Part 8

Ruudi on tänään autossa tehnyt kierroksen Helsingin ympäri — kuka onkaan istunut hänen rinnallaan ja saanut häneltä ruusun? Kahtena, ei kolmena vapunpäivänä antoi hän ruusun hänelle, Helmille. Ensi vuonna olivat Pirsta, Eedla ja Aappis mukana — sittemmin ajoivat he Ruudin kanssa kahden. Ei milloinkaan hän unohtaisi, kuinka Ruudi kerran näin vapunpäivänä puhui keväästä, siitä, kuinka kevät seuloo luomakunnassa, kuinka se erottaa sen, mikä saa elää vuoden eteenpäin, ja sen, mikä on tuomittu kuolemaan.

Helmi oli silloin vielä terve. Tänä vuonna tulee hän olemaan niitä, jotka seulotaan maahan... Kuinka se on kummallista, että hautausmaan koivut tulevat imemään suoniinsa hänen elämänsä mehun ja nostamaan sen latvoihinsa. Kuinka se on kummallista että elämä täällä jatkuu ikään kuin ei häntä, Helmiä, koskaan olisi ollut. Vainioita kynnetään, kuten tänään, kiurujen laulu helisee kohti taivasta, yhä uusia tyttöjä tulee lukemaan Goethen rakkauksista siinä huoneessa, missä hän, Helmi, on niin paljon kärsinyt ja iloinnut — hän itse on poissa! Yhä harvemmin mainitaan kotona hänen nimeään. Kirkkotiellään käyvät isä ja äiti joskus hänen haudallaan. Heikkikin tottuu vaimoonsa ja alkaa iloita lapsistaan.

Mutta hänenhän piti tulla terveeksi! Voi tapahtua ihme, hän voi... Ei, se on itsepetosta. Hän tietää varsin hyvin, että tämä on lopun alkua. Väsymys palaa, häntä alkaa palella. Nytkö, nytkö se tapahtuu? Herra Jumala... — Jumala, minä olen sinua niin paljon kieltänyt, mutta nyt... kuitenkin... älä hylkää...

Ovi avautui hiljaa ja nuori palvelustyttö tuli kysymään, kuinka neiti jaksoi. Olivat soittaneet Mustamäestä ja käskeneet tulla katsomaan. Ja Mustamäen pienestä tytöstä oli tehty "Helmi Valpuri".

Helmi sai voimansa takaisin, käski sanoa, että hän voi hyvin, ei pidä hänen tähtensä kiirehtiä kotiin, sanoa terveisiä vain. Hän sai vaivoin sanat suustaan, häntä hiotti ja paleli. Mutta hän jaksoi jäädä ajattelemaan pientä Helmi Mustamäkeä, joka alkoi retkensä tässä oikullisessa elämässä. Hänen silmänsä etsivät Ruudin kukkia, jotakin kiinnekohtaa, mutta kaikki hämärtyi. Oli kuin hän olisi levännyt jäisessä vedessä. Tai joko hän oli kuollut? Oli kuin kylmä vesi olisi läikähtänyt hänen päänsä yli ja tukahduttanut hänet. Mutta hän eli vielä.

* * * * *

Portinpielessä seisoo kaksi nuorta kuusta ja tie on havuilla sirotettu. Pihan perälle on pystytetty kuusia ja niiden keskellä, korokkeella seisoo valkoinen arkku. Neljä ylioppilasta viipyy lippuineen arkun ääressä. Tutut apunaiset juoksevat keittiön ja kellarin väliä kerma-astiat käsissä. Kaikki ovat pukeutuneet mustiin. Sisällä ovat pöydät peitetyt valkeilla liinoilla ja sohvatyynyjen ympärille on pantu valkeat kankaat. Helmin suuri ylioppilaskuva hallitsee salin keskiseinää, sen ympärille on tehty seppel valkeista ruusuista, jotka ovat solmitut suruharsolla. Eteisen penkit ovat täynnä suruseppeleitä.

Rattaat toistensa jälkeen ajavat läpi apilavainion, kohti Rannan taloa. Mustapukuisia emäntiä ja lapsia tärkätyissä valkoisissa vaatteissa astuu portaita kohti. Eemelillä on tekemistä tallin luona, mutta isäntä ottaa vastaan vieraat portailla.

— Kuka olisi voinut aavistaa, että näin kävisi, sanovat vieraat hiljaa isännälle. — Valitamme surua. Hän yskähtää, nielee kyyneleen ja käskee sisälle. Siellä olisi kahvia. Salissa on mummo vanhentuneena ja kyynelten vallassa. Vieraat toistavat hänelle samat sanat, jotka äsken sanoivat isännälle, ja vanhuksen kyyneleet vuotavat vuolaasti ja hän valittaa ääneensä.

— Tapahtukoon Jumalan tahto, sanoo äiti ilman kyyneliä, kun valitetaan hänen suruaan.

Äiti on ikään kuin kasvanut.

— Terve, terve, isäntä, sanoo agronomi. — Katsokaa nyt, hän ei kestänyt siirtoa. Puutkin käyvät läpi koulun, ennen kuin tottuvat. Hän ei kestänyt.

Agronomi ei mene juomaan kahvia, hän siirtyy pihan perälle ja tervehtii ylioppilaita.

— Vai niin, vain niin, täällä on vanhoja tuttuja, terve, terve. Jaa-ah, että on tultu oikein joukolla. Ja maisteri on vielä kuraattorina, sehän on mukavaa, mitäs se sitten siitä ainaisesta vaihtamisesta paranee. Neiti Pirsta, kuulkaas, te olette ränstynyt. Kas sitä se kaupunki tekee. Tiedättekös te, että jollette te olisi käyneet täällä viisi vuotta sitten, ‒ vai onko siitä vallan kuusi — niin ei tämä nuori nainen nyt lepäisi tässä kylmänä. Vaan hän askaroitsisi tuolla naapurissa tai minun mökilläni tuolla kirkon takana. Mitäs sanotte siihen?

— Agronomi tekee raskaan syytöksen meitä vastaan, sanoo kuraattori vakavana.

— Te tapoitte silloin käärmeen. Tätä se ennusti. Käärmeet ovat aina tietäneet onnettomuutta, kun ovat tulleet tämän talon likelle. Niin sanovat ihmiset, jotka tuntevat nämä Rannan talon väet pitemmälti.

Heikki emäntineen ajaa taloon. He kiinnittävät hevosensa aidan taakse ja tulevat hiljalleen portaita kohti. Heikin käsivarrella on suuri, kaupungista tilattu seppel. Emäntä menee sisään, mutta Heikki tulee arkun luo. Hän paljastaa siinä päänsä ja alkaa yskiä.

* * * * *

Mutta kukkiva suvi on ympärillä, pihlajat lemuavat ja apilavainio punertaa. Kuin kyynelvuo putoavat hautausvirren säveljaksot keskelle lintujen iloa.

* * * * *

Helmi parahtaa ja herää. Kaikki on ollutkin unta.

Hän makaa sängyssään, äiti ja sairaanhoitajatar liikkuvat hänen ympärillään. Juostaan. Äiti itkee. Sisar sanoo, että kiireesti täytyy soittaa lääkärille. Helmi tahtoisi nousta, ojentaa kätensä, tarttua johonkin. Hänen rinnallaan on jotakin suurta ja painavaa. Tulee oudon pimeä. Hän yrittää vielä ylös, hän koettaa huutaa, hänen täytyy saada ilmaa. Jumala!... Äiti... Heikki... auttakaa! Jumala!

Pimenee kokonaan.