Part 1

language: Finnish

RAKKAUDEN KIROUS

Romaani

Kirj.

HARRI KANGAS [Toivo Tervas]

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Ahjo, 1921.

1.

Minä uskoin todellakin niin! Minä, ylellisyyden ja maailman turhuuden lapsi, luulin, että köyhyys oli pahinta mitä maa päällänsä kantoi, se köyhyys, joka tuijotti vastaani tyhjästä rahalaatikosta ojentaessani käteni antaakseni siitä rahaa vanhalle taloudenhoitajattarellemme, köyhyys, joka irvisteli minulle mahonkisen vaatekaappini peiliovesta, köyhyys, joka varasti toisen vanhan perhehopean toisensa jälkeen ruokasalin seinähyllyiltä ja joka, mikä oli pahinta, hiiviskeli rakkaan isäni invaliidituolin ympärillä korjaten salaa pois parhaan viinin ja herkullisimman palan sairaan pieneltä pöydältä.

Köyhyyden syytä oli sekin, että kihlaukseni kapteeni Denisoffin kanssa purkaantui. Lothar oli iloinen, elämänhaluinen ja rakastettava, mutta hänkin tarvitsi rahaa, rahaa, jota kaikki halusivat ja jota ei kenelläkään ollut kyllin, rahaa, joka oli onni ja kirous! — En voi väittää, että tämä kihlaukseni purkaantuminen olisi koskenut minuun erikoisemmin. Olen aina pitänyt Lotharista, mutta en ole koskaan häntä rakastanut. Mutta isäni, joka oli tätä kihlausta hartaasti toivonut, murtui aivan, kun tulin kertomaan siitä hänelle. Hän ei tosin sanonut mitään, mutta hänen ylpeä, harmaa päänsä painui käden varaan ja hän mutisi jotain itsekseen. Kysyin toivoiko hän jotain, mutta hän vain silitti kättäni mutisten hiukan käheästi: Pieni Punahilkkani, pieni Punahilkkani. —

Isä ja minä, me kaksi olemme aina kuuluneet yhteen. Äitiäni en ole milloinkaan tuntenut; isä on ollut minulle kaikki kaikessa. Jo pienenä palleroisena ollessani oli hän rakkain leikkitoverini, valoisan lastenhuoneen tervetullein vieras, jonka satusuoni oli ehtymätön ja joka ei milloinkaan väsynyt keksimään uusia leikkejä. Hän oli minulle isä, äiti, toveri — kaikki, kunnes onnettomuus tuli. Ja se tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta; kuten sanotaan. Hän sai halvauskohtauksen, josta hän ei enää milloinkaan täysin toipunut. Pian sen jälkeen iski salama toisenkin kerran. Isä kadotti äkkiä miltei kokonaan suuren omaisuutensa.

Aluksi tuntui kovin oudolta, miltei mahdottomalta, tottua uusiin olosuhteisiin. Nuoruuden joustavuudella mukauduin minä siihen kuitenkin suhteellisesti helpommin kuin hän. Kun Herbert-serkku, joka jo parin vuoden ajan oli hoitanut isäni raha-asioita melkein kokonaan — sillä isäni oli aina pitänyt omaisuutensa hoitamista suurena vaivana ja rasituksena — selitti minulle tilanteen, erotin heti kaikki palvelijat, paitsi Petteriä ja vanhaa Anastasiaa, ja kaikki talousmenot supisteltiin mahdollisimman pieniksi. Isän sairastuttua oli Herbert aivan kokonaan ottanut hoitaakseen isän raha-asiat. Liikemaailmassa tapahtuneen romahduksen jälkeen, jonka kautta mekin olimme kadottaneet omaisuutemme, vaati Herbert minua selittämään isällekin uuden tilanteen. Mutta kun minä varovasti yritin selittää sitä hänelle, tuli hän siitä niin järkytetyksi, etten kertonutkaan hänelle koko totuutta. Minä käsitin väärin hänen säikähdyksensä. Luulin, että hän, joka kaiken elämänsä oli elänyt tuhlailevassa ylellisyydessä, kauhistui sitä, että hänen nyt, vanhuutensa ja sairautensa päivinä, oli opittava elämään köyhän miehen elämää. Se oli erehdys, onnettomuutta tuottava erehdys, sillähän ajatteli vain minua.

Minä en sitä liennyt, ja nähdessäni hänen rakkaissa silmissään hätääntyneen ja kauhistuneen katseen, koetin lieventää äskeisiä sanojani. Meitä oli tosin kohdannut onnettomuus, mutta se ei kuitenkaan ollut niin musertava, että olisi syytä säikähtyä! Meidän tulisi tietenkin supistaa menojamme, mutta ne olivatkin tähän asti olleet aivan tarpeettoman suuret. — Isä ei kuitenkaan näyttänyt rauhoittuneella, vaan pyysi saada puhutella Herbertiä.

Ennenkuin Herbert saapui isän luo, neuvottelin hänen kanssaan pitkän aikaa, ja me päätimme salata häneltä totuuden mikäli se oli mahdollista. Kaikkialla pienessä kodissamme saisi köyhyys hiipiä ja varastaa — jollen saisi sitä karkoitetuksi — mutta isän huoneisiin se ei saanut päästä! Hänen lähimpään ympäristöönsä se ei saisi tunkeutua. — Oi, jospa silloin olisimme olleet avomielisiä toisillemme, isä ja minä, silloin ehkä olisi suurin onnettomuus kuitenkin ollut vältettävissä, mutta silmäni avaantuivat vasta liian myöhään, silloin kun onnettomuus jo oli astunut kynnyksen yli.

Kaikista ponnistuksistani huolimalta alkoi pieni pääomamme pian huveta kokoon. Taistelu kävi yhä vaikeammaksi, kunnes vihdoin koko talossa, isän huoneita lukuunottamatta, tuskin oli mitään kyllin kallisarvoista köyhyyden ahnaille silmille. Kaikkein viimeiseksi erosin isoäidin ihanasta kaulakoristeesta, timanttirististä, jonka hän oli saanut morsiuslahjakseen. Tämä tapahtui pari päivää kihlaukseni purkautumisen jälkeen.

Sinä iltana oli täti Auguste-Aurorella tanssiaiset. Kun autonkuljettajamme Petter, joka tosin ei enää ollut mikään autonkuljettaja, vaan isän hoitaja ja talon ainoa palvelija, oli saattanut minut ovelle, hiivin itsekseni ylös pukuhuoneeseen. Muistan, että minua sinä iltana vaivasi oudon painostava tunne. En enää muista mistä se johtui ja tuskinpa silloinkaan olin siitä täysin selvillä. Painoiko minua sinä iltana tavallista enemmän suuri, salainen köyhyytemme, tai johtuiko tyhjyyden ja yksinäisyyden tunne ehkä siitä, että Lothar oli tavallaan hävinnyt elämästäni, tai, kukapa tietää, oliko se vain lähenevän onnettomuuden aavistelua. Ilma pukuhuoneessa tuntui tukahduttavalta, lamppujen kirkkaus kirveli silmiäni, ja kun kreivitär Lewitzky äkkiä kurottautui katsoakseen olkapääni yli peiliin ja suuri smaragdi-neula hänen tukassaan välähti, tuntui minusta ikäänkuin olisi peilistä ilkeä, vihreä salama äkkiä iskenyt minua suoraan sydämeen. Mutta äkillinen säikähdys menee pian ohi, ja tanssin vilinässä olin puolen tunnin kuluttua aivan entiselläni.

Illallisen jälkeen istuessani silmänräpäyksen ajan yksinäni kasvilämpiössä, näin Herbertin eroavan upseeri-toveriensa parvesta ja tulevan lämpiöön. Suuressa soikeassa kristallipallossa vieressäni uiskentelivat täti Auguste-Auroren lemmikit. Minä en pidä kultakaloista, ne ovat niin lihavia ja tyhmän näköisiä, ja miten kuolettavan ikävää niillä mahtaneekaan olla! Äkkiä Herbert tarttui käteeni, jota nojasin pallon reunaan, ja tarkasteli sitä.

— Missä on sormus?

— Poissa!

Kun hän ei näyttänyt selviävän hämmästyksestään, kysyin minä häneltä tiesikö hän mitään keinoa, millä kaksi niin surullisen köyhää ihmistä kuin Lothar ja minä voisimme mennä naimisiin. Kuvittelinko minä vain, vai leimahtivatko todellakin Herbertin silmät omituisesti, ikäänkuin mielihyvästä — ehkä minä kuvittelin — sillä hän kumartui äkkiä hyvin lähelle minua ja hänen katseensa oli niin vakava ja läpitunkeva, että minua melkein alkoi pelottaa.

— Rakel, en ole koskaan päässyt sinusta oikein selville. Jo lapsena sinä olit minulle arvoitus. Nytkin sinä hymyilet, mutta siitä huolimatta sinun silmäsi ovat hyvin surulliset. Jos koskaan ihmisen suu ja silmät ovat olleet ristiriidassa keskenään, niin sinun ovat! Sano minulle totuus, Rakel, tahtoisitko kernaasti mennä Lotharin kanssa naimisiin?

— Ja mitä tämä totuus sinua hyödyttäisi, Herbert?

— Paljonkin, mutta sinua ehkä vieläkin enemmän!

— Minua?

— Niin, luulen voivani auttaa sinua. Ei, älä käsitä minua väärin. Minä vain tarkoitan, että voisin neuvoa sinulle hyvän keinon, jolla itse voisit auttaa itseäsi ja isääsi.

— Ja millainen se keino olisi, Herbert?

Ketään ei juuri sillä hetkellä sattunut olemaan lämpiössä. Minusta tuntui, että Herbertin katse imeytyi kasvoihini ikäänkuin olisi hän tahtonut lukea salaisimmat ajatukseni. Minä kestin tämän katseen ulkonaisesti rauhallisena, mutta sydämeni alkoi sykkiä omituisen tuskallisesti. Silloin hän teki minulle ehdotuksensa. Minun olisi tietysti pitänyt kauhistua ja torjua tällainen ehdotus inholla luotani. Mutta minä en kauhistunut enkä torjunut. Minusta tuntui, että tämä oli kohtalo, väistämätön, muuttamaton kohtalo, ainoa mahdollisuus. Ehkä köyhyys oli tappanut minussa kunniantunnon, ehkä sitä ei minussa ollut koskaan paljoa ollutkaan, kukapa tietää. Joka tapauksessa tunsin vain jonkinlaista lievää hämmästystä ja vastenmielisyyttä, ja tämä vastenmielisyys kasvoi minuutti minuutilta. Mutta Herbert ei laskenut minua, hän puhui minulle järkeä, tai sitä mikä kuului järjeltä, ja Herbert oli oikeassa. Hän on aina ollut oikeassa — järjen kannalta. Hän muistutti minulle, etten koskaan ollut pitänyt itseäni suomalaisena, ja syystä kylläkin, olihan isoisäni ja koko sukuni ulkomaalainen, ja paljon muutakin. Ja nytkin kävi kuten niin usein ennenkin lapsuutemme leikeissä: minä myönnyin, ja me teimme sopimuksen. Mutta istuessani siinä iloisessa, kirkkaasti valaistussa huoneessa en vielä oikein käsittänyt mitä olin tehnyt, käsitin sen vasta jälestäpäin.

Niin, jälestäpäin! Yöllä maatessani valveilla hiljaisessa huoneessani tuli tämä tietoisuus kylmänä kauhuna, joka kangistutti jäseneni ja nosti tuskan hien otsalleni. Ja vähitellen minulle selveni, että oli jotain vaikeampaa kuin köyhyys, monin kerroin vaikeampaa — rikollisen päivät ja rikollisen yöt! Mitään paluuta ei ollut. Köyhyys oli karkoitettu, se ei enää irvistellyt talousrahastossa, taikavoima loihti vähitellen takaisin perhehopeat vanhoille paikoilleen. Petterin uskolliset kasvot loistivat hänen hääriessään isäntänsä ympärillä, joka silminnähtävästi reipastui ja nuortui, jollei muusta, niin ainakin siitä vapauttavasta tunteesta, joka näytti vallanneen hänen lähimmän ympäristönsä. Ja minun öitteni kauhut tulivat aamusin täysin korvatuiksi, kun astuessani kirjastoon näin isän istuvan mukavassa lepotuolissaan takkavalkeansa ääressä, pieni herkullinen aamiaistarjotin edessään, rakkaat kirjansa ympärillään ja Rex-koiramme lojuen jääkarhun taljalla hänen jalkainsa juuressa. Se oli kaunis näky: isä ja suuri Rex!

Vaikkakin yö olisi ollut miten huono tahansa, vaikka hän ei olisi silmiään hetkeksikään ummistanut, hymyili hän kuitenkin minun huoneeseen tullessani Rexin heilahuttaessa pari kertaa juhlallisesti hännällään. Kysymykseeni, miten yö oli kulunut, tuli aina sama vastaus: "Erinomaisesti, tyttöseni. Kaadappa nyt kahvia!"

Mutta oli niitä sellaisiakin aamuja, jolloin eivät mitkään herkut hänelle oikein maistuneet, ja hän nojasi kaunista päätään silmät ummessa tuolin selustaa vastaan. Minä suutelin hänen rakkaita käsiään outo, kouristava tuska rinnassani, ja Rex katseli minua merkitsevästi, ikäänkuin sanoakseen huonosti ovat asiat, hyvin huonosti.

2.

Oli helmikuun kahdeksas päivä, jumalallisen ihana ja niin kuulakkaan kirkas ja kevyt kuin talvipäivä voi olla ainoastaan Norjan tuntureilla. Olin retkeilyt yksinäni koko päivän kelkkoineni, laskenut alas Stor-Vandet seetteristä melkein kaupunkiin asti, ja olin juuri paluumatkalla sieltä, istuen pienellä pysäkillä, odottaen kaupungista nousevaa trammia. Olin aivan yksinäni pysäkillä, aurinko oli laskussa, tunturit siinsivät satumaisesti, ja hankia pitkin hiipi ruusuinen hohde. Raskaat lumikinokset peittivät maan kaikkialla, puiden oksatkin taipuivat syvälle, matalalle, ikäänkuin voimattomina taakkansa painosta.

Metsä olikin tiheää siinä pysäkin luona. Valkoiset puut olivat hiipineet aivan lähelle raiteita, ne seisoivat siinä mitkä ryhmissä, mitkä yksitellen, ääneti ja liikahtamatta. Varjojen kasvaessa tuntuivat ne yhä lähenevän ja tiivistyvän, ja ikäänkuin uteliaina piirittäen ja tarkastaen niiden keskelle eksynyttä yksinäistä ihmislasta. Keskellä kaikkea tätä valkoisuutta ja pimeyttä kiemurtelivat hammasraiteet kuin mustat rautakäärmeet pilkin tietä kadoten äkkiä ulkonevan kallionkielekkeen kulmaukseen.

Olin väsynyt, ja suloinen raukeus sousi suonissani, ikäänkuin niihin olisi virrannut uusia elämännesteitä. Elämä tuntui suloisella. Sillä hetkellä olin unohtanut kaiken ikävän ja uhkaavan. Istuuduin mukavammin kelkalleni, kiersin käsivarteni polvieni ympärille ja suljin silmäni. Äkkiä, kuin maasta kasvaneena, seisoi tohtori Dahl edessäni.

— Luulenpa, että otatte pientä päivällislepoa, neiti Rakel, — sanoi hän tasaisella, ystävällisellä äänellään, ojentaen kättään.

— En minä ole syönyt päivällistä, enkä sitäpaitsi ymmärrä millä oikeudella te aina kutsutte minua etunimellä. Olkaa ystävällinen ja käyttäkää sukunimeäni, vastasin jotenkin ärtyisästi, tekeytyen ikäänkuin en huomaisi hänen kättään. Hän oli aina siellä missä hänen vähimmin tuli olla, enkä luule olleeni ainoa, jota hänen äkilliset ilmestymisensä hermostuttivat. Sitäpaitsi oli hän minulle persoonallisestikin epämiellyttävä. Hänen pienissä värittömissä silmissään oli tavallisesti suopea ilme, mutta niissä saattoi äkkiä välähtää jotain terävää kuin veitsenkärki. Omituisinta hänessä oli suu, jonka kapeat, lujasti yhteenpuristetut hyvin punaiset huulet minun mielestäni antoivat hänen muuten aivan kalpeille kasvoilleen jonkinmoisen verenhimoisen, petomaisen ilmeen.

Epäystävällisyyteni ei häntä ensinkään liikuttanut. Hän otti rauhallisesti taskustaan kellon, avasi sen ja piti sitä silmieni edessä.

— Viisi minuuttia yli puoli. Sanatoriossa ette siis saa enää päivällistä. Mitä sanoisitte, jos pistäytyisimme alhaalla kaupungissa, esimerkiksi „Continentalissa”.

Minulla oli todellakin monituntisen ulkonaolon jälkeen kova nälkä, niin että päivällisettä jääminen oli minulle suuri pettymys; en ollut aavistanutkaan kellon jo olevan niin paljon. Ehkä nälkäni olisi voittanut vastenmielisyyteni, jos ei samassa huomiomme olisi kiintynyt kallionkielekkeen takaa ilmestyvään ihmisparveen. Missä trammi viipyi? Mistä ihmiset ilmestyivät? He puhuivat lujalla äänellä ja innokkaasti. Tohtori Dahl kääntyi muutamain koululaisien puoleen, jotka meluten ja ruskeita laukkujaan heilutellen kiirehtivät ohi, ja kysyi oliko jotain tapahtunut. Oli kyllä. Trammi oli joutunut epäkuntoon. Ei liikahtanut paikastaan. Puolitiestä viime pysäkillä oli saatu kävellä. Ei, luultiin kyllä että se pian tulisi kuntoon, mutta he eivät olleet jaksaneet odottaa, sillä saattoihan odotus kestää puolen tuntia, ehkä tunnin taikka ehkä parikin. Niin, kyllä vain oli varminta lähteä jalan.

Tohtori Dahlin puhutellessa lapsia oli huomioni äkkiä kiintynyt erääseen "sähkösanoma-poikaan", jonka usein olin tavannut matkalla sanatorioon. Jokin selittämätön vaisto kehoitti minua huutamaan poikaa ja kysymään oliko hän matkalla sinne. Ihmettelin itsekin, mistä tämä äkillinen uteliaisuus tuli, sillä en ollut koskaan ennen puhutellut häntä. Jo kaukaa näin paperilipun hänen käsissään ja jo ennenkuin hän oli vastannut, luin siinä oman nimeni. Eihän isä vain liene nyt huonompi!

Koko valoisa mielentilani oli kadonnut. Otin sähkösanoman ja avasin sen nopeasti. Se oli lyhyt ja salakirjoituksella kirjoitettu sisältäen ainoastaan muutamia rivejä, mutta siinä oli tarpeeksi saattamaan käteni vapisemaan ja veren pakkautumaan sydämeen. Jälleen määräys, tinkimätön määräys; taas oli suoritettava työ, joka sai minut kauhistuen halveksimaan itseäni.

Tuijottaessani paperia laskeutui jotakin kylmää kädelleni, aivan kuin olisi käteni yli madellut jokin kostea, limainen eläin. Parkaisten kauhusta hypähdin syrjään.

— Älkää tuijottako noin! Mikä teille tuli, neiti Behringen? Peloitinko teitä?

— Tekö se vaan? Tekö minua kosketitte? Kätenne oli niin kylmä, minä säikähdin... — änkytin, sillä sydämeni sykki kiivaasti ja ohimoissa jyskytti.

— Minähän se vain olin. Ehdotin juuri, että lähtisimme — alkaa tulla niin viileä — mutta te ette kuullut, tuijotitte vain tuota paperia. Kosketin silloin teidän kättänne nähdäkseni olitteko todella muuttunut kivipatsaaksi.

— Oletteko koskaan kuullut kenenkään muuttuneen kivipatsaaksi? Mikäli minulle on kerrottu tuli Lothin vaimostakin vain suolapatsas! — Me naurahdimme molemmat ja aloimme pyrkiä tietä ylös. Koetin parhaani mukaan salata mielenliikutustani ja hiukan rauhoituttuani puhella välinpitämättömistä asioista, mutta tohtori oli käynyt hajamieliseksi ja harvasanaiseksi. Vihdoin minäkin vaikenin ja niin jatkoimme matkaamme ääneti. Tohtori kiskoi kelkkaani jälessään ja minä vaivuin omiin surullisiin ajatuksiini. Niistä tohtorin ääni herätti minut, kun jo lähenimme sanatoriorakennuksia.

— Neiti Behringen, minä näin, että saitte ikäviä uutisia.

— Mitä tarkoitatte, tohtori?

— Te kalpenitte niin, että luulin teidän pyörtyvän. Ja te olette koko matkan ollut niin surullinen.

— Todellako? Mikä tarkka havaintojen tekijä te olette, tohtori! — Koetin puhua leikillisesti, mutta kurkkuni oli aivan kuiva. Olin sekä huolestunut että harmissani itselleni, etten ollut paremmin voinut salata mielenliikutustani. Hän kääntyi suoraan minua kohden ja hänen silmänsä olivat läpitunkevan terävät. Saattoiko olla mahdollista vai kuvittelinko minä vain, mutta hänen ensi sanoissaan olin kuulevinani uhkaa, vaikkakin hänen äänensä pian painui tavalliseen hyväilevään, pehmeään sävyynsä ja terävä ilme katosi hänen silmistään.

— Niin minä olenkin, neiti Rakel, ettekä tiedä mitenkä tarkka... Mutta miksi ette suostu ehdotukseeni? Olen melkein varma, ettette tulisi suostumustanne katumaan.

— Tarkoitatteko eilistä ehdotustanne?

— Niin juuri.

— Ainoastaan siitä syystä, etten teitä rakasta.

— Se on hyvin tyhmä syy, neiti Behringen.

— Kuinka niin?

— Eihän rakkaus ole välttämätöntä — nykyaikaisessa avioliitossa.

— Ehkä ei. Mutta sanokaapa te, tohtori Dahl, miksi te puolestanne tahdotte minua vaimoksenne?

Hän näytti tulevan hiukan hämilleen, mutta hänen kasvonsa olivat poispäin käännetyt, enkä voinut nähdä hänen ilmettään.

— Minä rakastankin teitä, neiti Rakel.

— Se ei ole totta, tohtori.

— Voitteko siis keksiä paremman syyn?

Nyt jouduin minä puolestani hämilleni, sillä mikäli ymmärrän ei hänellä tosiaankaan olisi minkäänlaisia etuja naimisista minun kanssani. Tohtori Dahl näytti tuntevan Helsinkiä hyvin, ja vaikka hän ei liikkunutkaan meidän piireissämme, niin tiesin, että köyhyytemme ei ollut hänelle mikään salaisuus. Sitävastoin en tiennyt, mistä hän oli kaikki tietonsa saanut, hänen käytöksensä ja keskustelutapansa olivat moitteettomia ja kuitenkin hän oli nousukas. Minä tunsin sen, minä tiesin sen vaistomaisesti, mutta jos minun olisi pitänyt selittää, missä tämä ilmeni, en olisi siihen kyennyt! Tahtoisikohan hän minun kauttani nousta porrasta ylemmäksi yhteiskunnassa? Se etu hänellä tosiaankin olisi avioliitostamme, mutta olisikohan se kyllin suuri etu hänenlaiselleen miehelle? En tiedä miksi, mutta minä halveksin häntä syvästi, halveksin niinkuin jotakuta saastaiseen rotuun kuuluvaa.

Vilkaisin häneen. Hän seisoi piirrellen kepillään lumeen pää alaspainuneena, mutta valkoisten kulmakarvojen alta katselivat minua silmät, joissa oli omituisen ahne, vaaniva ilme. Tiukasti yhteenpuristetut huulet olivat punaiset ikäänkuin olisivat ne juuri juoneet verta, ja minut valtasi jälleen äkillinen pöyristyttävä tunne siitä, että vieressäni seisoi jokin vahingollinen eläin. Vastustamaton väristys puistatti minua. Eikö hän ollut itse paholainen, joka kiusasi minua, joka tahtoi ostaa ruumiini ja sieluni?

Lukiko hän ajatukseni? Hän hymyili. Olimme saapuneet sanatorion pihaan ja oli jo aivan hämärä. — Miettikää asiaa, neiti, miettikää asiaa. — Hän ojensi minulle kätensä, mutta olin jo kääntänyt hänelle selkäni ja paennut sisälle kuin olisi henkeni ollut vaarassa.

3.

Tultuani huoneeseeni täytyi minun riisuttuani päällysvaatteet hetkeksi heittäytyä leposohvalleni. Sydämeni sykki kiivaasti ja minua raukaisi sanomattomasti, mutta ei samalla ihanalla tavalla kuin alhaalla pysäkin luona. Päinvastoin tuntui elämä nyt vaikealta ja kurjalta.

Hetken levättyäni nousin päättäväisesti ja otin jälleen esille sähkösanoman istuutuen lampun alle sitä tutkimaan. Niin, se oli kyllä selvä. Ruhtinas Darcheffskyn saavuttua tänne matkallaan Englantiin oli minun anastettava hänen papereidensa joukossa olevat tärkeät Jäämeren miinakartat, kopioitava ne, ja jätettävä alkuperäiset takaisin ilman että huomattiin niiden poissaoloa. Helposti sanottu kyllä, mutta tehty?

Äkkiä siinä istuessani tunsin, että joku katseli minua, tunsin sen yhtä selvästi kuin näin paperin edessäni pöydällä. Joku katseli. Kuka? Mistä? Nyt sen tiesin! Joku seisoi tuolini takana. Kirjaimet alkoivat hyppiä silmissäni ja korvani alkoivat soida, mutta käänsin sähkösanoman rauhallisesti kokoon ja aloin hyräillä jotain. Hyräillen nousin tuolista, vaikka jokainen hermo oli pingoittunut katketakseen, ja käännyin ovea kohden. Huone oli tyhjä, mutta ovelle naputettiin samassa lujaa ja vastaukseeni avautui se ja sisään astui — kukas muu kuin tohtori Dahl.

— Kävin ruokasalissa katsomassa vieläkö sieltä on mahdollisuutta mitään saada. He ovat vastikään lopettaneet, pistäydyin sanomassa teille, että tietäisitte. Mutta parasta on kiirehtiä.

— Hyvä on — sanoin välinpitämättömästi — Menkää te vaan edellä, tulen pian. Kiitoksia vaivastanne.

Mutta tuskin oli hän sulkenut oven jälessään, ja olin kuullut hänen askeltensa loittonevan, niin minun täytyi tukea itseäni pöydän kulmaan, sillä niin jalkani vapisivat. Miksi oli hän vakoillut minua avaimenreiästä? Tiesin, että hän oli tehnyt niin. Epäiltiinkö minua? Olinko jo valvonnan alaisena? Suuri Jumala!

Koetin juoda vettä rauhoittuakseni, mutta käteni vapisi yhä niin, että vesi läikkyi vaatteilleni, ja vaikka kerran toisensa jälkeen pyyhin nenäliinallani otsaani, kohosi siihen kylmä hiki yhä uudelleen. Lopuksi avasin pienelle parvekkeelle vievän oven ja istuuduin sinne kaiteen luona olevaan korituoliin.

Miten rauhoittavaa olikaan viileä yöilma! Hanki loisti rakennuksen edessä akkunoiden valossa, kauempana suli kaikki epämääräiseen, harmaaseen hämärään. Jostain kuului soittoa, luultavasti seurusteluhuoneesta. Koetin selvittää kiihtyneitä ajatuksiani. Jos olin valvonnan alaisena, niin miten silloin saatoin suorittaa minulle uskotun tehtävän? Oliko tohtori Dahl urkkija ja miksi hän silloin oli kosivinaan minua? Eikä ainoastaan kosivinaan, vaan tuntuipa lisäksi ajavan asiaansa oikein ponnella! Mikä oli hänen tarkoituksensa? Ja miten tuli minun nyt menetellä?

Ohuesti puettu kuin olin aloin tuikea vilua, ja olin juuri nousemaisillani mennäkseni sisään, kun kuulin jonkun puhuttelevan minua.

— Mademoiselle, — sanoi ääni — tämä kuuluu varmaankin teille. — Katsoin hämmästyneenä ympärilleni, mutta en voinut pimeässä nähdä ketään. Samassa kuulin pienen matalan naurahduksen kyynärpääni kohdalta, ja katsoessani alas parvekkeelta, näin pitkän tumman olennon seisovan tiellä parvekkeen alapuolella aivan kaidepuiden kohdalla. Olento ojensi jotain. Pieni pitsinenäliinani. Otin sen kiittäen.

— Peloitinko teitä. Näin sen leijaavan alas ja sain sen ilmassa kiinni. Jos se olisi pudonnut hangelle, ei sitä tässä pimeässä olisi löytynyt.

Saatoin hämärästi erottaa puhujan kasvot, kauneimmat miehen kasvot mitä koskaan olen nähnyt, mutta se ehkä oli luettava hämärän ansioksi. Ääni ainakin oli tavattoman miellyttävä. Siinä oli omituinen korviahivelevä metallisointu.

— Enhän toki niin helposti säikähdä. En vain saattanut käsittää, mistä ääni kuului. — Mustat silmät katsoivat minuun avoimesti hymyillen, olento kohotti jonkinlaista urheilulakkia ja poistui kevyesti kumartaen, öinen tuuli värisytti minua. Nousin ja lähdin sisälle.

Mutta jälleen muistutti minua nälkä, että olin jäänyt ilman päivällistä. Poltettuani kynttilän liekissä sähkösanoman jätin huoneeni mennäkseni halliin katsomaan saisinko siellä kahvia. Ruokasaliin en tahtonut mennä; pelkkä ajatus, että tapaisin siellä tohtori Dahlin, pani minut vapisemaan, ja mistä lie johtunut mutta tänä iltana olin liian väsynyt voidakseni salata mielenliikutustani. Enemmän kuin koskaan ennen täytyi minun nyt olla varovainen, ja ennen kaikkea pitää silmällä tohtori Dahlia. Toivottavasti kestää edes muutamia päiviä, ehkä viikonkin ajan, ennenkuin vanha ruhtinas Darcheffsky saapuu! Muistin hämärästi kerran tavanneeni hänet suurilla päivällisillä Pietarissa tätini luona. Hänellä oli ihastuttava, pehmeällä näyttävä valkoinen parta.

4.

Lähestyessäni hallia kuulin jo kaukaa puheen sorinaa, naurua ja liikettä. Pysähdyin porrasten taitteeseen katselemaan tuota ihmisvilinää ja hälinää, joka tällä hetkellä tuntui minusta niin vastenmieliseltä. Suuri, ilmava halli, jonka jättiläisikkunoista hämärään peittyvät tunturit heikosti häämöittivät, näytti suorastaan räikeältä avoimessa takassa räiskyvän, mahtavan tukkivalkean valossa. Loimuavat liekit kirkastivat pylväiden, pöytien ja tuolien siroja, iloisin värein maalattuja veistoksia, kynttiläkruunuja, hirsiseiniä ja iloisia ihmispaljoutta, näiden ylhäisten ja varakkaiden piirien "sairaita" ja "lepoa etsiviä".

Tuskinpa milloinkaan näki sellaista täydellistä kokoelmaa harvinaisen terveillä näyttäviä ihmisiä! Taasen oli sankka parvi ihailijattaria takan ääressä seisovan lääkärin ympärillä, jonka tähden jokainen heistä kitui hivuttavaa rakkautta. Silmillään he häntä ahmivat, hänen pieninkin sanansa oli kultaa kalliimpi, ja hänen hymynsä saattoi heidät raivostumaan toisilleen kateudesta. Mutta tohtori kohteli heitä kaikkia samalla hermostuttavan tasaisella kohteliaisuudella, ja hänen hymynsä oli tunnustetusti "arvoituksellinen". Ehkä arvoituksen avain oli siinä, että hänellä oli kaksikymmenvuotias vaimo, jonka valkeaa niskaa ja hymykuoppia ei kukaan mies rankaisemalta katsellut.

Hallin pyöreällä pöydällä oli kahvitarjotin; sitä ei tosin saattanut nähdä, mutta kuului kuppien ja lusikoiden helinää, ja pöydän ympärillä tunkeili ihmisiä. Takan toisella puolella soikeassa ympyrässä istui sanatorion ylhäisö: vanha, teräväpiirteinen, mutta sangen miellyttävä kenraalitar, jonka käsilaukussa aina oli korttipakka; tanskalainen kreivitär, jonka viisikymmenvuotiasta päätä kultaiset kutrit koristivat ja jonka naurettavan pieni, jaappanilainen sylikoira Baby oli koko sanatorion ihastus; sekä englantilaisen baronelin juutalaissyntyinen puoliso, jonka hohtokivillä koristettu lorgnetti varmaankin saattoi jokaisen, joka ei ollut aatelista alkujuurta taikka joka ei sattunut omistamaan yhtäkään miljoonaa, tuntemaan itsensä tomuksi ja tuhaksi. Lukusaliin johtavan oven vieressä, pitkässä nahkapäällisessä sohvassa istui kokonainen rivi nuorisoa naureskellen ja toisiaan kiusoitellen ja heidän ohitsensa marssi täsmällisin, kimmoavin askelin pari vanhaa, punakkakasvoista upseeria keskustellen sotatapahtumista. Tohtori Dahlia ei näkynyt missään.

Tarkoitukseni oli mahdollisimman huomaamatta ottaa kahvikuppini ja vetäytyä lukusaliin, jossa tiesin olevan erään mukavan, matalan tuolin piilossa ikkunan ja suuren pöydän välillä, sillä tänä iltana halusin olla yksinäni. Halusin myös rauhassa lukea isäni kirjeen, jonka ovenvartija juuri oli minulle tuonut. Mutta tuskin olin saanut kupin käteeni, kun kuulin oikealta ja vasemmalta: Neiti Behringen! Neiti Behringen! Pieni paashini, maailman herttaisin pikku kadetti, seisoi vierelläni odottaen palavalla innolla, että suvaitsisin antaa hänelle tilaisuuden palvella itseäni, mutta kenraalitar, sikäläisen seurapiirin kruunaamaton kuningatar, viittasi minua, ja silloin hovi vaikeni odottaen vuoroaan.

Kenraalitar oli löytänyt alhaalla kaupungissa erinomaisen hajuvesikaupan ja hän tahtoi neuvoa minulla miten sen löytäisin. Minun suorastaan täytyi koettaa erästä lajia ruusuhajuvettä, joka oli niin harhaannuttavan luonnollista, että jos otti sitä pisarankaan, niin tuntui aivan kuin olisi pitänyt ruusunlehtiä suussaan. — Kreivitär oli koko ajan liikahdellut levottomana tuolissaan. Nyt hän käytti tilaisuutta hyväkseen kuiskatakseen minulle, että tänään oli sanatorioon tullut ihastuttava nuori ulkomaalainen, oikea "grand-duc", ah! — Hän suoristi pyylevää, palleroista vartaloaan ja leperrellen lapsellisen pehmeään, tanskalaiseen tapaansa hän ummisti haaveellisesti silmänsä. Kreivittären sylissä istuva Baby varmaankin vainusi kilpailijaa, sillä se alkoi raivostuneena haukkua ja hyökkäsi lattialle syöksyen vuoroin toisen, vuoroin toisen jalkoihin irvistellen pikku-hampaillaan. Kaikki nauroivat ja täten syntyneen pienen hämmingin aikana onnistui minun huomaamatta paeta lukusaliin.

Suuri oli sen vuoksi pettymykseni huomatessani, että lymypaikkani oli vallattu. Siinä istui suuri sanomalehti, tai oikeammin siinä istui joku suuren sanomalehden takana. Olin juuri närkästyneenä peräytymäisilläni, kun lehti rasahti kokoon ja sen takaa tuli näkyviin kaunis tuntematon.

— Olkaa niin hyvä, neiti, olkaa niin hyvä! — Tuntematon oli kohteliaasti noussut seisomaan tarjoten paikkaansa. Kieltäydyin sitä ottamasta, mutta tuntematon oli itsepäinen. — Olkaa niin hyvä, tunnen itseni muuten aivan onnettomaksi, sillä näen kasvoistanne, että tämä on teidän paikkanne! — Hän puhui hieman murtaen ja hyvin matalalla äänellä, vaikka ketään muita ei ollutkaan lukusalissa, ja hänen äänessään oli niin omituinen sekoitus leikillisyyttä ja liioittelematonta kohteliaisuutta, että enempää vastustelematta kiittäen istahdin tuoliin. Tuntematon veti itselleen tuolin vastapäätä minua pöydän ääreen ja syventyi uudelleen lehteensä.

Join kahvini hitaasti, mutta todellisuudessa tutkin salaa vastapäätä olevia- kasvoja. Tämä oli epäilemättä kreivittären "grand-duc"! Hänen kasvonsa olivat näin lampun valossa yhtä kauniit kuin ulkona hämärässä, ja mikä enemmän, ne olivat miehekkään miehen ja gentlemanin kasvot. Iho oli tumma, ikäänkuin ruskettunut.

Hetken kuluttua alkoi minua väsyttää ja minä nojauduin taaksepäin ummistaen silmäni ja pidellen tyhjää kuppia sylissäni. Ajatukseni lensivät kotiin, kultaiseen kotiin, jossa isä suuren lampun alla leikkasi auki uusia kirjojaan ja Rex laiskasti lojui takan ääressä nuoleskellen käpäliään. Olin juuri nukahtamaisillani, kun tunsin jonkun katseen, ja katsoessani varovaisesti silmäluomien! välisiä huomasin vieraan tarkkaavan minua. Se ei minua ensinkään häirinnyt, valo lankesi tuoliini hyvin edullisesti silkkikaihtimen läpi, ja minulla on pitkät silmäripset.

Siinä mukavasti lojuessani tulla kohisi kreivitär sisään. Näin silmäripsieni alla miten hän levottomana liehui huoneessa ja arvasin, että hän etsi hopeaista käsilaukkuaan, jonka näin makaavan eräässä nojatuolissa rutistetun muotilehden vieressä. Nousin ojentaakseni sen hänelle.

— Tätäkö etsitte, comtesse?

— Juuri sitä, rakkaani, juuri sitä! Kiitoksia ystäväni. — Samassa hän huomasi tuntemattoman, ja ihastunut ilme levisi hänen punoittaville, hyväntahtoisille kasvoilleen ja hän viittasi minua syrjään.

— Se on hän, rakas neiti Behringen, se on hän! Eikö totta, hän on ihastuttava. Vielä noin nuori ja kuitenkin täydellinen maailman mies! Ah! Ettekö tahtoisi tutustua häneen, minä esitän hänet ystäväni, minä esitän hänet, aivan heti, kultaseni!

— Rakas comtesse, ei nyt, ei nyt! — Pyysin aivan onnettomana, sillä kreivittären teatteri-kuiskaukset olivat sangen kuuluvia, niin että tuntematon aivan varmaan kuuli joka tavun.

— Eikö nyt, mitä? No, olkoon!' Tulkaa sitten puoli kymmenen luokseni. Minulla on silloin pieni "cercle", esitän teidät silloin toisillenne. Näkemiin, ystäväni, näkemiin!