Part 6

— Eihän sinun vain ole kylmä? kysyi kirjailija. - Kunhan tämä minun uskollinen palvelijani vain ymmärtäisi lämmittää sinua koko voimallaan. Ja kyllä se sen tekeekin. Se on kiitollinen isäntänsä puolesta. Niin kiitollinen.

Yksitoikkoiset, karut "linjat" avautuivat huvimatkailijoiden eteen. Pitkät, köyhät puutalot loivat varjonsa kadulle, ja kuutamossa teki outo kaupunginosa satumaisen vaikutuksen. Helmi tiesi, että ajettiin Sörnäisten läpi ja sana "Sörnäinen" herätti hänessä nyt illalla mielikuvia, joista ei hänellä ollut aamulla herätessä ollut mitään aavistusta. Kirjailija, joka ei voinut tietää hänen ajatuksistaan, piti hänelle seuraa ja kertoi näytelmästään. Se oli saanut uusia loistavia arvosteluja.

— Niin, näytelmä onnistui, siitä ei pääse mihinkään. Huolimatta helsinkiläisten arvostelijain kaksimielisistä, ettei sanoisi ilkeämielisistä arvosteluista, se on menestynyt. Tänäkin iltana oli miltei loppuun myytyä, kun soitin teatteriin. Mutta kenen ansio tästä kaikesta - kenen? Ei suinkaan minun. Kuka on runottarena hedelmöittänyt mielikuvitukseni ja antanut sanoilleni siivet? Kuka on kannustanut minua... kannustanut, etten tyytyisi vähään, vaan pyrkisin, pyrkisin uumeniin? Kenen kuva on ihanaisena niinkuin tuo Venus tuolla väikkynyt edessäni? Voitko arvata kenen?

Helmi sanoi epäröiden:

— Pirstan.

— Ei! huudahti kirjailija intohimoisesti.

— Eedlan?

‒ Ei, ei, tuhat kertaa ei! Oi Helmi, täytyykö minun sanoa se sinulle. Sinun, sinun kuvasi! Etkö ole lukenut sitä silmistäni, silmistäni. Etkö ole kuullut sitä äänestäni. Eikö ääneni ole värissyt aina, kun olen sinua puhutellut. Värissyt ja vavissut. Helmi — oi että minä saisin kutsua sinua ikuiseksi runottarekseni, runottareksi, jonka kaltaista ei yhdelläkään kirjailijalla ole ollut! Minä rakastan sinua, sinun silmiäsi, sinun hiuksiasi, noita tuoksuvia... Helmi... niin, ja sinun sieluasi. Saanhan minä tulla tuon valuvan kultasateen onnelliseksi herraksi ja omistajaksi... Sano, armas, päästä minut epätietoisuuden tuskasta — sano.

Ajuri pysähtyi ja kääntyi ympäri. Helmiä puistatutti. Hän oli kuullut kaikki, mitä kirjailija sanoi, mutta hän ei voinut tehdä johtopäätöstä, miten sanat oli käsitettävä. Hänestä tuntui siltä, kuin Aappis olisi lukenut hänelle jonkin katkelman jostakin romaanista. Hän ei ymmärtänyt mitään, hän ei käsittänyt mitään. Tämä oli taasen Sörnäistä. Kolkot "linjat" lepäsivät talojensa varjojen peitossa kuun valossa. Mitä olikaan tapahtunut Sörnäisissä?

— Armas, rukoili ääni Helmin rinnalla, — minä odotan, sano, sano.

Silloin oli kuin viimeinen vastustuskyky olisi pettänyt Helmin, hän voihkaisi ja retkahti taapäin.

Ja hänen voimattomuutensa oli taaskin niin suuri, että Nuotio mielin määrin sai hoidella, lohdutella ja halailla häntä. Hän kutsui häntä pikku morsiamekseen, loistavaksi runottarekseen, tähdekseen, auringokseen, jumalattarekseen ja Hiirakseen. Hän lupasi käsillään kantaa hänet koko elämän läpi ja laskea kaikki laakerinsa hänen jalkainsa juureen. Koska ne kuuluivat hänelle!

— Kuinka suloinen sinä olet, että juuri tällä tavalla elit tämän ikuisuuden hetkemme, kuiskasi kirjailija, painaen hänen kättään. — Juuri näin, kyyneltyen. Tulen aina näkemään sinut sellaisena kuin istut tuossa kuun valossa... Voitko huonosti? Onko kylmä...? Sinä tarvitset lepoa ja yksinäisyyttä. Niin minäkin. Oi, kuinka uudestisyntyneenä minä...

Rattaat rämisivät kivityksellä. Vaunuissa vaiettiin. Helmi oli kiitollinen, että joku oli hänelle hyvä. Se kauhea väsymys oli hänet taas vallannut. Nuotio sai puoleksi kantaa hänet ylös portaita.

Yöllä hänelle täytyi noutaa lääkäri.

KOTONA

Talossa oli kaikki nurin narin.

Illalla, juuri kun oli päästy leipomasta rinkeliä vanhan emännän nimipäiviä varten, jolloin naapurien oli tapana tulla kahville Rannan taloon, oli Helsingistä soitettu, että Helmi oli sairaana, että lääkärit olivat määränneet hänet heti lähetettäväksi maalle ja että aamujunan tuloon oli toimitettava asemalle kaksi hevosta ja mukavat ajopelit. Martta tämän kaiken oli soittanut. Oli kuulunut huonosti, Martta oli saanut tankkaamistaan tankata: "Helmi on sairas, aamujunaan kaksi hevosta ja mukavat ajopelit."

Helmin äiti oli ottanut vastaan tiedonannon. Hän oli paremmaksi vakuudeksi toistellut joka sanan, mikä Helsingistä lausuttiin, ja siinä Martan hätääntyneeltä tuntuvan äänen kiihoittamana syövyttänyt ne mieleensä. Hän istui pienen hetken siunaillen keittiön penkillä, ennen kuin hän läksi hakemaan isäntää. Kaksi hevosta — ja näin äkkiä — oliko hengenvaara kysymyksessä, saisiko hän enää elävänä nähdä lapsensa?

Nousi yleinen hälinä. Jokainen vaati emännältä tarkempia tietoja ja emännän täytyi toistamistaan toistaa sen vähän, minkä hän tiesi. Kaikki syyttivät häntä siitä, ettei hän ollut ottanut parempaa selkoa sairaudesta ja sen vakavuudesta. Hiukan ärtyneinä ja syytellen toisiaan läksivät perheen jäsenet tekemään valmistuksia Helmin vastaanottamiseksi. Ensimmäinen kysymys oli, pantaisiinko asemalle reki vaiko rattaat, oli kelirikon aika. Päätettiin panna molemmat. Isä ja Eemeli lähtivät matkaan, mukanaan tyynyjä ja peitteitä kaiken varalta. Naiset painivat kuntoon Helmin huoneen. Vanha emäntä pysytteli reippaana ja toivorikkaana, hänen tyttärensä vaikeni ja kuvitteli nähtävästi pahinta. Nuorin emännistä, Eemelin vaimo, hoiteli pientä lastaan ja hänen tuutilaulunsa soivat tavallista hiljaisempina talossa, jossa mieliala äkkiä oli käynyt kolkoksi.

Vanhan emännän nimipäivänvietto joutui tietenkin kärsimään masennuksesta, joka yön aikana ei suinkaan ollut vähentynyt ja johon tänään liittyi odotuksen jännitys. Kelirikon vuoksi ei vieraita ollut saapunut paljon — onneksi kyllä asioiden näin ollen, sillä vaikka kuinka olisi koetettu puhella hauskasti yhteisistä harrastuksista ja kuulumisista pitäjän piirissä, ja vaikka talon nuori perillinen kuinka olisi nauranut ja näyttänyt ensimmäistä hammastaan, palasi keskustelu aina lopuksi tyttäreen, jota odotettiin kotiin, kukaties kuolemansairaana. Naapureista oli usea jäänyt tulematta tärkeän kokouksen vuoksi, johon oli ollut pakko lähteä. Ne, jotka olivat saapuneet nimipäiville, läksivät hienotunteisesti pian pois ja perhe oli yksinään talossa, kun molemmat kotoiset hevoset tunnettiin kaukana vainioiden keskellä. Kelirikosta huolimatta saapuivat odotetut harvinaisen aikaisin. Tämäkin teki, että molemmat emännät, odotellessaan pihamaalla, olivat suuresti jännittyneitä. Märiksi ajettuina ja huohottaen tulivat hevoset ylös loivaa mäkeä, miesten kävellessä rinnalla. Jokainen koiran äännähdys teki pahaa, mutta Vahti ei ottanut vaietakseen. Vasta kun hevoset astuivat sisään portista, se tunsi tulijat.

Herra Jeesus, ettei Helmi olisi matkalla kuollut!

Rattailta astui nuori sairaanhoitajatar. Hän toivotti hyvää päivää ja alkoi heti avata reen peitteitä. Jumalalle kiitos, elihän Helmi toki, vieläpä hymyili ja ojensi kätensä koiraa kohti, joka hyppäsi reen laidalle. Myöskin hän puhui, vaikka väsyneellä äänellä ja oudon hitaasti. Äiti otti vastaan jokaisen elonmerkin odottamattomana lahjana, sillä hän oli varustautunut pahimpaan. Isä nosti Helmin reestä ja äitiin ja sairaanhoitajattareen nojaten hän pääsi sisään. Ainoa joka uskalsi puhua, oli mummo, hän alkoi heti kysellä, mitä tautia tämä oli ja miten matka oli mennyt. Hän ei kuitenkaan saanut mitään vastausta ja vaikeni sen vuoksi pian. Helmin äidillä olivat samat kysymykset huulilla, mutta ne jäivät tekemättä ja hän supisi vain jotakin siitä, ettei Helmi ollut kovin huonon näköinen ja että hän pian paranisi täällä kotona. Kun Helmi, istuessaan salin sohvalla ja sisaren ottaessa päällysvaatteita hänen yltään, rupesi itkemään, sai äiti äkkiä takaisin tarmonsa ja alkoi kysellä, mitä hän halusi syödä. Hän kuuli sisarelta ohjeet. Samassa hän oli käynyt niin rohkeaksi, että hän kysyi, minkä tähden Helmi ei ollut kirjoittanut aikaisemmin taudistaan ja mitä tautia tämä oikeastaan oli.

— Kas noin, sanoi sisar silloin ikään kuin leikatakseen poikki keskustelun, joka siihen katkesikin. — Nyt me menemme sänkyyn, sitten me syömme ja sitten me nukumme, sanoi hän lopuksi.

Naiset eivät enää kyselleet, iloitsivat vain siitä, etteivät asiat olleet vielä huonommin ja palvelivat sisarta ja sairasta minkä taisivat. Helmi tunsi, että salissa oli tupakansavua, kysyi, oliko ollut vieraita ja muisti samassa nimipäivän. Voi voi, ettei hän ollut tuonut mitään nimipäivälahjaa!

— Mutta kun panivat minut sairaalaan!

— Kas noin, sanoi sairaanhoitajatar ja veti toisen päällyskengän Helmin jalasta.

Kun hän meni tarkastamaan sairaan huonetta vanhan emännän johdolla, jäivät äiti ja tytär kahden. He tunsivat, että kallis aika kului hukkaan ja että olisi pitänyt sanoa jotakin, mutta heitä vain itketti kumpaakin. Helmistä tuntui vaikealta. Kaikki täällä kotona ikään kuin syytti häntä, vaikk'ei kukaan sanonut pahaa sanaa. Jollakin lailla helpotti, kun äiti kysyi: eikö Helmi tahtonut nähdä pientä pojua. Tietysti hän tahtoi nähdä hänet! Ja sill'aikaa kun äiti kävi lasta hakemassa, lepäsi hän pitkänään sohvalla, pyyhkien kyyneliään ja katsellen tuttuun huoneeseen. Tulisiko hän terveeksi täällä? Tuntui oudon vaikealta. Miksi? Varmaan hän menehtyisi täällä ikävään. Olisi ehkä kuitenkin ollut parempi mennä parantolaan. Itse hän oli syypää, hän oli ikävöinyt kotiin ja rukoillut, kunnes hänet päästettiin tänne. Ja nyt täällä tuntui vieraalta. Ihmisetkin vain syyttivät häntä, jollei sanoilla, niin katseilla ja kysymyksillä, joita he eivät hänen sairautensa vuoksi uskaltaneet tehdä, mutta jotka Helmi tunsi jotenkin ilmassa.

Nuori Aino-emäntä tuli, sylissään lapsi. Pienokaisen äiti oli pukenut hänen ylleen pitsikauluksen ja tervehti teeskennellyn ystävällisesti kälyään. Helmikin koetti olla hyvin ystävällinen, se rasitti häntä. Eemelin lapsi oli samanlainen kuin kaikki muut lapset ja hänen äitinsä hymy onnellinen ja kirkas, kuten kai äitien tavallisesti. Tuntui helpottavalta, kun sairaanhoitajatar tuli ja tavanmukaisella lauseellaan teki lopun kohtauksesta.

— Kas noin, nyt menemme sänkyyn.

Illansuussa kun Helmiä jo valmistettiin yöpuulle, tulivat Heikki emäntineen ja agronomi. He palasivat kokouksesta ja tietämättä, että Helsingistä oli tullut vieraita, poikkesivat nimipäiväkahville. Kun he kuulivat, mitä oli tapahtunut, tahtoivat he jatkaa matkaansa. Siihen ei toki talossa kuitenkaan suostuttu ja niin joutuivat vieraat yhdessä Rannan perheen kanssa istumaan isännän ja emännän pienessä kamarissa keittiön takana, mistä ei mikään melu saattanut tunkea salin puolelle, sairaan korviin.

Kaikki, mitä päivän mittaan oli puhuttu, toistettiin. Isäntä kertoi, miten surkeaa oli ollut nähdä Helmin astuvan junasta sairaanhoitajattaren ja jonkun avuliaan matkustavaisen turvissa. Vanhaemäntä vakuutteli, että tauti pian menisi menojaan. Siihen murahti agronomi jotakin kahvikuppinsa äärestä ja isäntä kuvaili taas, miten vaikea matka oli ollut tällaisella kelillä. Välillä mentiin kokouksen asioihin, mutta pian todisti äänettömyys taasen, että ajatukset olivat muualla. Mustamäen nuori emäntä meni Aino Rannan kanssa katselemaan lasta, joka nukkui. Isäntä, Heikki ja agronomi tupakoivat ääneti. Eemeli, saapuen hevostallista, kohtasi porstuassa äitinsä, joka tuli Helmin huoneesta. Keittiössä äiti avasi kätensä, joka oli ollut nyrkissä. Hän ei sanonut mitään, ainoastaan ojensi kourallisensa poikansa nähtäväksi. Hänen kädessään oli suuri tukko vaaleita hiuksia.

— Katso nyt, kuiskasi hän sitten ja heitti hiukset uuniin. — Näin sisaresi hiukset lähtevät!

Kun Rannan miniä ja Mustamäen emäntä tulivat porstuanperästä, seisoivat äiti ja poika vielä hiilloksen ääressä, joka oli nuollut hiustukon. Kaikki menivät yhdessä miesten luo.

— Hän kuolee, siinä ei auta mikään, sanoi Eemeli kalseasti ja ojensi vaimolleen tyhjän kahvikuppinsa, jonka hän oli jättänyt piironginlaidalle.

Kaikki kävivät hänen kimppuunsa, varsinkin vanhaemäntä. Mitenkä sen saattoi sanoa, eihän Helmi ensinkään näyttänyt kuolevalta.

— Se on varma se, sanoi agronomi, — että jollei hän olisi mennyt Helsinkiin, niin hän nyt olisi terve.

Mustamäen isäntä katsahti hiukan kiusaantuneena kelloaan.

— Eikös hän sitten täällä maalla olisi voinut sairastua? sanoi vanhaemäntä terävästi.

— No ei. Kyllä emäntä sen itsekin tietää.

Emäntä naurahti.

— Agronomi puhuu aivan niinkuin ei täällä maalla tunnettaisi raihnautta ja kuolemaa.

— Että viitsittekin, vanha ihminen, puuttui Eemeli puheeseen, — te olette enemmän kuin kukaan syypää tähän tautiin; Te aina olette tahtonut Helmiä kouluun, te tahdoitte minuakin kouluun, muistatteko — herra minusta piti tehtämän ja maisteri.

Vanhaemäntä oli noussut. Hän sai suustaan vain yksityisiä hämmästyksen ja moitteen huudahduksia. Eemelin olisi toki siinä iässä pitänyt vähän tietää, mitä puhui. Tulla syyttämään häntä, mummoaan, Helmin taudista. Jos joku oli katsonut lastenlasten parasta, niin kai heidän mummonsa. Mutta Eemeli oli liian kauan kantanut mielessään kaunaa näistä asioista.

— Alussa ei Helmi ottanut menestyäkseen — muistatteko? jatkoi hän. — Kotiopettajia täällä pidettiin, että hän saisi ehtonsa suoritetuiksi.

— No se oli se yksi aine, joka teki kiusaa, matematiikka.

— Ja muistatteko, kun hän tuli koulusta, niin hän ei enää syönyt meidän kanssamme yhteisessä pöydässä kuten ennen...

— Mitäs se tähän kuuluu?

— Siirto, siirto, tuli agronomi ystävänsä avuksi. - Hän ei kestänyt siirtoa.

— Mutta kestäväthän huonopäisemmätkin. Niinkuin sekin Kilpisen Martta. Mikäs hänkään nyt oli ottamaan maisterintutkintoa.

— Hänen isänsä onkin suutari, niissä on aina vähän ajattelijan vikaa, sanoi agronomi.

— Mutta mitenkäs me nyt olisimme saattaneet jättää Helmiä huonommalle, kun köyhä Kilpinenkin toimitti tyttärensä yliopistoon!

— No niin, sanoi agronomi ja löi leveän kämmenensä pöytään, — kilpaa pitää juostaman yliopiston rappusissa, kesti terveys tai ei. Olisikos Helmi nyt huonommalla osalla kuin maisteri Martta, jos hän olisi emäntänä jossakin talossa tai vaikkapa karjakkona?

Hetkisen vaikenivat kaikki. Sitten puhui isäntä sängynlaidaltaan, missä hän ääneti oli istunut koko keskustelun ajan:

— Se on nyt sellainen tämä nykyaika, että se vaatii niin paljon oppia. Yksi ei voi asettua vastakynteen. Lapset syyttävät aina sittenkin aikaihmisiksi päästyään, etteivät he ole saaneet käydä koulua tarpeeksi. He kaipaavat "ilmaa" ja "kauneutta" ja "väljempää liikkumisalaa" ja mitenkä niitä nimitetäänkin. Täytyyhän vanhempien koettaa parastaan, oli sitten onneksi tai onnettomuudeksi. Ja useinhan se onnistuukin. Ja kun vanhemmat ovat tehneet parhaansa, niin eihän heiltä pitäisi voida muuta vaatia.

Kunnioituksesta puhujaa kohtaan vaikenivat väittelijät hetken ja agronomi lausui muutamia sovittavia sanoja. Mutta pian hän taas pauhasi, vakuuttaen, että tämä nykyaika tekee lopun kaikesta terveydestä. Hän ennusti, että pian joka pitäjä katsoisi arvonsa vaativan ylläpitää ainakin yhtä yhteiskoulua, kansakoulunopettajiksi ei enää sopisi ottaa muita kuin maistereja, ja viisiluokkaisissa yhteiskouluissa täytyisi välttämättä olla opettajina tohtoreja. Kyllä tulisi ajanmittaan oppinut maa.

— Mutta entä jos me vielä näillä silmillämme näemme yhteiskoulurakennukset jyvämakasiineina ja heinälatoina, keskeytti Eemeli hänet naurahtaen.

— Me näemmekin, sanoi agronomi puoleksi salaperäisesti, puoleksi vahingoniloisesti. — Eikä se aika ole kovin kaukana. Mutta siihen mennessä on monen neitosen terveys murtunut. Se kokemus ostetaan kalliisti.

— Metsistykää, metsistykää te, huusi vanhaemäntä katkerasti puheen joukkoon.

Isäntä puolestaan koetti huomauttaa, ettei ihminen elä ainoastaan leivästä. Mutta heidän sanansa menivät huomaamatta, sillä agronomi ja Eemeli jatkoivat kovaäänistä puheluaan. Agronomi muisteli, miten hänen ylioppilasaikanaan tytöt olivat itkeä piipertäneet professorien luona tenteissä — mutta kandidaatiksi piti koettaa vain! Eemeli vuorostaan palautti mieleensä koululaisia kesälomalla: miten istuttiin riippumatoissa ja lehtimajoissa romaani kädessä. Heikki ja hänen vaimonsa vihdoin keskeyttivät heidän vuoropuhelunsa, sillä heidän täytyi lähteä.

Heikki oli niin kalpea, että sekä agronomi että Eemeli kävivät sanattomiksi, kun he hänet huomasivat.

— Terveisiä Helmille, sai Heikki hiukan vaikeasti suustaan, lausuessaan hyvästi emännälle.

Agronomi läksi samaan matkaan ja Eemeli meni pihamaalle heitä saattamaan.

Hevoset talutettiin vajasta. Ne ikävöivät kotiin ja pitivät kiirettä. Oli pakastanut. Metsänranta ja puut erottautuivat mustina kirkkaassa illassa. Yksi ainoa suuri tähti loisti keltaisessa iltaruskossa Mustamäen navetan päällä. Helmin huoneessa oli tulta. Kun ei ikkuna ollut peitetty, saattoi nähdä, miten siellä liikuttiin. Sill'aikaa kun emäntä nousi rattaille ja Helkki piteli suupielistä, näytti siltä, kuin Heikki silmänräpäykseksi olisi unohtunut katsomaan valaistuun ikkunaan. Samassa hyppäsi hän itse rattaille ja nopeasti jättivät malttamattomat hevoset pihamaan.

Lemuava kevät tuntui ilmassa. Pienen pakkasenkin alta huokui ikään kuin leuto, suloinen henkäys. Eemeli sytytti savukkeen ja läksi astelemaan talliin.

Sieltä hörhötti ori häntä vastaan.

YHTEISKOULUN MERKEISSÄ

Juhlahumu iltamassa pitäjän tulevan yhteiskoulun hyväksi oli ylimmillään. Sekä kirkonkylän uuden seuratalon avarat suojat että aitaus sen ympärillä olivat täynnä väkeä. Metsikössä ulkopuolella seisoivat hevoset kiinnitettyinä puihin ja sadat polkupyörät lepäsivät puolikumossa juhlatalon päädynseinää vastaan.

Ei puuttunut mitään siitä, mikä on omiaan antamaan väriä ja sävyä virkeän kirkonkylän kesäiselle juhlalle. Liput liehuivat katoilla, köynnökset keinuivat pylväiden välissä, torvisoittokunta kaiutteli tuttuja marsseja ja isänmaallisia säveliä, koirat tappelivat, pojat melusivat nurkkausten takana, helistellen polkupyöräkelloja, tytöt muodostivat heleitä ryhmiä salissa tai pihamaalla, nuoret miehet tupakoivat, istuen kivillä vielä raivaamattomalla tantereella ja häiriten äänekkäällä naurulla, toimituksen kestäessä sisäpuolella — sanalla sanoen: kaikki oli kuten hyvä tapa vaati.

Oli päätetty rakentaa yhteiskoulu, arpajaiset olivat jo käynnissä varojen hankkimista varten ja iltamalla oli määrä tehdä yhteiskoulun tarkoitus tutuksi paikkakunnalla. Kirkonkyläläisille tietysti kyllä oli selvää, minkä tähden yhteiskoulu oli tarpeen vaatima, mutta pitäjässä oli suuria metsäkulmia hyvinvoipine taloineen, joissa katsottiin karsain silmin kansakouluakin, saatikka sitten korkeampaa oppilaitosta. Lisäksi kun oli päässyt liikkeelle outoja huhuja korkeammasta sivistyksestä yleensä, jopa taholta, jolta sitä vähiten olisi odottanut. Oli kuitenkin tultu niin pitkälle, että piirustukset olivat valmiit. Ne olivat iltamatilaisuudessakin nähtävinä, juhlasalin seinällä ne komeilivat katajaseppeleen ympäröiminä, tunnettu rakennusmestari oli ne tehnyt. Kyllä tulisi komea koulu, kyllä siihen kelpaisi panna lapsensa. Suuri punakattoinen rakennus oli täynnä ulkonevia kulmauksia ja parvekkeita. Määrättynä sijaitsemaan kirkonkylän kauneimmalla paikalla tulisi se varmaan olemaan koko seudun ylpeys. Tomuisessa salissa, johon ilta-auringon säteet loivat viistoja valojuovia, tungeskeli pitkin iltaa väkeä piirustusten ympärillä. Kauniit ne vain olivat, ei siitä mihinkään päässyt, ja niin halvalla kuin rakennus saataisiin nyt, kun rakennusmestarilla sattui olemaan tilaisuutta mieskohtaisesti valvoa tarpeiden hankintaa. Ne isännät ja emännät, joilla on kouluikäisiä lapsia, joutuivat pitkin iltaa pitämään esitelmää piirustuksista, todistelemaan koulun tarpeellisuutta ja muistuttelemaan, miten halvaksi sentään tulisi pitää lapset pitkän kouluajan kestäessä kotona. Siinähän oli valmis johtajatarkin siinä Martta Kilpisessä. Hän oli itseoikeutettu tähän toimeen, rakennusmestari olikin hänen kanssaan neuvotellut piirustuksia tehdessään, Martta kun paraikaa oli opettajana yhteiskoulussa, jossa oli ihan uusi, ajanmukainen rakennus. Ja komea ja ajanmukainen se tulisi tämäkin, ei suinkaan sitä nyt huonoa ryhtynyt tekemään, kun kerran ryhtyi.

Oli päästy ensimmäiseen väliaikaan. Torvisoittokunta oli aloittanut iltaman, tervehdyssanat oli lausuttu, nuorisoseuran kuoro, opettaja Pääkkösen johdolla, oli laulanut, neiti Helmi Ranta oli esittänyt kirjoittamansa juhlarunon, maisteri Martta Kilpinen oli pitänyt esitelmän — hän oli puhunut äitityypistä Kalevalassa, — kuten sanottu: väliaika oli tullut ja ilta-aurinko valaisi kylää, jossa heinät seipäissään tummuivat ja ruispellot vaalenivat leikattaviksi, sekä kirjavaa kenttää pihkaisen seuratalon ympärillä.

Tytöt myivät ennakkoarpoja. He olivat suorastaan pelottavat, heistä ei ollut hyvä päästä eroon. Toiset houkuttelivat kymmenentuhannen markan pankkikirjalla, toiset autolla, joka kuului voittojen joukkoon, toiset selittivät yhteiskoulun välttämättömyyttä näin väkirikkaalla ja voimakkaalla seudulla. Mikäs auttoi — miesten oli ostettava! Mustamäen isäntää olisi pitänyt verottaa erikoisesti, hänelle ei olisi merkinnyt mitään ostaa arpoja vaikka sadoilla markoilla. Mutta hän oli viime aikoina käynyt niin totiseksi, ettei hänen kanssaan luonnistanut leikinlaskukaan, joka aina tällaisessa tapauksessa oli myyjättärien paras liittolainen. Mustamäen emäntää ei saatu ostamaan muuta kuin sillä kymmenellä markalla, millä hän jo oli ostanut, hän oli saita, kuten suuren rikkaan ainakin sopi. Rannan nuori isäntä ja agronomi Riipinen eivät olleet edes kunnioittaneet iltamaa läsnäolollaankaan. Eemeli ei toki ollut vielä puhunut pitäjän yhteistä kouluyritystä vastaan, mutta agronomi, hän oli saarnannut kuin paras pappi, että naisen suuri ja ihana kutsumus oli kotilieden ääressä, että lukuisat yhteiskoulut kasvattaisivat proletariaattia, joka sittemmin orpona ja juurettomana vaeltaisi läpi elämän, ja ties mitä kaikkea. Agronomi oli innostuksessaan käynyt varsin runolliseksi. Mutta kirkonkylän naiset olivat olleet hänelle niin suuttuneet, että heillä oli ollut valmiina uutinen paikkakunnan lehtiä varten, uutinen "omituisesta sivistysharrastuksesta, mikä ilmeni eräissä henkilöissä, joiden kuitenkin jo virkansakin puolesta olisi pitänyt levittää valistusta kansaan". Uutinen oli miesväen väliintulon vuoksi jäänyt lähettämättä, miehet olivat vakuuttaneet, että agronomi tarkoitti paljasta hyvää, vaikka hän ajoi asiaansa liian kiivaasti. Naiset olivat siihen kihahtaneet, ettei Riipisen tarvinnut tulla heille selittämään naisen kutsumusta. Juuri "kotiliettä" varten ja tulevien polvien kasvattajaksi hekin valmistivat naista. Että sentään piti sivistyneelle miehelle nykymaailman aikaan selittää tällaisia asioita! Viisainta oli kuin olikin, ettei agronomi näyttäytynyt iltamassa: hän olisi saanut niellä yhden ja toisen kovan ja katkeran palan! Vaikka toiselta puolen täytyi sanoa, että oli hävytöntä pysytellä poissa tuollaisesta suuresta yhteisestä juhlasta, johon oli tullut väkeä peninkulmien takaa.

Agronomin olisi pitänyt talttua. Helmi Ranta, jonka sairaudesta hän oli nostanut sellaisen melun, oli parantunut. Agronomin sanottiin olevan siitä miltei närkästyneen, sillä nytpä hän ei enää tämän sairauden perusteella voinut väittää, ettei ensimmäinen sivistyspolvi olisi kunnialla kestänyt tulikoetta. Rannan nuori isäntä oli aina kulkenut agronomin talutusnuorassa. Hänen emäntänsä oli juhlilla, mutta hän itse lienee pitänyt seuraa agronomille tänä ihanana suvi-iltana, jossa torvisoitto törähteli yli kypsyvien viljapeltojen kuin iloinen lupaus tulevien sivistysaikojen varalta.

Oli siis päästy ensimmäiseen väliaikaan. Silloin herättää maantiellä huomiota muuan komea hevonen, joka tunnetaan agronomin juoksijaksi. Totta tosiaan: agronomin "Linnunpoika"! Eipäs ole mies sittenkään malttanut pysyä poissa! Neiti Rantapa on kuitenkin jo ehtinyt esittää runonsa — sen numeron vuoksi hän tietenkin tulee, hän on uudelleen alkanut toivoa neiti Rantaa, se kyllä tiedetään pitäjällä. Mutta onpa oikein, että hän myöhästyy, miksei ole tullut ajoissa. Ja nyt kun hän suvaitsee saapua, nytpä hänet saarretaan joukolla, päättelevät tytöt, eikä hänen kukkaroaan enää jätetäkään rauhaan!

Airueille huomautetaan, että väliaika täytyy pidentää, koska erinomainen saalis on odotettavissa. Tirskuvissa parvissa seisovat tytöt ja tähyilevät. Mokomaa — hän nähtävästi ei aio sittenkään juhliin, hän on arkivaatteissaan! Hänen hevosensa ymmärtää kuitenkin asiat paremmin kuin hän itse, sillä hevonen höristelee korviaan kuullessaan torvisoiton, kun sen sijaan sen isäntä istua könöttää rattaillaan ikään kuin kulkisi metsänkorvessa.

Tytöt keksivät, että Helmi Rannan täytyy olla mukana, kun hyökätään agronomin kimppuun. Ja he juoksevat viime tingassa hakemaan Helmiä. He tapaavat hänet isäntämiesten joukosta, hän selittää heille itsepäisesti, etteivät nämä piirustukset kelpaa, vaan että pitää tilata piirustukset joltakin arkkitehdiltä. Hän on niin kiihkeä asiansa puolesta, ettei hän ensin tahdo ymmärtää, mitä tytöt tarkoittavat, kun keskeyttävät hänet. Vai agronomi! Eläköön — nyt on agronomi ansassa! Helmi astuu tyttöjen parvessa nopeasti pihamaan poikki, hän tuntuu olevan pitempi kuin muut, he iloitsevat kaikki siitä, että olivat löytäneet jonkin yhtymäkohdan. Sillä kaikista ponnistuksista huolimatta on väli Helmin ja hänen lapsuudentoveriensa kesken ollut hiukan väkinäinen.

Agronomin kuuluisa "Linnunpoika" on hyvinkasvatettu hevonen. Ilman vähintäkään pelkoa ja pikemmin uteliaana se nousee ylös mäkeä ja astuu sitä pitkää tyttöriviä kohti, joka, sanan kirjaimellisessa merkityksessä, sulkee tien. Keskellä tyttöjen ketjua seisoo korkeana ja vaaleatukkaisena Helmi, koettaen tekeytyä ankaraksi ja nostaen uhkaavasti päätään. Muut tytöt ovatkin jättäneet johtotoimen kokonaan hänelle. Uhattu mies nostaa panamaansa ja hänen päivettyneet kasvonsa hymyilevät leveästi.

Mitä — aikooko hän komentaa hevosensa ketjun läpi? Pahalta näyttää. Hän kiertää ohjaksia käsiensä ympäri ja kurkistelee kahdenpuolen, missä olisi ketjun heikoin kohta. Mutta silloin ojentaa korkea sininen tyttö kimpun sinikantisia ennakkoarpavihkoja häntä kohti ja puhkeaa puhumaan:

— Seis! Ainoastaan meidän ruumiimme yli käy tie tästä eteenpäin. Ei paikalta, ennen kuin olette uhrannut päivän tunnukselle: yhteiskoulu!

Ja kymmenestä kädestä ojentuu sinikantisia vihkoja tulijaa kohti ja kymmenet huulet hymyilevät viettelevästi. Agronomin sydän ei ole kivikappale. Se sykähtää iloisesti, mies astuu rattailta ja tervehtii, kättä paiskaten, koko amatsonijoukkoa.

— Vai niin, vai niin, sanoo hän, — taitaa kyllä kannattaa ryhtyä kauppaan. Kymmenen vuoden kuluttua myydään koko roska huutokaupalla ja me voimme perustaa siihen suuren osuuskanalan.

— Eeei! huudahtaa Helmi, liehuttaen arpavihkoja agronomin edessä, — te ajattelette silloin aivan toisin, te ymmärrätte, että ajan virtaukset tulevat ja menevät ja että ihmisen vain täytyy koettaa pysytellä niiden harjalla.

— Pitää ohjata niitä, antaa niille suunta! keskeytti agronomi.

Hän jäi hetkeksi katsomaan Helmiä silmiin ja molemmat tunsivat, että olivat joutuneet vakavan keskustelun alkuun. Helmi heilautti silloin nopeasti päätään ja sai lasketuksi leikkiä.

— Te tarvitsette sitä paitsi kymmenen vuoden perästä koulua aivan toisiin tarkoituksiin.

Se oli varomattomasti sanottu. Agronomi takertui heti siihen.

— Jaa-ah, neiti Ranta, puhutaanpa ensin eräästä kiireellisemmästä asiasta.

— Mistä? uhitteli Helmi, mutta näki heti, että hyvä agronomi oli valmis tässä kaikkien kuullen sanomaan vaikkapa tähän tapaan: "Siitä naimisesta, eihän voi olla kysymys koulusta minun lapsiani varten, ennen kuin olen naimisissa!" Hän riensi sen tähden heti nopeasti sekoittamaan koko asiaa. — Minä olen loukkaantunut, sanoi hän. — Kirjoitan juhlarunon, esitän sen kaikkien taiteen sääntöjen mukaan ja pitäjän aristokratia ei suvaitse antaa sille mitään arvoa! Olen loukkaantunut! Ainoastaan ostamalla kaikki arvat, mitä meillä tässä on jäljellä, voitte varjella itsenne joutumasta ikuiseen epäsuosioomme.

— Jaa-ah, jaa-ah, puhalteli agronomi, — älkää te pidättäkö minun hevostani, voitte helposti saada kuulla esitelmän, joka ei ole kokonaan sopusoinnussa iltaman tarkoituksen kanssa.

— Emme pelkää, selitti Helmi Ranta ja leikitteli vihoilla kädessään. — Pankaa hevosenne kiinni vain ja siirtykää sisäpuolelle.

Agronomi sanoi olevansa menossa hakemaan seppää ja tarjosi neiti Rannalle pientä ajelua. Ei, ei minnekään! Tytöt pysyivät lujasti vaatimuksessaan: lompakko esiin vain! Mutta sitten sai Helmi äkkiä viekkaan pienen tuuman ja kuiskasi sen tytölle vieressään. Tämä antoi uutisen mennä eteenpäin ja Helmi olisi jo ollut valmis hyppäämään rattaille, jollei viivytystä olisi tullut toiselta taholta. Nuoret miehet olivat lähteneet liikkeelle asemiltaan ja piirittivät hevosen. Ei enää puhuttu arpavihoista. Tytötkin katselivat, toisiinsa nojautuneina, hevoseen. "Linnunpoika" vapisi menohalusta. Helmin ääni kaikui ylinnä siinä kiitoksen kuorossa joka yhtäkkiä oli muodostunut juhlatalon portin takana. Kun kellon soitto portailta vihdoin ilmoitti ohjelman jatkumista, pani Helmi nopeasti tuumansa täytäntöön ja hyppäsi vallattomana rattaille. Ja se katse, jonka hän loi tyttöjen parveen, sanoi: en astu alas, ennen kuin tämän jykevän herran vastustus on voitettu.

Riipinen näytti, mihin hänen hevosensa kelpasi. Helmi painoi jalkansa rattaiden pohjaa vastaan ja piteli kaksin käsin kiinni laidoista. Onneksi ei hänellä ollut hattua. Vasta meijerin suuressa ahteessa hiljeni vauhti ja Helmi rupesi puhumaan. Hän oli ihastunut hevoseen ja oli sovinnollinen sen omistajaakin kohtaan. Mahtoi toki olla ihanaa omistaa tuollainen hevonen. Olihan heillä Rannan talossa hevosia, mutta eivät ne olleet näin tulisia.

Alas ahdetta mentiin taas niin että silmissä kipunoi, mutta sitten hellitti ajaja ohjaksia ja viihdytti orittaan sillä miltei isällisellä äänellä, jolla hyvät hevoshoitajat puhuttelevat eläimiään.

Torvisoitto ei enää kuulunut. Metsän syvä hiljaisuus tuli vastaan. Viilenevässä illassa äännähti vain jokin lintu. Kasteen laskeutuessa lemusivat suuret sananjalat tiepuolessa väkevästi. Helmiä puistatutti. Yhtäkkiä kääntyi agronomi häneen päin ja lausui, katsoen tiukasti silmiin:

— Oletteko te todella nyt ihan terve?

Helmi naurahti.

— Täydellisesti, sanoi hän ja heräsi mielialasta, johon illan kauneus oli alkanut häntä virittää. — En enää kelpaa todistuskappaleeksi teoriojenne pätevyydestä.

Agronomi ei nauranut sukkeluudelle.

— Odotan vain syksyä päästäkseni Helsinkiin, jatkoi Helmi.

— Vai Helsinkiin, sanoi agronomi kiukkuisesti, ‒ taas hävittämään terveyttänne.

Helmi kiihtyi hänkin. Mitä terveydestä sitten oli, jollei saanut tehdä työtä. Häneltä kuitenkin oli huvittelunhalu ohi eikä hän muuta toivonut kuin päästä kirjojensa luo. Hän oikein ikävöi Helsinkiin, hyvän suuren kirjoituspöytänsä ääreen.