Part 4

— Niin, mikset kuunnellut silloin.

— Kun minun juuri piti päästä lukuni loppuun. Kerro se nyt.

— En minä enää.

Martta lopetti suuren sämpylänsä, — hän söi sen aina kokonaan, sillä hän ei syönyt aamiaista — nousi ja rupesi pukeutumaan. Helmi veti päällystakin ylleen ja haki puulaatikon päältä eteisestä "Ylimaan Sanomat". Svea Sovelius ja Antti Karhu olivat julkaisseet kihlauksensa. Se oli se rikas Karhu. Hän aikoi jo kertoa uutisen Martalle, mutta muisti, että hän oli tälle vähän suuttunut. Yhtäkkiä Martta, kiinnittäessään solkea kauluksensa päihin, sanoi Helmiin päin kääntymättä:

— Kertoisit nyt sen tarinan sill'aikaa, kun minä panen kengät jalkaani, jollei se ole pitkä. Pitäisi koettaa saada sitä yleissivistystä. Inspehtori sanoi jo vastaanottopuheessaan, muistathan, yleissivistyksestä...

— Svea Sovelius ja Karhu ovat kihloissa, sanoi Helmi.

— No nyt se Svea sai rikkaan, mutta kukas niistä luopuu kielestään?

— Me pääsemme häihin.

— Niin, sinä.

Helmi tiesi, ettei Martta pääsisi. Karhu oli aina etsinyt varakkaiden seuraa. Hänen tuli yhtäkkiä sääli Marttaa.

— No, sanoi hän — minä kerron nyt tarinan Floiresta ja Blanchefloresta, Kukasta ja Valkokukasta. Se voi olla hyvä yleissivistyksen vuoksi.

Helmi kapusi ikkunalaudalle, ties mistä syystä, veti paljaat jalkansa huppuun allensa ja rupesi kertomaan, katsellen aurinkoiselle kadulle ja ikkunoihin vastapäätä, jossa räätäli Laineen työväki liikkui. Ja kertoessaan näki hän edessään Ruudin sellaisena, kuin hän oli ollut eilen illalla, solakkana, tummana, silmät säkenöiden ja ääni tenhoten kuulijat.

— Floire ja Blancheflor olivat syntyneet samana päivänä ja rakastivat toisiaan, Floire oli pakanallisen kuninkaan poika ja Blancheflor kristityn kreivin tytär. Pakanallinen kuningas ei hyväksynyt, että hänen poikansa piti kristitystä tytöstä, joka lisäksi oli vain kreivin tytär, ja niin hän toimitti, että Blancheflor...

— Blancheflor — mitä se oikein on?

— Muinaisranskaa. "Floire" merkitsee kukkaa ja "Blancheflor" valkokukkaa. No niin, Valkokukka myytiin kauppiaille, jotka veivät hänet Babylonin hoviin ja saivat hänestä seitsemän kertaa hänen painonsa kullassa. Niin kaunis hän oli. Nyt tyttö suljettiin haaremiin ja levitettiin tieto, että hän on kuollut. Floire oli epätoivoissaan ja tahtoi tappaa itsensä. Äiti ei voinut sitä kestää, vaan ilmaisi, että Valkokukka eli. Silloin Kukka lähti rakastettuaan etsimään, samosi maat ja mantereet ja kysyi ihmisiltä neuvoa. Ja kaikki tiesivät, sillä he muistivat nähneensä hänet kauppiailla, niin kaunista tyttöä eivät he milloinkaan olleet ennen nähneet. Ja Kukka tuli Babylonin haaremiin ja lahjoi portinvartijan ja pääsi, suureen kukkakoriin kätkettynä, Valkokukan huoneeseen ja oli siellä kaiken yön. Aamulla hänet keksittiin ja molemmat tuomittiin kuolemaan. Tuomioistuimen edessä tapahtui kuitenkin jotakin hyvin liikuttavaa: molemmat koettivat ottaa syyn niskoilleen. Tämä sai sulttaanin peruuttamaan tuomion ja rakastavaiset vihittiin kirkossa. Eikö se ole kaunis tarina?

Martta rupesi nopeasti solmimaan kengännauhojaan.

— On kyllä, sanoi hän. — Mutta eikö se muistuta Tauno Nuotiota? Minä tarkoitan, että hänkin kirjoittaa noin hienosti rakkaudesta.

Helmi naurahti halveksien.

— Ei, tiedätkö, ei hänen päähänsä pälkähtäisi kirjoittaa mitään niin runollista kuin esimerkiksi juttua kukka korista.

— Mutta sinäkin ennen pidit hänestä.

— Niin, ennen! huudahti Helmi ikään kuin hän olisi puhunut vuosisadan takaisesta asiasta. — Mitä minä ennen ymmärsin!

Palvelustyttö ikkunassa vastapäätä tanssitti lasta. Helmi hymyili sille ja liehutti kättään. Herttainen pieni lapsi!

— Tiedätkö sinä, sanoi Martta kovakouraisesti, ‒ että siitä Winkleristä puhutaan yhtä ja toista pahaa.

Veri karkasi Helmin kasvoille, hän hyppäsi alas ikkunalta ja katseli leimuten asuintoveriinsa.

— Ja mitä sitten? Ei, älä puhu mitään, minä en tahdo kuulla, minä en siedä juoruja. Ne ovat kaikki juoruja, ininä tiedän sen. Puhukoot. Niin, tai miksenkäs minä voisi kuullakin, mitä sanotaan. Mitä se minuun koskee.

— Mutta... mikäs sinulle nyt tuli? Herranen aika sinua. Oletkos sinä nyt häneen noin rakastunut. Varoisit vähäisen...

— Varoisit itse. Tiedätkös sinä, että sinä olet... sinä olet... sinä olet kummitus etkä mikään nuori tyttö. Näkisit, miltä sinä näytät, kun istut tuossa ja tankkaat "kuusitoistasataa kolmetoista... kuusitoistasataa kolmetoista..." Sellaiseksi en minä tahdo tulla, en ikinä! Nainen on rakkautta varten. Siitä ei pääse mihinkään.

Martta veti taskustaan suuren kotikutoisen nenäliinansa, niisti nenänsä, raivasi pois kahvitarjottimen ja otti esiin kirjansa. Hetkisen hän tuijotti lehtiin ikäänkuin hänen silmänsä olisivat olleet sumeat, sitten hän pyyhkäisi ne ja alkoi lukea. Hän luki hiljaa, ei kuulunut yhtään ääntä. Hän oli loukkaantunut, Helmi tunsi sen.

Olkoon vain!

Helmi päästi peilin edessä valloilleen hiuksensa ja järjesti ne nopeasti. Hänen ei ollut hyvä olla. Joka vaatekappale, jonka hän pani ylleen, soimasi häntä koko siitä elämästä, jota hän vietti. Ne olivat halpoja pieniä ylellisyysesineitä, jollaisia hän ennen yliopistoon tuloaan oli varkain katsellut vain jostakin muotilehdestä tai sanomalehti-ilmoituksesta, mikä oli eksynyt kotiin Rannan taloon tai koulukaupunkiasuntoon. Tunnossaan hän oli jo silloin hävennyt niitä. Martta oli pysynyt uskollisena kodilleen ja syntyperälleen. Jos hänen äitinsä olisi tullut tänne tällä hetkellä, olisi hän tavannut Martan yllä karut kotoiset vaatteet, jopa suutari Kilpisen neulomat kengätkin. Helmin teki mieli sovittaa Martta, mutta hän ei keksinyt millä tavalla. Ei sitä viitsinyt suorastaan pyytää anteeksikaan, sillä Marttakin oli ollut tyhmä. Mitä hän rupesi ärsyttämään juoruillaan.

Kun Helmi suurella kultaneulallaan kiinnitti kaulustaan, hämmästyi hän omia kasvojaan peilissä. Hän tuli iloiseksi. Hänen silmänsä olivat suurentuneet ja syventyneet, sitten eilisen illan se oli tapahtunut. Hänen täytyi olla hyvä Martalle, koko maailmalle.

Kun hän kääntyi, näki hän asuintoverinsa kasvot tumman punan paisuttamina. Martta katseli tiukasti kirjaan, mutta hän ei lukenut. Hän istui ja kärsi jostakin. Köyhyydestäänkö, kömpelyydestäänkö...

Helmin kävi sääli. Kyyneleet eivät olleet kaukana.

— Martta... kuule... älä nyt viitsi. Minä lausun sinulle vähän Verlainea — häntäkin on hyvä tuntea yleissivistyksen vuoksi... Kuule, minä lakkaan heti häiritsemästä sinua, kunhan vain et ole suuttunut. Huomenna minä nousen kello seitsemältä. Minä ostan herätyskellon. Tai herätä sinä, minä lupaan totella, kun sinä herätät! Kuule, älä viitsi noin! Minä olen niin häijy. Mummo on kasvattanut minut huonosti. Kuule nyt ‒ en minä rakastu Ruudiin, saat olla ihan levollinen. Mitä Pirsta sitten sanoisi! Päinvastoin Aappis on tekeytynyt minulle hiukan makeaksi viime aikoina. Vaikka en minä Aappikseenkaan. Aappis on aivan vähäpätöinen. Ruudista minä kyllä pidän, se on totta. Mutta en minä rakastu häneen. Pelkään häntä hiukan, en sen vuoksi että hän... että hänestä puhutaan pahaa... vaan sen vuoksi, että hän on niin terävä. Esimerkiksi kun hän rupeaa puhumaan minun kirjallisista taipumuksistani, en koskaan tiedä, tekeekö hän pilkkaa vai tarkoittaako hän totta. Ei, en minä uskalla rakastua häneen... No, oletko jo hyvä! Kuule, ensi kerralla, kun sinä tarvitset uuden puvun, pitää sinun ostaa jotakin sinistä tai punaista, kun sinä olet kalpea... No niin, ja huomenna minä nousen kello seitsemältä. Sinä herätät! Mutta kuule — minähän kokonaan unohdin lopun pois Floiren ja Blanchefloren tarinasta. Tarina loppui siihen, että Kukka tuli kristityksi ja risti koko kansansa. Joka ei viikon kuluessa antautunut kastettavaksi, se tapettiin.

Martan harmaista kasvoista katsahtivat silmät äkkiä pelästyneinä ja avuttomina. Hän oli kokonaan unohtanut suuttumuksensa.

— Ja mitä oppia on otettava Kukan ja Valkokukan tarinasta? sanoi hän hiljaa.

— Ei mitään — se on kaunis runo, vastasi Helmi lämpimästi.

— Tahtooko se sanoa, että kun ihmiset rakastuvat, he panevat kaiken valtansa alle, ja joka ei taivu, se tapetaan?

Martta oli puhunut syvästi vakavana. Hymy kuoli Helmin huulilla.

— Kyllä teidän kelpaa, jatkoi Martta, — teidän, jotka olette rikkaat ja kauniit, mutta entä ne toiset? Niidenkin täytyy mennä elämän läpi.

Helmi puhui vastaan, paremmin päästäkseen tukalasta mielialasta kuin ajatellen, mitä hän sanoi.

— Kuka sitä tietää, mikä niitä "rikkaita ja kauniita" odottaa? Ja kuka sitä tietää, kutka itse asiassa ovat rikkaita ja kauniita. Tänään rikas, huomenna köyhä. Rakkaus on kaikkia varten.

— Työ on kaikkia varten, sanoi Martta ikään kuin hän olisi saanut kiinni elämänsä ankkurista.

— Rakkaus ja työ — molemmat! huusi Helmi hätääntyneenä.

Minkä tähden hänen olikin niin paha olla?

Martta luki jo. Hän oli leppynyt, sillä hän luki ääneen, oli kysymys Elfsborgin lunnaista. Martta oli ryhtynyt työhönsä täydellä höyryllä. Hän huojutti ruumistaan ja rummutti kädellään kirjan laitaan ikään kuin takomalla takoakseen päähänsä sen viisauden.

Äkkiä rupesi Helmiä äärettömästi huvittamaan. Hän meni piironginlaatikolleen, otti sieltä suuren pussin ja viskasi kourallisen piparikakkuja keskelle kirjan aukeamaa Martan eteen.

AAPPIKSEN PREMIÄÄRI

Mikä oli mieliala oikeastaan ollut? Saattoiko sanoa sen olleen innostuneen? Mieluummin se ehkä oli ollut jännittynyt. Toiselta puolen olivat ihmiset väliajoilla kriitillisen näköisinä tungeskelleet voileipien ympärillä teatterin lämpiössä, toiselta puolen olivat suosionosoitukset näytösten jälkeen olleet myrskyiset. Ei tietenkään puuttunut niitäkään, jotka viettivät väliajat paikoillaan haukotellen, mutta heidän vastapainokseen saattoi taas panna lukuisia ryhmiä nuorta väkeä, jotka käytävien kulmauksissa kiivaasti väittelivät kappaleesta ja Tauno Nuotion kirjallisesta tuotannosta yleensä. Ylioppilasnuoriso oli erittäin runsaslukuisena läsnä teatterissa, varsinkin ylimaalaiset. He täyttivät kokonaisia rivejä keskipermannolla eikä tarvinnut olla erittäin tarkkakuuloinen huomatakseen, että suosionosoituksia ikään kuin johdettiin sieltä käsin. Ylimaalaiset käyttäytyivät muutenkin kuin miltei isäntinä tilaisuudessa. Heidän esiintymisessään oli jotakin ylpeää ja uhmaavaa. Kun kolmannen näytöksen jälkeen kättentaputusten myrsky oli saatettu loppuun, katosi suuri osa heistä ulkoportaisiin, missä heidän laakeriseppeleensä ja kukkalaitteensa säilytettiin. Heidän "kurriksensa" hääräsi siellä, antaen ohjeita vahtimestarille. Ylimaalaiset esteetikot Ruuto Syrjänen ja Eedla Riuku olivat juhlapuvuissa — nähtävästi he muodostivat jonkin lähetystön. Levitettiin tietoa, että juhlaillallisiin oli tilaisuus ottaa osaa osakunnan ulkopuoleltakin.

Helmi ja Pirsta, jotka tekijän kutsuvieraina istuivat kalleimmilla paikoilla edessä, olivat viimeisellä väliajalla menneet tervehtimään Nuotiota näyttämön puolelle. Kirjailijan ympärillä parveili ihmeellisiä olentoja Hiiran puutarhoista, runoilijan vallattoman mielikuvituksen lapsia, jotka täällä kulissien takana tulivat kysymään isältään ja luojaltaan, oliko hän heihin tyytyväinen. "Hiiran tytär" kertoi leikillisesti nauttineensa koko viikon arsenikkia saadakseen silmänsä loistamaan täksi Illaksi. Kirjailija ojensi hänelle toisen niistä valkoisista neilikoista, jotka koristivat hänen rintaansa. Nuotio ilostui tyttöjen tulosta ja riensi esittämään Helmiä. Tottumattomana ympäristöön Helmi kauniisti punasteli, samalla säilyttäen jotakin siitä varmuudesta, minkä siro ja hyvin tehty puku aina antaa naiselle.

Eräänlainen onnen hohde lankesi sinipunertavasta kankaasta hänen kasvoilleen. Hänen uudella puvullaan oli oma tarinansa, tai oikeastaan sen kankaalla. Viime viikolla, kun he kolmisin Pirstan ja Ruudin kanssa olivat astuneet suuren kaupan ohitse, oli Ruudi äkkiä pysähtynyt kehumaan jotakin harvinaista väriä ikkunassa. Ruudilla oli pettämätön vaisto tällaisissakin asioissa. "Sopisiko se minulle?" oli Helmi sanonut. Ruudi oli hetkisen punninnut asiaa ja sitten sanonut: "Erinomaisesti". Samana päivänä oli Helmi ostanut kankaan ja tänään oli puku hänen yllään. Kaukaa kumartaessaan Ruudille, oli hän Ruudin hymystä lukenut hyväksymisen ja se oli täyttänyt hänen mielensä ilolla. Kuinka kaunis Ruudi olikaan mustassa iltapuvussaan. Ei kukaan koko maailmassa ollut niinkuin Ruudi — Ruudi, Ruudi!

Aappiskin teki sentään tänään harvinaisen hauskan vaikutuksen. Hän oli laihtunut ja kulissien takana, näyttämöhenkilöiden joukossa, vaikutti hän melkein mieheltä. Helmistä oli mukavaa muistella, että hän viimeksi eilen oli saanut kirjailijalta korillisen vaaleanpunaisia hyasintteja.

— Minä juuri kerron täällä, virkkoi "Hiiran tytär" kymmenenteen kertaan, — että koko viikon olen syönyt arsenikkia saadakseni silmäni loistamaan. Mutta loistavatko ne?

— Loistavat, vakuutti Pirsta, — te loistatte koko ihminen kuin fosfori, sekä pukunne että silmänne.

— Kuinka hauskaa.

— Se oli hyvin sanottu, Birgit, puhkesi Nuotio puhumaan, — juuri fosfori oli oikea sana. Miten sinä sen keksitkään? Olenko minä maininnut sinulle tuon sanan, vai oletko itse sen keksinyt?

— Koko salonki on voinut sen keksiä — huomenna tulet kuulemaan sen arvostelijain suusta.

Nuotio kävi kiinni päähänsä ja tuijotti silmät suurina Pirstaan.

— Älä mainitse niitä piruja, huusi hän, puoleksi leikillä, puoleksi tosissaan.

— Miltä ne muuten tänä iltana näyttävät? kysyi Paratiisin Käärme, pieni iva huulilla. — Ovatko kovin murhaavan näköisiä?

Käärme kantoi pyrstöään molemmilla käsivarsillaan ja olkapäillään. Se kalisi ja kimmelteli. Helmi katsoi häneen, pelkoaan salaten. Hänen kauneudessaan oli jotakin kamalaa ja kiehtovaa.

— Kyllä minä nyt tiedän, mikä se on, joka aina vetää tätä meidän kirjailijaamme sinne Ylimaan osakuntaan! nauroi Hiiran tytär.

— Siellä on niin hauskaa! sanoi Helmi ja punastui uudelleen. — Meillä on siellä sellainen cercle littéraire, jossa...

Hiiran tytär löi yhteen kätensä ja purskahti nauruun.

— Cercle littéraire — kuulkaa, mitä tämä lapsi sanoo: hän luulee, että cercle littérairet vetävät puoleensa kirjailijoita!

— Hän kirjoittaa runoja, kuiskasi Nuotio, saattaen Helmin entistä enemmän hämilleen. — Itse Winkler on sanonut, että hänellä ehdottomasti on lyyrillistä temperamenttia.

Helmi rypisti kulmakarvojaan. Oliko tuo Nuotio noin ilkeä vaiko noin tyhmä. Ruudi oli sen kyllä sanonut, mutta hän oli valitettavasti lausunut sanansa aivan toisessa mielessä. Hän oli tehnyt pilkkaa naisista ja heidän kirjallisista harrastuksistaan.

— Sanokaa nyt, sanokaa nyt, puhui kirjailija yhtäkkiä tytöille, — millainen mieliala salongissa on?

Pirsta kohautti olkapäitään.

— Emmekö ole paukuttaneet käsiämme? sanoi hän ja hymyili.

— Sfinksi, mitä sillä tarkoitat? sanoi Nuotio ja tarttui hänen olkapäihinsä ikään kuin ravistaakseen hänestä ulos totuuden.

Pirsta purskahti nauruun.

— Hiiran tytär, miksi kidutat minua?

Kello soi. Näyttelijät sanoivat nopeasti hyvästi ja läksivät kaikkine helyineen paikoilleen odottamaan vuoroaan.

— Muista, muista, kuiskasi Pirsta, painaen Nuotion kättä –

"Höchtes Glück der Erdenkinder sei nur die Persönlichkeit."

— Hän on armoton, valitti kirjailija Helmille, joka ojensi hänelle kätensä, lähteäkseen seuraamaan Pirstaa.

Nuotio ei päästänyt hänen kättään. Hän talutti hänet pois kulissientakaisista sokkeloista. Siellä olisikin voinut helposti langeta. Yhtäkkiä Helmi muisti, ettei hän ollut kiittänyt kaikista Nuotion lahjoista.

— Kiitos kukista ja kiitos tästä illasta, sopersi hän ovenavauksessa.

Hän sanoi sen jollakin tavoin kömpelösti. Silloin tarttui kirjailija hänen käteensä ja suuteli sitä. Helmi liukui eteiseen, josta valoja sammutettiin, ja tuli hiukan pyörryksissä salonkiin, jossa jo oli pimeä. Hänen kädellään tuntui selvästi kohta, jota kirjailija oli koskettanut huulillaan. Pirsta tarttui mitään aavistamatta samaan armoitettuun käteen. Tuskin he olivat päässeet paikoilleen, kun esirippu nousi.

Koko paratiisin yrttitarha aukeni katselijain eteen. Jalopeura makasi lampaan vieressä ja gasellin pää pisti esiin liaanien joukosta. Hyvän- ja pahantiedon puussa loistivat omenat kuin valaistu veri. Oksien alla lepäsi Hiiran tytär, mutta ei fosforinkarvaisena, kuten äsken, vaan lempeänä kuin kuutamon säde. Hän puhui. Ja puhetta säesti suloinen ääni. Se ei ollut musiikkia eikä tuulen suhinaa. Se johtui ehkä virran juoksusta. Yhtäkkiä kääntyi valonsäde hyvän- ja pahantiedon puuhun ja tuli näkyviin suuri keltainen papukaija, joka piti ääntä ja nyökytti päätään. Koko yleisö rupesi nauramaan. Hiiran tytär puun alla puhui jotakin kaihostaan ja ikävästään. Puutarha oli miltei pimeä ja sen kasvillisuus oudon rehevä, mutta samalla aivan kuiva. Yht’äkkiä alkoi kuulua ikään kuin kymmenien pienenpienten kahleitten kitinää. Käärme tuli. Mustana ja loistavana kuin pienoiskuva koko kuoleman virrasta hän luikerteli esiin. Hän ei ensinkään tehnyt sitä kauheaa vaikutusta kuin äsken läheltä katsoen. Hän oli ainoastaan kiehtova ja vastustamaton. Läpi pimeän hän kiemurteli ja oli pian saartanut naisen puun alla. Hiiran tyttären oli mahdoton koettaa pois. Pimeyden ruhtinas oli ottanut hänet valtoihinsa. Hänen ylpeä päänsä kohosi oksien välistä ja omenat hyvän- ja pahantiedon puussa loistivat kuin tuli. Kun hänen ensi kuiskeensa sihahti pimeään, nousi nainen ja loisti nyt fosforin valolla.

Helmin sydän alkoi oudosti sykkiä. Ei milloinkaan, ei milloinkaan hän ollut ymmärtänyt tarinaa syntiinlankeemuksesta, mutta nyt sen salaisuus ilmi elävänä oli hänen edessään. Hän istui liikahtamatta, väkevän vaikutuksen kahlehtimana ja odotti, mitä tapahtuisi.

— Kauheata sekamelskaa! sanoi Pirsta matalasti hänen vierellään ja puisti päätään.

Helmiä suututti. Kuinka Pirsta saattoi pysyä kylmänä.

Kaukainen, ihana soitto säesti Hiiran tyttären ja Käärmeen puhelua. Helmiltä salpautui hengitys. Pirsta asettui istumaan käsi silmien edessä. Hän otti sen pois vasta, kun uudet askelet ilmoittivat jonkun uuden henkilön olevan tulossa. Se oli vanha Hiira. Hän oli pukeutunut sammaliin ja hänen kädessään oli kulunut ryhmysauva. Häntä seurasi lukematon joukko kansaa. Miehet kantoivat kuokkia ja nuijia olallaan, naiset taluttivat lapsia. Se oli harmaa, iloton joukko. Helmi ymmärsi, että saatto kuvasi työtä.

— Aappis on tullut mielipuoleksi, kuiskasi Pirsta.

— Näkisit Martan, kun hän lukee tenttilukujaan, kuiskasi Helmi takaisin.

— Minä menen ja nain sen agronomin sieltä maalta, niin minua suututtaa tämä siirappi...

Nyt alkoi vanhus näyttämöllä kumeasti puhua:

— Kuten sinä, tyttäristäni nuorin, niin olen minä kerran kukkinut. Kuten minä, tulet sinä kerran lakastumaan. Työn lapset, kukkikaa, lakastukaa ja palatkaa maahan.

Kuului kaukaista jyrinää ja ääni ylhäältä puhui:

— Maasta olet sinä tullut, maaksi pitää sinun jälleen tuleman...

Helmi säikähti yhtäkkiä ja heräsi lumouksestaan. Toki juhlalliset sanat siihen loppuivat, mutta yhtä kaikki tuntui kauhealta kuulla niitä tässä. Helmi ymmärsi tällä hetkellä maalaiset. Oli sellaista, josta ei voinut teatterissa puhua.

Ihmeellinen rusotus jäi ympäröimään Hiiran tytärtä ja Käärmettä, työn joukko eteni kuin uni. Paratiisin lehdot alkoivat ihanasti soida, kukkaset puissa loistivat. Kylmänä Helmi totesi, että oli tarkoitus kuvata rakkautta, ennen kuin alkoi työ ja lakastuminen, mutta koko toimitus tuntui hänestä suututtavalta pilkanteolta, ja kun esirippu laski ja kättentaputukset alkoivat jyristä, nauratti häntä.

— Saa nähdä, kehtaako Aappis tämän kaiken jälkeen tulla esiin, sanoi Pirsta ja katsahti taakseen.

Ylimaalaiset seisoivat sotaisina ja paukuttivat käsiään. Tekijä antoi todella odottaa itseään ikään kuin hän itsekin olisi epäillyt, kannattiko nyt niittää laakereja. Vihdoin hän sitten seisoi keskellä paratiisin yrttitarhaa ja teatterin vahtimestari kiiltonappisessa univormussaan kasasi kukkia hänen jalkainsa juureen. Esirippu nousi ja esirippu laski. Kättentaputuksia seurasi jalkojen tömistely. Eedla Riuku ja Ruuto Syrjänen kuljettivat näyttämölle jättiläiskokoisen laakeriseppeleen, jonka punavihreissä nauhoissa oli kultaista kirjoitusta. Kirjailija otti heltyneenä vastaan laakerit ja kumarteli. Muuten alkoi sali jo tyhjetä. Päällysvaatteisillaan kurkistelivat ihmiset vielä sisään salonkiin.

Helmi seisoi yhä salissa ja tuijotti näyttämölle. Hänen mieleensä johtui aivan selittämättömästä syystä Heikki siellä maalla ja hänen maitohuoneensa sinivalkeat kaakeliseinät. Oli kulunut viikkoja siitä, kun Helmi oli omistanut kaukaisintakaan ajatusta lapsuutensa leikkitoverille, mutta nyt hänestä tuntui omituisen hyvältä ajatella näköalaa huoneensa ikkunasta: vainioita ja puukujia, joiden välitse Mustamäen rakennukset pilkottivat. Voi Heikki — unohtaisiko Heikki milloinkaan!

— Te menette tietysti juhlaillallisille? kuului äkkiä aivan likeltä.

Se oli Ruudin ääni. Helmi seisoi eteisessä, odottaen päällysvaatteitaan. Hän tuli hyvin iloiseksi.

— Kyllähän minä olin aikonut, sanoi hän, — mutta ei enää ensinkään haluta.

— Todella?

— Ei.

— Todella? sanoi Ruudi alleviivaten ja hänen äänessään oli sitä tuttua ivaa, joka niin monet kerrat oli tehnyt Helmin neuvottomaksi.

Tällä kertaa se palautti Helmin nykyhetkeen: hän muisti kappaleen lopun, joka niin oli suututtanut hänet.

— Te tietysti menette? sanoi hän naurahtaen.

— Tietysti, jatkoi Ruudi äskeiseen tapaansa. — Sallitteko minun saattaa teidät kotiin?

— Kiitos, se on hyvin hauskaa. Mutta kai minun pitäisi sanoa edes Pirstalle, minne olen joutunut.

— Mitä te häneen kuulutte.

Helmi katsahti Ruudiin kummastuneena. Ruudin silmät olivat kylmät ja nauru hänen suupielissään samoin. Eikö hän välitäkään Pirstasta? ajatteli Helmi ja veri läikähti hänen kasvoilleen. Tuntui hyvältä tulla ulos. Teatterin edustalla Ruudi vielä teki joitakin huomautuksia, ettei Helmin vain pitänyt kieltäytyä nautintorikkaista hetkistä Aappiksen orgioissa, mutta kun melu eteisessä äkkiä antoi aavistaa, että koko Ylimaan ylioppilasparvi oli tulossa, riensivät molemmat kuin yhteisestä sopimuksesta pois. Likeisestä kadunkulmasta kuuntelivat he, kuinka toverit juhlavieraineen iloisina vaelsivat kohti ravintolaansa. He eivät milloinkaan olleet tunteneet sellaista yhteenkuuluvaisuutta. Ensi kerran oli suhde Helmin puolelta vapaa ja hänen ilonsa sen johdosta ääretön. Hän tuskin tunsi maata jalkojensa alla. Hän kulki tanssiaskelin. Jossakin kaukana toverit astelivat meluten ja nauraen. Helmille he eivät merkinneet enempää kuin ajurinrattaiden jyrinä, joka tuon tuostakin kumisi kivimuurien välissä.

— Huh, sepä oli oikeaa abrakadabraa! nauroi Ruudi ja iski keppinsä katuun.

— Oli totisesti, sanoi Helmi, mutta hänen äänensä soi kiitollisena ikään kuin hän olisi siunannut iltaa kaikkineen päivineen.

Taivas oli tähdessä. Maaliskuun vihertävä kajastus lepäsi yli kaupungin. Kivimuurien tummat aavemaiset varjot kaatuivat keskelle kajastusta taivaalta. Oli jo paljasta, vain katuojissa oli päivän kuluessa sulanut vesi jäätynyt. Ajo kivityksellä rämisi, kaikuen seinästä seinään sitä mukaa kuin ajopelit etenivät. Jalkamiestenkin askeleet kajahtelivat hiljaisessa yössä. Ruudin keppi antoi helähtävän äänen, kun hän löi sen kivitykseen ikään kuin sanojensa vahvistukseksi.

— Kaikki ne puhuvatkin rakkaudesta ja syntiinlankeemuksesta! sanoi hän. — Tämä minun keppini tietää niistä asioista enemmän kuin meidän mainio Aappiksemme.

— Kyllä se oli kauheaa sekamelskaa, säesti Helmi ja hänen äänensä oli iloinen kuin linnun laulu.

— Aappiksen ihanne on Lilithin tyttäret, jatkoi Ruudi, — ja niinpä hänellä tällä ajankohdalla täällä Suomessa onkin lihavat laidunmaat.

— Lilithin tyttäret...?

— Ettekö te tiedä — vielä elää Lilithin, Aatamin ensimmäisen vaimon tyttäriä. He ovat syntyneet ennen syntiinlankeemusta eivätkä voi tehdä syntiä eivätkä kuolla. Joka päivä he rukoilevat Jumalaa, että he voisivat oppia tekemään syntiä ja kuolemaan, mutta kumpaakaan he eivät vielä ole oppineet, sillä jos osaa toisen, niin osaa toisenkin.

— Onko todella sellainen tarina? kysyi Helmi äkkiä tarkkaavaisena.

Ruudi jatkoi puheluaan, kiinnittämättä huomiota hänen sanoihinsa.

— Meidän ylioppilasnaisemme alkavat järjestään olla tuollaisia sukupuolettomia olentoja, täydellisiä Lilithin tyttäriä. Aappiksen on ollut helppo löytää Muusansa heidän joukostaan. Ja he puolestaan ovat hänessä tavanneet sisimpänsä tulkitsijan. Se myöskin selittää, miksi Aappis miesten joukossa on aina aivan epäpopulääri. Sillä me miehet, me emme ihaile Lilithin perikuntaa, me pidämme Eevan tyttäristä.

Helmi kuunteli yhtenä korvana. Ruudin sanat olivat tehneet hänet levottomaksi, mutta hän pelkäsi paljastaa kehittymättömyyttään.

— Kuka teidän mielestänne on Aappiksen Muusa? sanoi hän arasti.

— Noo, niitä on legio, nauroi Ruudi. — Kaikki Eedlat ja Pirstat ja Lahjat ja mitä nimiä he kantanevatkin -kaikki he kuuluvat Aappiksen Muusa-haaremiin.

— Pirsta? kysyi Helmi henkeä pidätellen.

— Ja miksei Pirsta!

Pirstan nimi kajahti kivimuurin seinään ikään kuin se olisi särkynyt. Helmi tuli sanomattoman iloiseksi: Ruudi ei siis pitänyt Pirstasta! Ja toiselta puolen hän tunsi olevansa huono ystävä, sillä Pirsta piti Ruudista, sen hän tiesi. Pirsta-raukka!

— Naisten emansipaatio hävittää päivä päivältä kaiken runouden elämästä, puheli Ruudi taasen täyttä vauhtia. — Ja tämä niinsanottu sukupuolien yhdenvertaisuus tappaa kerran viimeisen ritarin. Milloin sitten tullee se päivä, jolloin he huomaavat, että on aika kääntyä takaisin. Naiset ovat kerta kaikkiaan luodut orjattariksi ja jumalattariksi, sisimmässään täytyy Eevan tyttärien se kerran tuntea. Orjatar on kuin onkin kadehdittavampi kuin tämä nykyajan nainen. Ja naisten joukossa taas: onko maailmassa rikkinäisempää olentoa kuin tämä naisylioppilas, tämä...

— Kuinka kauheita te puhutte, kuului miltei parahtaen Helmin huulilta.

— Peloitinko minä teidät? sanoi Ruudi. — Eivät toki kaikki kuulu tähän lukuun. Kymmenen prosenttia voi naisylioppilaidenkin joukossa tavata Eevan tyttäriä. Ja jonkun heistä on ehkä onnistunut säilyttää Eevan perintöä. Esimerkiksi teidän.

— Minun?

Helmin huudahdus tuli hämmästyksen ja iloisen yllätyksen rajoilta.

— Niin. Katsokaas, jos minä nyt puhun teille suoraan, niin... olen usein sitä ajatellut: on sentään sääli, että tekin menette hukkaan. Sillä niin varmasti tapahtuu. Jollei kahden vuoden perästä, niin varmasti viiden.

Helmi naurahti.

— Ei, herra Winkler, te laskette leikkiä.

— Uskokaa minua: estetiikan luennot korvaavat huonosti elämän, ja kaikki kauniit kirjat rakkaudesta eivät voi korvata itse rakkautta. Kadehdittava oli entisajan nainen, joka kuutamoyössä kuuli oman ikkunansa alta miehen huulilta ne kauniit runot, jotka nykyajan nainen lukee silmälasiensa läpi sähkölampun valossa. Niinkuin uni oli heidän elämänsä, mutta siinä unessa oli ideaa. Nykyajan naisen elämä on kuin painajainen...

— Kauheaa, mitä te sanotte!

— En tietysti taaskaan tarkoita kaikkia. Kymmenen prosenttia on, kuten sanottu, Eevan tyttäriä. Minä raivostun aina, kun ajattelen nykyajan naisia, varsinkin näin kävellen täällä romanttisen tähtitaivaan alla nuoren naisen rinnalla, joka ei vielä ole tärveltynyt, mutta joka...

— Herra Winkler, keskeytti Helmi äkkiä, — ettekö te asu tässä?

Syntyi pieni äänettömyys ja molemmat seisahtuivat.

— Kuinka te sen tiedätte?

— Tiedän vain, vastasi Helmi ikään kuin hänet olisi saatu kiinni jostakin luvattomasta. — Tehän olette asunut täällä kauan, koetti hän parannella. — Te asutte jonkun sellaisen hienon vanhan rouvan luona...

— Kas vain — kaikki te tiedätte.

— Pirsta on sen sanonut.

— Niin, niin, tietysti Pirsta! Minä olen todella hyvin kadehdittavassa asemassa, asun yksin tädin luona ja olen kuin kotonani.

— Saisiko Pirstan kanssa joskus käydä teitä katsomassa?

— Tervetuloa vaikka heti paikalla.

— Nyt — yöllä?

— No niin, miksei.

— Kylläpä te pidätte minua pilkkananne.

— Päinvastoin.

— Ei se käy päinsä.

— Oletteko te noin vanhanaikainen?

— Olen. Myöntäkää te vain, että itsekin olette juuri yhtä vanhanaikainen. Tarkoitan oikein sydämenne pohjalla!

— Olkaa niin hyvä ja astukaa sisään. Ruudi haki jo avainta taskustaan.

— Ei mutta mitä te nyt, herra Winkler... En olisi luullut, että pidätte minua... Kuinka minä nyt sanoisin... noin kovin ala-arvoisena.

Helmin viime sanat olivat kuin nyyhkytys.

— Erehdys, sanoi Ruudi. — Kunnioitan teitä päinvastoin suuresti.

— Oikeinko totta. No mutta tarkoitatteko nyt sitten, että tulisin...? Sopiiko se nyt mielestänne?

— Erinomaisesti.

Pieni ääni joka särisi yön hiljaisuudessa, kun Ruudi pani avainta reikään, oli kuin varoitus, mutta Helmi ei nyt enää kuunnellut mitään varoituksia. Juovuttava ilo oli hänet vallannut ja portaissa tuli salaperäisyys lisää. Siellä tuli vaistomaisesti ajatelleeksi ääneti. Ruudi valaisi taskulampulla. Nämä portaat eivät kuuluneet mihinkään vuokrakasarmiin.

— Näettekö te kulkea?

— Kiitos.

— Tässä tulee kaksi porrasta aivan noin ilman mitään järkeä, tämä on sellainen vanha talo.

Siinä olisi todella helposti voinut kompastua.

Heidän tyhjänpäiväisten kuiskaustensa alla kävi kuuma tunteen virta. Helmin sydän löi, niin että korvissa jyski. Hän nousi ylös portaita kuin siipien kannattamana.

— Tämä talo on vanhimpia Helsingissä. Meillä on vanha palvelija ja koira joka voi haukahtaa — niin että älkää pelästykö.

Helmi pysähtyi.

— Ei, sitten minä en tule.

— Tulkaa nyt vain, ei ole mitään koiraa.

— Hyi teitä. Aivan totta, minä menen, mitä minä teen täällä keskellä yötä.

— Mutta ettehän te nyt suutu! Eihän se nyt ollut kuin pientä leikkiä. Tulkaa hetkiseksi, jotta näen, ettette ole suuttunut.