Part 5

Helmi ei sanonut mitään. Hiukan surumielisenä hän seurasi. Eikö Ruudi yhtään, yhtään välittänyt hänestä, kun hän noin saattoi häntä kiusata! Kyyneleet pyrkivät ylös Helmin rinnasta. Sydämenlyönnit humisivat ohimoissa. Hetkiseksi tuli pimeä, Ruudi haki taasen avainta. Sitten välähti lampun valo yli huolellisesti kiilloitetun nimikilven ja valkoisen kortin, johon tutulla käsialalla oli kirjoitettu Ruudin nimi. Oven alla oli siisti punainen matto. Ohikiitävänä silmänräpäyksenä Helmi vielä aikoi peräytyä, mutta samassa hän Ruudin jäljessä astui lämpöiseen eteiseen, jonka ilma todisti tuiki toisenlaisia elintapoja kuin niissä eteisissä, joiden läpi ylioppilaat kulkevat. Ruudi astui pimeyteen, avasi jonkin oven ja sytytti sähkön. Helmi kulki valoa kohti. Hapuillessaan päällysvaatteiden ohi hän tuli koskettaneeksi johonkin samettiseen takkiin. Varpaisillaan hän astui Ruudin kynnyksen yli.

Sohvapöydällä oli tarjotin voileipiä, peilipöydälle oli jäänyt käytetty kaulus, kirjoituspöydällä näkyi kukkiva, valkoinen hyasintti.

Ruudi pyysi anteeksi jotakin ja viittasi vierastaan istumaan nojatuoliin. Helmi oli äkkiä mennyt kuin tainnoksiin. Seinät kuvineen, kirjakaapit ja hyllyt täynnä kirjoja — häntä pyörrytti, kun hän niitä katseli. Jokin valkea täplä ylhäisen tummassa huoneessa häntä ikään kuin ravisti valveille: vuoteen punaisella peitteellä lepäsi huolellisesti kokoonkääritty yöpaita. Helmi tuli tajuihinsa, kun hän sai selville, että tuossa Ruudi nukkui.

— Täällä te siis asutte, sanoi hän ja päästi takin liukumaan hartioiltaan.

Ruudi puheli joistakin kuvista, jotka hän oli tuonut Unkarista ja Saksasta. Helmi vastasi jotakin. Saattoi kuulla sähkön sähinän kattolampussa.

Yöpaidan kauluksessa oli kapea sinipunerva koristenauha.

Helmi hätkähti, kun hänen silmänsä kiintyivät siihen, ja veti päällystakin ylleen. Samassa rupesi Ruudi kehoittamaan häntä syömään. He haukkasivat ääneti voileipää ja jakoivat maitolasin kahtia. Kun Ruudi toi tyhjän lasin ja toimitti jakotyön, se huvitti heitä molempia ja teki seurustelun vapaammaksi. Päällystakki liukui taasen Helmin hartioilta.

— Kuinka hauskaa, että te tulitte ja karkotitte koko sen ikävän mielialan, mikä oli tarttunut Aappiksen premiääristä.

— Ai, minä olin unohtanut koko Aappiksen.

— Totta puhuen minäkin.

— Minusta se on niin tavattoman kaukana.

— Niin minustakin.

Koko elämä kaikkineen mitä siinä oli ollut, tuntui itse asiassa olevan kaukana. Ei ollut muuta kuin tämä huone, Ruudi tuossa, hän, Helmi tässä ja tähtitaivas, joka loisti sisään. Oi, kun ei koskaan tulisikaan mitään muuta — ei koskaan!

Ruudi rupesi puhumaan, taasen näyttäen hänelle jotakin kuvaa.

— Minä pidän erikoisesti tästä — tunnetteko. Se on juuri Gartenhaus-ajoilta. Rouva von Steinin viileä ystävyys on kutsunut esiin tämän ikävän silmissä ja suupielissä. Kaipaus hallitsee näitä kasvoja. Muuten yleensä otsa ja silmät hallitsevat Goethe-kuvissa.

— Uskotteko, että rouva von Steinin ystävyys oli niin viileä? kysyi Helmi jotakin sanoakseen.

— Ettekö te usko — te, nykyaikainen naisylioppilas?

— Mutta eihän rouva von Stein ollut mikään naisylioppilas, sanoi Helmi ärtyneenä.

Häntä suututti, hän ei tietänyt miksi.

— Ei, sanoi Ruudi, — ei. Rouva von Stein ei ollut mikään naisylioppilas. Mutta sen sijaan saavat estetisoivat naisylioppilaat nyt hikoilla lukiessaan hänestä.

Helmi heilautti päätään ja tarttui päällystakkiinsa.

— Täytyy lähteä, sanoi hän lyhyesti.

Mutta tuskin hän oli sen lausunut, kun hänen tuli sanomattoman ikävä. Kuinka hän voisikaan lähteä, sillä varmaan hän ei milloinkaan tulisi tänne takaisin.

— Joko te menette? kysyi Ruudi.

— Niin, mitäpä minä muutakaan, sanoi Helmi hymyillen, jottei hänen liikutuksensa näkyisi.

— Ehkä minä saan antaa teille uuden kirjani — huolitteko? Muistoksi tästä illasta.

Helmi ei vastannut. Hän kuuli Ruudin liikuttelevan kirjoja hyllyllä ja sitten paperia. Nyt se loppuu, nyt se loppuu! ajatteli hän, nousi ja kulki pienin, äänettömin askelin pitkin huonetta, ikään kuin sanoakseen sille hyvästi. Vielä kerran hän näki kirjoituspöydän ja Ruudin sen ääressä kirjoittamassa, vielä kerran hän näki kauluksen, joka oli jäänyt piirongille, vielä kerran hän näki seinät ja kuvat. Tullessaan vuoteen luo antoi hän kätensä keveästi liukua yli valkean päänalaisen. Tämän ainoan kerran...

Silloin tarttui voimakas käsi takaapäin hänen hartioihinsa, ja hän vaipui Ruudin syliin. Hän viipyi siinä raukeana ja sanomattoman onnellisena, hän ei tietänyt miten pitkälti. Kun hän tuli tajuihinsa, seisoi hän uunin luona, kädessään jokin esine. Hän näki, että se oli valokuvakehys, jossa oli nuoren ulkomaalaisen naisen kuva. Havahtuen laski hän sen paikoilleen. Mitä olikaan tapahtunut — jotakin onnetonta vaiko onnellista? Oli yö, hän oli täällä Ruudin luona. Ruudi oli suudellut häntä, se oli totta, onnellinen, onnellinen hän! Mutta miksei Ruudi puhunut hänelle? Kahisteli vain jotakin paperia. Äkkiä Helmi kuuli pienen narahduksen, kuuli kuinka saksilla leikattiin poikki jotakin lankaa. Oli kuin jotakin hänessä itsessään olisi leikattu poikki. Hänen sydämensä ikään kuin puutui. Hän napitti takkinsa ja sanoi äänellä, jota ei tuntenut omakseen:

— Hyvää yötä nyt. Oletteko niin ystävällinen ja saatatte minut kadulle, minä kyllä löydän siitä.

Hän kuuli aivan kylmänä kuinka Ruudi pilkallisesti huomautti Helmin tuntevan häntä huonosti luullessaan, että hän, Ruudi Winkler, jättäisi nuoren naisen yöllä kulkemaan katuja yksin. Ruudi sai pilkata, Helmille oli yhdentekevää. Kylmänä astui hän yli Ruudin kynnyksen, kylmänä kuuli hän oven painuvan umpeen ja askelten kaikuvan porraskäytävässä. Kajastus taivaalla oli käynyt heleämmäksi Siellä kotona maalla kiekuivat kohta jo kukot. Ruudin keppi iski taasen katukiviin.

— Oletteko te tähtien tuntija, sanoi Ruudi, silmäillen ylös taivaalle.

— En tunne yhtään tähteä, vastasi Helmi naurahtaen.

Hänen äänensä oli iloinen ja hänen mielensä kevyt.

Hän oli itse aivan ihmeissään. Mikä hänelle oli tullut?

— No kai te sentään voitte erottaa Venuksen Siriuksesta.

— Ehkä sen verran. Epämusikaalisimmatkin ihmisethän voivat erottaa Maamme-laulun Porilaisten marssista.

Ruudi naurahti. He astuivat ääneti pitkin puistikon laitaa. Puunoksien varjot lepäsivät kuin verkko heidän jalkojensa alla.

— Nyt ovat juhlat hyvän Aappiksemme kunniaksi ylimmillään, muisti Ruudi äkkiä.

— Niin, todella, huomasi Helmikin. — Ajatelkaa, että Hiiran premiääri oli tänään. Minusta tuntuu siltä kuin siitä olisi kymmenen vuotta. Kuulkaas, mitäs Aappis oikeastaan tahtoi sanoa? Ehkei kappale sittenkään ollut niin huono. Minä muistelen, että syntiinlankeemus oli oikein vaikuttavasti kuvattu.

— Pitäkää hyvänänne vain, jos tahdotte. Enpä haluaisi minä mielelläni joutua Aappiksen kanssarikolliseksi.

— Mutta mitä Aappis todella tahtoi sanoa?

— Sitä teidän täytyy kysyä häneltä itseltään, jos hän sen tietää. Mitä minä suuresti epäilen.

— Niistä asioista ehkei olekaan niin helppo tietää mitään varmaa ja sanoa mitään varmaa.

Helmi sanoi sen pikkuvanhasti ja Ruudi rankaisi häntä tutulla naurullaan.

Keskustelu ei sujunut. Kadut lepäsivät autioina. Jostakin harvasta ikkunasta näkyi tulta. Vihdoinkin päästiin perille.

— Hyvää yötä, Helmi, sanoi Ruudi.

Ääni kajahti taasen pehmeänä, miltei hellänä. Pitikö Ruudi hänestä sittenkin, ehkä hiukkasen? Vai oliko se erehdys?

Ruudin kädenpuristus oli ystävällinen, kohtelias, ikään kuin ei mitään olisi tapahtunut.

Hapuillessaan ylös pimeitä portaita asuntoonsa Helmi huomasi, että hän oli hiessä ja että häntä oudosti väsytti.

Mutta hän ei saanut unta. Martta nukkui tasaisin hengenvedoin ja molempien seinien takana löivät kellot kokonaisia ja puolia tunteja. Helmin sydän oli oikullinen, milloin se tuntui pysähtyneen, milloin se oli särkemäisillään rinnan. Kauan hän taisteli vastaan, vihdoin hän purskahti itkuun.

KUN ON KAUNIS JA RIKAS

Arvoisa neiti Helmi!

Terveisiä taas täältä kotipuolesta päin. Täytyy oikein kirjoittaa, kun ette tullut pääsiäisenäkään kotona käymään. Ja olen kuullut, että te siellä Helsingissä sairastelette. Kyllä olisi vain paras tulla kotiin. Täällä on kevät jo hyvässä mitassa, mitäs niistä luvuista, antaa vaivaisempien lukea. Hanget ovat täällä hohtavimmillaan, niissä on nyt se hajukin, mistä Helmi-neiti aina puhuu. Rannan talon ahteessa ovat kivetkin jo paljastuneet. Niin että tulisitte nyt vain kotiin. Minä lähden mielelläni ajamaan vastaan, ori on ollut joutilaana, vajaassa kolmessa tunnissa minä tuon teidät asemalta että helähtää. Poikkeamme sitten minunkin mökilleni kahville. Se on nyt valmis, nimeä vailla vain, toiset tahtovat ristiä sen Lepolaksi, toiset Mäkeläksi, toiset Myrskymäeksi, mutta minä en pidä kiirettä, ehkä me sitten Helmin kanssa juodessamme sitä kahvia keksimme nimenkin. Minä teetin vinttikamareihinkin muurit, niin että huoneita on nyt yhteensä kahdeksan. On se mukavaa se rakennuspuuhakin. Keväällä tulee puutarhuri. Koetan ostaa tähän maata lisää, jos naapurin äijä hyvinkin tulisi sille päälle, että möisi sen irrallisen palstansa, joka sopii minun maihini. Sitten tästä tulisi koko kartano. Siinä on kerrassa ensiluokkainen suo.

Minulla on nyt oikeastaan sellaista asiaa, että Helmi-neiti ehkä voi sen arvatakin. En puhuisi mitään, jollei Heikki täällä olisi naimahommissa. Pari kertaa jo on nähty hänen ajavan Heikuran Alitaloon ja olisipa se ihmettä, jollei Fanni taipuisi talollisille. Kun tässä eilen Eemeli soitti minulle perillisensä syntymisestä ja samalla kertoi, että Helmi-neiti on ollut kipeänä, niin hän sanoi: mene sinä ja nyppäise se minunkin sisareni sieltä pääkaupungin humusta, mitäs siitä tulee muuta kuin tauti ja surkeus, jos se siellä tulee olemaan kauankin, tai jos vielä joutuu naimisiin jonkun kaupunkilaisherran kanssa.

Ja niin minä sitä asiaa olen nyt ajatellut, että kyllä minä sen Rannan tyttären hyvin mielelläni nyppäisenkin sieltä pääkaupungin humusta, jos se vain lähtee. Ja kyllä minä taas siitä olen varma, että onnellisiksi me tulemme, mikäs siinä sitten auttaa, kun on työtä ja iloa ja maaseudun rauhaa. Ja rakastanut teitä olen siitä hetkestä asti, kun te Rannan rappusilla tulitte vastaani. Teillä oli yllä punakirjava pumpulipuku, palmikko riippui niskassa paksuna kuin käsivarsi, te olitte avojaloin ja koiranpenikka pyrki alituisesti tarttumaan nilkkoihinne. Jo silloin minä ajattelin, että tuon tytön minä nain. Ja tässä minä nyt sitä kysyn teiltä, että lähdettekös pojan matkaan. Hyvän kyydin lupaan ja iloiset kulkuset ja lämpimät vällyt.

Jään odottamaan teidän vastaustanne ensi tilassa. Eikä sitten muuta kuin terveisiä ja hyvää voimista toivoo

ystävyydellä Kalle Riipinen.

Helmi oli lukiessaan pitkin matkaa päästänyt kirjeen helmaansa saadakseen nauraa. Hän ei kuitenkaan vastannut Martan kysymyksiin mitään, tarttui vain uudelleen kirjeeseen ja luki eteenpäin. Kirjeen lopetettuaan hän ei enää nauranut, vaan istui kattoon tuijottaen, kirje kädessä.

— Mikä ihme sinun on? sanoi Martta ja nousi kirjansa äärestä.

Helmi ojensi hänelle kirjeen.

Tuntui omituiselta. Viime päivien taukoamaton kuume ja levottomuus olivat äkkiä ikään kuin pysähtyneet.

Siellä maalla tulee kevät. Eemelille ja hänen vaimolleen, Rannan talon nuorelle isännälle ja emännälle on syntynyt ensimmäinen lapsi. Heikki ajelee Alitalon rikkaan tyttären luona kosimassa. Helmin rintaa vihlaisi. Hänelle tuli tunne ikään kuin hän olisi ollut ulkopuolella kaikkea elämää, viskattu jonnekin romuläjään menehtymään. Ja nyt ilmestyy ihminen, joka tahtoo viedä hänet takaisin sinne, minne tulee kevät, missä syntyy lapsia ja rakennetaan uusia koteja. Kunnon Riipinen tarjoaa hänelle hyvän kyydin reessään. Matkalla ei keskustella kirjallisuudesta eikä taiteesta, keskustellaan tuomaskuonasta ja karjanjalostuksesta. Jos lähtisi agronomin rekeen. Mitä hänellä on kadotettavana? Terveys hänellä on voitettavissa ja yön rauhallinen uni — miksei hän lähtisi? Hän tarttui tähän ajatukseen todenteolla, ja agronomin terve hahmo, joka sukelsi esiin hänen muistissaan, ei ollut vastenmielinen. Mitä sanoisikaan muuan helsinkiläinen herra, kun hän eräänä aamuna lehdistä lukisi: Kihloissa: Helmi Ranta, Kalle Riipinen. Niin, niin, monsieur Muuan, Kalle Riipinen elättää rouvansa toisenlaisella rehulla kuin monsieur Muuan elättäisi — ja varmaan sekä kunnollisemmin että huolellisemmin.

Martta oli vuorostaan lukenut kirjeen ja laski sen pöydälle. Se oli häntä suuresti huvittanut, hänen kasvonsa olivat harvinaisen eloisat ja hän puhui oudon vilkkaasti.

— Mene sinä Riipiselle. Mitäs... reilu mieshän Riipinen on, ei hänestä ole kuultu mitään pahaa. Parempi se on, että otat hänet kuin että odottelet Ruudia. Ruudi vain huvittelee, ei hän tarkoita mitään vakavaa. Riipisellä on kaunis huvila ja perineenkin kuuluu hiljan. Rannan talossa pidetään komeat häät — kai te sitten kutsutte minutkin...

Martta ei ollut kiinnittänyt huomiota asuintoverinsa kasvoihin, kuinka ne hänen puhuessaan kalpenivat ja kuumenivat vuoronperään. Suunniltaan suuttumuksesta Helmi vihdoin keskeytti Martan:

— Vai pitäisi minun mennä naimisiin sitä varten, että sinä pääsisit suuriin häihin! Kiitoksia paljon. Minäpä en kärsi Riipistä enkä huoli häntä mistään hinnasta. Voit itse ottaa hänet, sittenpähän saat hänen perintönsä ja voitte viettää minkämoisia häitä tahdotte.

— Riipinen ei huoli minusta. Minä olen juuri niitä vaivaisia, jotka voivat lukea eivätkä kelpaa naimisiin.

— No mitä tahdot sitten multa!

- Mutta eihän lukeminen sinua huvita. Kuinka monta kertaa sinä olet istunut tuon kirjoituspöydän ääressä? Minä olen sitä monta kertaa ajatellut, että tuollainen suuri pöytä ja hyvä lamppu...

— Vai olet sinä sitäkin ajatellut, vai... onko sinun käynyt kateeksi?

— No ei, mitäs minä, eihän minulla tässäkään ole ollut hätää.

— No mitä sinä sitten?

— En mitään muuta kuin että varmaan sinä naimisissa tulisit onnelliseksi.

— Entä sinä itse — pitäisit hiukkasen huolta itsestäsi, olet aivan liian epäitsekäs.

— Älä nyt viitsi suuttua. Enhän minä sillä mitään pahaa. Sinun kaltaisesi tyttö on avioliittoa varten.

— Todella!

— Sinä olet kaunis ja rikas ja kyllä se sinun Blanchefloresi aina löytää sinun luoksesi vaikkapa noissa kukkakoreissa.

Martta viittasi kahteen komeaan kukkalaitteeseen, jotka seisoivat ikkunalla.

— Useinpa täällä on ollut niitä niin monta, että meillä molemmilla on ollut pää kipeänä.

Helmi nauroi itsetietoisesti.

— Niin, sitä ei voi kieltää, ettei kukkia olisi tullut usein. Mutta en ole tietänyt, että ne sinua häiritsivät. Ehkäpä ne ovat olleet syypäät siihen, että sinä silloin tällöin olet saanut reppuja.

Helmi katui heti myrkyllisiä sanojaan, sillä Martan kasvoille oli kohonnut tumma, tuskallinen puna. Helmin mieli teki sanoa jotakin lieventävää, mutta hän ei keksinyt mitään ja toiselta puolen: Martta oli ollut häijy ja ansainnut saada takaisin. Itkeköön nyt aikansa, kaipa joskus leppyykin taas.

— Eivät sinun kukkasi ole minua häirinneet, alkoi Martta hyvin hiljaa ja taistellen mielenliikutustaan vastaan, — ne ovat olleet hauskuudeksi vain. Mutta sinä itse olet minua häirinnyt. Päivällä täällä alituisesti käy herroja sinua hakemassa, en minä tiedä keitä lienevätkään, taiteilijoita ja kirjailijoita...

Helmi naurahti ylpeästi.

— Joskus aamuyöstä sinä tulet kotiin ja itket ja voivottelet koko yön...

— Olisit voinut aikaisemmin sanoa, että se häiritsee sinua.

— Olen ajatellut, että sinä itse sen huomaisit ja tulisit järkiisi. Sinusta puhutaan jo joka paikassa ja koko osakunta on sinun ja Pirstan vuoksi huudossa.

Helmin nyrkki tärähti piironkiin.

— Se ei kuulu kehenkään, kuinka minä elän. Minä olen miten tahdon.

— Niin, niin, ole vain...

— Ja jos minä sinua häiritsen, niin pääsenhän minä tästä muualle. Ole huoleti, minä muutan.

— Ei, sanoi Martta, — jää sinä vain tänne. Ei minulla ole varaa pitää näin kallista huonetta. Minun täytyy katsoa, että pääsen pois Helsingistä. Me olemme nyt jo kuudetta lukukautta yliopistossa. Kyllä minä muutan.

— Kuinka vain tahdot.

Toverukset panivat vaieten hattua päähänsä, Helmi peilin edessä, Martta kaapin luona. Aurinko paistoi iloisesti huoneeseen. Kärpänen surisi, nousten ylös ruutua.

— Sinulla oli ennen sellainen uni, että olisi saanut kiskoa sinua hiuksista, sanoi Helmi myrkyllisesti.

— Ne ajat ovat olleet ja menneet.

— Pääkaupungissa hienostuu.

— Niin ja hienossa seurassa.

Martta oli valmis ja läksi. Helmi jäi peilin ääreen. Hän kuuli Martan askelten etenevän. Olipa Martta ollut suuttunut, koska läksi sanaa sanomatta. No niin, hyvä olikin. Hän olisi paljon aikaisemmin saanut tehdä eron koko Martasta. Kyllä aina löytyisi toinen toveri. Harso teki kiusaa, se repeytyi ja Helmiä alkoi hermostuttaa. Hän sai ponnistaa kaikki voimansa tuollaisen mokoman kuin harson tähden. Yhtäkkiä auringon siinä paahtaessa niskaan, tunsi hän suurta väsymystä. Hän ei enää mistään hinnasta jaksanut kiinnittää harsoaan. Hän ei saanut edes hattua päästään, hän vain kiirehti sohvalle. Siinä hän lyyhistyi puoleksi pitkälleen. Hänen tuli ilkeästi hiki. Hänellä ei ollut tuskia, mutta näin täydellisessä voimattomuuden tilassa hän ei ollut milloinkaan ollut. Vähitellen jaksoi hän irroittaa hattunsa ja nostaa jalat sohvalle. Siinä hän sekavasti muisti, että Pirsta ja Aappis odottivat häntä kahvilaan, että agronomi oli kirjoittanut ja että kotona Rannassa nyt oli pieni lapsi. Mikseivät olleet kotoa soittaneet vai olisivatko johdot olleet rikki?

Helmi oli niin väsynyt, ettei hän enää jaksanut itkeä sillä väkivaltaisella tavalla, millä hän koko viikon oli itkenyt. Kyyneleet vuotivat hiljaa alas hänen poskiaan niinkuin lähteestä, jonka vesisuonen edessä ei ole mitään estettä.

Ruudi, Ruudi!

Sitten tuon onnettoman yön ei heidän välillään ollut tapahtunut mitään sovittavaa tai lähentävää. He olivat tavanneet kadulla ja kahvilassa. Helmi oli jännityksellä odottanut jotakin kirjelippua, jotakin vaikkapa kuinka pientä sanaa, joka hänelle olisi ilmoittanut, mitä Ruudi nyt ajatteli: oliko hän suuttunut, pitikö hän sittenkin hiukkasen Helmistä, vai oliko kaikki heidän välillään lopussa. Mutta ei mitään ollut tullut. Ruudi oli iloinen ja rakastettava, häneltä riitti iloa ja ivaa niin monelle. Helmi vain sai pysyä ikuisesti jännittyneenä, tietämättä, oliko hänellä toivoa vai eikö.

Olikohan hän sairas?

Hän nousi ja asteli, pidellen huonekaluista kiinni, peilin ääreen. Hän oli laihtunut, silmät olivat suurentuneet ja hiukset ikään kuin pehmenneet. Näin oli hyvä. Tästä Ruudi pitäisi, kukaties Ruudi vasta nyt huomaisi hänet, sillä Ruudi ei milloinkaan ollut nähnyt häntä tällaisena.

Hän rauhoittui katsellessaan omaa henkevöitynyttä kauneuttaan peilissä ja palasi sohvalle. Kunhan olisi voinut nukkua! Kunhan olisi saanut Ruudilta pienen tervehdyksen.

Molemmat hänen toivomuksensa toteutuivat. Hän vaipui kevyeen uneen ja kun hän heräsi, törmäsi hänen eteensä kokonaista neljä sanansaattajaa, jotka toivat terveisiä Ruudilta. Eedla, Pirsta, Aappis ja Syrjänen tulivat kahvilasta ja pistäytyivät katsomassa, mikä hänen oli.

Ruudin he olivat tavanneet Espiksellä. Poika käveli uusissa kevättamineissa niin sirona ja sorjana, että minkä helsinkiläisen keikarin hyvänsä saattoi käydä kateeksi.

— Lähettikö hän sitten terveisiä minulle? kysyi Helmi, silmät yhtenä ainoana teränä.

— Gott behüte, kuinka sinä olet laihtunut ja saanut suuret silmät! sanoi Pirsta. — Tietysti hän lähetti. Hän huudahti, meidän astuessamme ohi: "Mihin matka?" ja kun me sanoimme: "Helmiä katsomaan", sanoi hän: "Terveisiä."

— Ettei hän tullut mukaan? sanoi Helmi.

— Hänellä oli seuraa, selitti Eedla merkitsevästi.

Ja he kertoivat nyt kaikki yhteen ääneen, että Ruudi liehitteli Ainikki Rekolaa. Ainikki oli todella kaunis ja lahjakas. Aappis tiesi, että hän varmasti keväällä saisi sopimuksen teatteriin. Tarkoitus oli antaa hänen debyteerata Juliana. Oli todella vaikea ajatella ihanteellisempaa Juliaa. Ja kuinka elegantti Ainikki oli. Mutta hän olikin hienosta kodista, eleganssi oli hänessä myötäsyntynyt. Jos Ruudi syksystä ryhtyisi teatteriarvosteluun, niin sopihan hyvästi, että hän jo ajoissa liehitteli Ainikkia.

— Vähitellen on koko taidearvostelu ylimaalaisten käsissä, eikö se ole komeaa! huudahti Eedla: — Ruuto ja Ruudi ja minä, me laadimme lait!

— Lakataan tupakoimasta! sanoi Nuotio äkkiä, ‒ savu tekee pahaa Helmille.

Kaikki keskeyttivät puhelemisensa ja katsoivat Helmiin. Hän oli todella huonon näköinen.

— Minä en tiedä, koetti hän sanella pää tuolin nojaa vastaan, — mikä minun tänään on, olen niin kauhean väsynyt. Ja sitten vuotavat kyyneleet silmistäni, vaikken minä itke.

Toverit katselivat häneen hetkisen vaieten.

— Jos se on kevät, joka vaikuttaa sinuun?

— Oletko sinä lukenut liiaksi?

— Ehkä me valvomme liian paljon.

— Lahjan, meidän medisiinarimme, täytyy tulla tänne sinua katsomaan.

— Voi, voi, pitäisiköhän sinun lähteä vähän maalle, kun et käynyt pääsiäisenäkään!

— Suretko sinä jotakin?

— Mitäs minä, vakuutteli Helmi.

— Sinun täytyy mennä lääkärille.

— Me lähetämme Lahjan tänne.

— Ei, ei, pyyteli Helmi, — tämä menee ohitse. En minä itke, vaikka minun kyyneleeni vuotavat.

— Kuule, no sinun veljellesihän on syntynyt poika. Joko sinä tiedät, mikä nimeksi pannaan?

— En, puhelimet ovat epäkunnossa...

— Nyt sinun mummosi taas saa panna toimeen kemut, hänhän niin pitää kemuista. Aijai, ristiäiset.

— Vai niin, todella? Se mahtaa olla intresantti ihminen se Helmin mummo, huomautti Nuotio viisaan näköisenä.

— Mene sinä kerran sinne Rannan taloon käymään, niin voit jossakin uudessa Hiira-teoksessa kuvata sen mummon.

— Helmi, kuule, ylimaalainen maaseutumme on korottanut Taunon kunnian kukkuloille. Teatterikirjeessä Helsingistä asetetaan Nuotio Calderonin rinnalle...

— Ei, mutta me väsytämme sinua, kuulkaa, lähdetään pois. Sinä olet kipeä.

— Ei, ei, ei, olkaa nyt vain täällä.

Helmin täytyi panna pitkäkseen. Hän makasi silmät kiinni ja pitkien ripsien alta valuivat kyyneleet.

Toverit kävivät todenperään levottomiksi. Kuiskaten he neuvottelivat, mihin pitäisi ryhtyä. Eedla otti takin naulasta, peitti sillä Helmin ja avasi ikkunan. Huone olikin ehtinyt tulla täyteen sauhua. Eedla ja Ruuto istuivat kirjoituspöydällä ja katselivat ulos.

— Mikä holbergilainen tunnelma, kuiskasi Eedla, viitaten taloon toisella puolen katua, missä räätälintyöntekijät liikkuivat.

Nuotio otti piirongilta hajuvettä ja kostutti sillä Helmin otsaa. Pirsta etsi pyyhinliinan, kastoi sen veteen ja asetti Helmin pään ympäri. Helmi antoi kaiken tapahtua, lausumatta sanaakaan. Eedla veti kiinni ikkunan. Pirsta asettui hänkin pöydälle ja he alkoivat taasen kuiskaten neuvotella. Sill'aikaa seisoi Nuotio ja katseli Helmiä.

— Kuinka ihana sinä olet, kuiskasi hän kuin itsekseen ja huojutti haikeasti hymyillen päätään. — Ei mikään runoilija voisi löytää ihanampaa runotarta. Sinä olet kuin Dafne. Nuo kalpeat posket, tuo loistava tukka, joka kuin gloria ympäröi valkoista otsaa. Kuin gloria. Viattomuuden ja puhtauden gloria. Mutta miksi itkee runotar? Minä kuivaan kyyneleet noista ihanista silmistä. Kuivaan. Kuivaan.

— Mitä sinä Aappis siellä höpiset! kuiskasi Pirsta äkäisesti. — Anna hänen olla. Ei hän ole sinun Hiirojasi. Lähdemme heti ja lähetämme lääkärin.

— Huomaa, että silkkinen nenäliina tarttuu kiinni silmäripseihin, sanoi Ruuto.

— Kiitos, sanoi Helmi, avaamatta silmiään.

— Parfyymeistäsi tulee pää kipeäksi, huomautti Eedla ja kapusi alas pöydältä.

He sanoivat Helmille hyvästi, toivottivat pikaista parantumista ja ilakoivat vapautuneesti niin pian kuin pääsivät ulos huoneesta.

Pirsta istui tuolilla Helmin sohvan ääressä. Äkkiä avasi Helmi silmänsä ja kysyi:

— Pirsta, kuka on Ruudi?

— Ruudi? toisti Pirsta ja alkoi yhtäkkiä ymmärtää. — Kuule sinä, ei sinun kannata surra Ruudin takia. Suretko todella häntä? Sure sitten samalla ilman lintuja, jotka lentävät pohjoisen ja etelän väliä.

— Pirsta, sano minulle: kuka on Ruudi?

— Hyvänen aika — tiedäthän sinä hänestä yhtä paljon kuin minä.

— En. Minä en tiedä hänestä mitään.

— Tarkoitatko sitten sitä, kutka ovat hänen vanhempansa? Papin poika hän on, ja äiti elää jossakin maalla. Hänellä on kai jokin pieni omaisuus.

— Ei, ei, se on minulle sama — mutta ettekö te ole olleet kihloissa?

— Kihloissa — me? Emme!

Pirsta purskahti nauruun.

— Rakastaneet olemme! Silloin kun minulla vielä oli komeat mustat hiukset, ennen kuin se kirottu lavantauti tuli minuun. Rakastaneet olemme! Mutta ei kummankaan päähän ole pälkähtänyt sormus ja papillinen vihkiminen ja muut sellaiset — ei, Ruudi ei ole sellaista varten! Enkä minä myöskään.

Helmi tuijotti Pirstaan suurin, pelästynein silmin.

— Kuinka sinä olet voinut?

— Miten niin sitten?

— Kuinka et ole halunnut häntä omistaa ainiaaksi?

— Mitäs minä mahdottomia. Seuraa sinä minun esimerkkiäni. Nauti hetkestä äläkä pyydä iäisyyksiä. Kyllä tämä teatterilainen pian kuluu Ruudin käsissä — silloin on taas sinun vuorosi.

Helmi parahti ja painoi kädet ohimojaan vasten.

— No mutta! naurahti Pirsta. — Kyllä sinun täytyy parantua tuosta sentimentaalisuudesta. Emme enää elä mummojemme aikakaudella. Minäpä kerron sinulle jotakin, kuuntelepa nyt. Tiedätkös sinä, että Ruudilla on lapsikin... Tai niin ainakin kerrotaan.

— Se ei ole totta! huusi Helmi ja tuijotti Pirstaan leimuavin silmin.

— Niin, en minä tiedä, kerrotaan, että se olisi pieni poika ja että se olisi täällä jossakin Sörnäisissä. Helmi, no mutta! Sinä sairastut todenperään.

Helmi paineli päätään ikään kuin se olisi ollut halkeamaisillaan ja voihki tukahdutetusti.

— Kuule, puheli Pirsta, — koeta järkevästi ajatella: mitä pahaa siinä on?

— Minä en kärsi sitä! huusi Helmi ja puristi kätensä lujasti nyrkkiin, niin että kynnet upposivat kämmeneen.

Tuntiessaan ruumiillista kipua hänen tuli silmänräpäykseksi helpompi olla.

— Hm, se on sellaista, että me saamme luvan kärsiä. Ja me teemme viisaasti, jos iloisesti otamme vastaan kaikki, mitä elämä antaa. Oo — leben, leben, leben und leben lassen!

Pirsta asteli edestakaisin huoneessa. Muistamatta, että tupakansavu juuri äsken oli karkotettu, sytytti hän savukkeen.

— Pirsta, sanoi Helmi pitkän äänettömyyden jälkeen ja hänen silmäteränsä tuijottivat taasen suurina ystävättäreen, — tiedätkö sinä...

Hänen oli vaikea jatkaa ja Pirsta sai vasta kyselyjen jälkeen kuulla, että hän halusi tietää, ketä sitten luultiin lapsen äidiksi — ei siksi että hän olisi uskonut koko juttuun. Pirsta ei niin tarkkaan tietänyt sitä. Se oli hänestä yhdentekevää. Ei hän Ruudilta milloinkaan olisi udellut sellaisia, se olisi ollut heidän ystävyytensä loppu.

— Pirsta, sanoi Helmi äkkiä, — minä en voi kuulla enempää, pane ikkuna auki, täällä tukehtuu.

Pirsta pani pois savukkeen, avasi ikkunan ja harmitteli koko tupakoimista. Mokomankin huonon tavan oli omaksunut. Sitten hän istuutui pöydälle ja katseli räätälejä. Joku nuori sälli pysähtyi ikkunaan ja jäi puolestaan katsomaan häneen. Pirsta hyppäsi alas pöydältä.

— Helmi, kuule, voitko taas vipata minulle hiukkasen. En enää tiedä velkojeni määrää, mutta olen ihan kuitti. Ja onhan minusta nyt pikkuisen toivoa, kun jo auskulteeraan — eikö niin?

Pirsta sai rahaa ja puheli taas lääkäristä ja Helmin taudista. Martta tuli kotiin ja katui, että oli suutahtanut. Ei hän toki ollut aikonutkaan muuttaa. Sovittiin, ettei vielä kutsuttaisi lääkäriä, katsottaisiin ensin, miltä huomenna näyttäisi.

Helmi sai yöllä unta monesta aikaa ja oli huomenna pystyssä. Hän tapasi toverit kahvilassa ja Nuotio pyysi häntä illalla ajelemaan.

— Minä en pidä autoista, selitti kirjailija, — otamme sufletin — eikö niin. Olen varma, että illalla on kuutamo.

Oli kuutamo ja kauniilla mustalla hevosella ja sufletillä tuli Nuotio noutamaan sydämensä valittua. Hajamielisenä antoi Helmi hänen peitellä itseään, hajamielisenä hän kuunteli pitkää juttua huopapeitteestä, joka oli lämmittänyt kirjailijaa Pariisissa, jopa suorastaan varjellut häntä kuolemasta viluun, Pariisissahan talvisin oli niin kylmä huoneissa.

Suurina ja loistavina tuikkivat tähdet lempeässä illassa. Kuu purjehti uneliaana kevättaivaan vihertävässä sinessä.

Ajuri kääntyi ja kysyi jotakin.

— Johan minä sanoin teille, vastasi kirjailija lyhyesti. — Katsokaa kelloanne. Ajamme tunnin tai puolitoista, kuinka haluttaa. Mutta kysykää kaikki, mitä teillä on kysyttävää nyt, ettette sitten lavertelullanne häiritse.

— No mistä minä sitten tiedän, ajanko yhteensä tunnin vaiko puolitoista.

— No ajakaa puolitoista, mutta pitäkää itse huolta ajasta.

Kumipyörät keinuivat miellyttävästi vaunujen alla. Kesti kuitenkin hetkisen, ennen kuin tunnelma palasi.