Part 5

Hänen harmaat silmänsä katsoivat minuun äkkiä niin terävästi, että jäin hämmästyneenä tuijottamaan häneen. Mitä hän tarkoitti? Samassa ilme jälleen muuttui hänen silmissään, silmäluomet laskeutuivat tapansa mukaan puolittain ikäänkuin väsähtäneinä alas, ja katse kävi verhotuksi. Mutta epämääräinen, käsittämätön levottomuus oli vallannut minut, eikä jättänyt minua enää rauhaan.

Olimme alkaneet hiljaa astella kotia kohden. Aurinko oli laskenut veripunaisena keränä viileään mereen, ja ahnaat aallot olivat sen jo ahmaisseet. Vastaantulevat naiset käärivät kokoon kirjavat päivänvarjonsa, ja heidän seuralaisensa näyttivät suuresti nauttivan kauniin syysillan kevyestä viileydestä.

— Asia on siis päätetty, Rakel?

Tämä tuttavallinen puhuttelu sai veren syöksähtämään kuumana kasvoilleni.

— On.

Hän otti hetkeksi veltosti riippuvan vasemman käteni omaansa, ja mielikuvitukseni uskotteli minulle heti, että hänen kätensä hansikkaankin läpi huokui kylmää. Suureksi helpoituksekseni hän melkein heti laski käteni uudestaan irti.

Emme puhuneet paljon kotimatkalla. Aioin sanoa hyvästi hänelle kotiportilla, mutta hän ei sitä huomannut vaan seurasi minua sisään. Sydämeni alkoi sykkiä kiivaasti. Mitä hän aikoi? Isän kanssa hän ei voinut puhua, täytyihän minun ensin valmistaa isää. Mitä siis?

Menin hänen edellään suoraan kirjastoon, laskin päivänvarjoni pöydälle ja odottaessani mitä hänellä oli sanottavaa aloin riisua hansikkaitani. Hän sulki oven ja tuli suoraan luokseni. Hetken me katsoimme toisiamme silmästä silmään. Minusta tuntui, että hänen katseensa vihlaisten tuskallisesti kuin terävä veitsi tunkeutui aina sisimpääni asti, syvemmälle, syvemmälle, niin että minä hurjan pelon vallassa väistin häntä ja nostin vaistomaisesti käteni ikäänkuin suojakseni. Samassa hänen käsivartensa ympäröivät minut.

— Rakel, miksi sinä pelkäät minua noin järjettömästi, ikäänkuin olisin jokin peto?

Eivätkö nuo sitten olleet pedon silmät, jotka noin nälkäisesti tuijottivat minuun. Ne lähenivät kasvojani, ne polttivat. Koetin kääntää kasvoni sivulle, odottaen ummessa silmin ja hengitystä pidättäen.

Äkkiä tunsin olevani vapaa ja avatessani hämmästyneenä silmäni näin tohtori Dahlin seisovan pöydän ääressä niin tyynenä kuin ei olisi paikaltaan ensinkään liikahtanut.

— Minun täytyy lähteä, Rakel, Ehkä olet sitten niin ystävällinen ja ilmoitat minulle, milloin voin puhua isäsi kanssa.

Hän tuli uudelleen luokseni, tarttui käteeni ja kääntäen auki avatun hansikkaan! painoi huulensa rannettani vastaan. Hänen huulensa tuntuivat imeytyvän ihoon kiinni. Hämähäkki, joka imee uhrinsa veren! välähti aivoissani. Hän pudotti äkkiä käteni, ja tarttuen oudolla kiireellä hattuunsa ja keppiinsä kiirehti halliin. Kuulin Petterin avaavan hänelle oven, se sulkeutui, ja niin oli kaikki jälleen hiljaista.

Seuraavana aamuna kantoi Ella huoneeseeni suunnattoman suuria, kellertäviä ruusuja. En ojentanut kättäni ottaakseni niitä, ja hän laski ne pöydälle vuoteen ääreen. Ne olivat raskaita, omituisen värisiä ruusuja, ja nuokkuessaan siinä pöydän reunan yli ja ikäänkuin katsellen minua ne toivat mieleeni tohtori Dahlin silmät. Ella oli avannut ikkunan raolleen ja tuulenhenki liikutti hiljaa ruusujen lehtiä. Eräs terälehti irtaantui, tuulahdus puhalsi sen vuoteeni yli ja se putosi pehmeästi auenneen yöpuvun pitsien välistä rinnalleni. Siinä se lepäsi ikäänkuin tuntemattoman käden hiljainen kosketus, mutta minä raivostuin sille, ravistin sen pois ja heitin sen lattialle. —

Pukeutuessani tunsin sanoin kuvaamatonta haluttomuutta kaikkeen. Mieleni oli täynnä uusia, vastenmielisiä velvollisuuksia. Tohtori Dahl, Erik, oli kaiketi kutsuttava aamiaiselle, tai päivällisellekö? Ei, aamiaiselle, sillä silloin hän varmaankaan ei ehtisi viipyä pitkää aikaa. Mitenkähän oli tänään isän terveydentila, ja mitähän hän kihlauksestani sanoisi? Mutta siinähän juuri oli tämän surullisen tapahtuman ainoa valokohta. Isä-raukalle oli elämä tästälähtien muuttuva. Kaikki se, mitä vailla hän jo pitkän aikaa oli ollut, oli pian jälleen ympäröivä, häntä, kaikki se ylellisyys, mitä raha voi aikaansaada, oli jälleen lankeava hänen osalleen, eikä hän olisi milloinkaan aavistava, miten kalliista hinnasta se oli ostettu.

Näissä ajatuksissa olin pukeutunut ja mennyt portaita alas isän huoneeseen. Petter tuli vastaan kantaen aamiaistarjotinta. Yksi ainoa silmäys riitti näkemään, miten vaatimaton aamiainen oli ollut. Isä istui jo tuolissaan. Hän vastasi aamutervehdykseeni niin raukealla hymyllä, että sydäntäni vihlaisi.

— Oletko nukkunut hyvin, isä?

‒ En oikein hyvin, rakkaani, näin pahaa unta Punahilkastani. Vanhat ihmiset näkevät usein pahoja unia.

— Söikö susi Punahilkan suuhunsa?

— Ei nyt aivan niin! Istu tuohon niin kerron. Kas niin! Olin näkevinäni sinun kävelevän yksinäsi tuolla meren rannalla kalliolla. Oli synkkä kevättalven päivä. Sinä kuljit mietteisiisi vaipuneena, ja minusta näytti, että sinä olit surullinen. Äkkiä puhkesi kinoksesta esiin suuri, loistava auringonkukka. Se hehkui siellä aivan jyrkänteen reunalla. Sinun kasvosi kirkastuivat nähdessäsi sen, ja sinä kumarruit sitä poimimaan, mutta et ylettänyt. Kurottauduit yhä pitemmälle, maa alkoi lohkeilla jatkaisi alla ja vieriä alas syvyyteen, mutta sinä et sitä huomannut, sinä vain tuijotit kuin lumottu kukkaa ja kumarruit yhä alemmas. Tahdoin huutaa, mutta en tietystikään saanut kurkustani ääntäkään, niinhän unessa aina käy. Pieni Punahilkkani, juuri silloin yletti kätesi kukkaan, mutta taittaessasi sen syöksähti kukasta käärme sinua kohden ja sinä huudahdit kauhusta, horjahdit, kadotit jalansijan ja — — ‒ katosit syvyyteen. Suuri, harmaa jäälohkare nousi korahtaen pystyyn juuri sillä paikalla, missä sinä olit kadonnut, nousi kuin hautapatsas. Vihdoin totteli ääneni minua huusin apua ja heräsin siihen, että Petter ja sairaanhoitajatar seisoivat huolestuneina vuoteeni ääressä. Olen niin järkytetty, ettei mieleni ole vieläkään tasapainossa. Se oli paha enne, Punahilkka, paha enne, tunnen sen.

— Mikä taikauskoinen untennäkijä sinä oletkaan, isä, mutta sinä kerrot kauniisti. Oikeastaan kai sinä et koskaan ole todella sielultasi ollut sotilas, vaan runoilija, isä. Haaveksija — — —

Isä silitteli hitaasti päätäni.

— Me olemme useimmat meidän suvussamme olleet haaveksijoita, mutta se ei ole ollut hyväksi, se ei tuota onnea. Parempi nähdä elämä sellaisena kuin se on, ja nauttia siitä mitä elämä antaa, tyttöseni.

— Isä, luuletko, että Herbertin tapaiset ihmiset ovat onnellisempia?

— Herbertinkö? — isä huokasi. — Melkeinpä luulen. Herbert on joka suhteessa kunnon mies ja viisas mies. Olen iloinen, lapseni, että sinulla hänessä on niin hyvä neuvonantaja, sitten kun minä olen lähtenyt.

Kurkkuani kouristi.

— Älä puhu noin, isä. Tiedätkö minulla onkin sinulle hyvä uutinen, olen valinnut itselleni paremman neuvonantajan kuin Herbert on.

— Punahilkka, oletko sopinut Lotharin kanssa?

— En, isä, kysymys ei ole Lotharista.

— Kuka hän sitten on, Rakel?

— Älä nyt kiihdy, isä. Puhun tohtori Dahlista, hän pyysi minua eilen vaimokseen — —

— Ja sinä lupasit!

— Minä... lupasin. Sinä tunnet hänet ja pidät hänestä, isä?

— Pidän hänestä? En! En!

— Isä, minusta tuntui... minä luulin.

— Rakel! Sinä suostuit kysymättä minulta! Kuinka sinä uskalsit! Kuinka sinä saatoit menetellä niin? Tohtori Dahl on tosin hauska seuraihmisenä, mutta tyttäreni miehenä. Minä en käsitä, miten sinä saatoit, kysymättä minulta, kysymättä minulta! Sitäpaitsi on hän nousukas.

Isä kiihtyi yhä enemmän, niin että aloin jo pelätä pahinta. Hän hengitti kiivaasti ja epätasaisesti. Kaikki yritykseni rauhoittaa häntä olivat turhat.

— Tahdon olla yksinäni, Rakel, jätä minut! — Jätä minut!

Minun täytyi jättää hänet, en uskaltanut vastustella. Menin kirjastoon ja istuuduin suuren kirjoituspöydän ääreen. Tunteeni olivat sekavia, en ollut voinut odottaakaan tällaista. Minusta oli näyttänyt siltä, kuin olisi isä viihtynyt hyvin tohtori Dahlin seurassa. Isä oli aina maininnut hänet viisaaksi, energiseksi ihmiseksi ja tiesi hänen koonneen itselleen huomattavan omaisuuden. Tämä viimeksi mainittu seikka ei tietenkään paljoakaan isään vaikuttanut, koska hän ei tuntenut hädänalaista asemaamme. Olinko pahoillani? Minun täytyi rehellisesti myöntää, ellen sitä oikeastaan ollut. Jos isä asettuisi tätä avioliittoa vastaan, ei siitä tietenkään mitään voisi tulla. Oikein tuntui vapauttavalla! Ja kuitenkin — — — mihin me sitten joutuisimme, isä ja minä? Mikä sitten neuvoksi?

Noin tunti tämän jälkeen tuli Petter ilmoittamaan, että isä halusi puhutella minua. Hän istui sotilaallisen suorana, vaikkakin vaivoin tuolissaan. Hänessä oli omituinen yhdistelmä vanhaa soturia ja isää, hänen rakkaat silmänsä olivat kirkkaat ja terävät, mutta harmaat viiksensä värähtelivät väliin hänen puhuessaan.

‒ Tule tänne, lapseni, istahda tähän viereeni.

Istahdin pienelle, puisevalle tuolille, joka lapsuudestani asti aina oli seisonut isän tuolin vieressä, seisoen siinä vieläkin. Hän otti pääni käsiensä väliin, käänsi kasvoni valoa kohden ja tarkasteli minua kauan.

— Pieni punahilkkani, sinä tiedät, että sinun onnesi on myöskin vanhan isäsi onni. Ja sinä tiedät, ettei mikään onnettomuus, joka meitä yhdessä kohtaisi, voisi olla minulle suurempi kuin onnettomuus nähdä sinun kärsivän. Kuullessani, että olimme kadottaneet; osan omaisuuttamme, kun en vielä tiennyt, miten suuren tappion olimme kärsineet, säikähdin sanomattomasti, mutta ainoastaan sinun tähtesi, rakkaani. Sillä minä tunnen maailman ja tiedän millainen valta on rahalla. Sinä olet siksi kaunis ja miellyttävä, että voit joutua hyviin naimisiin ilman ainoatakaan penniä, enkä tietysti oletakaan, että tohtori Dahl, tai joku toinen, tahtoisi mennä kanssasi naimisiin ainoastaan varallisuutesi tähden! Mutta parhaimmassa tapauksessa, rakkausavioliitossakin, on rahoilla verrattain suuri merkitys, ellei mies nimittäin ennestään ole rikas, sillä nehän ovat kuitenkin elämisen ehto. Olen nähnyt kauniiden ja viisaiden nuorten tyttöjen jäävän naimattomiksi ainoastaan siitä yksinkertaisesta syystä, että olivat varattomia, eikä mikään olisi minulle tuskallisempaa, jos omaisuutemme olisi kokonaan mennyt, kuin nähdä sinun raatavan itsesi vanhaksi ja kuluneeksi minun, avuttoman invaliidin tähden. Onneksi ei kuitenkaan ole käynyt niin. — En voi täydellisesti hyväksyä miestä, jonka olet elämäntoveriksesi valinnut, mutta sinä olet viisas tyttö, ja minä tahdon uskoa, että sinä tiedät, mitä teet. Sinun olisi pitänyt neuvotella minun kanssani ensiksi, mutta tehtyä ei voida tehdä tekemättömäksi, ja yksi ominaisuus on meille kaikille aina ollut yhteinen: me emme milloinkaan petä sanaamme!

Oli ikäänkuin olisin kuullut rautaportin kumahtavan takanani lukkoon, ikäänkuin olisin jäänyt yksin erämaahan. Isä suuteli ja hyväili minua, ja minä koetin näyttää niin iloiselta ja valoisalta kuin kaksikymmenvuotias morsian ainakin.

Juuri kun olimme istahtaneet aamiaispöytään, tuli Petter ilmoittamaan, että tohtori Dahl kysyi minua. Isä pyysi minua poistumaan hetkeksi, ja Petter sai määräyksen kutsua tohtori Dahlin sisään isän luo.

Seisoin kiivaasti tykyttävin sydämin kirjaston ikkunan ääressä ja odotin. Ilma oli samea, alastomat puut näyttivät toivottoman alakuloisilta, maa oli kostea kuin olisi se itkenyt runsaita kyyneliä. Kyyneleet kohosivat alinomaa minunkin silmiini, mutta minä pakoitin ne takaisin, en tahtonut olla heikko. Noin puolen tunnin kuluttua tuli Petter kutsumaan minua.

Isä istui suorana ja vakavana tuolissaan, häntä vastapäätä istui tohtori Dahl, joka kuitenkin minun sisään tullessani nousi heti paikaltaan. Ensi kerran näin hänen kasvoillaan hiukan punaa, ja hän sivalsi kasvojaan hermostuneella kädenliikkeellä. Hän tuli luokseni, suuteli minua ja painoi isän nähden sormeeni kallisarvoisen jalokivisormuksen. Kuinka vastenmielinen olikaan minulle käsi, joka kosketti omaani! Ja kuinka minä inhosin sitä sormusta! Se oli kuin "pedon merkki", josta raamatussa puhutaan, pedon merkki, jolla minut leimattiin. — — — Minä polvistuin isän tuolin viereen, hän suuteli minua tavattomalla hellyydellä, ja hänen harmaat viiksensä vapisivat jälleen. Petter tuli sisään kantaen viinitarjotinta, ja me joimme "onnen maljan."

13.

Kihlaukseni jälkeen oli isäni ikäänkuin reipastunut. Meillä oli lähes kolmen viikon ajan ollut täydellinen pieni vastaanotto, sillä kaikki isän vanhat ystävät ja koko seurapiirimme saapui onnittelemaan kihlaukseni johdosta. Katselin usein aivan hämmästyneenä, miten isä pienessä salongissamme istuen lepotuolissaan sotilaallisella ryhdillä ja aivan kuin nuortuneena otti vastaan vieraan toisensa jälkeen ilman pienintäkään väsymyksen merkkiä. Tosin hän sitten iltasin, vieraiden mentyä, aivan vaipui kokoon. Petter ravisti päätään, mutta lääkäri ja sairaanhoitaja vakuuttivat minulle kilvan, että isän terveys oli suuresti edistynyt.

Oli lokakuun loppupuoli. Neljän viikon kihlausaika oli kulunut hirvittävän nopeasti. Erik oli ostanut kauniin, palatsimaisen rakennuksen samasta kaupunginosasta, missä kotini oli, ja sisustanut sen melkein ruhtinaallisella upeudella. Mutta kulkiessani noissa loistavissa suojissa päivää ennen vihkiäisiä, en tuntenut minkäänlaista mielenkiintoa tai mielihyvää niistä, ne jättivät minut aivan kylmäksi. Ainoastaan se seikka, että tulisin asumaan niin lähellä vanhaa kotiani, tuotti minulle onnea. Enkä minä muutenkaan tuntenut itseäni suorastaan onnettomaksi. Olin vaipunut jonkinlaiseen tylsyyden tilaan, josta levottomuus ja nakertava ikävä minut hetkittäin herättivät.

Koko tänä aikana en ollut ehtinyt paljoa syventyä omiin mietteisiini, sillä päivä toisensa jälkeen vierähti kaikenlaisissa valmisteluissa ja seuraelämässä. Iltasin olin niin uupunut, että nukahdin heti, kun laskin pääni patjalle. Jos heräsin öisin, valtasi minut kyllä peloittava yksinäisyyden tunne ja epämääräiset onnettomuuden aavistukset, mutta kiedottuani peiton tiiviisti ympärilleni nukahdin hetken kuluttua uudelleen.

Tulevan kotini alakerrassa sijaitseva suuri salonki oli liiankin upeasti sisustettu. Huonekalujen kalliissa silkkipäällyksissä oli loistavan keltaisia ympyröitä; näytti siltä, kuin olisi siinä ollut kultaraha toinen toisensa vieressä. Peilien raskaat kullatut kehykset tuntuivat kirkuvan: arvaappas, mitä minä olen maksanut? — Ja tammilattia, missä se ei ollut itämaisten mattojen peitossa, oli niin kiiltäväksi hangattu, että se loisii kuin itseensä erittäin tyytyväisen ihmisen kasvot. — Se oli minulle vastenmielinen huone toisestakin syystä. Seistessäni siellä tunsin selvästi, että kaikista näistä kallishintaisista esineistä olin minä kallein, ja se, jolle koko tämä komeus oli aiottu sopivaksi kehykseksi. Peili-ikkunoiden välissä tuntui kehuskelevan: Katsokaa näitä tummia silmiä, katsokaa miten pitkät ripset niissä on! Ah, hyvät ystävät, _sellaiset_ ripset ovat harvinaisuus! — Peili kirjaston ovien vieressä katseli minua tylysti arvioiden: Niin, entä sitten, mutta oletteko, hyvät vieraat, huomanneet tätä kaunista niskaa, valkoista kaulaa, ja käsivarsien pyöreyttä, _hurmaavaa_ pyöreyttä? Entä tuo jalka sitten! Mitä liekään tuo pieni samettikenkä maksanut — — —. Ja tuskan ja häpeän ahdistamana täytyi minun paeta salongista.

Yksityiset huoneeni yläkerrassa olivat viihdyttävämmät. Käytävän vasemmalla puolella olivat Erikin huoneet ja muutamia vierashuoneita. Oikealla puolella olivat minun makuuhuoneeni, sanomattoman kaunis marmorinen kylpyhuone, jonka koko toisen seinän muodosti hiottu peililasi, sekä kabinetti, jonka ikkunoista oli hurmaava näköala merelle.

Oli päivä ennen vihkiäisiämme. Olin istahtanut kabinetin ikkunasyvennykseen, katsellen avoimen oven kautta kädet toimettomina sylissä, miten Anastasia vanhat, ryppyiset kasvot ilosta loistaen makuuhuoneessani täytti toisen laatikon toisensa jälkeen liinavaatteillani. Hän nautti, Anastasia! Hän piti minua yhtenä maailman onnellisimmista tytöistä. Enkä minä juuri sillä hetkellä onneton ollutkaan. Oli viihdyttävää istua siinä, ajattelematta mitään erikoista ja vain katsella Anastasiaa.

Hän oli aina ollut minulle hellä ja hyvä, suorastaan äidillinen, ja hän oli uskollinen kuin kulta. Minun ei tarvinnut tänne muuttaessani huolehtia isästä, Anastasia ja Petter tulisivat aina hoitamaan ja palvelemaan häntä vanhaan kilttiin tapaansa, ja, kun tulisin asumaan näin lähellä, saatoinhan milloin tahansa pistäytyä hänen luonaan.

Anastasia kumartui ja nosti ylös jotain ruusunpunaista, — aamunuttu. Hän avasi sen, ravisti huolellisesti laskokset suoriksi ja silittäen pitsejä kädellään ripusti sen kaappiin. Nyt hän kumartui uudelleen ja nosti käsivarrelleen jotain pehmeää harmaata, silkkipeitteen, jonka — hän siroissa laskoksissa järjesteli lepovuoteen jalkapuoleen silitellen sitäkin ikäänkuin hyväillen. Nyt hän avasi kylpyhuoneen oven ja katosi sinne valkoinen taakka käsivarrellaan.

Kuinka ihanaa elämä saattaisikaan olla tällaisessa ympäristössä, vapaana kaikista huolista, jos olisi naimisissa miehen kanssa, jota rakasti. Mutta varmaankin lankesi aniharvoin yhden osalle rakkaus ja rikkaus. Mutta ehkä toinen näistä ominaisuuksista voisi avioliitossa korvata jossain määrin toista, ja jos Herbert maailmankatsomuksessaan oli hiukankin oikeassa, ja väite, että naiselle on tärkeämpää saada rakkautta kuin itse rakastaa, oli tosi, niin ei elämäni häiden jälkeen tulisi muodostumaan minulle aivan sietämättömäksi. Erikin rakkautta en tosin tahtonut, mutta hänen rakkaudestaan johtuvia etuja. Koko kihlausaikamme oli Erik esiintynyt hienosti ja tahdikkaasti, ehkäpä minä tottuisin häneen niin, että aikaa myöten voisin tuntea häntä kohtaan jonkinlaista ystävyyttä. Tämä toive ei tuntunut minusta aivan mahdottomalta. — Jospa hän vain olisi hyväilemättä minua! Sillä hänen hyväilynsä olivat minulle voittamattoman vastenmielisiä; onneksi hän hyvin harvoin vaivasi minua niillä. Hänen rakkaudestaan oli ainakin muun muassa se etu, että hän koetti järjestää kaikki niinkuin minulle oli mieluisinta. Ovelle naputettiin.

— Sisään.

Sievä palvelustyttö astui huoneeseen kantaen tarjotinta.

— Tohtori lähetti terveisiä ja käski lähettämään kahvin tänne.

— Tohtori? Onko hän täällä?

— Ei, hän on jo lähtenyt. Hän kävi täällä erään sähkömiehen kanssa, mutta hän ei viipynyt ensinkään.

— Hyvä on. Laskekaa tarjotin tuonne pöydälle kaminan eteen, olkaa hyvä.

Tyttö poistui ja minä siirryin ikkunasyvennyksestä matalan, kauniin marmorikaminan ääreen. Sen yläpuolella oli suuri peili. Istuessani siinä pöydän ääressä saatoin mukavasti nähdä kasvoni peilissä. Uteliaisuus valtasi minut, minä nousin uudelleen ja nojaten kyynärpäitäni kaminan marmorilevyä vasten tarkastin kasvojani peilissä. Millaiset olivat ne kasvot, jotka huomisesta alkaen katselisivat minua tuosta lasista. Kohtaloonsa alistuvat, välinpitämättömät, surulliset? Mitä oli tuo uusi ja vieras nainen tunteva ja ajatteleva? Tummat silmät katselivat minua peilistä miettivästi, niiden pitkät ripset olivat mustat ja raskaat, ne eivät kaartuneet sirosti ylöspäin, kuten naisten ripset yleensä, ne olivat suorat ikäänkuin juuri vuodatettujen kyynelten painosta. Tyttö peilissä huokasi ja kääntyi pois. — — —

Sinä iltana en voinut jättää isää. Me istuimme myöhään yöhön takkavalkean ääressä. Isä suuressa tuolissaan, minä omalla pienellä ja kuluneella lapsuuteni jakkaralla nojaten hänen polviinsa niinkuin niin monasti, monasti ennen. Emme paljon puhuneet, sydämeni oli niin täynnä, ja isä tuijotti tuleen. Tiedän, että me kaksi emme ole koskaan tunteneet yhteenkuuluvaisuuttamme niinkuin sillä hetkellä, emmekä yksinäisyyttämme koskaan niinkuin sillä hetkellä. Väliin hiipi isän käsi hyväillen hiuksiini, ja minä painauduin häntä vasten kuin olisi hän ollut ainoa tukeni ja turvani maan päällä... kuten hän olikin. Rex venyttelihe nahalla, mutta väliin se nousi ja tuli luokseni laskien päänsä minun polvelleni ja katsellen minua kysyvästi kosteilla silmillään. Olen vakuutettu, että sen koiransielu aavisti, että ero oli tulossa.

Vanha kaappikello kumahti sydänyön lyönnit. Viinipikari, jonka isä joka yö tyhjensi, seisoi koskemattomana pöydällä, ja Rex huokasi unessaan. Tuli tummeni takassa. Oli kuin olisi isää värisyttänyt puistatus. Katsahdin häneen levottomana. Takkavalkean viimeinen hohde valaisi hänen rakkaita, äkkiä sanomattoman vanhentuneita kasvojaan.

— Isä, isä, ethän ole sairas, isä kulta!

— En, pienokaiseni, mutta on jo myöhäinen, on aika mennä levolle. Soita Petteriä, Punahilkkani.

— Isä, jos tunnet itsesi sairaaksi, niin minä en voi jättää sinua huomenna! Eihän minun tarvitse, eihän, isä?

— Hullutuksia, pikku Hilkka, voin aivan hyvin. Sano nyt kiltisti vanhalle isälle hyvää yötä ja mene nukkumaan, niin että olet huomenna kaunis ja reipas.

— Isä, minä en _voi_ mennä.

— Hilkkaseni?

— Tämän viimeisen yön, isä, tämän viimeisen yön! Anna minun nukkua tuolla sohvalla, ja anna ovesi olla auki. Tahtoisin olla sinun läheisyydessäsi.

— Pikku hupakko, tietysti saat maata siinä, ja ovi saa olla auki, jos niin haluat. Kas tuossahan tuleekin Petter. Hyvää yötä, rakkaani. Hyvää yötä. — — —

Hiilet hehkuvat hiljaa. Milloin ne kytevät kuin peikon silmät, milloin ne tummenevat sammumaisillaan. Kalpea, punertava loimu leikkii ilmassa; näyttää siltä kuin läpikuultavat, ruusuiset kädet hiveleisivät huonekaluja, hiipaisisivat mattoa ja hyväileisivät Rexin kuonoa ja litteää, nurinkääntynyttä korvaa. Vanha kaappikello on alentanut äänensä kuiskaukseksi.

Tik, tak, tik, tak, muistatko iltakutsuja silloin kerran, lapsuudessasi? Tik, tak, tik, tak, sinä hiivit salaa alas portaita pitkässä yöpaidassasi ja piilouduit isän turkin sisään nähdäksesi vieraiden tulevan, mutta Petter näki laahaavan paidanliepeen ja pienen, alastoman jalan pilkistävän esiin turkin alta, ja hän kantoi karkulaisen takaisin vuoteeseensa suureen, hämärään lastenhuoneeseen, tik, tak, tik, tak. — Muistatko iltaa ikkunakomerossa, tuolla, kun Lothar antoi sinulle turkoosi-rannerenkaan, tik, tak, tik, tak ‒ ‒.

Ruusuiset kädet vetäytyvät lähemmäksi takkaa, hiilet hehkuvat heikommin, ne tummenevat. On ikäänkuin kasvot kumartuisivat hiilloksen yli, kalpeat, tummat kasvot. Lensikö takasta kipinä ohimoon, siinä kytee ja leiskuu... Se ei olekaan tulta, ah! Se onkin verta, tihkuvaa verta...

Hypähdän istumaan ja näky katoaa. Kello lyö kaksi. — — —

‒ Punahilkka, rakastatko sinä minua?

— Henkeni minä antaisin, jos saisin sinua rakastaa, minä, Juudas, joka olen sinut pettävä.

Ketkä puhuvat? Avaan hämmästyneenä silmäni. Tuli takassa on sammunut. Huoneessa on pilkkopimeä. Rex käännähtää matolla. Ulkoa kuuluu katutytön iloton nauru. Käärin aamupukuni tiiviimmin ympärilleni ja nousen sohvalta. Avaan käytävän oven varovaisesti. Heräsiköhän isä? Ei, ei kuulu ääntäkään. Suljen oven hitaasti ja hiljaa hiivin käytävän poikki. Harmaa aamusarastus lankeaa kiviportaille. Hääpäiväni aamu on koittanut.

14.

Tuoko olen minä? Tuolla peilissä tuo tyttö, jonka hiuksille juuri kiinnitetään morsiushuntua? Tyttö, jonka posket ovat yhtä valkoiset kuin huntu, ja jonka silmät tuijottavat niin suurina, tummina ja vakavina? Ne odottavat, nuo silmät. — Vilunväre puistattaa tyttöä peilissä.

— Rakel, vieraat odottavat!

— Odottakoot vielä hetkisen, täti.

Täti Auguste-Aurore, joka ei suinkaan ole oikea tätini, puuhailee huoneessa. Hänen harmaa silkkilaahustansa kahisee vihlovasti korvissani. Aivoni työskentelevät kuumeisesti etsien syytä viivytellä vielä joitakin silmänräpäyksiä.

— Rakel, Erikkin on tuolla hallissa jo!

— Kohta, kohta, täti, aivan kohta, sydämeni niin tykyttää.

Tyttö peilissä tuijottaa tuskallisesti. Eikö löydy mitään pelastusta? Eikö mitään?

‒ Rakel, on sopimatonta noin odotuttaa itseään. Näin kirkkoherran saapuvan jo kymmenen minuttia sitten. Sinähän olet aivan valmis. Nyt me lähdemme, tai kutsunko Erikin sinua hakemaan? Parempi olisi, että menisit hänen luokseen tuonne ylähalliin.

— Ei, ei, täti, älä kutsu, älä kutsu, älä kutsut

Tyttö peilissä kyyristyy kokoon ja purskahtaa kyyneliin.

— Sinä olet hermostunut, lapsi kulta. Anastasia, tuokaa tänne pikarillinen viiniä neidille. Morsiamet aina hermostuvat odottaessa, saatpa nähdä Rakel, että olet aivan kuin toinen ihminen seremonian jälkeen. No, rauhoituhan nyt. Sinä pilaat ulkomuotosi itkemällä. Kas niin, kas niin.

Kymmenen minuttia tämän jälkeen astun Erikin käsivarteen nojaten salonkiin, joka tuntuu olevan tungokseen asti täynnä ihmisiä, tai ainakin täynnä tuijottavia silmiä. Ei kukaan virka mitään, kaikki tuijottavat vain kuin hautaussaattoa, välähtää ajatus aivoissani- Minä katsahdan vaistomaisesti sulhaseeni. Hänkin on tavallisia kalpeampi, piirteet näyttävät teräviltä ja silmien ympärillä on tummia varjoja. Me astumme yhdessä keskilattialle jossa joku seisoo mustana ja ankarana. Musta ja ankara puhuu pitkän aikaa, ja sitten minun sormeeni työnnetään sormus, mutta niin kovakouraisesti, ikäänkuin vihaisesti. Minä nostan hämmästyneenä katseeni sulhaseeni, mutta tämän kasvot ovat liikkumattomat kuin tavallisesti, aivan kuin ajattelisi hän jotain kaukaista.

Hetken kuluttua pappi lakkaa puhumasta ja ihmiset tulevat onnittelemaan meitä. Morsiusvihkon varressa on oka, joka pistää hansikkaan läpi, se on pistänyt koko vihkimisen ajan. Minä käännän ruusuvihkoa kädessäni ja tunnen samalla, miten joku hellittämättä katselee minua. Kohotan päätäni ja kohtaan isäni hellyyttä säteilevät silmät. Loppu iltaa on vain puheensorinaa, kukkien tuoksua ja epämääräistä tyhjyyden ja levottomuuden tunnetta. Vieraittemme kasvot muistan kuin unessa, tai kuin harson läpi, ne liikkuvat ja puhuvat kaukana minusta, niin kaukana, kuin kuuluisimme eri maailmoihin.

Tulee sitten jäähyväishetki. Kuin unessa kuljen ihmisparven läpi kirjastoa kohden, jonne isän tuoli on pyöritetty. Minua peloittaa avata ovi, minua peloittaa astua sisään. — Ainoastaan himmeä pöytälamppu palaa. Isä istuu tuolissaan selin valoon, hän ojentaa käsivartensa ja minä juoksen hänen syliinsä. Kumpikaan meistä ei saa sanotuksi sanaakaan. Hetken kuluttua minä riistäydyn hänen sylistään ja kiirehdin ulos huoneesta. Silmäni ovat sokeat kyynelistä, minä kuulen Erikin äänen jostain läheltä, Petter vastaa hänelle, ja Anastasian äidilliset käsivarret kietovat vaipan ympärilleni. Ja sitten minä äkkiä huomaan olevani autossa, joka kiitää katua pitkin Rexin turhaan tavoitellessa sitä.

Uusi kotini loistaa yössä vastaani kuin satupalatsi. Kaikki akkunat ovat valaistuja, ja portailla seisovat palvelijat odottamassa. Me astumme tervehtien heidän ohitsensa, menemme suuren salongin läpi ja pysähdymme sen takana olevaan pieneen kabinettiin. Erik auttaa vaipan päältäni, ja minä vaivun matalaan, sinisellä silkillä päällystettyyn nojatuoliin. Nyt vasta huomaan, että yhä edelleenkin pitelen morsiusvihkoa kädessäni, sen kauniit ruusut alkavat jo nuokkua. Erik on kadonnut. Pendyyli kaminan reunalla lyö kaksitoista — — —. Erik viipyy yhä, ja raukea väsymys valtaa minut mielenliikutusten ja ruumiillisten ponnistusten väsymys.

Oviverho liikahtaa, ja Erik tulee sisään. Hän tulee suoraan luokseni ja polvistuu tuolini ääreen. Katselen häntä ihmetellen. Hänen tavallinen, järkähtämätön rauhallisuutensa on poissa, hänen silmissään on kiilto ja poskilla palaa punainen täplä. Hän kietoo käsivartensa minun ympärilleni ja puhuu kiihkeällä, mutta niin matalalla äänellä, että minun on vaikea kuulla, mitä hän sanoo.

— Rakel, Rakel, vihdoinkin sinä olet minun! Viimeiseen asti pelkäsin, että vielä voisin sinut kadottaa. Nyt sinä et enää pääse pakenemaan minulta, et pääse, et pääse! — Hän painaa kasvonsa syliini ja hänen käsivartensa kietoutuvat yhä tiukempaan. Tuntuu, kuin olisin tukehtumaisillani. Äkkiä nostaa Erik kasvonsa ja tuijottaa minuun kauan ja terävästi. Sitten hän nousee hitaasti ja menee ikkunan luo. Hän vetää verhot syrjään ja avaa ikkunan; hän sivelee otsaansa seistessään siinä selin minuun.

— Tuntuuko vetoa, Rakel?

— Ei.

Vaikenemme kumpikin. Raitis ilma ja syvä hiljaisuus henkii huoneeseen. Koko talo näyttää nukkuvan. Sitten Erik sulkee ikkunan ja tulee ja istahtaa viereeni. Hän näyttää jälleen aivan rauhalliselta.

— Rakel, minä voisin odottaa, jos sinä antaisit minulle vähänkään toiveita, että tunteesi minua kohtaan voivat muuttua...

Sanat takertuvat kurkkuuni. — Minä en voi valehdella, en ole koskaan oikein sitä voinut. Minun tunteeni... eivät voi... muuttua.

Erikin silmissä leimahtaa ilkeästi. — Siksikö, että sinä ajattelet jotakuta toista? Kas vaan, sinä säpsähdät! Luuletko, etten sitä tiennyt? Tiesin kyllä! Siitä huolimatta päätin ottaa sinut omakseni, ja siitä voit olla vakuutettu, — hän kumartuu niin lähelle minua, että hänen hengityksensä huokuu kasvoihini, hänen silmänsä palavat niin, että melkein polttavat minua, — voit olla vakuutettu, että saat oppia tuntemaan olevasi minun, minun eikä kenenkään muun! — Hänen äänensä on käynyt uhkaavaksi, ja minä tuijotan häneen kauhistuneena. Hän hillitsee itsensä äkkiä ja kätkee kasvonsa käsiinsä. Me vaikenemme jälleen. Sitten puhuu Erik matalalla, kiihkottomalla äänellä.

— Suo minulle anteeksi, Rakel, jos säikähdytin sinua. Se ei ollut tarkoitukseni. En voi tänään säilyttää mieleni tasapainoa ‒ ‒ ‒ On jo myöhäinen, lähtekäämme täältä... pieni vaimoni.

Hänen viimeinen sanansa sattuu minuun kuin isku kasvoihin, ja minä nousen raskaasti matalasta tuolistani. Erik tarjoaa käsivartensa, mutta minä menen hänen ohitsensa ovesta ulos, ja me nousemme portaita yläkertaan. Portaisssa takertuu jalkani pitkiin, laahustaviin vaatteisiini, minä horjahdan ja kompastun, Erik nostaa minut syliinsä ja kantaa minut huoneeseeni.

15.