Part 2

Hän kahisi ulos huoneesta ja minä vaivuin alas pöydän ääreen kätkien polttavat kasvoni lehden taa. Onnettomuudeksi kreivitär vielä tapasi ystävättärensä juuri lukusalin oven ulkopuolella ja kuulimme hänen sanovan aivan kuuluvalla äänellä, vaikka hän varmaankin, raukka, kuvitteli kuiskaavansa: Tapasin juuri pikku neiti Behringenin tuolla sisällä. Hän tulee myöskin luokseni illalla ja lapasin esittää silloin hänelle nuoren ystäväni. Vihdoinkin löydämme hänelle sopivaa ja hänen säätynsä mukaista seuraa!

Kauhuissani katsahdin tuntematonta. Minua kohtasi kaksi vallattomuutta säkenöivää silmää, ja kadottaen kaiken arvokkuuteni heitin lehden pöydälle ja pakenin kiireimmän kautta. — — —

Seisoin peilin edessä pukeutuen ja katsellen itseäni hajamielisesti. Miten tuntematon olikaan nauranut! Hänen hampaansa ja silmänsä olivat loistaneet kilpaa! Punastuin uudelleen tätä muistellessani. Sormeni liukuivat pitkin silkkipukuni pehmeitä laskoksia, ja tämä kosketus tuotti minulle mielihyvää.

Tämän kankaan olin ostanut ensimmäisillä rahoillani, silloin kun — — — peilissä olevan tytön kasvot näyttivät äkkiä jähmettyvän, silmät suurenivat ja tummenivat — — — silloin kun uudet linnoituspiirustukset katosivat upseerien järjestämillä aamiaisilla Slavalla.

Pendyyli kamiinalla helähti 1/2 10. Se ikäänkuin vapautti. Ravistin itseäni niinkuin Baby ja lähdin iltakutsuihin.

Tänä iltana olivat kaikki täsmällisiä. Kreivittären sievä salonki oli täynnä ihmisiä, etupäässä vanhanpuoleista väkeä, mutta kaunista tuntematonta ei näkynyt. Huoneen toiselle puolelle oli järjestelty pelipöytiä, toisella puolella istuivat ihmiset puoliympyrässä matalan marmorikaminan hiilivalkean ympärillä. Koko huone vaikutti ihastuttavan kodikkaalta ja herttaiselta. Lähellä kaminaa, valkoisella taljalla, aivan ruusunpunaisen lampun alla seisoskeli pikku kadettini kädet seläntakana. Miehekkään huolettomassa asennossa, niin että hänen kaunis univormunsa tulisi täysin oikeuksiinsa. Hänen vieressään oli suuri, syvä nahkatuoli vapaana. Tuskin olin siihen vaipunut, kun hänkin hylkäsi näyttämöasentonsa ja veti tuolin itselleen minun viereeni. Samassa ovi aukeni ja tuntematon astui sisään.

— Ystäväni, nuori ystäväni, — kreivitär liiteli palleroisena ja keinuvin lantein tulijaa vastaan, saanko esittää teidät! — Seurasi pitkä esitys. Heidän lähestyessään minua tunsin rajattomaksi harmikseni, miten puna alkoi hitaasti nousta kasvoilleni ja suuttumus itseeni tietysti vain kohotti sitä, niin että kun kreivitär vihdoin iloisesti hymyillen saattoi tämän nuoren miehen luokseni, tunsin miten kasvojani poltti otsaa myöten, enkä saanut katseitani irti lattiasta. Minä suorastaan raivosin itselleni. Mistä tällainen kömpelyys, tällainen backlischimäisyys? Tuntemattoman nimeä en kuullut; joko oli kreivitär herttaiselta tanskalaisella tavalla niellyt sen melkein, kokonaan, taikka olin ollut liian hajamielinen kiinnittääkseni siihen mitään huomiota. Kapteeniksi puhutteli joku häntä.

Huomasin samassa, että kapteeni istui vieressäni pikku kadettini paikalla. Entä pikku kadetti? Tuollahan hän seisoi alakuloisen näköisenä raskaiden ikkunaverhojen luona, mitä traagillisin pieni olento, jota kreivitär juuri taputti äidillisesti olkapäälle ikäänkuin hyvitykseksi jostain. Silloin syttyi minussa mieletön viha viatonta kapteeniakin kohtaan. Millä oikeudella minua näin holhottiin, järjestämällä järjestettiin "sopivaa" seuraa. Kapteeni ei minua ensinkään miellyttänyt. Miksi olin ollenkaan tullut tänne!

— Mademoiselle, millä on minulla ollut onnettomuus pahoittaa mieltänne? — Katsoin hämmästyneenä ylös syvästä tuolistani, ja kohtasin silmät, jotka heti sammuttivat vihani. Väriltään olivat ne tummansiniset, mutta pikimustien kulmakarvojen ja mustien tiheiden ripsien varjostamina ne näyttivät mustilta nekin. Mutta niiden suuri ulkonainen kauneus ei suinkaan tehnyt niin voimakasta vaikutusta, vaan niiden ilme. En koskaan ole nähnyt sellaisia silmiä, niin viisaita ja niin hyviä! Ensi hetkestä alkaen muodostui suhteeni tähän mieheen omituisen läheiseksi, miltei pelottavan välittömäksi. Ensi hetkestä alkaen minä häntä rakastin. Se kuuluu naurettavalta, mutta se on lähempänä itkua kuin naurua. Se on ollut elämäni onnettomuus ja kirous, onnettomuus niin suuri, että sitä tuskin olen jaksanut kantaa, ja onnettomuus, joka kuitenkin on ollut elämäni ainoa valo, jonka vuoksi mieluummin olisin myynyt sieluni autuuden kuin luopunut siitä.

En muista mitä vastasin, en muista keitä ihmiset ympärillämme olivat, taikka mistä puhuttiin. Muistan vain lamppujen hillityn valon, hiljaisen puheen sorinan, korttia pelaavien äänet ja naurahdukset takanamme, ja hiiltyneen valkean pehmeän hehkun, joka satumaisesti valaisi naapurini kasvoja hänen kumartuessaan hiukan eteenpäin lämmitelläkseen käsiään hiilloksen edessä. Saatoin nähdä miten pieni verisuoni tykytti hänen ohimollaan. Se hermostutti minua.

Kreivittären sievä kamarineiti tarjosi viiniä ja hedelmiä. Aivan lähelle meitä istuutui kaksi vanhaa naista, jotka aloittivat kuiskailevan keskustelun pöyristyttävästä avioerojutusta, jonka mielenkiintoisimmat kohdat täytyi suorastaan kuiskuttaa toistensa korviin. Hallista alkoi kuulua hivuttavan surumielinen valssin sävel. Vaikenimme molemmat ja kapteeni näytti hajamieliseltä. Hän katsahti kysyvästi minuun, ja kun nyökäytin päätäni, nousi hän ja kysyen kohteliaasti kreivittärellä: sallitteko? tarjosi minulle käsivartensa.

Kreivittären huoneista päästiin suoraan hallia ympäröivään pylväskäytävään. Tänne olivat nyt kokoontuneet useimmat sanatorion vanhemmista vieraista. He istuivat siellä jutellen ja katsellen nuorten tanssia. Slaavilainen sävel tulvaili milloin itämaisen intohimoisena, kuumana ja kiehtovana — sen kiihko miltei ahdisti mieltä — milloin taas sulaen haikean valittaviksi, mataliksi aalloiksi. Voimakas sähkövirta tuntui virtaavan vyötäisiäni ympäröivästä käsivarresta, ja kun katsahdin ylös, tuntui minusta, että säveleet olivat kokoontuneet ja keskittyneet muuttuen suuriksi, tummansinisiksi silmiksi, jotka katselivat minua vuoroin kuumina, vuoroin raskasmielisinä.

— Miten teidän hiuksenne hohtavat. Ne ovat aivankuin kehrättyä kultaa!

— Kotona minua kutsutaankin Punahilkaksi.

— Punahilkaksi! Mutta teitä varmaankaan ei vaani sadun häijy peto, vai mitä, neiti Punahilkka?

Juuri silloin sattui katseeni salongin ovella seisovaan tohtori Dahliin, taikka oikeammin hänen tiukasti yhteenpuristettuihin, veripunaisiin huuliinsa, ja vastenmielisyyden väre puistatti minua. Kapteeni seurasi katsettani.

Kuka hän on?

— Ei kukaan.

Me hymyilimme kumpikin, mutta sinisiin silmiin jäi jokin ilme, jota en täydelleen käsittänyt. Kun kuumina ja väsyneinä hetkeksi istahdimme muutaman pylvään takana oleviin korituoleihin, näin tohtori Dahlin lähtevän liikkeelle neiti Långin kanssa.

Neiti Lång oli upeavartaloinen, mutta harvinaisen rumakasvoinen nainen, joka kuului sanatorion vanhempiin "nuoriin". Hän oli nähtävästi päättänyt tänä sesonkina astua avioliittoon, ja oli kaikesta päättäen valinnut elämäntoverikseen varakkaan tohtori Dahlin. Neiti Lång oli asettanut sotakannalle koko viehätysvoimansa, ja näin miten tohtori juuri nyt joutui ankaran tulen alaiseksi. Huomasin, että kapteenikin seurasi heitä katseillaan, mutta samassa ilmestyi pikku kadettini ja kumartaen minulle singahutti kapteeniin murhaavan katseen. Kapteeni katseli häntä suojelevasti, ja me katosimme ihmisvilinään.

— Satuitteko kuulemaan, kuka tämä uusi tulokkaamme on, tarkoitan kapteenia, mitä kansallisuutta hän on ja mikä on hänen nimensä? Eiväthän tanskalaiset osaa lausua mitään nimiä, mutta ehkäpä te pääsitte siitä selville?

Pikku kadetti katsoi minua nuhtelevilla lapsen silmillään. — Ettekö enää voi ajatella mitään muuta kuin häntä?

— En!

— Minäpä en sanokaan!

Minä nauroin, ja närkästynyt ilme levisi nuoren sotilaan kasvoille. Hän oli niin hullunkurisen näköinen miehekkäine ilmeineen ja lapsellisen pulloine poskineen, että teki mieleni suudella häntä. Koetin lepyttää häntä.

Ettekö haluaisi tulla huomenna kanssani alas kaupunkiin suuruksen jälkeen? Minä tarvitsisin suojelijan ja pakettien kantajan!

Nuori ystäväni punastui pelkästä mielihyvästä.

— Saanko todella tulla?

Täsmällisesti kello kaksitoista sammutettiin sanatorion sähkö, mutta jo puoli kahdentoista tienoissa saattoi kapteeni minua huoneeseeni kreivittären luota Ihmiset olivat jo enimmäkseen vetäytyneet huoneisiinsa, sähkö oli jo osittain sammunut, ainoastaan siellä täällä paloi käytävissä joku lamppu. Huoneeni sijaitsi kylkirakennuksessa, jonka katettu käytävä yhdisti päärakennuksen yläkertaan. Yläkerrassa oli hyvin hämärää. Ei kuulunut hiiskahdustakaan; varmaankin olivat ihmiset jo levolla. Kulkiessamme biljardihuoneen ohi temmattiin ovi äkkiä auki ja kynnyksellä seisoi tohtori Dahl ikäänkuin maasta kasvaneena ja niin räikeässä valossa, että minä tämän äkillisen valon sokaisemana horjahdin taaksepäin huudahtaen säikähdyksestä.

— Pyydän tuhannesti anteeksi! — Mutta kapteeni ei ollut kuulevinaan näitä anteeksipyyntöjä. Hän oli vetänyt käteni käsivartensa alle ja melkein pakotti minut seuraamaan itseään.

— Omituinen olento, tuo herra "Ei kukaan", eikö totta, neiti Punahilkka?

Hän katsoi minua tarkkaavasti, mutta minä en voinut vastata. Kurkkuani kuivasi ja vaistomaisesti, aivan ajattelematta, painauduin hänen käsivarttaan vastaan.

— Neiti Behringen?

— Hyvää yötä kapteeni, hyvää yötä!

Olimme juuri tulleet minun huoneeni kohdalle ja käyttäen tilaisuutta hyväkseni sanoin kapteenille täten äkkiä hyvästi, ja sulkeuduin huoneeseeni. Minä en enää ollut hermojeni herra, huomasin sen nyt paremmin kuin koskaan ennen. Kulunut vuosi oli ollut niin hermoja kuluttava, että nyt pieninkin säikähdys vaikutti minuun tärisyttävästi. Minun oli saatava takaisin voimani, minun täytyi voida hillitä itseäni, täytyi, sillä miten meidän muuten kävisi, isän, rakkaan isä-raukkani ja minun, hänen ainoan tukensa!

Kun olin hiukan rauhoittunut, palasivat ajatukseni jälleen illan tapahtumiin. Kapteenin suhteen olin hyvin utelias. Kuka hän oikeastaan oli? Samassa pälkähti päähäni ajatus. Jospa vielä ehtisin katsomaan vieraskirjaa ennenkuin valot sammuivat! Kaminalla oleva pieni pendyyli osoitti neljännestä vaille kaksitoista. Ehtisin aivan hyvin. Kunhan vain en enää tapaisi tohtori Dahlia! Mutta uteliaisuus sai minussa vallan, ja katsottuani ensin varovasti ovelta oliko käytävässä ketään, lähdin kiireimmän kautta päärakennukseen. Biljardihuone kauhistutti minua, sen ohi täytyi päästä. Onneksi se olikin aivan pimeä. Ei ketään näkynyt enää missään. Ei ovenvartijakaan ollut enää huoneessaan, mutta lamppu paloi siellä vielä ja kirja oli avoimena pöydällä. Tänä päivänä oli saapunut ainoastaan yksi vieras. Tartuin lujasti molemmin käsin kirjaan kiinni, sillä nimikirjoituksen täsmälliset, suorat kirjaimet näyttivät äkkiä paisuneen jättiläissuuruisiksi ja pyrkivät pois kirjan lehdellä.

Siinä seisoi: Ruhtinas Darcheffsky, meriväen kapteeni, Helsinki.

5.

Ruhtinas Darcheffskyn tulosta sanatorioon oli kulunut muutamia päiviä, muutamia melkein onnellisia päiviä ja muutamia hirvittäviä öitä. Sillä päivisin vilkas, reipas tunturielämä huumasi ja tappoi alakuloisuuden ja mustat ajatukset. Ne eivät kestä Norjan taivaan ihanaa kirkkautta ja valoisaa, kevyttä sineä. Ne pakenevat palatakseen hämärän kanssa, kun varjot peikkojen tavoin hiipivät tunturin rinteitä, ja pieni lammikko alhaalla laaksossa alkaa muuttua mustaksi, vaanivaksi silmäksi.

Olimme levähtäneet pienessä tunturiravintolassa. Edessämme levisi ääretön, äänetön lumierämaa, hanget kimaltelivat auringossa ja lumi peitti kaikki terävät kivilohkareet ja särmäiset kallionkielekkeet muodostaen niistä kummallisia, satumaisia olentoja jotka näyttivät viittailevan, huhuilevan ja antavan merkkejä toisilleen. Aivan edessämme kapea, kyynäränkorkuisten kinosten reunustama tunturipolku ikäänkuin putosi syvyyteen, josta se taas jonkun maikan päässä vaivalloisesti kohosi, litistäytyi kahden mahtavan, talon muotoisen kiven väliin kadoten sitten äkkiä jäljettömiin. Tuolla kaukana alhaalla se taas ilmestyi näkyviin hiipien varovasti pitkin pienen lammikon reunaa. Lammen jäällä liikkui tummia olentoja, ne olivat luistelijoita. Lähistöllä ei näkynyt ainoatakaan elävää olentoa, puut vain ojentelivat lumisia käsivarsiaan ikäänkuin valkoinen taakka olisi puuduttanut niitä.

Istuin parvekkeen kaidepuulla. Ruhtinas seisoi portaiden juurella katsellen alas laaksoon.

— Luulenpa, että meidän nyt täytyy lähteä täältä. Kello on paljon.

— Teillä on tänään kiire, kapteeni, te olette varmaankin väsynyt tähän runolliseen yksitoikkoisuuteen.

— En ensinkään. Sitäpaitsi tiedätte varsin hyvin — ‒ ‒

— Mitä sitten?

‒ Että minulla ei koskaan ole yksitoikkoista teidän seurassanne, Punahilkka.

— Mutta niinhän te tietysti sanotte kaikille naisille, kapteeni, yhdelle aina erältään, eikö niin? Sehän kuuluu niin rakastettavalla! Minä olen vain ihmetellyt yhtä asiaa, ja ihmettelen sitä yhä vieläkin. Te, joka olette niin rakastettava — kuinkahan monta kertaa olettekaan rakastunut?

Sanoin tämän aivan kevyesti ja leikillä, mutta kapteeni alkoi hiukan hermostuneesti pyöritellä pieniä lumipalloja ja heitellä niitä vastapäätä olevaan kuusenrunkoon toinen toisensa viereen.

— Tahtoisitteko tietää koko totuuden, pikku neiti Punahilkka?

— Alastoman totuuden, kapteeni.

— Minä olen rakastanut toisen vaimoa.

— Se oli suuri synti se, kapteeni!

— Se synti ei minua niin suuresti huolettanut, mutta minä rakastin häntä suuresti!

— Miksi ette mennyt naimisiin hänen kanssaan? — Sanoinhan, että hän oli toisen vaimo.

— En minä ole kuuro. Mutta miksi ette pyytänyt häntä olemaan hyvä ja eroamaan miehestään ja ottamaan teidät? Sattuuhan sellaista.

— Sattuu kyllä, neiti Punahilkka, mutta hänen miehensä sattui myöskin olemaan minun paras ystäväni.

— Ja ystävyys oli rakkautta voimakkaampi?

— Kuinka lie ollut, ajattelin sitä usein, mutta en vain saattanut ottaa ystäväni vaimoa.

— Mutta jos nyt huomaisitte sen mahdolliseksi, herra kapteeni, niin olisiko asiaa enää mahdoton järjestää? Te puhutte ikäänkuin vanhasta asiasta.

Ruhtinas hymyili. — Se onkin jo vanha asia. Eikä sitä voida enää mitenkään »järjestää», sillä he ovat jo monta vuotta sitten muuttaneet maasta.

— Mutta ettekö ajattele, ettekö koskaan ole ajatellut, että te tuossa suuressa tunnollisuudessanne olitte oikea — tyhmeliini?

Mutta tätä minun ei olisi pitänyt kysyä. Se oli erehdys, johon minä naisellisessa uteliaisuudessani ja äkillisen mustasukkaisuuden vallassa lankesin. Tumma puna kohosi kapteenin terveille kasvoille, ja hänen silmissään leimahti, mutta minä en välittänyt tästä varoituksesta. En ymmärrä mikä pieni paholainen minuun meni.

— Tahtoisitteko ehkä mielellänne lyödä minua? — kysyin hyvin nöyrällä äänellä, mutta naurahdin samalla ärsyttävästi.

‒ En, mutta minä tahtoisin suudella teitä rangaistukseksi! ja sen minä teenkin, ja juuri nyt!

49

— Ei, sitä te ette tee.

— Vai en! Ja miksikä en, saako luvan kysyä? — Siksi, kapteeni, että te olette gentlemanni.

— Ahaa, vai siihen te vetoatte, kun alkaa pelottaa, niinkö? Mutta ettekö juuri sanonut, että gentlemannit ovat tyhmeliinejä! Tuollaisia te naiset olette, mutta minäpä en enää tahdokaan olla gentlemanni. Nyt, neiti Punahilkka, tulee susi!

Hän oli parilla harppauksella parvekkeella, mutta juuri kun hän oli tarttumaisillaan minuun, luisuin alas kaidepuilla lumeen ja livahdin talon nurkan taakse. Hän nuolena jälessä. Olin hiukan edellä ja ehkä juuri sen verran notkeampi, että kun tuiskuna jälleen syöksyimme pihalle, ehdin töintuskin heittäytyä kelkalleni, joka seisoi portaiden lähellä, ja juuri kun hänen sormenpäänsä koskettivat olkapäitäni, luisuin hänen käsistään ja lensin huimaavaa vauhtia jyrkännettä alas. Kumma, että ehdin siepata ohjaustangon käsiini! Mäki oli vaarallinen enkä voinut silmänräpäykseksikään kääntää päätäni nähdäkseni mitä ruhtinas teki. Yhä kiiti kelkka alas, alas, lumi pyrysi tuiskuna kummallakin puolellani, alas vain, alas...

Vähitellen kävi tie loivemmaksi ja vauhti hiljeni, ja kun vihdoin tuli aivan tasainen kohta tiellä, nousin kelkalta ja aloin vetää sitä jälessäni. Katsoessani taakseni ei kapteenia tietenkään näkynyt. Jonkun ajan kuluttua saavuin tienhaaraan mäen päälle, jonka alapuolella näkyi sanatorio, ja silloin pälkähti päähäni ajatus. Törmän oikealla puolella oli iso lumipeitteinen kallionlohkare, kannoin kelkan suurella vaivalla sen taakse piiloon, sitten vedin sinne ohjaustangon ja vihdoin istahdin sinne itsekin odottamaan ruhtinaan ilmestymistä. Minua ei näkynyt tielle, mutta minulla oli itselläni laaja näköala törmältä alas sanatorioon.

Kolme vanhaa ystävätärtäni näkyi olevan jokapäiväisellä kävelyretkellään, he tulivat tien puolivälissä törmälle päin. Baby pyöri heidän jaloissaan, taikka teki hyökkäyksiä lumivalleja vastaan, joissa piili luuloteltuja vihollisia. Silloin tällöin tuli suhahtaen tienhaarasta törmältä kelkka- tai suksimies naisia kohden, mutta näille ei syntynyt minkäänlaista pakokauhua. Ainoastaan Baby pani närkästyneenä ankaran vastalauseen tällaista sopimatonta ja ylen yllättävää esiintymistä vastaan.

Tienhaarasta tulivat tohtori Dahl ja neiti Lång.

He kulkivat hitaasti rinnettä alas, ja neiti Lång nauroi helakasti. Vanhat ystävättäret olivat nyt aivan lähellä piilopaikkaani. Kun tohtori Dahl ja neiti. Lång olivat sivuuttamaisillaan heidät, nosti baronetin puoliso lorgnettinsa ja tähysteli neiti Långia häikäilemättä. En voinut nähdä neiti Långin ilmettä, koska hän oli minuun selin, mutta hän kiirehti kulkuaan. Kaikki kolme naista pysähtyivät sitten ikäänkuin neuvotellakseen keskenään. Joko he olivat erimielisiä siitä, jatkettaisiinko matkaa vielä, taikka he järjestivät tohtori Dahlin ja neiti Långin asiat. Edellisessä tapauksessa ratkaisi Baby kysymyksen, sillä se kääntyi päättäväisesti sanatoriota kohden kiskoen kreivitärtä hopeaketjustaan jälessä. Muutkin seurasivat Babyn esimerkkiä.

Olin jo kyllästymäisilläni odotukseen, kun kumartuessani taaksepäin näin kallion takaa, että pientä metsätietä pitkin tuli olento, joka levottomasti katseli joka puolelle. Valkoisia kinoksia vastaan hänen tumma urheilupukuinen vartalonsa näytti entistä ryhdikkäämmällä. Hän hengitti kiivaasti ikäänkuin olisi juossut ja heiluttaen lakkia kädessään kuivasi nenäliinallaan otsaansa. Hän astui nopeasti töyräälle asti ja katsoi alas, seisten ainoastaan parin metrin päässä piilopaikastani. Kuulin, että hän hengähti syvään ikäänkuin helpoituksesta. Sitten hän painoi lakin päähänsä ja yhä seisten paikallaan kaivoi taskustaan sigarettikotelonsa. Seurasin hänen käsiään, kun ne avasivat kotelon ja varmoin, täsmällisin liikkein valitsivat sigaretin. Ne olivat kauniit, voimakkaat kädet. Sitten hän rauhallisesti sytytti sigaretin ja pisti sen huuliensa väliin. Ja äkkiä minut valtasi mieletön, katkera katumus. Mitä varten en ollut antanut noiden huulien suudella itseäni? Varmaankin, varmaankin olisi se ollut sanomattoman suloista! Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä minä häpesin itseäni, ja nähdessäni ruhtinaan astuvan mäen töyrästä alas ja liittyvän vanhojen naisten seuraan, purin hampaani yhteen ja aloin kiskoa kelkkaa kallion takaa. Istahdin, otin tangon käsiini ja niin jälleen alas mäkeä huimaavaa vauhtia. Jo kaukaa huusin varoituksen ja kaikki neljä kääntyivät katsomaan. Kiitäessäni ruhtinaan ohi tein sotilaalliseen tapaan kunniaa vieden käteni urheilulakin laitaan, ja odotukseni sai ansaitun palkkansa, sillä äkillinen ja odottamaton ilmestymiseni sai hänet aivan ymmälle. Hän ei tietenkään voinut käsittää, millä kohtaa oli minut sivuuttanut, sillä metsäravintolasta johti vain yksi tie. Sivuuttaessani tohtori Dahlin ja neiti Långin katsoin suoraan eteeni. Pysähtyessäni sanatorion portin eteen olivat kaikki vielä kaukana tiellä, ja jättäen kelkan siihen oman onnensa nojaan lähdin tyytyväisenä sisään halliin.

6.

Gong-gongi oli sinä päivänä soinut jo kauan sitten, kun tulin alas päivälliselle. Kaikki istuivat jo paikoillaan pitkissä pöydissä, höyryäviä tarjottimia kannettiin ympäri, ja iloinen odotus kuvastui jokaisen kasvoilla tarjottimien lähestyessä. Paikkani oli ikkunain alla äärimmäisessä pöydässä, jonka päässä istui kenraalitar, oikealla puolellaan ruhtinas. Viimemainittu oli minua vinosti vastapäätä.

Istahdin hyvin säädyllisen näköisenä paikalleni ja kysyin naapuriltani kreivittäreltä osaaottavalla äänellä, miten hänen hiilihappokylpynsä tänään oli onnistunut, oliko se taaskin ollut liian kylmä? Ei, ei tällä kertaa. Hänen kamarineitinsä oli ollut mukana ja itse mitannut veden kylpyammeessa, ja tosiaankin, kuten hän aina oli sanonut Annettelle, oli vesi ollut ammeessa astetta kylmempää kuin mitä kylvettäjä oli sanonut sen olevan! Tietysti hän ei mennyt veteen, ennenkuin oli lisätty lämmintä! Tietysti ei! Ja tästä lähtien oli hän aina käyttävä omaa lämpömittariaan.

Kreivitär melkein kiihtyi, ja hänen ystävättärensäkin yhtyivät pohtimaan kylpykysymystä, eri kylvettäjien taitavuutta ja miten kauan oikeastaan tuli levätä eri kylpyjen jälkeen. Minä söin lientäni hitaasti ja alasluoduin katsein. Huomasin kyllä, että ruhtinas koetti herättää huomiotani, mutta en ollut sitä näkevinäni. Olin ikäänkuin hän olisi ollut pelkkää ilmaa. Samassa puhutteli kenraalitar minua.

— Rakkaani, mikä charmantti väri teillä on!

Olette varmaankin ollut pitkällä retkellä tänään? — Tunturimajallako? Teidän pitäisi todella kerran ajaa sinne hevosella, rouva kenraalitar. Ette voi uskoa, mikä ihana näköala sieltä on!

— Tunturimajallako? Ruhtinas kertoi juuri myöskin olleensa siellä tänään!

— Todellako?

Käännyin kreivittären puoleen selittääkseni, miten sinne oli paras lähteä. Ruhtinas väliin lisäsi jonkun selityksen, mutta minä en ollenkaan kiinnittänyt niihin huomiota, aivan kuin hän ei olisikaan sanonut mitään, ja lopuksi hän vaikeni. Katsahtaessani häneen varkain pari kertaa näin, että hän oli sekä hiukan hämmästyneen että hiukan huvitetun näköinen. Koko pitkän päivällisen aikana emme kertaakaan puhutelleet toisiamme. Kaikki ovat minua aina hemmoitelleet, ja nyt minua alkoi harmittaa, että ruhtinas näin helpolla suostui epäsuosiooni. Minussa heräsi halu suututtaa ja kiihdyttää häntä.

Päivällisen jälkeen menettelin niin, että jouduin hetkeksi erilleni muista, tietäen varsin hyvin, että tohtori Dahl käyttäisi tilaisuutta hyväkseen. Ja niin kävikin. Tuskin oli pari minuuttia kulunut, kun hän sukelsi arvaamatta viereeni kysyen pehmeällä äänellään, saisiko hän tuoda minulle kahvikuppini. Olin hänelle harvinaisen rakastettava, ja me istuuduimme kuppeinemme salonkiin vastapäätä hallin avoimia ovia. Saatoin paikallani mukavasti seurata ruhtinasta, joka istui pienen piirin keskessä vilkkaasti kertoen jotain.

Vastenmielisyyteni vieressäni istuvaa miestä kohtaan kasvoi hetki hetkellä, mutta minä hillitsin itseni ja koetin näyttää sillä kuin olisin ollut hänestä huvitettu. Tohtori Dahl puolestaan koetti melkein kuumeisesti käyttää tilaisuutta mahdollisimman hyvin. Hän kertoi huvittavia kaskuja kaupungissa käynnistään, ja ollakseni rehellinen täytyy minun myöntää, että hän todella kertoi hauskasti, mutta siitä huolimatta täytyi minun ponnistaa kaikki voimani voidakseni seurata hänen kertomustaan, sillä se seikka, että minun koko ajan täytyi salaisesti pitää silmällä hallissa istuvaa iloista, pientä piiriä, teki minut hajamieliseksi. Tohtori ei kuitenkaan näyttänyt tätä huomaavan, taikka jos hän huomasikin, niin ei hän siitä välittänyt. Päinvastoin hän kävi yhä puheliaammaksi.

Mieleni kävi hetki hetkellä raskaammaksi. Hallissa istuvat eivät minua ensinkään kaivanneet. Tumma pää tuolla ei kertaakaan kääntynyt minua kohden. Ei kertaakaan! Suuttumukseni oli aivan kadonnut, tunsin itseni vain surulliseksi ja masentuneeksi. Tuskin viitsin enää kuunnella tohtori Dahlin puhetta. Mutta silloin vihdoinkin näin ilokseni, että ruhtinas kävi levottomaksi. Hän näytti hajamieliseltä ja vaikeni. Sitten hän kääntyi ja katsoi salonkiin, mutta ei minuun, vaan jonnekin muualle. Heti minä virkosin ja kävin kahta vertaa rakastettavammaksi tohtorille. Tämä aivan ällistyi. Mutta hän ei ollut tyhmä, ja suorastaan näin, miten hänelle asia alkoi selvetä. Luulin hänen käyvän jöröksi tai jollain tavoin osoittavan mieltään, mutta ei, hän vaikeni hetken ja näytti miettivältä, sitten hän rauhallisesti jatkoi juttelemistaan.

Ruhtinas istui nyt kokonaan äänettömänä ja sigarettiaan poltellen. Hän oli kääntynyt niin, että hän saattoi mukavasti katsella meitä ja nyt hän katselikin meitä aivan vapaasti. Oikea riemuaalto läikähti rinnassani, sillä minä näin hänen silmäinsä, jotka ensiksi olivat katselleet minua vain hämmästyneinä ja nuhtelevina, yhä synkkenevän. Nyt olin suorastaan rakastunut tohtori Dahliin. Nauroin ja katselin häntä silmäripsien alta. Kosto on suloinen! Kostoko? Ei, minä rakastin ruhtinasta ja minut täytti raivokas ilon tunne, kun näin hänen kärsivän; osoittihan se, että hänkin rakasti minua. En voi ensinkään muistaa, mitä puhuin tohtori Dahlille, millekä minä nauroin ja kuulinko minä yleensä ensinkään mitä hän sanoi, sillä ajatukseni olivat niin kokonaan toisen luona. Yhtäkkiä leimahtivat tummat silmät tuolla hallissa, ne leimahtivat vihasta. Ruhtinas heitti sigaretin kädestään ja poistui kiivaasti. Olinko minä voittanut? Hengähdin pitkään ja vapautuneesti! Olinko minä voittanut?

Tuskin oli ruhtinas poistunut, niin minäkin jonkin tekosyyn nojalla lähdin salongista. Tohtori oli keskellä lausetta, kun minä äkkiä nousin, mutta siitä en välittänyt, lähdin vaan. Muistan niinkuin unessa, vaikka en silloin kiinnittänyt siihen mitään erikoista huomiota, että hän äkkiä painoi huulensa tiukasti yhteen ja että hänen kummallinen, kalsea ihonvärinsä kävi vieläkin kalseammaksi. Mutta mitä minä siitä välitin. Mitä liikutti minua ikävä, vastenmielinen tohtori Dahl!

Juoksin portaita yläkertaan. Biljardihuone oli tyhjä. Otin telineestä mailan ja aloin umpimähkään leikkiä palloilla. Ajatukset myllersivät aivoissani ja äkkiä tunsin oloni epävarmaksi. Olikohan ruhtinas hyvinkin vihainen? Ehkä hän ei enää leppyisikään? Minä aivan masennuin. Tuli niin paha olla, etten tiennyt mitä tehdä.

Käytävästä kuului askeleita. Joku tuli ja tarttui takaa voimakkain, varovaisin käsin käsivarsiini, niin etten voinut liikahtaa. Taivuttaessani päätäni taaksepäin katselin suoraan tummansinisiin silmiin, jotka eivät hellittäneet katsettaan.

— Miksi te olette minulle niin paha, neiti Punahilkka?

— Pahako?

— Niin, ette puhu minulle, katsotte ohitseni ikäänkuin olisin pelkkää ilmaa, kiusaatte ja kidutatte minua liehitellen tuota inhoittavaa ihmistä. Olenko minä niin verisesti rikkonut teitä vastaan, ettekö enää milloinkaan aio puhua minulle? Punahilkka? Hänen kiihkeä, matala äänensä oli muuttunut rukoilevaksi, mutta minä en voinut vastata. Sanat takertuivat kurkkuuni. Hän piti minua yhä painettuna itseään vastaan ja minun täytyi vain katsoa hänen pohjattomiin, helliin silmiinsä. Hänen kasvonsa lähenivät, mutta minä yhä vain tuijotin, tuijotin niinkuin kadotettu sielu Kaikkivaltiasta.

— Punahilkka, etkö sinä vastaa? Punahilkka, rakastatko sinä minua?

Silmiäni alkoi kirveltää. Elämäni minä antaisin, jos saisin häntä rakastaa! Minä, joka olin hänet pettävä — — —. Voimakas vavistus valtasi minut. Ovi takanamme kävi, käsivarret hellittivät otteensa. Minä kumarruin punastuen vihreän veran yli järjestellen palloja. Ruhtinas meni hermostuneena ikkunan ääreen.

— Häiritsemmekö me?

— Ette laisinkaan! Olemme juuri lopettaneet pelin.

— Teerenpelin! — Pilkallinen hymy väreili tohtori Dahlin huulilla. Minä ojensin hämmentyneenä mailani hänelle, hän otti sen rauhallisesti ja alkoi järjestellä palloja. Neiti Lång liidutti mailaansa telineen luona. Ruhtinas seurasi minua ulos huoneesta.

— Minun täytyy vielä tänäiltana kiirehtiä kaupunkiin, sitten meillä on vain huominen päivä itseämme varten, sillä sitä seuraavana minun täytyy lähteä. — Hän pidätti minun kättäni omassaan ja katsoi minua kysyvästi. — Tapaammeko huomenaamulla kuten tavallisesti? — Minä nyökäytin päätäni. Hän kumartui äkkiä, suuteli kättäni hellästi ja kiirehti pois.

Hänen kadottuaan täytyi minun nojautua seinää vasten. Silmäni olivat sokeat ja korvissani humisivat sanat: — "Sillä sitä seuraavana minä lähden!"

7.

— On aivan sopimatonta, että hän, jonka morsian kuuluu istuvan Pietarissa häitä odotellen, liehittelee täällä mitä huomattavimmalla tavalla nuorta tyttöä.

Sanat lausuttiin kenraalittaren terävällä äänellä. Katselin ympärilleni kuin unesta havahtuva. Seisoin käytävässä samalla paikalla, mihin ruhtinas oli minut jättänyt, vastapäätä tupakkahuoneen raollaan, olevaa ovea. Kaikki, jotka päivällisen jälkeen halusivat pelata korttia, kokoontuivat tavallisesti suureen, kodikkaaseen tupakkahuoneeseen. Aikomukseni ei suinkaan ollut jäädä kuuntelemaan, mitä he puhuivat, mutta seuraavat sanat saivat minut pidättämään hengitystäni hämmästyksestä. Baronetin puoliso puhui:

Niin minustakin. Ja hänen morsiamensa kuulunee sitäpaitsi Pietarin korkeimpaan ylhäisöön.

Mitähän hän sanoisi nähdessään niitä silmäyksiä, joita ruhtinas luo neiti Behringeniin! Ruhtinas on epäilemättä hieno mies, mutta miehet ovat niin heikkoja, herra paratkoon, kun on kysymyksessä kaunis nainen. Neiti Behringeniä tietenkin kyllä täytyy sanoa kauniiksi, vaikka hänellä onkin punainen tukka!

— Punainen tukkako? — sanoi kreivitär pehmeällä äänellään. — Punainen tukkako, rakkaani, sehän on kuparinruskea, sehän on loistava kuin aurinko, aivan kuin itse aurinko, armaani! Mutta onko ruhtinaalla todella morsian Pietarissa?

— Niin kerrotaan ainakin, sitäpaitsi on hänellä siellä rakastajatarkin, tietysti! Hän on oikea don Juan. Naiset rakastuvat häneen kuin mielettömät, mihin hän vaan tuleekin. Voinpa kertoa teille jutun hänestä ja siitä tanssijattaresta, joka viime talvena herätti niin suunnatonta huomiota Pietarissa, La bella Theresita oli hänen nimensä muistaakseni. Ei, odottakaahan, nythän on minun vuoroni! Kas niin! Niin, juttu kerrottiin minulle näin, kuulin sen varmalla taholta — — —

— Voi, voi, — keskeytti kreivitär — onko hän todellakin niin häilyväinen! Minä kun jo toivoin, että hän ja neiti Behringen — — he ovat molemmat niin herttaisia ja hienoja. Luulen varmasti, että heisiä tulisi onnellinen aviopari.

Joku naurahti.

— Olen todella pahoillani, — sanoi kenraalittaren ääni, — jos neiti Behringen on niin kokematon ja lapsellinen, että hän pitää ruhtinaan pieniä kohteliaisuuksia vakavana aikomuksena. Voin vakuuttaa teille, ystäväni, että neiti Behringen on vain yksi ruhtinaan monen monista rakkauksista. Mutta minä pidän neiti Behringenistä, hän on hyvin hyvästi kasvateltu tyttö, hieno tyttö, — toivon, että hän on järkevä. Sitäpaitsi, kuten minulle on kerrottu, ruhtinaalla on morsiamensa — Olin kuullut tarpeeksi. Hiivin tieheni kuin varas.

Hänellä oli siis morsian Pietarissa, hänellä oli rakastajatarkin, hänellä oli ystävättäriä, jotka kaikki olivat valmiit avosylin ottamaan hänet vastaan. Oi, minä houkkio, minä olin rohjennut kuvitella, että hän rakasti minua, minua!