksa kuulla tuosta riutuvasta rakkaudesta, jota hänen naisensa potevat.

— Nuotio, puhkesi Syrjänen puhumaan, kokonaan sivuuttaen Lahja Suvi-Ahon huomautuksen, — on keksinyt aivan uuden tyylin. Jahka hän vain saa kehittää tätä tyyliä, niin on meillä hienostunut suomalainen tyyli, joka kilpailee minkä ranskalaisen kirjailijan ennätysten kanssa tahansa. Saatte uskoa, että Tauno Nuotio tulee kerran olemaan kirjallisuushistoriamme loistavimpia nimiä ja juuri nimenomaan tyylin uudistajana. Tämä pitäisi sinun, Eedla Riuku, tulevana kriitikkona toki ymmärtää.

Kaukaiseen maalaiskamariin oli tulvahtanut tuoksu estetisoivasta pääkaupungista. Eedla Riuku huomautti useampaan kertaan, että kirjailija helposti voisi langeta maneeriin, jos hän jatkaisi tätä menoa. Lahja Suvi-Aho puhui naisen puolesta. Nainen ei ollut sukupuoliolento, hän oli toki ennen muuta ihminen. Maisteri Syrjänen esitti mielipiteensä kuin kirjallisuushistorian oppikirja. Keltanokat muodostivat kiitollisen kuulijakunnan oppineelle väittelylle Helmi Rannan yksinkertaisessa neitsytkammiossa. Helmi ja Martta Kilpinen vaihtoivat tuon tuostakin katseita. He olivat yhdessä lukeneet "Siipeen ammuttua" ja olleet siihen hyvin ihastuneita. Myöskin olivat he olleet ylpeät siitä, että Tauno Nuotio kuului Ylimaan osakuntaan.

— Oo, huudahti Pirsta äkkiä ovelta, — täällä ollaan tietysti Aappiksen kimpussa. Milloin käärme, milloin Aappis — aina täytyy hämmästellä! Te "uudet", tahdotteko tietää kuka Aappis on? Se on puudelikoira, joka kirjoittaa romaaneja ja näytelmiä, Ylimaan kuuluisa poeetta, moderneista modernein, viralliselta nimeltään Nuotio, Tauno Nuotio! Me, jotka häntä taputamme ja keritsemme, aina sen mukaan kuin hän tarvitsee, kutsumme häntä Aappikseksi. Syksyllä, kun te tulette Helsinkiin, saatte hänet nähdä, hän käy usein osakunnassa, sillä hän on luonteeltaan uskollinen. Ulkomuodoltaan hän on pyöreä, aivan pyöreä. Siinä määrin, ettei hän esimerkiksi voi kaatua, niinkuin ei muuna kaadu.

— Uimaan! kuului äkkiä ikkunan alta, ja töminä todisti, että muutama kymmen jalkapari teki juoksua rantaa kohti. Esteettinen keskustelu peräkamarissa keskeytyi. Syrjänen paiskasi "Siipeen ammutun" käsistään ja hyppäsi ulos ikkunasta puutarhaan.

— Ette saa olla kauan, että mekin pääsemme! huudettiin peräkamarista kuorossa.

Pojat viipyivät runsaasti puolitoista tuntia ja sinä aikana hakivat tytöt neliapilaita nurmesta, lauloivat ja juttelivat. Viime kesäjuhlan jälkeen oli Ylimaan mahtavimman seurakunnan pappi saarnatuolista haukkunut ylioppilaita jumalattomasta menosta — oliko tämä meno nyt niin jumalatonta? Huomenna piti olla erinäisiä juhlallisuuksia kirkolla, Linda Frimanin täytyi vielä valmistaa esitelmäänsä. Sylvi Ahonen oli keväällä erehtynyt yliopisto- ja senaattirakennuksesta ja mennyt senaattiin kysymään tenttejä. Sen jälkeen oli häntä hänen tenttiryhmässään alettu kutsua senatorskaksi. Tietysti heistä joku oli myöhästynyt, mutta professoritkin myöhästyivät aina. Professori Strömmer oli torunut kaikkia ja sanonut, ettei hän päästä ketään läpi. Kaikki kuitenkin pääsivät. Joskus hän tentissään kuului sanoneen jollekin reputtamalleen neitoselle: "Menkää te naimisiin, niin teette paljon viisaammin." Hän todella kuului sanoneen niin. Ja kyllä hän näytti siltä, että sen saattoikin sanoa.

Pirsta väitti vastaan. Strömmeristä oli niin paljon juttuja. Hän saattoi kyllä olla myrkyllinen, mutta tavallisesti hän lausui ilkeytensä hyvin peitetysti.

— Strömmer on yliopiston viisain professori, puhui Pirsta. — Joka tahtoo ihmistapoja, menköön vain hänen käsiteltäväkseen. Hän syöttää pieninä pippurimarjoina teihin sekä älyä että tietoja. Mikähän karjakko minäkin olisin — tai ehkä olen vieläkin. Joka tapauksessa...

— Ai! kuului kuin yhdestä suusta ihastunut huudahdus.

Helmi oli paneutunut polvilleen keskelle tyttöparvea, olkapäällään valkoinen kissanpoikanen.

— Aaai!

— Kuinka hirveän suloinen!

— Minulle, minulle!

— Tänne minulle!

— Mikä sen nimi on?

— Jussi — meidän kissat ovat aina jusseja.

— Jusu — jusu — jusu — jusu.

— Kissat ovat suloisia, kissat ja hevoset. Kuulkaa, katsokaa, eikö nyt neiti Ranta muistuta tätä kissaa. Katsokaa näitä hiuksia! Ja ihon väri — aivan niinkuin kissanpojan suu.

Helmi punastui.

— Eivätpä ne ole ensinkään kauniit...

— Kuulkaa nyt, mitä hän sanoo: etteivät nämä hiukset ole kauniit!

Pirsta oli irroittanut Helmin hiukset ja ne lepäsivät kuin kimppu pellavavyyhtiä nurmella apilankukkien joukossa.

— Ne täytyy vain kammata toisella tavalla. Ne eivät ensinkään pääse oikeuksiinsa tuolla lailla...

Kun Pirsta punnitsi Helmin hiuksia kädessään, karkasi kissanpoikanen niihin kiinni ja nauraen saivat tytöt irroittaa pienet kynnet.

— Pirsta on mestari kampaamisessa, kerrottiin.

Sitä ei hänen omista hiuksistaan päättäen olisi voinut uskoa.

— No niin, kun minä Berliinissä asuin kampaajan luona ja kuulin yhtä ja toista. Se oli hyvin kunnioitettava ihminen, kaikin puolin.

Miten äärettömän hullua! Helmiä sekä hävetti että nauratti: hän joutui huoneeseensa peilin eteen ja Pirsta kampasi hänen hiuksensa. Keskellä odotettua kesäjuhlaa! Pojat saattoivat minä hetkenä hyvänsä tulla rannasta. Äiti saattoi hänkin tulla. Ja entä jos Heikki olisi tullut.

— Jätetään toiseen kertaan, rukoili Helmi. — Ehkä sitten kun minä tulen Helsinkiin, tai jos minä tulen. Minun täytyy mennä auttamaan.

— Ei, sanoi Pirsta itsepintaisesti. — Ollaan nyt todellisia naisia. Tällainen hiusmateriaali! Teitä ei ensinkään tarvita keittiössä. Siellä häärii kaksi emäntää ja ainakin kymmenen palvelustyttöä. Ottakaa te syksyllä professori Strömmerin aineet. Teissä on vuodessa tullut kulttuuri-ihminen. Mutta älkää pahasti rakastuko Strömmeriin. Aijai — hän on niin vaarallinen. Ja vielä lisäksi naimaton. Jota pirullisemmin hän kohtelee meitä, sitä enemmän me hänestä pidämme. Minäkin olin pahasti kiinni, mutta pääsin toki vihdoin irti ja sittemmin olen säilyttänyt vapauteni. Ruudi Winkler on tehnyt poikkeuksen kaikista muista. Ruudiin aina palaan. Me olemme ehkä sukulaissieluja, me emme esimerkiksi kumpikaan tule menemään naimisiin. Ah, Ruudi on suurenmoinen.

Helmi sai tietää, että Ruudi Winkler on lupaava nuori kriitikko. Entisenä osakuntalaisena kävi hän usein osakunnassa, kun vain oli Helsingissä. Hän nimittäin oleskeli paljon ulkomailla, milloin missäkin osassa Eurooppaa. Paraikaa juuri hän oli konttinentilla. Hän kirjoitteli lehtiin, tunnettiinhan nimikirjaimet R.W. Viime syksynä oli Ruudista puhuttu paljon, hän oli silloin ollut suuressa polemiikissa ja suoriutunut loistavasti. Ruudi sai aina naurajat puolelleen. Ruudi oli sukkela ja pureva kuin ranskalainen.

— Mitäs te sitten sanotte toisesta esteetikostamme, maisteri Syrjäsestä, jonka esitystä Aappiksesta äsken saimme kuulla, jatkoi Pirsta. — Näin meidän kesken sanoen hän kadehtii Ruudia ja kulkee aina viisaan näköisenä ja selittää: "Winkleristä ei tule mitään, hän hajoittaa itsensä — sääli, sääli!" Kyllä hän kerran teillekin tulee sanomaan tämän. Mutta se ei merkitse mitään. Sillä Ruudi pysyy Ruudina ja Ruuto Ruutona.

Pirsta ryösti neuloja omista hiuksistaan saadakseen Helmin hiukset pysymään, ja hetkisen oli molempien tyttöjen huomio kokonaan kiintynyt työhön, jossa Pirstan kädet tottuneina liikkuivat. Pian Pirsta kuitenkin palasi äskeiseen esitykseensä.

— Entä sitten meidän Eedlamme — eikö ole stiili tyttö! Hänkin valmistuu kriitikoksi. Mikä hätä hänellä on: eno toimittaa suurta lehteä ja antaa hänelle ilman muuta koko kriitikontoimen. Ei Eedla olekaan hullumpi, varsinkin nyt, kun hän alkaa katsella Aappista vähän järkevämmillä silmillä.

Helmi kysyi, minkä tähden Tauno Nuotiota kutsuttiin Aappikseksi.

Sitä ei Pirsta tietänyt, kukaan ei sitä tietänyt koko osakunnassa. Siihen ei ollut mitään järjellistä syytä.

— Onko se ehkä lyhennys Aappishärästä? tiedusteli Helmi vakavana.

Pirstan täytyi hänelle nauraa.

— Ehkä, sanoi hän. — Luultavasti Ruudi on nimen keksijä. Joka tapauksessa "Aappis" nyt on Nuotion hyväilynimi. Me pidämme nimittäin kaikki hänestä. Hän huvittaa meitä. Voi sanoa, että hän on meidän estetisoivan osakuntamme kukka. Useat ovatkin hänestä ylpeät. Minä en kuulu niihin. Mutta minuakin hän huvittaa. Hän on niin monumentaalinen. Ah, jahka te näette hänet. Luultavasti hän teihin rakastuu. Jo tämän tukankin vuoksi.

Pirsta puhui lyhyissä, katkonaisissa lauseissa. Se aiheutui hänen jännittävästä työstään.