Part 4

Kun jälleen saatan ajatella, tuntuu minusta mahdottomalta enää jäädä tänne hetkeksikään. Minä tahdon lähteä kotiin. Kotiin? Turtuneet ajatukseni askartelevat sairaan isäni ympärillä. Miten on hänen nyt käyvä, rakkaan isä raukan? On selvää, että köyhyyttä emme enää voi välttää; ja on vielä toinenkin mahdollisuus, joka hyytää vereni, se, että ruhtinas antaisi minut ilmi. Jos hän sen tekisi, tiedän varmasti, että isäni ei voisi sitä kestää, ja täten tulisin syypääksi ainakin hänen kuolemaansa.

Alan hitaasti ja vaistomaisesti koota tavaroitani kokoon ja panna niitä matkalaukkuuni. Ne joutuvat sinne mikä minnekin, kuinka vain sattuu. Kun olen valmis, on kello jo seitsemän aamulla, ja minä, lähden alas suorittamaan laskuani. Annan ovenvartijalle setelin ja pyydän hänen sanomaan minua kysyttäessä, että olen yöllä saanut sähkösanoman, joka vaatii minua viipymättä palaamaan kotiin.

Tunturit kylpivät punaisessa hohteessa ajaessani tietä alas kaupunkiin.

10.

Pakkanen paukkui nurkissa, kun harmaassa aamunsarastuksessa ajoin asemalla kotiini Kaivopuistoon. Käärin turkkini tiiviimmin ympärilleni, mutta kylmä tunkeutui vaatteiden läpi; painoin puuhkaani kasvojani vastaan, mutta nekin tuntuivat olevan jäätymäisillään. Hevonen juoksi väsyneesti ja matka sujui hitaasti.

Vihdoin olimme huvilakaupunginosassa ja pian pysähdyimme oman pienen kotini edustalle. Pieni, punainen linnamme, siinä se kohotti siroja tornejaan harmaata taivasta kohti! Ikkunassa näin Anastasian vanhat, punakat kasvot, ne katosivat samassa, ovi avaantui ja Petter kiirehti portaita alas. Hänen ohitsensa syöksyi jättiläisharppauksin Rex heiluttaen tuuheaa häntäänsä ja haukkuen vimmatusti. Kömmin reestä kankeana väsymyksestä, matkasta ja unettomuudesta, ja Rexin sydämelliset terveiset olivat kaataa minut kinokseen.

— Emme tienneet odottaa neitiä tänään! Kuinka iloiseksi kenraali mahtaakaan tulla! — puheli Petter säteilevin kasvoin kootessaan kapineitani reestä. Oikein lämmitti sydäntä nähdä hänen vanhat rehelliset kasvonsa.

— Kuinka hän voi, Petter? Onko hän ollut huonompi?

— On, huonompi on ollut, mutta nyt, kun neiti jälleen on kotona, nyt varmaankin muuttuu kaikki entiselleen.

Anastasia oli ovella vastassa. Hänen pienet, ryppyverkkojen ympäröimät silmänsä kiilsivät kosteina, ja nyt, näin kotiintuloni hetkellä, hän ei yrittänytkään hillitä puhetulvaansa. Hän miltei syleili minua ihastuksissaan.

— Rakas neitini, kaunis pieni ruusunnuppuni, kultakäpyni, kyllä me nyt jälleen tulemme onnellisiksi, kun hän on tullut kotiin, kun päivänpaisteemme on tullut kotiin! Matka varmaankin on ollut hiukan väsyttävä, mutta nyt saa hän levätä, minä itse teen Rakel-neidille vuoteen. Mutta ensiksi kullannuppuni täytyy syödä, minä itse teen neidille ihanan omeletin.

Kaikki hääräilivät kilpaa ympärilläni, ja ensi kerran pitkästä ajasta tunsin jonkinlaista rauhaa ja tyydytystä. Oli kuitenkin suloista tulla kotiin! Isä nukkui vielä, ja minä menin tuttuja portaita ylös omaan huoneeseeni. Anastasian pikku apulaistyttö oli siellä juuri sytyttämässä valkeaa takkaan. Ensimmäiset kalpeat talviauringon säteet pyrkivät huoneeseen, hiiviskellen merenvihreiden verhojen laskoksissa ja kimallellen toilettipöydän kristalleissa. Koko huone henki vastaani kodin tyyntä rauhaa ja turvallisuutta, ja äkkiä tunsin voimakkaasti, että ihminen, niin kauan kun hän omistaa rakkaan, hyvän kodin, ei koskaan voi tuntea itseään täydellisesti onnettomaksi.

Viereisestä kylpyhuoneesta kuului ammeeseen vuotavan veden lorina, Anastasia näkyi siellä hääräilevän, ja pikku Ella, jonka vihdoin oli onnistunut saada tuli takassa syttymään, kattoi sen ääressä pientä pöytää. Petterkin naputti ovelle tuoden päivän lehdet.

Kuinka sanomattoman suloista onkaan pitkän matkan jälkeen rauhassa kylpeä, pukeutua ja levätä. Olin niin väsynyt, että heti vaivuin uneen. Kun parin tunnin virkistävän unen jälkeen laskeuduin portaita alas, tunsin itseni täysin levähtäneeksi Oli jo kirkas päivä.

Ovi, joka vei hallista isäni huoneeseen, oli auki. Huoneen ikkunat olivat puolittain verhojen peittämät, joten huoneessa oli hiukan hämärää. Näin isäni ikkunan luona tuolissaan samoinkuin olin nähnyt hänet joka aamu jo monena vuonna. Hänen valkoinen tukkansa oli yhtä valkoinen ja hänen kauniit kasvonsa yhtä kauniit kuin ennenkin. Me syleilimme toisiamme onnellisina, ja silloin näin hänessä muutoksen. Hänen rakkaat, vanhat silmänsä olivat suurien, tummien renkaiden ympäröimät, ikäänkuin hän olisi valvonut, ja kasvojen ilme oli sanomattoman raukea. Sydäntäni kouristi häntä katsellessani.

— Isä! Isä kulta!

— Mitä, pieni Hilkkani?

— Sinä olet sairas, sairaampi kuin ennen? Minä näen! Isä, onko sinulta jotain puuttunut, onko Petter hoitanut sinua huonosti?

— Minulta ei ole puuttunut muuta kuin pieni Hilkkani! Ja Petter on hoitanut minua hyvin, erinomaisen hyvin, tiedät sen kyllä itsekin rakkaani.

Minun täytyi kertoa matkastani yksityiskohtia myöden. Aika kului nopeasti. Äkkiä kuulin hallista miehen äänen. Siellä oli Herbert. Hän tuli nopeasti sisään, tervehti isääni tapansa mukaan kunnioittavasti ja näytti iloiselta ja tyytyväiseltä nähdessään minut. Minun täytyi toistaa hänellekin osa matkakertomustani. Hän kuunteli, joskus tehden pieniä huomautuksia, mutta näytti hiukan hajamieliseltä. Kun isä alkoi näyttää väsyneeltä, siirryimme kirjastoon ja jätimme hänet lepäämään. Katsahdin taakseni vielä ovelta. Isä oli vaipunut kokoon ja hänen päänsä lepäsi hervottomana tuolin selkänojalla. Teki mieleni juosta takaisin hänen luokseen, mutta juuri silloin sulki Herbert oven takanamme. Hän tarttui käsivarsiini, ja hänen tummat silmänsä upposivat omiini.

— Mikä sinun on, Rakel, et ole entiselläsi?

— Sinä olet oikeassa, en olekaan, enkä tule enää koskaan olemaankaan, Herbert.

— Mitä sinä sillä tarkoitat?

— Minulla ei ole karttoja.

— Sinulla ei ole — — karttoja?

‒ Ei. Minä en enää tule auttamaan sinua sellaisilla palveluksilla, Herbert.

— Sinä lasket leikkiä!

— En, en tosiaankaan.

— Sitten sinä olet mieletön!

— Ehkä olen, mutta ei puhuta tästä enää, minulla ei ole kuten jo sanoin karttoja, meidän ei kannata puhua tästä enempää.

— Mutta lapsi kulta, millä sinä sitten aiot elää?

— Minä voin tehdä työtä.

— Sinäkö työtä, Rakel; Yhtä vähän kuin kukka voi kehrätä! Ja mitä työtä sinä sitten saattaisit tehdä?

— En tiedä vielä, en ole vielä ajatellut niin tarkoin sitä asiaa. — Minua alkoi hermostuttaa. Herbert käveli edestakaisin harmistuneen näköisenä. Me vaikenimme jonkun aikaa kumpikin, ja Herbertin askeleet kävivät yhä kiivaammiksi. Hetken kuluttua hän tuli suuren kirjoituspöydän luo, jonka ääressä minä istuin, ja pysähtyi eteeni kädet selän takana.

— Rakel, oletko sinä ajatellut isääsi? Sinä tiedät mitä köyhyys merkitsee hänelle, niin sairas kuin hän on. Onko sinulla sydäntä antaa hänen kärsiä sinun oikkujesi tähden.

— Tämä ei ole mikään oikku, sen olet pian huomaava Herbert. Ja nyt minä en tahdo puhua enempää tästä asiasta.

Mutta Herbert ei jättänyt minua rauhaan, ja minun täytyi viettää tuskallinen tunti hänen seurassaan. Kun hän vihdoinkin nousi lähteäkseen, tunsin suurta helpotusta. Hän ei ollut minulle vihoissaan, mutta ei yrittänytkään salata suurta pettymystään. Hallissa otin häneltä lupauksen, ettei hän enää kiusaisi minua tällä asialla, ja me erosimme ystävinä.

Herbertin lähdettyä hiivin isän ovelle ja katsoin sisään. Isä lepäsi samassa asennossa kuin minä olin nähnyt hänet tunti sitten. Hän oli kuullut askeleeni ja huusi minua hiljaa. Menin sisälle ja vedin ikkunaverhot syrjään. Nyt vasta minä todella näin muutoksen. Isäni oli vain varjo siitä entisestä itsestään, joka hän oli ollut minun lähtiessäni Norjaan.

Lopun päivää vietimme kahdenkesken kirjastossa, jonne Petter pyöritti isän tuolin. Kirjasto oli aina ollut lempihuoneemme. Vaikka kirjahyllyt peittivät seiniä aina kattoon asti, ei huone kuitenkaan ollut synkkä. Ikkunoissa oli miellyttävän harmaat, raskaat verhot, takassa paloi sairaan vuoksi ainainen valkea, ja ruskeat nahkatuolit uunin kummallakin puolella olivat kotimme mukavimmat. Isän tuolin ääressä seisoi korkealla jalustallaan kaunis lamppu, jonka pehmeä, harmaa valo viihdytti silmiä. Meillä oli niin paljon toisillemme kerrottavaa ja paljon kysyttävää. Yhdessäolomme oli niin rakasta ja hellää. Minusta tuntui, että meillä kummallakin oli salainen, ahdistava aavistus lähenevästä erosta.

Kello viiden tienoissa kävi isä äkkiä raukeaksi. Otin erään kirjan käsiini ja me vaikenimme kumpikin. Pian huomasin isän nukahtaneen. Ulkona oli jo täydellinen hämärä. Petter tuli hiljaisella tavallaan sisään ja veti verhot ikkunoiden eteen, kohensi valkeaa, lisäsi puita, siirsi pienen pöydän uunin ääreen ja kantoi siihen teetarjottimen. Viittasin häntä sammuttamaan lampun.

Petterin poistuttua oli huoneessa hyvin hiljaista, teekeittiö kihisi kodikkaasti, ja uunissa loimuavat liekit loivat kummallisia tanssivia varjoja seinille. Isä nukkui yhä. Tuijotellessa liekkeihin näytti minusta äkkiä, että siellä leimusi kaksi tummaa, pitkien pikimustien ripsien ympäröimää silmää. — Ne säkenöivät syvää surua ja suuttumusta, ja minä olin kuulevinani matalan kuiskauksen: Vakoojatar!

Tuli sitten ilta ja yö. Koko talo nukkui, mutta minä en saanut unta. Matkan huolissa ja vaihtelussa turtuneet tunteet heräsivät yön hiljaisuudessa eloon. Kaikki viime aikojen elämykset tunkeutuivat väkipakolla tietoisuuteen. Mitä helvetin tuskia ovatkaan omantunnon vaivat! En voinut riisuutua enkä istua hiljaa. Minun täytyi koko ajan kulkea huoneessa edestakaisin. Minun ei tarvinnut pelätä, että häiritsisin ketään, sillä pehmeällä matolla eivät askeleeni kuuluneet.

Oli niin painostavaa. Avasin ikkunan ja jäin istumaan sen ääreen. Ilma oli muuttunut leudoksi; tuntui niin hyvälle, kun viileä ilma henki kasvoihin. — Näin olin istunut silloinkin, kun ensi kerran näin hänet. Oliko siitä jo sata vuotta... Ei, ei, en tahtonut ajatella sitä. Omantunnon syyttävät äänet yltyivät. Nousin uudelleen kävelemään.

Tuolla tuolilla oli vihreä silkkipukuni, jota olin kantanut pikku tanskattaren "cerclessä", sen vihreät laskokset kimaltelivat lampunvalossa ikäänkuin kuiskaillen: muistatko, muistatko? Niin, muistinko minä! Mikä mielipuolien kysymys? Soisin, kautta taivaan, etten muistaisi mitään! Ja äkillisen raivokohtauksen vallassa sieppasin sen käsiini, ja rutistin sen kokoon pieneksi mytyksi. Se sihisi ilkeästi sormissani ikäänkuin käärme. Heitin sen inholla luotani.

Vaikka ikkuna olikin auki, tuntui sittenkin tukehduttavalta. Avasin oven pieneen ylähalliin. Huoneestani tulvahtava valo lankesi suoraan pimeän hallin poikki portaille, joiden yläpäässä olevalla kaidepuun pylväällä alabasteri-lamppua pitelevä marmoripoikanen käänsi minua kohden elottomat suuret silmänsä kuin kysyen: Mitä tahdot? Ulkona oli kuutamo ja portaiden yläpuolella olevan ikkunan maalaus hohti himmeästi. Se esitti pyhää neitsyttä, joka ruusutarhassa istuen ompelee kapaloa tulevalle marttyyri-vapahtajalle. Pyhän Neitsyeen päätä verhosi huntu, joka valkoisen siteen tavoin peitti otsan. Valkoisen siteen tavoin! — Kurkkuani kouristi, ja minä käännyin takaisin huoneeseeni.

Oliko hän kuollut? Oliko hän viimeisinä hetkinään kironnut minua? — Hänen kirouksensa vielä jaksaisin kantaa, jos vaan tietäisin hänen jääneen eloon. Saisinkohan minä sitä milloinkaan tietää? Ehkä piankin, ehkä liiankin pian! Kenties on pieni kotimme kohta piiritetty, ja sisään astuu mies, joka etsii minua ja jota minun on seurattava yön pimeään. Ja silloin... Oi, miten käy silloin isän! Isä paran! — Sitten seuraa pitkällinen tyrmässä viruminen, joka päättyy kuolemaan tai karkoitukseen ja pakkotyöhön. Ja millaiseen työhön, ja millaisessa seurassa, oi Jumalani! Kenties he tulevat jo tänä yönä, kenties, sillä yöllä he tulevat, eivät milloinkaan päivällä, sehän olisi heidän perinnäistapojaan vastaan. — Olin kuulevinani jotain liikettä, mutta se ei kuulunut kadulta. Nostin päätäni ja jännitin kuuloani.

Alhaalla hallissa joku liikkui. Olikohan se Petter taikka sairaanhoitajatar? Ei, noin ei astunut Petter, eikä sairaanhoitajatarkaan. Ne olivat kummallisia, hiipiviä, luisuvia askeleita. Kenen?

Veri pakkautui sydämeeni. Äkillinen mielenjohde saattoi minut sammuttamaan vierelläni pöydällä palavan sähkölampun. Seisoin liikahtamatta tuijottaen halliin.

Siellä ei ollut täysin pimeää, kuutamo ulkona oli tullut kirkkaammaksi, sillä ikkunamaalaus hehkui salaperäisesti, Pyhän neitsyeen valkoinen otsaside hohti, ja ruusut paloivat punaisina, aivankuin suuret ja raskaat, tihkuvat verikarpalot. Marmoripoika näytti kohottavan kapeita käsivarsiaan ikäänkuin kauhulla torjuakseen luotaan sitä, mikä portailla läheni. Sillä askeleet kuuluivat jo portailla hiljaa hiipien ja miltei laahaavina. Kiusaantuneet hermoni olivat pettää minut, minut valtasi miltei vastustamaton halu kiljahtaa. Väliin kuului siltä kuin olisi tulijoita ollut kaksikin. Keitä? Keitä? Polveni alkoivat vapista niin, että minun täytyi istahtaa leposohvalle ja pidellä kiinni sen reunasta. Askeleet pysähtyivät taitteeseen... Nyt ne alkoivat jälleen nousta, hitaasti ja täsmällisesti. Nyt tuli näkyviin jotain mustaa ja matalaa. Karmiva kylmä hiipi jäseniäni pitkin, keitä ovat ne, jotka noin tulevat? Musta hahmo lähestyi oveani, mutta samassa valtasi minut vapauttava tunne. Rex, sehän oli Rex! Rex, tänne! Ja minä hyväilin itkien ja nauraen hämmästynyttä ja ihastunutta Rexiä, joka nuoli käsiäni yrittäen silloin tällöin nuolaista kasvojanikin.

Väsyneenä jännityksestä heittäydyin vihdoin lepovuoteelle pitkäkseni. Rex pyöri tapansa mukaan hetken paikallaan, ennenkuin se laskeutui maata sohvan eteen. Jälleen oli hiljaista. Ikkunamaalauksen kaukainen Jerusalemi hohti palatseineen kuutamossa. Rex huokasi syvään, ja suuri hyväntekiä, uni, sulki molemmat meidät vihdoin viihdyttävään syliinsä.

11.

Oli harmaa, epämääräinen päivä, ei enää talvi, mutta ei vielä oikein kevätkään, tuollainen masentavan kolea sää. Isä oli ollut liian sairas jaksaakseen nousta vuoteestaan, ja minä istuin yksinäni kirjastossa takan ääressä, josta köyhyys oli sammuttanut tulen. Takka ammoitti minua vastaan kylmänä ja mustana, ja porisevan teekeittiön alla näyttivät liekitkin masentuneen matalilta ja ikäänkuin väsyneiltä. Minä ainakin olin väsynyt. Kaikki yritykseni saada jotain sopivaa työtä olivat olleet turhia ja usein nöyryyttäviä. Isältä asiain todellisen tilan salaaminen kävi päivä päivältä mahdottomammaksi, puute oli ovella. Tänään olin antanut Anastasialle viimeiset talousrahani, ja valvotut yöni lamauttivat kaikista ponnistuksista huolimatta tahtoni, niin etten voinut toimia niin tarmokkaasti kuin minun kaiketi olisi pitänyt. Niin, hätä oli uhkaava, sitä ei kannattanut salata itseltään, eikä enää juuri muiltakaan!

Ja ikäänkuin katkerana ivana näin, miten liekit nuolivat vanhan teekeittiön raskaita hopeakylkiä ja miten kallisarvoiset verhot ja matot täyttivät huoneeni ihanuudellaan, mutta verhot ja matot ja hopeakeittiö eivät voineet muuttua leiväksi...

Ovelle naputettiin. Se oli Herbert. Olin iloinen, että joku tuli. Keskeytyiväthän ikävät ajatukset hetkeksi. Hän istahti tavallisella tyyneydellään minua vastapäätä, otti tyytyväisenä teelasin kädestäni ja alkoi hitaasti poltella sigarettiaan maistellen silloin tällöin lasistaan.

Herbert oli melkein jokapäiväinen vieras nykyään, ja mieluinen vieras sekä isälle että minulle. Hän lyhensi isälle monta pitkää hetkeä ja katkaisi minulta monta ikävää ajatusta, niinkuin nytkin. Hänen läsnäolonsa tuntui suorastaan viihdyttävältä, ja minun oli juuri onnistunut hetkeksi unhoittaa kaikki ikävä, kun Petter tuli sisään pyytämään rahaa eräiden lääkkeiden ostoon. Veri nousi kuumana kasvoihini, en mistään hinnasta olisi suonut Herbertin tietävän, miten huonosti olivat asiamme.

— Laukkuni on tuolla oven luona, Petter, ota siitä mitä tarvitset. — Sanoin sen aivan tyynesti ja jatkoin heti keskusteluani, ettei Herbertin huomio kiintyisi tähän kiusalliseen pikku tapahtumaan. Luulin todella, ettei hän mitään huomannut, sillä minun nähdäkseni hän ei kertaakaan katsonut Petteriin päin, jatkoi vain keskeytettyä kertomustaan. Seurasin salaa jännitettynä Petteriä, joka oli ottanut pienen hopealaukkuni käteensä ja avannut sen. Huomatessaan sen tyhjäksi hän kohoitti kulmakarvojaan ja katsahti minuun säikähtynyt kysymys rehellisissä silmissään. Minä nyökkäsin päätäni. Hän pani laukun kiinni, laski sen pöydälle ja poistui mitään sanomatta. Petter ei ollut tyhmä.

Herbert tiedusteli, miten yritykseni saada jotain työtä olivat onnistuneet. Kerroin hänelle miten olin kerta toisensa jälkeen epäonnistunut, siinähän ei ollut mitään salattavaa. Hän oli hyvin vakavan näköinen.

— Vielä on jälellä yksi keino, Rakel, koska kerran et tahdo kuulla puhuttavan siitä edellisestä tavasta, joka minusta oli järkevin ja mukavin.

— Älä puhu siitä enää, Herbert, minä pyydän, ei kannata keskustella siitä, sillä se vain kiusaa minua. Mutta mitä toista tapaa sinä tarkoitat?

‒ Mene naimisiin rikkaan miehen kanssa.

— Kukapa "rikas mies" tahtoisi köyhää tyttöä!

‒ Monikin, Rakel, sen tiedät hyvin, mutta miehen, jonka valitset, täytyy olla todella niin rikas, että hänen varansa ylettävät isääsi asti. Ja sinä tiedät millaiseen isäsi on tottunut. Hän ei tule toimeen ilman Petteriä, ja... paljoa muuta.

Tiesin, että Herbert puhui totta.

— Jos minä olisin sinun sijassasi, Rakel, ajattelisin tohtori Dahlia!

— Ja miten tiedät, että tunnen hänet?

— Hän on kertonut minulle olostanne sanatoriossa. — Hän on meidän tunnetuimpia asianajajiamme ja satumaisen rikas, ja lisäksi hyvin rakastunut sinuun, Rakel.

— Sehän siinä onkin pahinta!

— Mikä?

— Että hän on rakastunut. Sillä minä en voi sietää häntä, hän on minulle persoonallisesti mitä suurimmassa määrässä epämiellyttävä. Ei, en voi ajatellakaan häntä!

‒ Sinä olet suurin hupakko maailmassa, Rakel. Sinä, köyhä tyttö, valitset miestä kuin miljoonatar ja hylkäät edullisen tarjouksen samasta syystä kuin jokin pikku-porvarisnainen! Epämiellyttävä, todella, Rakel, suo minulle anteeksi, mutta sellaisilla asioilla ei todellakaan ole mitään avioliiton kanssa tekemistä!

— Minä en käsitä sinua?

Herbert nousi kävelemään lattialle; hän astui jonkun aikaa edestakaisin vaieten ja puhallellen sinisiä savujaan, vihdoin hän istahti isän suureen kirjoitustuoliin, jonka hän käänsi minua kohden.

‒ Katso, Rakel, sinä olet vielä siinä iässä, jolloin tytöt uneksivat rakkaudesta ja perheonnesta ja sen semmoisesta. Mutta muutaman vuoden perästä sinä luultavasti naurat tällaisille tyttö-haaveille, joilla ei ole mitään paikkaa todellisessa elämässä. Tärkeintähän on, että olet taloudellisesti turvatussa asemassa, että elät ympäristössä, jollaisessa olet kasvanut ja jollaista varten olet saanut kasvatuksen. Mitä taas mieheen tulee, niin onhan kieltämätöntä, että nuoret rouvat hyvinkin pian väsyvät aviopuolisoonsa ja käyvät hänestä välinpitämättömiksi oli hän millainen tahansa. Parhaimmassakin tapauksessa yhdistää heitä jonkin ajan kuluttua vain rauhallinen tottumus toisiinsa. Eikö silloin ole aivan samantekevää millaisilla silmillä nainen ennen naimistaan on tulevaa miestään katsellut? Pääasiahan on, että hänen kauttaan on voitettu monta etua, joita ei muulla tavalla voida saavuttaa, ja jos mies on järkevä, ei hän ole liian vaativainen, eikä liiaksi rajoita vaimonsa vapautta! Ja tässä suhteessa luulen olevani jotenkin varma tohtori Dahlista.

— Sinä olet katkera, Herbert. Voit olla oikeassa — — ‒ mutta voit myöskin olla väärässä.

— Ole järkevä, Rakel!

— Olenko minä koskaan muuta kuin järkevä! Minunhan on aina pakko olla järkevä! Jospa kerrankin saisin olla järjetön!

Herbert naurahti, nousi tuoliltaan ja otti jäähyväiset. Hän jäi yksin kirjastoon pariksi minuutiksi, kun kävin katsomassa oliko isä herännyt ja halusiko hän tavata Herbertiä. Isä oli valveilla, ja Herbert läksi muutamaksi minuutiksi hänen luokseen. Hetken kuluttua kuulin hallin oven käyvän. Herbert oli lähtenyt.

Otin laukkuni pikku pöydältä mennäkseni huoneeseeni, mutta se tuntui harvinaisen raskaalta. Avasin sen ja näin hämmästyksekseni siinä kultarahoja. Veri nousi päähäni. Herbertkö oli ne sinne pannut? Kuinka hän uskalsi! Seisoessani siinä ja veren kiertäessä polttavana suonissani tuli Anastasia sisään. Hänkin tahtoi tietysti rahaa, oli, ikävää puhua siitä neidille, hän oli niin moneen kertaan lähettänyt laskut takaisin, mutta nyt oli mies käynyt hävyttömäksi ja uhkaili. Mitä tuli nyt tehdä? Jos neiti voisi maksaa edes puolet? Ja kun oli vielä muitakin vanhoja laskuja! — Anastasia huokaili ja katseli minua arkana. Rahat polttivat käsissäni, kylmä hiki nousi otsalle. Kuin unessa otin pari kultarahaa ja annoin ne hänelle. Hän katsahti minua hämmästyneenä, mutta muuttui sitten äkkiä tyytyväiseksi ja poistui nopeasti.

Minä olin ottanut Herbertin rahat, mutta minä tahdoin maksaa ne takaisin! Kultarahat kiilsivät kädessäni. Olinko minä myynyt itseni?

Kuljin huoneissa levottomana, en voinut mennä isän luo, enkä saanut rauhaa syventyäkseni minkäänlaiseen työhön taikka lukemiseen. Hädän peikot ahdistivat minua, kiduttivat kysymyksillään loivat kaameita näkyjä, kuiskuttivat korviini: mihin on tämä kaikki päättyvä? Mitä seuraa sitten?

Ei, minä en kestänyt tätä kauempaa. Sieppasin päällysvaatteeni ylleni ja kiirehdin ulos.

Oli kolea ilta. Harmaa sumu hiipi kallioitten ja meren yllä, peittämättä niitä kokonaan. Se mateli maata, mutta pyrki joskus ylöspäinkin, hiipi lyhtypylväitä pitkin, kietoi lamput keltaisen harmaaseen harsoon, painautuen seiniä vasten, kurottautuen kurkistamaan ikkunoista ja tunkeutuen tiiviisti napitetun päällysnutun läpi, jähmetyttäen jäsenet ja tunkeutuen aina sieluun saakka. Meri ei vielä ollut jäistä vapaa. Sinisen harmaat jäälohkareet nousivat ja laskivat, tyrkkien toisiaan ontosti korahdellen. Harmaat aallot nuoleskelivat niiden reunoja. Kallioiden harjoilla oli lunta, mutta niiden kupeet tuijottivat alastomina; ja mustina veteen, ikäänkuin synkkiin mietteisiin vaipuneina. Synkempiä ne eivät kuitenkaan voineet olla kuin minun!

Tällaista oli siis elämä — — — muutamille. Ainaista kuluttavaa tuskaa, ainaista pyrkimisiä pakoon sellaista, jota ei pakoon päässyt. Ja kuitenkin ainaista salaista uskoa pelastukseen!

Oliko Herbert oikeassa siinä, että meidän ainoa, pelastuksemme oli minun rikkaissa naimisissani. Minun täytyi rehellisesti myöntää itselleni, että niin näytti olevan. Minun täytyi myöskin katkeruudella myöntää, että olin täydellisesti kykenemätön ansaitsemaan isäni ja oman toimeentuloni. Minun kallis kasvatukseni ei kelvannut mihinkään taistelussa olemassaolon puolesta. Minun oli siis mentävä naimisiin, rikkaisiin naimisiin, niinkuin Herbert oli minua kehoittanut.

— Tohtori Dahlinko kanssa? Ei, ei! Olihan seurapiirissämme miellyttävämpiä miehiä. — Istahdin eräälle käytävän penkille miettimään.

Sumu tuli hiipien matalana. Se pyyhkäisi pois edestäni puitten ja pensaitten ääriviivat, se kutoi ympärilleni verkon, se lähestyi henkien kylmää kasvoihini, tunkien värisyttävänä viluna vaatteiden alle.

Kaikki miehet liehittelivät minua tanssisalissa, jokainen kilpaili suosiostani, mutta kuinka moni heistä tahtoisi naida minut? Toista on ylvästellä seuraelämässä ihaillun kaunottaren suosiolla, toista ottaa hänet vaimokseen. Tämä totuus oli selvennyt minulle jo kauan sitten, mutta nyt vasta tunsin sen katkeruudella. Oli kuitenkin sellaisiakin houkkioita, jotka olisivat olleet valmiita köyhyydestäni huolimatta katsomaan armossa puoleeni. Sellaisia oli luutnantti Marck. Hän rakasti minua, siitä olin varma, ja minua miellytti hänen miehekäs, rehellinen olemuksensa. Mutta mikä vahinko, että hän oli köyhä kuin kirkonrotta, melkein köyhempi minuakin, ja hänen palkkansakin oli niin mitättömän pieni. Häntä minä en voinut ensinkään ottaa lukuun. — Ratsumestari von Beckin aikomuksista olin myöskin varma. Hän oli vielä nuori ja perinyt isältään miljoonaperinnön. Hän oli hauska seuraihminen, mutta hänen loistavista pidoistaan ja miljoonaperinnöstään huolimatta kuiskailtiin yleisesti huikeista veloista. Ei, hänen kanssaan en uskaltanut mennä naimisiin.

Äkillinen, kylmä tuulahdus puhalsi mereltäpäin, sumu kohottautui hetkeksi, jäälauttojen korahteleva tyrske kuului selvästi. Katettu auto ajoi kiireesti ja toitottaen ohi.

Jos minun kerran oli myytävä itseni, — kuinka ilkeästi sana »myytävä» vihlasikaan aivoissani, — niin eikö silloin ollut järkevintä myydä itsensä enimmän tarjoavalle! Enimmän tarjoava oli tohtori Dahl, hän, joka oli satumaisen rikas — — — Minä olin todellakin nyt järkevä, niin järkevä kuin Herbert suinkin saattoi toivoa.

Olin äkkiä näkevinäni näyn: Hämärtävän sanatorion pihan tuntureilla, miehen, joka alaspainunein päin piirtelee kepillään lumeen kuvioita, mutta jonka valkoisten kulmakarvojen alta vilkkuvat vaanivat silmät ja jonka tiiviisti yhteenpuristetut huulet hehkuvat nälkäisen punaisina.

Nousin kiivaasti penkiltä. Näky haihtui, sumun verhoamat puut vain kurottautuivat aavemaisina minua kohden. Näkymättömien saarten takaa kuului sumusireenin valittava ulina.

12.

Eräänä päivänä tullessani alas portaita yläkerrasta, näin tohtori Dahlin seisovan hallissa jättämässä nimikorttiaan Petterille. Minun täytyi ottaa hänet vastaan. Hän esiintyi aivan moitteettomasti, kuten tavallisesti, eikä hänen kätensä tuntunut niin oudon kylmältä, eikä hänen olemuksensa juuri niin kalamaiselta kuin ennen, niin että minun ei ollut aivan mahdotonta olla hänelle ystävällinen. Me istuimme ehkä neljännestunnin kirjastossa, mutta hänen lähtiessään tuntui minusta, ettei ollut sitä soppea huoneessa, ei sitä kirjaa hyllyllä, eikä sitä tomunjyvää kamiinan reunustalla, jota hän ei olisi huomannut ja painanut mieleensä. Ja kuitenkaan hän ei ollut uteliaana vilkuillut ympärilleen, päinvastoin hän oli istunut keskustellen tyyneen, rauhalliseen tapaansa. Hän ei maininnut sanaakaan siitä, mistä minä jännityksellä sekä odotin, että pelkäsin hänen puhuvan, nimittäin ruhtinaasta. Tämän kerran jälkeen hän tuli usein.

Koko kevään ja kesän isä sairasti. Hänen elämänsä ei tosin ollut välittömässä vaarassa, mutta ei myöskään ollut mitään toiveita hänen paranemisestaan. Isän henkiset kyvyt pysyivät kylläkin ennallaan, mutta hänen ruumiilliset voimansa heikkenivät huomattavasti. Kuinka surullista onkaan nähdä rakastelun omaisen, jossa aina hamasta lapsuudestaan asti on tottunut näkemään lempeän ohjaajan, avun ja turvan, muuttuvan avuttomaksi, suureksi lapseksi, jonka ainoaksi avuksi ja turvaksi itse muuttuu.

Kaikista ponnistuksistani huolimatta olivat taloudelliset vaikeutemme nyt käyneet suorastaan peloittaviksi. Olin katkera Herbertille, sillä minusta tuntui, ettei hän suinkaan tehnyt kaikkea voitavaansa. Tiesin kyllä käyväni epätoivoista taistelua ja minulle oli jo kauan sitten selvinnyt, että minusta ennemmin taikka myöhemmin oli tuleva tohtori Dahlin vaimo. Kohtaloaan ei kukaan voi välttää; tätä tapahtumaa oli vaan koetettava viivästyttää mahdollisimman kauan, eikä ennen aikojaan kiusattava, itseään sillä, mikä ei kuitenkaan ollut vältettävissä. ‒

Mitään ei voida pitkittää loppumattomiin, ja niin tuli tuo pelätty hetki. Se tuli eräänä iltana syysauringon laskiessa mereen, meidän astellessamme meren rannalla. Oli muitakin kävelijöitä, sillä laskevan auringon säleissä kylpevä meri houkutteli puoleensa ikuisesti salaperäisellä tenhollaan. Sen sileän pinnan alla kävi joskus salainen maininki, se huokasi kuin kärsivä ihmisrinta. Lokkien kimakat huudot vihloivat ilmaa, ja kallioiden teräviä särmiä valaisi punerva hohde.

Silloin tohtori Dahl uudisti tuntureilla tekemänsä kysymyksen. Hän puhui samalla tasaisella, kiihkottomalla äänellään aivankuin jatkaen keskusteluaan jostain jokapäiväisestä ilmiöstä. Omaksi hämmästyksekseni eivät hänen sanansa tehneet minuun mitään erikoisempaa vaikutusta. Ehkä olin jo niin tottunut tähän ajatukseen, että pysyin aivan kylmänä. En säpsähtänyt, en punastunut, en edes nostanut katsettani merestä, vaan annoin hänen puhua. Hän toi esille samat näkökohdat kuin ennenkin, mutta niiden lisäksi oli hänellä yksi uusi ja painava syy: hän vetosi isääni.

Ei hänen olisi tarvinnut olla niin perusteellinen, enhän minä aikonutkaan vastustaa. Mutta sitä hän ei tietysti voinut tietää. Kuuntelin sanaakaan sanomatta nojautuen kaidetta vastaan ja katsellen punertavaa vettä. Minusta oli mieluista kuunnella hänen kiihkotonta ääntään, se herätti minussa epämääräisiä, arkoja toiveita. Ehkäpä hän meidän naimisiin jouduttuammekin suhtautuisi minuun samalla viileällä tavalla kuin tähänkin asti? Ehkä ei tuleva asemani olisikaan niin vaikea kuin olin kuvitellut. Merenpinta kaiteen alla kohoili ja laski kuin nyyhkyttäen. Näin siinä äkkiä kasvot, loistavat, tummat silmät, joita en luultavasti enää koskaan näkisi maan päällä... Käännyin selin mereen.

— Ettekö tahdo vastata minulle ensinkään?

— Mitä minä vastaisin? Te tiedätte oikeastaan kyllä, mitä minun täytyy vastata, tohtori Dahl. Minulla ei ole varaa valita. Te tunnette taloudellisen asemamme.

— Minulla on jonkinlainen aavistus siitä. Mutta oletteko aivan varma, että vastauksenne olisi toinen, jos teillä olisi, kuten sanotte, varaa valita?

— Aivan varma.

Vaikenimme hetken. Tohtori Dahl näytti miettiväiseltä, mutta ei loukkaantuneelta.

— Luuletteko, ettette milloinkaan voi suhtautua minuun toisella tavalla? Ei, ei, ei teidän tarvitse sanoa mitään, luen sen silmistänne. Mutta siitä huolimatta toivoisin, että tahtoisitte jakaa kotini kanssani. — Minulla on aivan vastakkainen käsitys kuin teillä. Luulen, että tulemme sopimaan varsin mainiosti saman katon alle. Minun kanssani ei ole ensinkään vaikea sopia. Jos olette kyllin järkevä täyttääksenne toivomukseni, niin olen tekevä kaiken mitä voimassani on, tunteaksenne itsenne tyytyväiseksi ja onnelliseksi.

Onnelliseksiko? Kurkkuni meni äkkiä aivan kuin kiinni. Onni ei ollut sellaisia, Jumalan ja ihmisten hylkäämiä olentoja varten kuin minä olin. Mutta jos hän saattoi tehdä isäni viimeiset elinvuodet onnellisemmiksi ja helpommiksi, niin ei mikään oikeutettu uhraus minun puoleltani olisi liian kallis. Sanoin sen hänelle.

— Eikö mikään?