Part 2

Helmin koko olento oli joutunut omituisen liikehtimisen valtaan. Jokin outo, uusi voima tuli ja tarttui häneen kuin pyörre. Oli kuin hän olisi kasvanut ja nähnyt maailmaa avarammalta kuin ennen. Hänen jäsenensä pyrkivät jännittymään oudossa ilossa ja kun hän katsahti peiliin, näki hän siellä entisten maalaisten kasvojensa tilalla jotakin niin muodikasta, että veri läikähti kasvoille. Mitä tuo vieras neiti olikaan hänelle tehnyt?

Poikien tömisevät askeleet puutarhan takaa saivat hänet heräämään. Pirstan pyynnöt eivät auttaneet, Helmi purki koko uudenaikaisen kampauksen ja ehti nolona kuulemaan poikain tarinoita uintimatkalta. Siku Kallio oli keksinyt järvessä uuden simpukkalajin, jonka hän arveli soveltuvan erinomaisesti viljeltäväksi. Tämä simpukkalaji, jolle yksissä neuvoin oli annettu nimi Sicu calliensis tulisi varmaan voitollisesti kilpailemaan Välimeren osterien kanssa maailmanmarkkinoilla, ja oli järvessä jo perustettu osakeyhtiö "Simpukka", hinta osakkeelta sata penninkiä. Nuutti Sorvi nau'utti kissanpoikaa, Eedla Riuku pelasti Jussin ja viskasi hiekkaa häijyn medisiinarin kasvoihin. Tytöt etsivät kääröistään ja laukuistaan esiin pyyhinliinat ja alkoivat pitkänä keinuvana ketjuna painua rantaa kohti. Esa Ahonen valokuvasi heidät. Hänen sisarensa Sylvi seisoi kansallispuvussaan nauravana ja kukoistavana ja katsoi suoraan koneeseen.

Martta Kilpiselle paikkakuntalaisena uskottiin ylivalvonta rannassa ja Helmi palasi kotiin puolitiestä. Pirsta oli oikeassa: häntä ei tarvittu kotona. Hänellä oli vain itsellään tarve jäädä selvittämään ajatuksiaan, hänessä oli jokin mennyt ikään kuin sekaisin. Kun hän erosi tyttöparvesta, ei hän kuitenkaan ensinkään voinut ajatella, hänen sydämensä vain löi ja hän olisi toivonut edes tuulenhenkäystä kasvoilleen. Kuuma kesäpäivä oli kuitenkin aivan tuuleton.

Pojat loikoilivat nyt vuorostaan nurmella, ja Vahti, joka oli ystävystynyt heihin, leikki piirissä heidän keskellään.

Kahvitarjottimet olivat taasen lähteneet liikkeelle ruokasalista käsin.

Agronomi — kuka hänet nyt tänään toi tänne!

Helmi näki, tullessaan portille, agronomi Riipisen astuvan tallista Eemelin kanssa. Pitikö Eemelin nyt juuri tänään kuljettaa ystävänsä tänne — eikö enää ollut muita päiviä! Ja juuri päivällisaikaan. Kuraattori kun kirjeessään nimenomaan oli viitannut siihen, että ylioppilaat tämän ensi päivän halusivat olla omassa keskuudessaan. Sen vuoksihan ei paikkakuntalaisiakaan oltu kutsuttu Rantaan.

Helmi ei päässyt sivu. Agronomi tuli suoraan häntä kohti ja nosti hymyillen panamaansa.

— Saakos vieras tulla taloon, sanoi hän ja jatkoi yhteen kyytiin, vastausta odottamatta: — tapasin tuossa Eemelin ja teki mieleni pistäytyä talossa katsomassa. Niin, ja valvomassa maalaisten etuja, suoraan sanoen. Tuommoinen liuta herraspoikia — vievät meiltä tytöt! Terve, terve...

Agronomi tuli kuin vanha tuttu poikaparveen, iski leveän kämmenensä kuraattorin laihaan käteen kiinni ja kätteli sitten yhteen kyytiin kaikkia muita. Eemeli kulki hänen, vanavedessään. Agronomi oli kuin sulamistilassa.

— Terve, terve, toisteli hän pitkin linjaa, — sanoin tässä juuri neiti Rannalle, että piti tulla valvomaan maalaisten etuja, kun teitä ryntää tällainen liuta herraspoikia keskelle meidän maalaisten laitumia...

— Mitenkäs me maalaisten edut saatamme vaaraan? sanoi maisteri Salojärvi hymyillen.

— Vai ette ole tietääksennekään!

Agronomi keskeytti puheensa ja otti kahvia. Pojat kokoontuivat hänen ympärilleen. Suurena ja jykevänä, panama niskassa, hän seisoi kuistin edessä ja sälytti teevadilleen leipää.

— No mitäs tällaiset röttitakit sitten enää merkitsevät meidän tytöille, kun he ovat nähneet teidät...

— Eipä taida koko Ylimaan osakunnassa olla niin kansallista miestä kuin agronomi!

Naurua.

— Minäpä kerron herroille, sanoi agronomi, pistäen poskensa täyteen vehnäleipää, — että siellä Alimaassa, mistäpäin minä olen kotoisin, kerran tapahtui, että lukumiehet eräänä kesänä veivät kolme talontytärtä — ja rikkaan talon tytärtä lisäksi — nuorten isäntien nenän edestä. Miltäs herrat luulevat sen tuntuvan? Perhana, se on melkein niinkuin pistettäisiin koura suoraan minun povitaskuuni ja otettaisiin sieltä minun lompakkoni.

— Ei agronomi pelkää, emme me pistä kättämme teidän taskuunne.

— Me on tultu tänne aivan toisissa aikeissa.

— Kuka ne aikeet tietää. Perästä kuuluu.

Rannan isäntä tarjosi agronomille tupakkaa ja kehoitti vieraita siirtymään lehtimajaan, siellä olisi ehkä vähän vilpoisempaa.

Päivällispöydät oli katettu suureen pirttiin, jossa oli ikkunoita kolmelle taholle. Huone oli koristettu kuin häihin ja pitoruokia oli sekä runsaasti että monta lajia. Kun Eemeli tuli pyytämään sahtia juodakseen, kävivät Helmi ja mummo hänen kimppuunsa agronomin tähden. Miksi Eemeli oli tuonut hänet tänne? Mutta hepä eivät kutsuisi häntä päivälliselle! Odottaisivat, kunnes hän olisi mennyt. Eemeli nauroi ja pyyhki humalanlehtiä suupielistään. Agronomia ei saisi täältä lähtemään! Ja mikseikäs hän saisi ollakin? Senkö tähden, että hän oli rohtimisissa vaatteissa ja pitkävartisissa? Ei, vaan sen vuoksi, että hän oli tullut kutsumatta. Sen vuoksi, ettei Helmi voinut häntä kärsiä!

Tytöt tulivat kuumina rannasta — vedessä Sicu calliensiksen luona oli ollut viileää ja suloista, mutta maalla oli heti taas tullut kuuma!

Pirtin kuistilla syntyi pieni sananvaihto talon emäntien välillä. Vanhaemäntä kehoitti tytärtään käymään käskemässä vieraita päivälliselle, ja nuori emäntä toisteli hiljaa: "Menkää nyt vain te." Vihdoin he sopivat niin, että nuoriemäntä meni noutamaan tyttöjä, jotka Helmin kamarissa panivat kuntoon hiuksiaan uimisen jäljeltä, ja vanhaemäntä meni lehtimajaan kutsumaan herroja. Ei ketään tarvinnut kutsua moneen kertaan. Kaikkien oli nälkä.

— Terve, terve, toisteli agronomi pirtin kuistin edustalla ja jokainen uusi tyttö toi uuden ilmeen hänen kasvoilleen. Sylvi Ahosen kättä hän piteli kauemmin kuin tarpeellista olisi ollut ja Lahja Suvi-Ahon hymyyn hän vastasi veitikkamaisella hymyllä.

— Onpa, onpa siinä pulskaa vaimoihmistä, vaikka ylioppilaita ollaankin.

— Siitäpä syystä sitä juuri ollaan, sanoi Pirsta, livahtaen naurussa suin agronomin ohitse.

Herrat odottivat kärsimättöminä kuistilla. Tytöt kursailivat. Vähitellen päästiin alkuun ja kaikki löysivät paikan. Agronomin ääni oli ainoa, joka kuului. Veitsien kilinä lautasia vasten säesti sitä. Osakunnan agraarit ja paikkakunnallinen maanviljelysneuvoja olivat asettuneet samaan pöytään ja puhelivat osuusmeijerin koneista, jotka olivat uusitut keväällä, kun meijeri pantiin uuteen kuntoon. Hyvin se täällä meni. Kuorimisasemia oli jo pitkin pitäjää. Kuraattori kuulosteli vanhaltaemännältä paikannimiä ja sananlaskuja.

Laulettiin. Nälkä oli lähtenyt ja rauhallisina lähestyttiin ruokapöytiä. Vahti kiersi ryhmästä ryhmään, istui, antoi kättä ja sai palkintonsa. Helmi houkutteli sitä pois, mutta se ei ollut häntä näkevinäänkään. Vanhaemäntä kysyi Sylvi Ahoselta, eikö kansallispuku ollut kuuma näin kesällä. Puhuttiin ryijyistä ja kansallispuvuista. Päästiin paistiin. Kuraattori sai hyvän aikaa kilistää lasinsa laitaan, ennen kuin sanasorina lakkasi. Hänen puheensa tarkoitti isäntäväkeä. Isäntä ja emäntä nousivat ja jäivät ykstotisina rinnan seisomaan. Myöhemmin nousi "talon herttainen ja nuorekas vanhaemäntäkin" ja vihdoin kohdisti puhuja sanansa osakuntalaiseen neiti Rantaan, jonka kauniissa vieraanvaraisessa kodissa osakunnan kesäjuhlille oli valmistettu näin ruhtinaallinen vastaanotto.

"Arvaamaton on se hyöty, mikä ylioppilasnuorisolle valmistetaan sen kautta, että annetaan sille tilaisuus tuntea yhteenkuuluvaisuutensa maakunnan kansan kanssa. Paitsi sitä, että tällaiset yhteiset retket ovat omiaan mitä suurimmassa määrässä herättämään ja syventämään isänmaanrakkautta ja kotiseututunnetta, vaikuttavat ne kenties enemmän kuin mikään muu hyvän, terveen toverihengen kehittymiseen."

Helmi oli silmää räväyttämättä katsellut kuraattoriin, joka puhui lämpimästi ja innostuneesti. Yhtäkkiä hänen hartautensa särkyi ja hänen katseensa kohtasi toisessa päässä huonetta Heikin silmät. Sitä kesti vain hetkisen, Heikin katse kääntyi heti pois. Mutta Helmi oli lukenut siinä syytöksen, ikään kuin hän olisi pettänyt lapsuutensa ystävän.

Helmi kuumeni. Miksi Heikin piti kiusata häntä!

"Vastaanottakaa, arvoisa isäntäväki, kotiseudun ylioppilasnuorison sydämellinen kiitos unohtumattomista hetkistä Rannan kauniissa talossa. Me toivomme, että osakuntalaisemme neiti Helmi Ranta sinä aikana, jolloin hän suorittaa lukujaan pääkaupungissa, tulee viihtymään siinä kodissa, jonka me olemme pystyttäneet Alma materin liepeille. Vielä kerran..."

Helmi katsahti taasen Heikkiin, hän olisi tahtonut sanoa hänelle, ettei hän ollut mitään päättänyt lähdöstään Helsinkiin, että hän oli aivan viaton. Mutta Heikki oli kääntynyt ikkunaan ja katsoi ulos.

"Toverit, kohottakaamme voimakas, kolminkertainen eläköönhuuto isäntäväellemme."

Huone jyrisi laesta lattiaan asti. Kuraattori riensi kumartaen painamaan isännän ja emännän käsiä. Isäntä yskähti ja nieli alas liikutuksensa. Emäntä loi nuoreen maisteriin hartaan katseen ikään kuin hänen edessään olisi seisonut itse rovasti. Vanhaemäntä antoi kuraattorille nauraen kätensä ja rupesi juttelemaan hänen kanssaan Helsingistä ja ylioppilaitten olosta siellä. Helmi katsahti heihin ja oli vakuuttunut, että mummo jo järjesteli hänen syksyisiä lukujaan. Se olisi ollut niin mummon tapaista.

Heikki astui permannon poikki ja hävisi kuistille.

Agronomien pöydässä puheltiin nyt hyvin vilkkaasti ja ennen pitkää sai koko juhlaseurue tietää, että agronomi Riipinen halusi pitää puheen. Tai ettei hän itse halunnut sitä, vaan että muut kehoittivat häntä puhumaan.

— Ei, sanoi hän ja tyhjensi lasin sahtia toisensa perästä, — se mitä minulla on sanottavaa, ei sovi juhlapuheeksi. Ja siksi toiseksi ei kuokkamiesten sovi puhua.

Vanhaemäntä kehoitti vieraita ottamaan jälkiruokaa ja ojensi omin käsin lautasen kuraattorille, hän nähtävästi ei halunnut, että agronomi puhuisi. Mutta agraarien pöydässä oltiin itsepintaisia ja loppujen lopuksi saatiin jykevä, auringonpaahtama Riipinen seisomaan ja puhumaan.

— Niin, ne tahtoo täällä välttämättä minua puhumaan, vaikka minä olen sanonut, etten tahdo puhua, että olen kuokkavieras ja ettei minulla ole mielessä mitään, mikä sopii juhlaan. Minä nyt vain siis referoin eli selostan, mistä täällä meidän pöydässä on puhuttu. Ensin me puhuimme osuusmeijeristämme ja erinäisistä maanviljelyskoneista. Sitten — mutta nyt ette saa suuttua minulle — sitten on täällä vain sanottu jotakin siihen tapaan, — ja se on kyllä sanottu monesti ennenkin, nimittäin, että maaseutu ei enää siedä tällaisia suoneniskuja, kun kaupungit joka vuosi vievät siltä sen parhaat miehet ja naiset. Ja se olisi nyt sitten niinkuin yhteinen toivomus, että maaseudun ylioppilasnuoriso yhä enemmän alkaisi palata turpeenpuskijatyöhön takaisin ja antaisi kaupunkien pitää huolta itsestään. Loppuuhan se leipä kaupungeiltakin, jollei maamies sitä tuota!

— Hyvä! huudettiin ympärillä.

— Tähän tämä referaatti eli selostus sitten saisi loppuakin. Mutta asialla on vielä sellainenkin puoli, jota ei usein tulla ajatelleeksi. Se nimittäin, että tuo siirto ruumiillista työtä tekevästä luokasta henkisen työn luokkaan ei suinkaan aina asianomaisille itselleenkään ole mitään leikintekoa. Se voi olla suorastaan vaarallista sekä sielulle että ruumiille. Se siirto, se siirto ja se uusi maaperä — kaikki taimet eivät sitä kestä. Kun sen sijaan tämä maaemo, se pitää kaikki lapsensa voimissa ja vahvistaa meitä jyvillä ja ytimillä. Mutta tietäköön jo kuokkavieras vaieta. Minä lausun siis vain meidän pöytäkuntamme toivomuksena, että tämä vanha maineikas Ylimaan osakunta yhä enemmän ja enemmän — sen ohella kun se kasvattaa maakunnalle opettajia ja virkamiehiä — muistaisi sen maaseutua.

— Hyvä, hyvä!

— Eläköön! Eläköön! Eläköön!

Riipinen jysähti paikoilleen istumaan ja kaasi itselleen lasin sahtia.

Syntyi vilkas sananvaihto eri ryhmien kesken. Äkkiä kuuli agronomi viereltään reippaan, hiukan terävän äänen.

— Pyydän saada esittää itseni, herra agronomi. Birgit Linnamäki on nimeni...

— Terve, terve...

— Olisin vain halunnut tietää, mitä te oikein tarkoititte sillä että... "maaseutu antaisi kaupunkien pitää huolta itsestään". Katsokaas, minä olen kaupunkilainen, minä, ja minä olen tuntenut sanoissanne loukkauksen kaupunkia kohtaan, joka on minun kotini... Menen luultavasti nyt ulkopuolelle aineen, mutta minua on niin monta kertaa harmittanut se, että juhlapuheissa kaupunkeja yleensä tuskin tunnustetaan tekijöiksi yhteisessä isänmaassa. Maaseutu, maaseutu — se on isänmaata, mutta kaupungit, ne ovat joitakin loisia, jotka elävät maaseudun kustannuksella ja tuottavat maaseudulle pelkkää pahennusta... No niin, te ette tarkoittanut sitä — mitä te sitten tarkoititte?

— Minä tahdoin vain sanoa, että soisin maaseudun voimakkaimman nuorison...

— Minä raivostun, kun ajattelen sitä! Tietäkää te maalaiset, että te nukkuisitte iankaikkiseen saamattomuuteen, jolleivät kaupungit valvoisi ja takoisi ja ajattelisi... Niin, juuri niin. Kaupungista saa maaseutu kaikki ajatuksensa, niinkuin ruumis saa ne aivoista. Kaupungit ovat maaseudun aivot. Kuinka minua harmittaa tuo maaseutulaisten itsekylläisyys...

— Voitte olla oikeassa, mutta paha olisi minun järjenjuoksuni mukaan aivoillakin ilman pääkoppaa ja ruumista...

— Niin kyllä, sitä eivät aivot väitäkään. Mutta maaseutu väittää aina, että kaupunki on jokin paise, joka olisi leikattava pois...

Pirsta pui kujeillaan nyrkkiä agronomin edessä.

— No, no, no, no, yritteli agronomi keskeyttää.

Mutta Pirsta ei antanut hänelle suunvuoroa.

— Myönnättekö, että tekin tarvitsette meitä, että maaseutu ei tule toimeen ilman kaupunkia, että...

— Myönnämme, myönnämme. Minä jo katselen tässä, että neiti Linnamäestä taitaisi tulla hyvä talonemäntä. Isännän ei siinä talossa tarvitsisi ajatella ensinkään...

Pirsta purskahti suureen nauruun ja paiskasi agronomille kättä.

— Onpa teillä karhun kämmen!

Kuraattori oli astunut pöydän luo ja kilisti hiljaisuutta.

— Käytän tässä vielä hyväkseni tilaisuutta tuodakseni ilmi kiitokset niistä miehekkäistä sanoista, jotka vasta lausuttiin. Epäilemättä kuuluu nykypolven vaikeihin tehtäviin tasoittaa työnjako eri yhteiskuntaluokkien kesken. Epäilemättä tulee maaseudun saada pitää voimansa. Epäilemättä on myöskin hyvin huomioonotettavaa, mitä edellinen puhuja lausui niistä yksilöistä, jotka suoraan aurankurjesta ja lapionvarresta lähtevät lukutielle. Näiden suhteiden saattaminen onnelliseen ratkaisuun tulee olemaan meidänkin osakuntamme hartain pyrkimys tällä hetkellä. Kasvaaksemme juuri tätä tehtävää varten on meille annettu ihanimmat suvipäivät yhdessä kotiseutumme ihanimmista taloista. Niin, iloitkaamme siis täällä luontoemon sylissä, tuntekaamme hänen sydämensä lyönnit sydäntämme vastaan, ja kasvakoon velvoitus meissä niin valtavaksi, että työssä ja toimessa voimme näyttää olevamme Ylimaamme arvokkaita poikia ja tyttäriä. Eläköön kotiseutu! Eläköön Ylimaa!

— Eläköön! Eläköön! Eläköön!

* * * * *

Päivä läksi lentäen menemään. Viilenevässä illassa hengittivät ruis vainiot ja heinämaat ilmaan väkeviä tuoksujaan. Taivaan sini himmeni, ja aurinko aleni poutaisen punaisena ja säteettömänä. Kukkimaan puhkeavat pihlajat katselivat valkoisia terttujaan järven kalvossa.

Rannan talosta liitelivät yli metsäin, ulappain ja vainioiden milloin piirilaulut, milloin viulun sävelet, milloin nauru, ja auringon laskiessa syttyi saareen korkea tuli. Silloin läksivät nuoret, liehutellen koivunoksilla sääskiä ympäriltään, juoksujalan rantaan, missä parikymmentä venettä odotti. Jotkut veneistä olivat kukkaköynnöksillä koristetut.

Helmi oli jäänyt jäljelle muista ja kiersi juosten navetanpäätyä, kun hän huomasi riihikalliolla miehen, jonka heti tunsi Heikiksi. Heikki oli nähtävästi vain odottanut häntä. Hän tuli yli aidan, pihlajanoksa kädessä. Helmi ei voinut välttää häntä. Hän ei milloinkaan ollut nähnyt Heikkiä näin vakavana. Hän rupesi huutelemaan koiraansa, mutta Vahti oli uusien ystäviensä luona.

— Jättävät, sanoi Helmi ja tekeytyi huolettomaksi.

— Jättäkööt, vastasi Heikki ja asettui polulle hänen eteensä. — Minulla on sinulle puhuttavaa, minun täytyy...?

— Toisen kerran, toisen kerran, pyyteli Helmi, tuntien, että nyt se tulee.

— Ei, ei enää. Sinä tiedät, että minä aina olen sinusta pitänyt... Älä mene... Sinä olet aina kiertänyt kysymykseni, mutta nyt minä tahdon vastauksen.

— Jättävät, sanoi Helmi ja otti askeleen mennäkseen Heikin ohitse.

‒ Sinä tiedät, mitä minä tarkoitan. Minä en enää jaksa katsella tätä leikkiä. Sinun täytyy valita. Tahdotko nuo tuolla vai tahdotko tyytyä minuun? Helmi... Sano...

Heikki oli pusertanut pihlajanoksaa käsissään. Se putosi ja hän kävi kiinni Helmin ranteeseen.

— En minä tiedä, sanoi Helmi... — Sen vain tiedän, että jos sinä aiot kohdella minua tällä tavalla, niin...

— Millä tavalla?

— No... sillä, että puserrat poikki ranteeni, niin... niin... sitä minä en tahdo.

Helmi riuhtaisi irti kätensä ja kääntyi menemään. Suuttumus oli oudosti vääntänyt hänen kasvonsa.

— Helmi, huusi Heikki, — anna minulle anteeksi! Helmi, minä rakastan sinua niin että...

- Mitä sinä sitten koko päivän olet kiusannut minua ilkeillä katseillasi...

— Mutta juuri sen vuoksi, etten minä tahdo, että sinä olisit keidenkään muiden. Kuule, etkö nyt ymmärrä. Minä en kärsi noita nauravia herroja, minä en kärsi tuota sinun lakkiasi, sillä ne vievät sinut minulta...

— Mutta minäpä pidän sekä lakistani että noista iloisista ihmisistä. Sinä et koskaan sallisi minun nauravankaan.

— Helmi, et tarkoita, mitä sanot. Sinä pidät minusta, ainakin vähäisen...

— Tarkoitan minä juuri mitä sanon...

— Hoooi! kuului rannasta pitkä, venytetty miesääni.

— Helmiii! huusivat tytöt.

— Minun täytyy mennä, kuiskasi Helmi ja sydämen lyönnit takoivat ohimoihin asti.

— Et voi jättää minua tällä tavalla, rukoili Heikki. - Sano, sano, tulethan sinä minulle. Minä olen sinulle niin hyvä, sinä et kadu, jos tulet vaimokseni. Älä mene, minä en voi elää ilman sinua...

— Oletpa si-nä aika kiusantekijä. Ihmisetkin kuulevat ja näkevät meidät. Eihän nyt ole aikaa tällaisiin... hullutuksiin...

— Hullutuksiin?

— Tai lapsellisuuksiin... tai miten vain...

— Helmi hoooi! kajahti rannasta.

— Helmiii!

Voimakkaan Heikin silmissä oli murtuvan rukous. Helmi näki sen, ja jokin sisäinen ääni sanoi hänelle silmänräpäyksen ajan, että piti tarttua Heikin käteen ja olla hänen omansa. Mutta ääni oli hyvin etäällä ja katkesi samassa. Ja Helmi heilautti päätään, nosti vaalean hameensa lievettä ja hyppäsi apilaaseen, joka heti kostutti hänen jalkansa.

Rusottava lahti oli täynnä veneitä ja valkoiset lakit kuvastuivat veteen. Tytöt olivat vaihtaneet koivunoksansa pihlajanterttuihin ja lauloivat. Pirsta istui kukitetun veneen tuhdolla agronomin rinnalla ja karkotti sääskiä polttamalla savuketta. Kun he näkivät Helmin, soutivat he maihin. Pirsta nousi vallattomasti, puhalsi pitkän sauhun ilmaan, pani toisen kätensä vyötäisille ja hyppäsi tuhdolle seisomaan.

— Höchstes Glück der Erdenkinder sei nur die Persönlichkeit!

lausui hän juhlallisesti, niin että kaikui yli metsien ja vainioiden.

— Hiljaa, hiljaa, varoitti kuraattori, joka oli airoissa.

Kokka solui ylös hiekkaa, koira hyppäsi veneeseen ja kuraattori ojensi Helmille kätensä, auttaen hänet syrjätuhdolle.

Saarelta kohosi taivasta kohti korkea tuli.

ALMA MATERIN LIEPEILLÄ

Parisen kuukauden aikana ovat uudet ylioppilaat jo ehtineet tottua Helsinkiin, pahin avuttomuus ja koti-ikävä on voitettu, pääkaupunki on päivästä päivään suostutellut nuoria miehiä ja naisia puolelleen ja vähitellen voittanut heidät.

Parin ensi kuukauden ohjelmaan on kuulunut: ensinnäkin huoneenhaku, joka on suoritettu paremmalla tai huonommalla menestyksellä, sitten luennoiden valitseminen, mikä sekin on suoritettu paremmalla tai huonommalla menestyksellä, sitten on käyty luennoilla, istuttu osakunnan kokouksissa, tanssittu illanvietoissa, harjoiteltu urheilua, tutustuttu kahviloihin — ruokapaikoista tietysti puhumattakaan — ja kotiuduttu teattereissa, ehkä jonkin verran konserteissakin. Sanalla sanoen: on saatu yleissilmäys yliopisto- ja pääkaupunkilaiselämään yleensä.

Helmi Ranta ja Martta Kilpinen olivat hekin kärsineet koti-ikävää aikansa. Muuten ei heillä suinkaan ollut syytä valittaa. He olivat saaneet kauniin salihuoneen, joka oikeastaan luovutettiin valtiopäivämiehille. Helmi maksoi kymmenen markkaa kuussa enemmän kuin Martta ja sai kirjoituspöydän yksin käytettäväkseen. Martta luki sohvapöydän ääressä, siinä ei ollut mitään hätää. Punainen plyyshiliina koristi sitä ja pöytälamppuun sai sähkövalon. Huonekalut olivat hyvät ja molempien ikkunoiden alla seisoi korkealla telineellä palmu. Kipsinen Venus oli upeillut pöydällä, mutta koska se oli jonkin verran likaantunut, olivat tytöt muuttaneet sen kaapin päälle. Kyllä siinä kelpasi asua. Vuoteetkin olivat niin viettelevät, että niissä väkisinkin teki mieli loikoilla aamuisin. Maalla ei ollut sellaisia, kaukana siitä. Kotoa Rannasta tuli silloin tällöin lähetyksiä Helmille, mummo siitä piti huolen. Martta sai herkuista tietysti osansa. Mummo se oli tahtonut, että Helmi, hintaan katsomatta, ottaisi hyvän huoneen, ja Helmin lähtiessä hän oli pistänyt sata markkaa hänen käteensä — että hän saisi pikkutarpeisiinsa. Helmi olikin heti ostanut sekä valkeat että mustat kengät, sinisen silkkipuseron ja suuren pitsikauluksen. Mutta ei Helsingissä sadalla markalla paljon saanut. Kävelypukuun oli annettu raha kotoa. Sekin tuli aika kalliiksi, vaikka sen osti valmiina.

Heillä oli Martan kanssa aivan eri luennot. Ruokapaikassa he tapasivat toisensa. Helmi kävi säännöllisesti kahvilassa. Martta säästi muistaen joka hetki, että luki velaksi.

Pirsta oli joka suhteessa ollut heille avuksi. Hän oli opastanut heitä niin toisella kuin toisellakin tavalla. Helmin hiukset olivat nyt kauniisti kammatut. Teatterissa oli tapahtunut, että kuiskailtiin, kun hän astui ohitse. Helmi oli ymmärtänyt, että häntä ihailtiin. Hän ei enää tuskitellut liikoja hiuksiaan, hän kantoi mielellään niiden painon.

Osakunnassa oli paljon hauskoja tyttöjä, ja poikia myöskin tietysti. Eedla Riuku kuunteli Strömmeriä, maisteri Syrjänen kävi hänkin vielä Strömmerin luennoilla. Strömmer oli etevä, se täytyi myöntää. Luennolta he kaikki kolme, Eedla, Ruuto ja Helmi tavallisesti läksivät kahville.

Ruudi saapui osakuntaan odottamatta, sumuisena päivänä marraskuun lopulla, kun kokouksessa keskusteltiin paraikaa vuosijuhlanvietosta. Kokous ei mitenkään ollut merkillinen. Se oli päinvastoin noita vähäpätöisiä, jollaisia osakunnat pitävät sisältörikkaiden kokousten lomassa, ikään kuin levätäkseen. Puoli tuntia olivat Järvensivu, Sorvi ja Kukkola ylläpitäneet keskustelua osanottomaksusta. Pojat loikoilivat tuoleillaan oikealla ja tytöt istuivat hyvässä järjestyksessä vasemmalla. Inspehtori johti puhetta, vedoten tuon tuostakin kuraattorin asiantuntemukseen. Osakunnan suurten vainajien kipsihahmot katselivat juhlallisina elävien osakuntapolvien kilvoitusta. Sorvin, Kukkolan ja Järvensivun äänet kaikuivat vuoronperään. Oli miltei unettavan hiljaista. Tarjoilusalista eli niinsanotusta "tuvasta" kuului silloin tällöin posliinin kilahdus tai ikään kuin varastettu naurunhelähdys.

Äkkiä soi eteisen kello ja samassa kävi kuin humahdus läpi koko huoneiston. Se tuntui lukittujen ovien takaa kokoussaliin asti. Ensin kajahti ilo pienten huudahdusten muodossa ilmoille eteisessä, sitten se siirtyi tupaan, sitten tupakkahuoneeseen, sitten läpi kirjastohuoneen pikkusaliin ja täällä se pysähtyi punnitakseen, kannattaisiko lähteä valloittamaan kokoussalia vai olisiko parasta jäädä ulkopuolelle.

Helmi tunsi Pirstan käden vavahtavan omassaan heidän istuessaan rinnan salin perällä.

— Ruudi on varmaan tullut, kuiskasi Pirsta.

Ja heidän silmänsä ja korvansa jännittyivät. Kaikkien muidenkin tyttöjen päät kääntyivät oveen. Miesväeltäkään ei jäänyt huomaamatta, että jotakin oli tekeillä oven takana. Inspehtori kysyi, leikitellen vasaralla, kuraattorilta, mikä vuosijuhlamaksu aikaisemmin oli ollut. Hän koetti nähtävästi saattaa kysymystä luistamaan eteenpäin. Läsnäolijat tuntuivat kaikki saaneen siitä tarpeekseen, pääväittelijätkin kiirehtivät kumpikin tekemään ehdotuksensa. Ratkaisu meni nopeaan ja vasara paukahti.

Silloin nousi Pirsta ja veti Helmin mukaansa. He kiirehtivät läpi kokoushuoneen ja Pirsta repäisi oven auki pikkusaliin.

— Ruudi! huusi Pirsta.

— Terveisiä Unkarista.

— Oletko sinä todella tullut!

— Pikakyytiä läpi Euroopan. Keskiviikkona Budapest, torstaina Wien, perjantaina Berliini, lauantaina Kööpenhamina, eilen kotona.

— Ja vasta nyt täällä.

‒ Niin, kun eivät suvainneet kyydittää pakaasiani yhtä nopeasti. Koko aamupäivä on mennyt sähköttämiseen ja muuhun turhuuteen. Tänään kymmenen ja kahdentoista välillä on soinut monessa koneessa pitkin mannermaata: nak, nak, nak... missä ovat monsieur Winklerin matkatavarat, nak, nak...

— Mikä onni meille, ettei itse monsieur Winkler joutunut harhateille!

— Niin, on hauskaa taas olla kotona. Eikä täällä ole muuttunut millään tavalla...

— Tunnusta pois, huudahti Eedla Riuku, — että sinun oli vaikea jättää Unkari. Oo, minusta ainakin oli hirveän harmaata, kun piti lähteä Pariisista.

— Sydämesi on kai haavoja täynnä?

— Tai itse asiassa jäi kai kokonaan sinne?

— Ei, kyllä se on tässä lompakon alla entisellä paikallaan. No mitäs osakuntaan kuuluu?

— Vanha rauha vain.

— Suurten miestemme galleria on lisääntynyt yhdellä päällä.

— Ja sitten me olemme saaneet uuden shakkipöydän ja nappulat, joita on mahdoton rikkoa.

— Joko siellä viini oli korjattu?

— Aikoja sitten. Budapestissa satoi melkein niinkuin täälläkin.

— No, Unkarin tytöt vuodattivat kyyneliä, kun Suomen poika läksi?

— Aina vähän, aina vähän.

— Terve mieheen — kas vain, että olet tullut!

— Ja noin laihtuneena.

— Rahat hupenivat tietysti loppupuolella matkaa niin että...

— Herra inspehtori haluaa tervehtiä.

Kysymysten ristituli lakkasi ja osakuntalaiset tekivät tilaa.

— Tervetuloa kotiin, hauska nähdä, että on palattu.

— Terveisiä Unkarista. Herra inspehtori voi hyvin?

— Kiitos, kiitos. Kyllähän täällä. No, matka on kulunut onnellisesti... ilman mitään kommelluksia...

— Kiitos, kyllä — ainakin luulisin.

— Minä tarkoitan tuloksiltaan, sanoi inspehtori ja hymyili.

Ruudin ohimoille tuli hiukkasen punaa ja ääneen saman verran ivaa.

— Minä toivon, herra inspehtori. — Olen harjoittanut opintoja sekä teoreettisesti että käytännöllisesti — varsinkin käytännöllisesti. Unkarilaisethan ovat siitä niin hyvät, — muun muassa — että he aina puhuvat omaa kieltään. Heidän kanssaan ei voi puhua muuta. Sitä paitsi... tarkoitukseni ei ollut kertoa siitä, mutta koska tuli puheeksi... olen hiukkasen suomentanut unkarista ja perin pohjin tutustunut kirjallisuuteen. Aion lähimmässä tulevaisuudessa julkaista sarjan artikkeleja sukulaiskansamme kirjallisista ilmiöistä, unkarilaisia esseitä.

Inspehtori lausui kaikinpuolisen tyytyväisyytensä ja sekä osakuntalaiset että kuraattori riensivät ehdottamaan, että Ruudi osakunnassa pitäisi esitelmän vaikutelmistaan Unkarissa ja unkarilaisesta kirjallisuudesta. Päätettiin jo viikon perästä viettää oikein unkarilainen ilta. Innostus tämän johdosta oli niin suuri, että inspehtorikin katsoi hetken vaativan jotakin kevyttä ja leikillistä huomautusta.

— No, kaikki Belat jaksoivat hyvin? sanoi hän hymyillen.

— Kyllä, ja lähettivät terveisiä Suomeen, vastasi Ruudi, naurun kaikuessa ympärillä. — Unkarissa tunnetaan sentään harvinaisen hyvin Suomen oloja. Ei kukaan siellä uskonut, että täällä pääkaupungin kaduilla ajettaisiin poroilla tai että ihmiset kävisivät pukeutuneina eläinten nahkoihin, kuten eräs ranskalainen arveli. Unkarissa tulee patriootiksi.

— No niin näyttää.

— Donnerwetter!

— Aa Birgit, olisitpa sanonut tuon Unkarissa!

— Donnerwetter, mitä olisi tapahtunut?

— Se olisi ollut tahdittomuus, jonka myöhään olisit saanut anteeksi.

— Todella?

— Jaa, ne taitavat todella siellä olla jonkin verran suvaitsemattomia, sanoi inspehtori. — No, vielä kerran, herra Winkler, oli erittäin ilahduttavaa kuulla tuloksellisesta matkasta. Alamme sitten pian odottaa luvattua artikkelisarjaa. Unkarilaisia esseitä — se tulee olemaan tapaus pääkaupungin elämässä. Hyvästi, herra Winkler. Näkemiin.

Inspehtori ojensi kätensä lähinnä seisoville. Hän teki sen vaikutuksen kuin hän olisi ujostellut kömpelyyttään sulavan nuoren miehen rinnalla, joka kaukaa tullen oli sähköittänyt ikätoverinsa, niinhyvin miehet kuin naiset. Kukaan ei pyytänyt vanhaa herraa jäämään. Kun sihteeri oli saanut autetuksi päällystakin hänen ylleen, kiiruhti hän juoksujalkaa takaisin pikkusaliin.

Ilo oli siellä ylimmillään. Ruudi seisoi keskellä lattiaa ja kuvasi viininkorjuujuhlia Balatonjärven rannalla, isänmaallisia tilaisuuksia Budapestissa ja iltoja kahviloissa, kun mustalaismusiikki soitti. Unkarin mustalaissoittajat olivat taiteilijoita jumalan armosta. Kun joutui heidän säveltensä lumoihin, saattoi tulla aivan hulluksi. He tiesivät sen myöskin itse. Joskus tulee heistä joku tuohon viereen ja alkaa soittaa korvan juuressa. Viulu nyyhkii ja laulaa villissä ilossa... Sitä ei sanoin saata kuvata! Csárdás — niin se on ihmeellinen tanssi. Se tanssitaan joka lihaksella, joka hermosäikeellä. Se alkaa hitaasti ja aavistelevasti ja se päättyy hurjassa ilossa. Näyttää, kuinka csárdás tanssitaan? — Ei, sitä ei voi näyttää!

Tilattiin teetä ja istuttiin jäähtyvien kuppien ääressä. Ruudin täytyi lakkaamatta kertoa. Ennen pitkää oltiin unkarilaisessa naisessa — oliko unkarilainen nainen todella niin kaunis kuin sanottiin?

Ruudi laski savukkeen kädestään ja hänen katseensa sai merkitsevän ilmeen, ikään kuin hän olisi kutsunut silmiensä eteen nuo olennot, jotka vasta olivat sulostuttaneet hänen elämäänsä ja jotka vielä olivat niin lähellä, että heidät saattoi suostutella luokseen milloin halutti.

— Niin, Unkarin naiset, alkoi Ruudi.

— He ovat tummia ja tulisia — eikö totta? huudeltiin malttamattomasti.

— He ovat kai hyviä patriootteja?

Ruudi tuntui äkkiä saaneen lähtökohdan.

— He ovat hyviä patriootteja, sanoi hän miltei juhlallisesti. — Sitten he ovat hyviä äitejä.

— Oooo!

— He eivät ole kuluttaneet aivojaan logaritmeilla eivätkä filosofialla.

— Kuulkaapas Ruudia!

— Ja he ovat uskollisia vaimoja.

Kysymykset vaikenivat hetkiseksi.

— Entä tuleeko heidän pojistaan myöskin uskollisia miehiä? kysyi Pirsta.

— Eiköhän.