Part 6

Erik oli hukuttaa minut kallishintaisiin koruihin, hohtokiviin ja kaikenlaisiin muihin lahjoihin. Hän käytti täysin määrin lupauksensa, tehden kaikkensa, mitä hänen vallassaan oli, jotta minä tuntisin itseni onnelliseksi. Kaikesta huolimatta ei hän tietenkään saattanut yrityksissään onnistua, sillä kaikissa hänen lahjoissaan näin minä ne "kolmekymmentä hopeapenninkiä", joista olin myynyt itseni. Onnen hetkiä olivat ainoastaan ne, jotka vietin vanhassa kodissani isäni invaliidituolin ääressä, ja ne, jolloin tuhlailevasti kylvin rahaa Petterin ja Anastasian käsiin. Petter ja Anastasia, nuo uskolliset sielut, he olivat niin kauan saaneet tehdä parhaansa tullakseen toimeen ilman rahaa, tai ainakin niin vähällä kuin mahdollista. Heidän kasvonsa säteilivät, kun he huomasivat voivansa toimia ja menetellä kuin "entiseen, hyvään aikaan".

En ollut Erikille hiukkaakaan kiitollinen hänen suuresta anteliaisuudestaan. Minä olin sen ostanut, ja kalliisti maksanut, ja maksoin sitä yhä vieläkin, olin maksava sitä ehkä elämäni loppuun asti. Tätä ajatellessani täytyi minun puristaa käteni nyrkkiin ja purra hampaani yhteen.

Uusi kotini ei koskaan ollut minulle koti. Kuljin siellä kuin vieras ja muukalainen. Alakerran loistohuoneissa en viihtynyt, niihin kokoontuva Erikin seurapiiri ei minua miellyttänyt, jäin sillekin aina vieraaksi. Tiesin, että naiset keskenään parjasivat minua, ja herrat pitivät minua jäykkänä ja ylpeänä. Erik moitti minua useasti käytökseni tähden, ja minä kuuntelin nöyränä ja alistuvana kuten kuuliaisen vaimon tulee, mutta seuraavalla kerralla en vaivautunut hituistakaan enemmän olemaan heille ystävällisempi. Olin kohtelias emäntä, siinä kaikki. Suurin osa heistä oli sodan aikana rikastuneita gulasheja ja nousukkaita, he olivat minulle vastenmielisiä, ja varsinkin heidän ylellisen komeasti puetut vaimonsa ja tyttärensä.

Mieheni poissa ollessa vietin suurimman osan aikaani omissa huoneissani. Kaunis kabinettini syvine ikkunakomeroineen oli minulle mieluisin paikka. Siellä tunsin olevani eniten turvassa ja rauhassa. Kuinka usein istuinkaan siellä kädet toimetonna sylissä ja katselin aavaa merta. Tuntui niin viihdyttävälle, aivankuin meren majesteetti olisi velloutunut sieluuni, henkien sinne viileyttä ja rauhaa.

Kaikista huoneista oli minulle vastenmielisin upeasti sisustettu makuuhuoneeni. Se ahdisti ja tukehdutti minua. Se oli kaikessa huikeassa ylellisyydessään inhoittava huone. Minä vihasin sitä.

Herbert kävi meillä usein. En ollut tiennyt, että hän ja mieheni olivat niin hyviä ystäviä. Heillä näytti olevan yhteisiä liikeasioita, tai ainakin otaksuin, että he keskustelivat sellaisista, kun he sulkeutuivat Erikin työhuoneeseen. Kuinka ajattelematon minä olinkaan! Se johtui luultavasti siitä, että mieheni toimet niin sanomattoman vähän, tai ei laisinkaan, kiinnittivät mieltäni.- Oli kyllä hauskaa, kun Herbert tuli hetkeksi huoneeseeni juttelemaan. Ei kukaan ollut niin huvittava kuin Herbert, silloin kun hän halusi sellainen olla.

Olimme lokakuussa, mutta päivät pysyivät siitä huolimatta kauniina ja syksyisen kirkkaina. Erik oli ostanut minulle pienen moottoriveneen. Sisäinen levottomuuteni ja onnettomuuteni ajoivat minut usein pois asunnostamme ja silloin suuntasin tieni rantaan. Oli viihdyttävää kiitää nuolena aavaa merta, viihdyttävää tuntea tuulen pieksemän suolaisen hyrskeen kasvoillaan, viihdyttävää tuntea viiman tunkeutuvan vaatteiden läpi niin, että jäsenet olivat jäätyä. Jospa se olisi voinut tunkea aina sieluuni saakka ja jäätää kaikki polttavat, kiduttavat ajatukset! — Kuinka ne houkuttelivat, nuo vihreät aallot, kuinka ne kutsuivat, vaativat, vetivät... Mutta aina, juuri kun ne olivat saamaisillaan tahtonsa perille, näin minä kuohuissa avuttoman vanhuksen kasvot. Ne kasvot pidättivät minua, ne sitoivat minut. Minä purin huuleni verille, mutta voimattomana ja väsyneenä käänsin veneeni ulapalta rantaa kohden. Niin kävi joka kerta.

Turvauduin vielä toiseenkin keinoon tappaakseni aikaani ja ajatuksiani. Miehelläni oli taitava autonkuljettaja, hän opetti minut kuljettamaan itse autoa, ja vähitellen saavutin tässäkin suuren taituruuden. Tämä urheilu on omituinen siitä, että mitä nopeammin ajaa, sitä nopeampaa vauhtia vain tahtoisi. Nopeammin, nopeammin, yhä vain nopeammin, niin että pyörät tuskin maata koskettavat! Sellainen vauhti huumaa nakertavimmankin ikävän!

* * * * *

On yö. Makaan komeassa vuoteessani, veri soutaa suonissa kuumeisesti, ja huulia kuivaa. Voisi ehkä nukahtaa hetkeksi, jos sydän ei sykkisi juuri niin nopeasti, mutta se sykkii niin, että käy raskaaksi hengittää. Tuntuu sietämättömän tukalalle. Vuodevaatteetkin aivankuin liimautuvat jäseniin, takertuvat kuin kahleet!

Tämä on jälleen yksi niitä öitä, joilla ei tunnu loppua olevan. Yksi niitä öitä, jolloin aika ei kulu, ei edes matele, se tuntuu suorastaan seisovan paikallaan. Olen mielestäni jo kokonaisen ihmisiän seurannut marmoripöydällä vieressäni seisovan pendyylin kulkua. Miten kiduttavan hitaasti se liikutteleekaan mustia käsivarsiaan, niin hitaasti, että luulen joskus sen pysähtyneen ja nousen kyynärpäiden varaan kuullakseni vieläkö se todellakin käy?

— Tik-tak-tik-tak.

Sen valkoinen numerotaulu tuijottaa minua tylsästi, muistuttaen klovnin valkoiseksi puuteroituja kasvoja, narrin kasvoja, ja lopulta alkaa minusta tuntua, että minä itsekin olen, jollen juuri narri niin ainakin hyvin lähellä mielipuolisuuden rajaa.

Minä liikahdan ja siirrän katseeni etäämmälle huoneeseen. Siellä on suuria ruusuvihkoja korkeissa kristallimaljoissa, ne ovat jo lakastuneita, ne ovat hääkukkia... Käännän kiusaantuneena katseeni niistä pois.

Mutta minä en pääse ajatuksista, jotka kuihtuneet ruusuvihot taas ovat herättäneet eloon, ja minä vääntelen itseäni tuskissani. — Mutta on myöskin hetkiä jolloin ajatus uupuu, jolloin ei muista mitään, ei tunne mitään, jolloin on _melkein_ hyvä olla, kunnes äkkiä nykyhetki palaa uudelleen, yllättäen sellaisella äkillisellä voimalla, että kylmä hiki pusertuu ruumiista ja koko olemus jähmettyy. Minä taistelen vastaan, en tahdo ajatella, en tahdo, en tahdo, minä koetan pysyä rauhallisena, koetan nukkua.

Miten infernaalisesti vihaan tätä huonetta! Liekö koko avarassa maailmassa toista niin vihattua paikkaa kuin tämä vankityrmäni? Olen jo ehtinyt kärsiä täällä niin sanomattoman paljon, ja kärsimykseni ovat painaneet leimansa koko huoneeseen.

Harmaa seinä, johon surullisena olen tuijotellut, on muuttunut mielestäni kyyneltyneen, harmaan harson näköiseksi. Tuolla ikkunan lähellä oleva turkkilainen sohva on aivan käyttökelvoton, olen sillä viettänyt unettoman tuskallisia öitä, ja olen vastoin "parempaa tietoani" vakuutettu siitä, että se on epämukava. Kaunis persialainen matto, muinainen ylpeyteni vanhassa kodissani, kyllästyttää minua nyt kirjavine kuvioineen. Silkillä verhottu, iso himmeä kattolamppu pistää silmiini ja tuottaa minulle päänkivistystä.

Se on kauhea, tuo lamppu, _se elää_! Se loistaa niin itsekylläisen tyytyväisenä ja levittää säleitään mitä suurimmalla itsetieloisella varmuudella, ikäänkuin tahtoisi sanoa: tulkaa tänne vaan, te raukat, kyllä minä valaisen, kyllä minä lämmitän, kyllä täällä riittää... Ja sen pyöreässä liepeessä riippuvat koristepallot kiikkuvat tärkeän näköisinä ja kirkuvat yhteen ääneen: kyllä täältä riittää... Kuinka minä vihaan sitä lamppua. Tahtoisin kiskaista sen alas ja heittää sen ulos ikkunasta. Mikä nautinto olisikaan kuulla sen pienten koristepallojen särkyvän kadun kivitykseen. —

Siniset verhot tuottavat minulle uskomatonta kauhua. Inhoan niitäkin niin, että minun täytyy väliin sulkea silmäni päästäkseni näkemästä niiden vihattuja, syviä, orvokinsinisiä laskoksia ja suuria tupsuja. Ne tupsut, ne ovat niin raskaita, että lamauttava väsymys valtaa minut heti, kun vain katseeni osuu niihin.

Pahinta kaikesta on kuitenkin sininen silkkipeite. Sen hiljainen, kuiva kahina nostaa tuskan kylmän hien otsalleni. Kim se liikahtaessani kahisee, kuuluu melkein siltä, kuin nauraisi joku hiljaista, vahingoniloista, ilkeää ivanaurua...

Miksi minä en voi nukkua, nukkua niinkuin muut! Uni, uni, uni, minä rukoilen, tule! _Tule_!

Minun täytyy nousta istumaan. On vaikea hengittää; viluttaa ja polttaa samaan aikaan. Äkkiä luulen kuulevani jotakin, ja minä vallan jäykistyn. Eikö hallin ovessa käyty, eikö portaissa joku liikkunut? Ei. — Yksinäisyys vaan tulee mustana ja matalana, yksinäisyys ja kauhu...

— Tik-tak-tik-tak.

Vilkaisen hermostuneena pendyyliä, kuuluu kuin tuo ääni; ei tulisikaan pendyylistä, vaan minun omista aivoistani. Sielläkin tuntuu pieni tulinen vasara iskevän hetki hetkellä tik-tak-tik-tak-

Mikä tuli syö minun ruumistani? Helvetin tuli, kadotuksen tuli! Minun sieluni se jo on kärventänyt poroksi. — Nauran äkkiä ääneen ja kimakasti, mutta hätkähdän samassa. Mistä se nauru kuului? Joku oli yhtynyt nauruuni, nauraen kahisevaa, kuivaa ivanaurua. Lamppu näyttää lehahtaneen heleämpään valoon; pienet koristepallot kirkuvat, raskaat tupsut uhkaavat tukahduttaa minut alleen...

Eikö portaissa käyty? Varmasti! — Vastapäätä olevassa peilissä kohoaa nuori nainen kyynärpäiden varaan, näyttää siltä, kuin laskeutuisi hänen kasvoilleen vahanaamari, hänen lasimaiset silmänsä tuijottavat liikkumattomina yhteen kohtaan, koko hänen vartalonsa jähmettyy intensiiviseen kuuntelemiseen.

Joku nousee portaita pitkin käytävään. Tänneköpäin? — Kalpeat kasvot peilissä käyvät liidunvalkoisiksi. — Ei tännepäin, jumalankiitosl Käytävän toisella puolella aukeaa ovi, ja sulkeutuu jälleen, sitten on hiljaista. Olento peilissä kuuntelee yhä. Häneltä pääsee pitkä helpotuksen huokaus ja hän laskeutuu vuoteelleen.

Viereisestä huoneesta kuuluu kellon kumeita lyöntejä. — Ikäänkuin kirkonkellot, ruumiskellot — Minä käännyn väsyneenä seinään päin.

16.

Eräänä iltana tullessani mereltä lapasin Herbertin portaissa. Hän näytti vastoin tavallisuuttaan hiukan levottomalta ja kiihtyneellä. Olivatkohan he riitautuneet Erikin kanssa? Pyysin häntä jäämään päivälliselle, mutta hän syytteli kiireellisiä töitään ja kiirehti nopeasti ulos. Mitä oli Herbertille tapahtunut?

Tullessani eteiseen näin mieheni seisovan työhuoneensa ovella ikäänkuin odotellen minua. Hän oli kaiketi kuullut äänemme portaissa.

— Rakel, minulla on sinulle puhuttavaa.

— Salli minun muuttaa pukua ensin.

— Ole niin hyvä.

Puolen tunnin kuluttua tulin mieheni työhuoneeseen. Hän istui kirjoituspöytänsä ääressä. Vihreällä kaihtimella verhottu lamppu paloi pöydällä, mutta hän istui niin, että hänen kasvonsa olivat varjossa. Hän käänsi hiukan päätään minun tullessani sisään.

— Minulla on sinulle tärkeätä sanottavaa.

— Kuinka juhlallista! Mitä asia koskee?

— Sinua.

— Minua?

— Niin, mutta älä jää siihen seisomaan, istuudu tuohon lampun ääreen ja kuuntele rauhallisesti mitä minulla on sanottavaa.

— Onko isä huonompi, onko hänellä ollut kohtaus, onko...

— Isälle ei ole tapahtunut yhtään mitään. Sinun mielikuvituksesi lähtee heti lentoon, hänelle oi ole tapahtunut kerrassaan mitään. Asiat on vallan toinen. Tahtoisin tiedustaa sinulla erästä seikkaa, Rakel, älä pidä minua epähienona taikka turhan kyselijänä, sillä minun _täytyy_ tietää se.

— Sepä vasta pitkä alkulause! Puhu suoraan, ole niin hyvä. Mitä sinä tahdot tietää?

— Siis: mitä tapahtui sanatoriossa sinun ja ruhtinaan välillä?

— Erik!

— En kysy sitä mustasukkaisuudesta, minun on vain pakko päästä siitä selville. Minä _tahdon_ sen tietää.

— Ja minä _en tahdo_ sitä sanoa.

Tuli kuoleman hiljaisuus. Olimme kumpikin puhuneet yhtä päättävästi ja varmasti. Erik otti paperiveitsen pöydältään ja alkoi leikkiä sillä. Hiljaisuus alkoi käydä painostavaksi, kun Erik nousi tuoliltaan ja alkoi hitaasti astua matolla.

— Näyttää olevan parasta puhua sinulle avomielisesti.

— Epäilemättä.

— Katsos, minä olen jo kauan tehnyt N:n valtiolle pieniä palveluksia. Sinä et sitä tiennyt, näen, että kauhistut.

Sydämeni oli todellakin pysähtyä. En ollut uskoa korviani. Mitä Erik tarkoitti? Oliko siis hänkin — — —

— Niin, sinä et sitä tiennyt. Enkä minäkään sinusta mitään tullessasi sanatorioon. Mutta samalla kun kiinnitit huomiotani heräsi minussa myöskin epäluulo. Muistatko sähkösanomaa, jonka kerran sait sanatorion tiellä? Se vahvisti epäluulojani, ja sittemmin sain varmuuden. Sain varmuuden toisestakin asiasta, siitä nimittäin, että olit aivan kuin luotu minulle vaimoksi. Minä tarvitsin vaimon, jolla on kekseliäisyyttä ja energiaa.

Olin aivan kuin salaman iskemä.

— Miksi — — — sinä sanot minulle — — — tämän kaiken?

— Siksi, että nyt sinun kekseliäisyyttäsi tarvitaan!

— Mitä sinä tarkotat?

— Kuuntele tarkasti. Santahaminassa, missä näkyy nuo neljä marconipylvästä, on langaton sähkölennätinasema. Siellä säilytetään luonnollisesti myöskin langattoman sähköityksen salamerkkien avainta. Se on sinun saatava käsiisi. Ja jotenkin pian.

— Tarkoitatko sinä, että minä — — — todellakin — ‒ ‒

Päätäni huimasi, ajatukseni temmelsivät hurjasti ja sekavina. Oliko todella mahdollista, että tuossa istui Erik ja vaati minulta vakoojattaren palveluksia niin rauhallisella ja jokapäiväisellä äänellä kuin olisi ollut kysymyksessä pieni huviretki jonnekin saaristoon? Oliko mahdollista, että Erik siis itsekin oli vakooja, oli ollut sitä kauan?

— Minä tarkoitan juuri mitä sanon. Koeta rauhoittua ja koota ajatuksesi. — Erikin ääni oli hiukan terävä.

— Minun pitäisi siis ruveta vakoojattareksi!

— Ei ruveta, vaan jatkaa sillä alalla, jolla olet jo saavuttanut niin monta kaunista ennätystä. Herbert on minulle kertonut miten taitava olet.

— Herbertkö kertonut! Herbertkö pettänyt minut! Se ei ole mahdollista. — Minussa leimahti silmitön suuttumus. Tämä oli katalaa. Olivatko he molemmat liittoutuneet minua vastaan, ja siksikö Herbert oli ollut niin levoton tavatessaan minut portaissa?

— Älä viitsi raivostua, ei se kannata. Koetetaanpa nyt neuvotella siitä, miten parhaiten pääsisit Santahaminaan.

— En koskaan! En koskaan!

Erik tuli tyynesti luokseni. Hän tarttui kylmillä käsillään ranteisiini, niin etten voinut liikahtaakaan. Hänen äänensä oli pehmeä ja matala kuten tavallisesti, mutta hänen silmänsä polttivat minua, polttivat aina sieluun asti.

— Rakel. Minua kohtaan et voi käyttää sanoja: en koskaan. Tässä talossa tahdon vain minä, ja määrään vain minä, ja minua tottelevat _kaikki_. Hän laski käteni irti, kääntyi ja mennen erään seinän luona seisovan pikkupöydän luo, kaatoi siellä seisovasta viinikarahvista pikariin viiniä ja toi sen minulle.

— Juo tämä.

Minä join, mutta käteni vapisi niin, että puolet viinistä kaatui syliini. Erik pyyhki sen pois. Sitten hän jälleen istahti tuoliinsa.

— Ole niin hyvä ja kerro minulle nyt, mitä tapahtui sanatoriossa sinä yönä, jolloin matkustit pois.

— Mitä se sinua liikuttaa?

— Jonkun verran, mutta voin melkein itsekin sen arvata. Sinä varastit kartat, mutta mihin ne sitten joutuivat?

— Annoin ne takaisin ruhtinaalle.

— Kopioimatta niitä?

— Kopioimatta niitä.

— Olitko sinä mieletön!

— Tuottaako sinulle iloa kiduttaa minua?

— Ei, todentotta, Rakel, mutta täytyyhän minun tietää miten asiamme ovat. Jos annoit ruhtinaalle kartat, niin tietääkö hän, että sinä itse ne varastit.

— Tietää kyllä.

— Mutta siinä tapauksessahan — — — Sinuthan voidaan viedä minä hetkenä hyvänsä, ja minut myöskin! Mistähän johtuu, että sinua ei vielä ole vangittu, ja siitä on kuitenkin kulunut kohta vuosi? Sehän on aivan käsittämätöntä.

Erik siveli levottomana otsaansa.

— Ruhtinas matkusti Englannin kautta Roomaan. Hän ei nähtävästi ole ilmiantanut sinua, sehän on päivän selvää. Ja hän tulee luultavasti viipymään siellä noin parin vuoden ajan. Niin, niin se on! Niin sen täytyy olla!

— Minkä — — — täytyy olla?—

— Se hyöty siitä oli, Rakel, ruhtinaan rakkaudesta sinuun! Hän ei saattanut antaa sinua ilmi, hän tiesi, mikä sinua olisi odottanut.

Vastustamaton vavistus puistatti minua. Tunsin niin suurta heikkoutta, että minun täytyi käsin puristaa tuolinkaidetta, etten liukuisi lattialle.

— Erik! Jos ruhtinas rakkaudesta säästi minua, etkö sinä sitten, joka olet minun mieheni, voi säästää minua tällaisesta tehtävästä, sinä, joka myöskin sanot rakastavasi minua?

— Sinä et tätä ymmärrä. Sinä et ymmärrä, että sinä juuri tämän vuoksi olet minulle, meille, niin tärkeä. —

‒ Tarkoitatko... että olet mennyt kanssani naimisiin, siksi että... olin vakooja?

— Siksi... Ja toisestakin syystä.

— Mistä?

Erik nousi tuoliltaan ja tuli hitaasti luokseni. Hänen kätensä liukui hiusteni yli kaulalle. Minä vihasin sitä kättä.

— Sinä olet sanomattoman kaunis nainen, Rakel.

Tahdoin häpeästä vaipua maan alle. Kyyristyin kokoon välttääkseni hyväilevää kättä; sen kylmyyskin poltti kuin kuuma rauta. Tunsin tukehtuvani, ja voimaton raivo ja inho saivat minut vapisemaan. Mutta minä en tahtonut sittenkään antautua. Työnsin syrjään Erikin käden ja hypähdin seisomaan.

— Sano mitä tahdot. Mutta minä en enää suostu olemaan vakoilija. Juuri siksi menin kanssasi naimisiin päästäkseni sellaisesta inhoittavasta ja alentavasta työstä.

— Sen tiedän, mutta Herbert ja minä olimme sinua viekkaampia, me pyydystimme sinut uudelleen. Luuletko, että niin vähällä lasketaan sellainen kultalintu irti! Sanon sinulle, Rakel, ei ole monta niin sanomattoman näppärää naista kuin sinä. Sinä olet kultaa kalliimpi, olemme sinua usein yhdessä Herbertin kanssa ihailleet.

— En olisi uskonut Herbertistä, että hän olisi ollut valmis myymään minut. — Mutta oli miten oli, minä en suostu.

— Rakel, älä kiihdytä minua. En ole pyytänyt sinulta suostumusta, siitä ei ensinkään ole kysymys. Kysymys on miten saat salamerkit Santahaminasta.

Minä käänsin hänelle selkäni ja lähdin ovelle. Mutta hän oli siellä ennen minua. Hän väänsi oven lukkoon ja pani avaimen taskuunsa. Minä vapisin voimattomasta raivosta ja surusta, mutta hän oli yhtä tyyni kuin ennenkin.

— Asia ei näy olevan sinulle selvä, Rakel. _Sinun täytyy tehdä tämä!_ Jos et tee, kieltäydyn minäkin maksamasta mitään isäsi ylläpidoksi.

— Sitä sinä et voi tarkoittaa!

— Juuri sitä tarkoitan.

— Mutta sinä olet luvannut.

— Ja sinä olet luvannut, ettei mikään uhraus ole sinulle liian kallis, kun on isäsi onni kysymyksessä!

Ei mikään _oikeutettu_ uhraus!

Oikeutettu uhraus! — Erik nauroi kyynillisesti. Kas tässä on avain, mene minne haluat, ja tee mitä haluat, mutta muista yksi seikka: ei penniäkään rahaa isällesi ennenkuin sinä taivut. Nyt voit mennä.

Minä tempasin avaimen, sain oven auki ja juoksin yläkertaan. Sulkeuduin huoneisiini ja kyyristyin ikkunakomeroon. Sydämeni sykki kuin olisi se ollut pakahtumaisillaan, käteni vapisivat ja silmissäni hämärsi. Mikä peto hän olikaan! Mikä peto, mikä peto... Kaksi sanaa kohisi vuoroin korvissani, ne polttivat aivoissani, ne raatelivat ja repivät: Satimessa, satimessa, ja, petetty, petetty!

Satimessa, satimessa... petetty, petetty... Herbert, veljeni tai melkein veljeni, oli minut pettänyt, juonilla houkutellut minut ansaan, naittanut minut vakoojalle pakoittaakseen minut harjoittamaan vihattua entistä ammattiani! Miten viisaasti, miten sanomattoman viisaasti! — — —

Turhaan olen uhrautunut — — — turhaan olen myynyt itseni. Suostuessani tähän vihattuun avioliittoon kadotin kaiken itsekunnioitukseni, kuinka hullu minä olinkaan kuvitellessani sitä ainoaksi pelastukseksemme — — — hullu — — —! Tuhatkertaisesti olin pahentanut asemani, nyt olin sekä orjatar että vakoojatar!

Katkera nauru puistatti minua, minua nauratti niin, että sain kouristuksia, mutta en voinut lakata nauramasta. Kyyneleet kohosivat silmiini ja päähäni koski kipeästi, mutta minun täytyi yhä vain nauraa. — Vihdoin tuli raukeus ja tukahdutti naurun, pää tuntui tyhjältä, ja jäsenissä hiipi kummallinen kylmyys.

Pari tuntia myöhemmin laskeuduin jälleen portaita alas ja naputin mieheni työhuoneen ovelle. Hän istuu hiukan kumarassa kirjoituspöytänsä ääressä ahkerassa työssä. Tullessani sisään nostaa hän päätään ja luo minuun nopean, tutkivan katseen, ja hänen äänensä on asiallinen kuten tavallisesti.

— No, mitä sinä olet päättänyt, Rakel?

— Minä alistun, mutta yhdellä ehdolla.

— Entä jos minä en siihen ehtoon suostu.

— Silloin minä jätän sinut.

Erik hymyilee, hänen hymynsä on niin julma, että se tuo jälleen pedon mieleeni. Hänen kapeat, yhteenpuristetut huulensa ovat taasen niin punaiset kuin tihkuisivat ne verta.

— Sinä et voi jättää minua, Rakel. Jos epäilisin sinua sellaisista aikeista, sulkisin sinut huoneeseesi... koko elämäksesi.

Tunnen, että hän puhuu totta, ja minä puristan hermostuneesti vapisevat käteni nyrkkiin. Kuinka avuton olenkaan hänen käsissään!

— Millainen on ehtosi?

— Mitä siitä, jos et kerran suostu.

— En ole sanonut, etten suostu! Älä ole lapsellinen, Rakel, emmekö voisi puhua tästä asiasta aivan järkevästi ja rauhallisesti. Tule tänne istumaan. ‒ Hän yrittää tavoittaa minua, mennessäni pöytänsä ohi, mutta minun onnistuu välttää hänen kättään, ja minä istahdan pienen matkan päähän suureen nojatuoliin.

— Tahtoisin, että siirtäisit isäni tilille tietyn rahasumman, niin että hänen taloudellinen toimeentulonsa olisi turvattu, vaikkakin minua tai meitä, kohtaisi... onnettomuus. Sinä tiedät miten monen vaaran takana ovat nuo salamerkit! On hirvittävää ajatella, että isä voisi jäädä yksin ja avuttomaksi.

Erik näyttää miettivältä. Hän nousee kävelemään, astuu pari kertaa lattian poikki ja istuu jälleen. Mutta hetken kuluttua hän nousee uudelleen, tulee luokseni, sytyttää vieressäni seisova lampun palamaan, niin että häikäisevä valo lankeaa kasvoilleni. Hän tarkastaa minua kauan ja terävästi.

— Tahtoisinpa tietää, onko tuo ehdotus niin vallan viaton miltä se kuuluu. Ajatteletko, että kun isäsi toimeentulo on turvattu, niin on kaikki muu sinulle yhtäkaikkista, ja että silloin minä olen kadottanut vallan sinun ylitsesi. Älä kuvittelekaan sellaista, minulla on muitakin mahdollisuuksia pakottaa sinua oleman järkevä. — Hänen äänessään on uhkaa. Minä nauran.

— Tietysti sinulla on! Silloin sinä tietysti alat lyödä ja pahoinpidellä minua. Sinun "rakkautesi" minuun on kummallista laatua, Erik. — Ja minä nauran yhä.

— Älä naura noin, älä naura noin! Rakel, lopeta! Kuuletko Rakel!

Hän painaa päätäni rintaansa vastaan, ja tympäisevä vastenmielisyys tukahduttaa nauruni.

— Minä olen itsekäs, ja väliin julma, — miehet ovat yleensä sellaisia. Mutta minä rakastan sinua sittenkin, vaikka rakkauteni onkin sinun sanojesi mukaan "kummallista laatua". — Sinun retkesi Santahaminaan ei luultavasti kuitenkaan ole juuri niin vaarallinen, kuin näyt luulevan, sillä meillä on ystäviemme joukossa sangen vaikutusvaltaisia henkilöitä, sangen vaikutusvaltaisia todellakin, ja satamassa odottaa meitä laiva valmiina tarpeen tullen lähtemään minä hetkenä hyvänsä. Jollet toimi niin typerästi, että joudut itse paikalla kiinni, niin on sinulla kaikki pelastuksen mahdollisuudet, vaikka olisitkin herättänyt vakavia epäluuloja. — Mutta minä teen sinulle kernaasti mieliksi, kun olet järkevä. Ja nyt puhumme siitä rahasummasta. — Hän siirtyy pöydän luo, avaa erään laatikon ja vetää sieltä esille shekki-kirjan.

— Paljonko, Rakel?

Minä otin hänen rahansa, hänen saastaiset rahansa, "kolmekymmentä hopeapenninkinä" uudelleen. —

17.

Pari päivää myöhemmin esitettiin minut Viaporin komendantin tanssiaisissa langattoman sähkölennätinosaston päällikölle. Esittely tapahtui talvipuutarhassa, jossa istuin muutamien naisten, Herbertin jolle en enää koskaan kahdenkesken ollessamme puhunut sanaakaan, ja parin muun upseerin seurassa. Luutnantti Grigorkoff oli vallattoman ja hiukan poikamaisen näköinen, mieleni kävi kevyeksi katsellessani häntä salaa, sillä minusta näytti, ettei minulle voisi tulla mitään voittamattomia esteitä hänen suhteensa. Ihmettelin hiukan itsekseni, miten niin nuorelle upseerille oli uskottu sellainen tärkeä toimi. Mutta minulta jäi silloin huomaamatta voimakas piirre hänen suunsa ympärillä; sen salasivat hyvin pienet, tummat viikset. Kaikesta poikamaisuudestaan huolimatta oli hän mies, joka tiesi mitä tahtoi.

Mutta minäkin tiesin, mitä tahdoin. Ja mitä nainen tahtoo, sitä tahtoo paholainenkin, sanotaan. Mutta työni kävi sittenkin vaikeammaksi kuin luulin.

Kun meidät oli esitelty, annoin hänelle tilaisuuden istua viereeni, eikä hän ollut hidas käyttämään tätä tilaisuutta. Minä istuin ihanan venetsialaisen kristallikruunun alla, ja vastapäätä olevasta peilistä näin, miten hiukseni hohtivat säteilevällä kupariloistolla. Ihastuttavampaa ja kallisarvoisempaa pukua kuin musta pitsipukuni, josta kaula ja käsivarret eroittautuivat häikäisevän valkoisina, en ole milloinkaan kantanut, enkä nähnyt kenenkään muunkaan kantavan. Niin narrimaiselta kuin kuuluukin, en itsekään voinut olla ihailematta kuvaani peilissä, — mitenkä sitten tavallinen, syntinen mies?

Hänen kasvoillaan kuvastui kunnioittava ihailu, ja hän teki parhaansa ollakseen niin huvittava ja miellyttävä kuin mahdollista. Poika parka, jospa hän olisi tiennyt! Mutta hän ei tiennyt, ja sinä iltana meistä tuli hyvät ystävät. Hän pyysi saattaa minut kotiin, sillä Erik ei ollut tanssiaisissa.

Oli kirkas kuutamo noustessamme autioon. Luutnantti kääri huolellisesti autovaipan polvieni ympärille, istahti itse viereeni, ja niin me lähdimme. Kuinka kuvaamattoman ihanaa tulla kuumasta, painostavasta tanssiaissalista raittiiseen, puhtaaseen yöilmaan ja kiitää nuolena tyhjien katujen läpi. Ohjasin itse, kuljettaja istui takanamme. Me suorastaan lensimme! Poliisit katujenkulmissa tahtoivat pysähdyttää meidät, mutta ennenkuin ehtivät avata tarpeeksi uniset silmänsä, olimme me jo kaukana, näkymättömiin hävinneinä.

Sininen silkkipäähineeni liukui niskaan jääden sinne liehumaan leuan alle sidotuista nauhoista. Ankara veto tempasi jo ennestään tanssista höltynyttä tukkalaitettani ja kiskasi valloilleen hiukset. Ne liehuivat ja hulmusivat luutnantti Grigorkoffin kasvoihin. Hän nauroi ja koetti pitää niistä kiinni, mutta viima tempasi ne aina uudelleen hänen käsistään.

En ajanut suoraan kotiin. Luutnantti kumartui lähemmäksi minua; hän alkoi hengittää kiivaammin.

— Rouva Dahl sanokaa minulle ristimänimenne.

— Rakel.

— Todellako?

— Kuinka niin?

— Kun se on teille niin tarumaisen sopiva. Muistattehan: „- sillä Rakel oli ihanakasvoinen, ja sorea muodoltaan...” Sellainen oli ensimäinenkin Rakel, sellaisia hänen seuraajattarensakin.

Minä naurahdin, ja juuri silloin pysähtyi auto tempauksella kotini eteen. Hän auttoi minua laskeutumaan autosta ja saattoi minua portaita ylös pylvästöön pääoven eteen.

— Hyvää yötä, luutnantti Grigorkoff.

Hän kumartui ja suuteli tulisesti kättäni.

‒ Ihana rouva Rakel, sallikaa minun tavata teitä huomenna!

‒ Luulen, että minulla ei ole huomenna aikaa.

‒ Toki joku hetki, määrätkää vain, ainoastaan neljän ja kuuden välillä olen huomenna työssäni.

— Mutta juuri silloin on aika, jolloin minulle sopii. Ei, minä en voi tulla!

Oikkuni kiihoittivat häntä. Hän pyysi yhä hartaammin ja hänen nuoret kasvonsa olivat kuutamossa niin lapsekkaat ja kauniit, että minun tuli vaikea olla. Omantuntoni syyttävät äänet nousivat tällaista huutavaa vääryyttä vastaan, mutta minulla ei ole ollut varaa pitää omaatuntoa.

— No olkoon kuten tahdotte, tulen Fazerin kahvilaan huomenna kello kolme. Mutta jollette silloin ole siellä, niin en tahdo tuntea teitä enää ensinkään.

— Minäkö en olisi siellä! Olen siellä jo vaikka kello kahdelta teitä odottamassa. Hänen silmänsä säihkyivät vakuuttavasti, ne olivat melkein mustat tähtien valossa, ne muistuttivat toisia, tummia silmiä, jotka kerran, sata vuotta sitten, säihkyivät minulle tuntureilla — — ‒ siellä kaukana. Sydäntäni vihlasi kipeästi, sanoin hyvää yötä ja katosin raskaan, raudoitetun oven taa. Se kumahti takanani lukkoon kuin vankilan ovi.

Hallissa oli jo aivan pimeä, mutta Erikin työhuoneen oven raosta loisti kapea valojuova. Se näytti saalistaan vaanivalta käärmeellä, joka vartioi herransa, peikon, luolan suulla. Vastenmielisyys valtasi minut tympäisevänä; hiivin oven ohi varpaillani, hiljaa, varovasti kuin varas. Jospa hän ei olisikaan sattunut kuulemaan tuloani I Jospa minä pääsisin näkemästä tänä yönä hänen vihattuja kasvojaan!

Ehdin äänettömästi portaille, kuinka hyvä, että ne olivat kivestä, etteivät saattaneet natista! Portaiden yläpäässä pysähdyin vielä kuuntelemaan, mutta kaikkialla oli haudan hiljaista. Hiivin makuuhuoneeseeni, sain vaatteet jotenkuten yltäni ja menin vuoteeseeni. Pieni pendyyli nakutti marmoripöydällä vuoteen vieressä, lamppu paloi himmeästi, nakertava ikävä ja katkerat ajatukseni eivät antaneet minulle rauhaa ‒ ‒ ‒

Raskaat, orvokinväriset verhot oven luona liikkuivat. Miehen käsi siirsi ne syrjään, Erik tuli lattian poikki ja istahti vuoteeni reunalle. Hänen katseensa oli terävä.

— On ollut niin paljon työtä, en ole vieläkään aivan valmis, mutta olisin utelias kuulemaan, miten sinä olet onnistunut?

— Noin jotakuinkin. Tapaan hänet huomenna uudelleen. Nyt minua kovin väsyttää, kertoisin siitä mieluummin huomenna tarkemmin.

Kuinka minä vihasin tuota miestä, vanginvartijaani, orjakauppiasta, isäntääni! Kuinka minä vihasin ja inhosinkaan omaa voimattomuuttani!

Pirullinen hymy väreili Erikin huulilla, ikäänkuin hän olisi lukenut ajatukseni. Ehkä hän lukikin ne, ehkä hän olikin itse paholainen? Hän kumartui hiukan eteenpäin, tarttui omistajan rauhallisella varmuudella käsivarteeni, pyyhkäsi ylös leveän, ohuen balistihihan aina olkapäähän asti ja painoi huulensa lämmintä, värähtelevää ihoa vastaan.

— Hyvää yötä, pieni vaimoni, ikävää, että minulla vielä siellä alhaalla on tärkeää työtä, ja eräs vieras. —

Mikä kirous piileekään rakkaudessa, mikä kuluttava tuli, mitkä kadotuksen tuskat! Rakkauteni isääni oli eksyttänyt minut rikollisuuden teille. Rakkauteni ruhtinaaseen oli muuttunut taakaksi, raskaammaksi kuin saatoin kantaa. Ja Erikin, mieheni, rakkaus oli ajaa minut, ei epätoivoon, vaan suoraan helvettiin.

18.