Part 3

Sulkeuduin huoneeseeni ja kuljin siellä edestakaisin kuin mieletön. En ollut ajatellut ennen sitä mahdollisuutta, että ruhtinas menisi kanssani naimisiin, mutta hänen rakkautensa oli siitä huolimatta tehnyt minut hurjan onnelliseksi. En ollut ajatellut pitemmälle. Nyt olin kuullut! Minä olin yksi hänen monien rakkauksiensa sarjassa, jokin uusi Bella Theresita, jollaisia tulisi olemaan ehkä vielä montakin. Ja hänellä oli Pietarissa morsian, joka odotti häitään!

Niin suuri tuska valtasi minut, että minun täytyi pysähtyä ja painaa yhteenpuristetut käteni rintaani vastaan. — Morsian, joka odotti häitään. — Oliko hän onnellinen, tuo vieras nainen? Rakastikohan hänkin, niinkuin minä, ja tiesiköhän hänkin niistä monista muista?

Jos ruhtinas olisi todella rakastanut minua, todella aikonut tehdä minut vaimoksensa, olisivat kaikki huoleni kadonneet jäljettömiin. Minun ei olisi tarvinnut jalkaa tätä inhoittavaa toimintaani, sillä niin rikas hän tietenkin oli, että olisi saattanut ylläpitää isänikin talouden. Kuinka onnellinen minä olisinkaan ollut! Mutta niin suuria onnea ei voinut tulla minun osalleni.

Ja nyt, mikä minua nyt odotti?

Työni.

Päivästä päivään, hetkestä hetkeen olin työntänyt luotani tämän ajatuksen. Minä tiesin, mikä minua odotti, minä tiesin, että minun oli suoritettava tämä työ, mutta karkoitin sen aina mielestäni seuraavaan päivään. Huomenna minä tekisin suunnitelman, huomenna ehkä sattuisi hyvä tilaisuus, huomenna... niin niin, huomenna! Mutta nyt oli tullut se huomen, oli tullut niin äkkiarvaamatta yllättäen niinkuin onnettomuus tulee, ja nyt se oli tehtävä! Kapteeni viipyisi kaupungissa monta tuntia. Sillä aikaa se oli suoritettava.

Minä raivosin ja itkin. Epätoivoni oli niin suuri, etten voi sitä kuvata. Hetki hetkellä kului, kallis aika meni hukkaan, seurasin kasvavalla tuskalla pientä pendyyliä kaminalla, mutta en saanut voimia lähteä. Mutta vähitellen nousi suurista sieluntuskistani kirkas ja vapauttava ajatus: minä en sitä tee! Kävi miten tahansa, minä en sitä tee, en enää koskaan mitään sellaista. Tästälähtien olin rehellisellä työlläni ansaitseva toimeentuloni, niinkuin muutkin köyhät tytöt. Osasinhan minä hiukan neuloa, voisinhan ommella jotain koristeommelta hienoihin liikkeisiin, päällystää ja koristaa hattuja, taikka ottaa puhtaaksikirjoitustyötä. Varmasti löytyisi jokin pelastuskeino! Omasta puolestani en ensinkään ollut levoton, mutta sairas isäraukkani huolestutti minua. Sairas vanhus tarvitsee niin paljon sellaista, josta nuori ja terve ihminen voi kieltäytyä. Hän ei saisi kärsiä, hän ei edes saisi huomata minunkaan kärsivän. Täytyi keksiä keino, täytyi!

Olin jo hiukan tyyntynyt, kun ovelle naputettiin ja ovenvartija toi minulle iltapostissa tulleen kirjeen. Se oli Herbertiltä. Pahaa aavistaen istuuduin takan ääreen sitä lukemaan.

Isä oli sairaampi kuin ennen, kirjoitti Herbert. Hän, Herbert, pistäytyi siellä usein iltasin vanhusta katsomassa. Isä kaipasi paljon Punahilkkaansa. Oli täytynyt ottaa Petterille avuksi sairaanhoitajatar, mutta minun ei pitänyt tulla liian levottomaksi, sillä kaupungin etevin lääkäri hoiti isää. Lääkäri luuli, että hän vielä virkistyisi, jos hänet heti keväällä voitaisiin viedä jonnekin kylpylään ulkomaille. Tämä oli tietysti vain rahakysymys, mutta Herbert oli vakuutettu, että palkkioita minun töistäni, jotka tähän asti olivat olleet erittäin tyydyttävästi suoritetut, voitaisiin korottaa. Hän tulisi tekemään asian johdosta anomuksen minun puolestani. Minun tulisi siis olla levollinen näiden monien uusien menojen suhteen. Suoritettuani minulle sähköteitse määrätyn tehtävän tulisi minun palata kotiin. Lisättyään vielä kerran, että minun ei tulisi huolehtia liikaa isäni sairaudesta ja liitettyään terveisensä päätti Herbert kirjeensä.

Kirje putosi veltosta kädestäni, liekit vetivät sen hiilivalkeaan ja nielivät sen ahnaasti. Valkoinen paperi käpristyi niinkuin suuressa tuskassa.

Tuskassako? Koskiko minussakin jossain kipeästi? Jäseneni tuntuivat jäykiltä. Kuka nauroi? Minäkö itse? Se oli paha, ilkeä nauru, ja se vihlasi korviani. Minä olin tahtonut tulla kunnialliseksi ihmiseksi, olin ollut valmis uhraamaan sen vuoksi isänikin, olin ollut valmis raatamaan jokapäiväisen leipämme vuoksi, mutta kohtalo oli määrännyt toisin. Se pakotti minut varkaaksi ja petturiksi, ainoa, mitä minulta omasta puolestani vaadittiin, oli suorittaa työni hyvin. Minä suorittaisin sen hyvin.

Tunsin itseni äkkiä aivan levolliseksi. Ajatukset toimivat kylminä ja harkitsevina. Niin, nyt minun oli todella kiirehdittävä!

Kuuntelin ovella. Kukaan ei liikkunut käytävässä. Hiivin varovasti punaista mattoa pitkin kolmen oven ohi. Vielä oli mentävä ristikäytävän poikki ja sitten toinen ovi oikealla. Avain oli naulassa. Otin sen. Käteni ei vapissut vääntäessäni lukkoa auki, en pelännyt ensinkään. Löysin heti sähkönapulankin. Huoneessa ei ollut montakaan piilopaikkaa, joko olivat paperit tuolla matalassa kaapissa tikka vaatekonttorissa. Koetin laatikoita; ne olivat kaikki lukitsemattomia. Niitä siis ei kannattanut tutkia. Samoin pöytälaatikko. Mutta missä oli vaatekonttorin avain? Etsin kaikki tavalliset paikat, vieläpä melkein mahdottomatkin, mutta sitä ei löytynyt. Vihdoin täytyi minun turvautua omiin, tällaisiin tarkoituksiin varattuihin avaimiini. Lukko avautui helposti, mutta voi, konttori oli tyhjä! Ei sentään, naulakossa riippuvien vaatteiden alta häämötti hämärässä pieni harmaa käsilaukku. Sekin oli tietysti lukittu, mutta avautui yhtä helposti kuin ovikin.

Sekin oli tyhjä. Koettelin sen pohjaa ja reunoja, ei missään tuntunut salaista osastoa. Joko oli laukku tavattoman hyvin tehty, tai olivat kartat piirretyt jollekin harvinaiselle kankaalle taikka paperille, niin ettei niitä voinut ollenkaan erottaa laukun vuoria, koettelemalla. Tai ehkä ruhtinaalla oli kartat yllään?

Tätä miettiessäni sattuivat silmäni vaatteiden välissä naulakossa nahkahihnassa riippuvaan kävelykeppiin ja sydämeni sykähti toivosta. Olin kerran ennen nähnyt samanlaisen kepin, se oli ollut sisältä ontto ja avautui mekanismilla. Ripustin laukun kiireesti paikalleen ja tartuin keppiin. Siinä oli hopeainen, sileä pää. Minä koetin vääntää sitä varovasti kummallekin puolelle, ja se liikkui todellakin oikealle. Väänsin vieläkin, ja silloin hopeainen pää avautui kuin pullon kansi. Ontelossa näkyi sinervä käärö; vedin sen vapisevin käsin sieltä ulos. Siinä olivat etsimäni kartat, ohuelle kalkkeeripaperille piirrettyinä. Muistan, että ihmettelin, miksi ruhtinas ei pitänyt niitä vaatteittensa sisään ommeltuina, ne kun olivat niin pehmeät ja ottivat verrattain vähän tilaa.

Olin juuri ripustamassa keppiä paikoilleen, kun kuulin käytävästä askeleita, jotka pysähtyivät oveni kohdalle. Silmänräpäyksessä painauduin konttoriin ja vedin oven jälessäni kiinni. Sydämeni sykki kiivaasti. Kuka oli tulija? Joku palvelijattarista kaiketi. Palvelijatar ei kuitenkaan pyrkisi konttoriin. Tulija kulki huoneessa edestakaisin ja nyt hän alkoi hyräillä. Veri pakkautui sydämeeni, pelkäsin pyörtyväni, sillä minä tunsin tuon äänen. Ruhtinas siellä oli. — Hän ei siis ollutkaan kaupungissa! Jos hän nyt avaisi konttorin oven. —

Mutta samassa tuli helpoitus. Kuulin oven avautuvan, ja huoneessa vallitsi jälleen syvä hiljaisuus, niin syvä, että sydämeni tuskallinen tykintä kuului korvissani kovina jysähdyksinä. Odotin vielä hetken, mutta kun ei mitään kuulunut, raotin ovea ja astuin huoneeseen, se oli tyhjä. Pistin kiireesti kartat puseroni sisään ja yritin lukita konttorin oven, mutta se ei tahtonut onnistua, käteni olivat ikäänkuin kohmettuneet, en saanut avainta väännetyksi. Silmissäni alkoi hämärtää ja sormeni vapisivat. Vihdoin avain kuitenkin kääntyi. Kiiruhdin ovelle, joka johti käytävään, ja kuuntelin. Ei kuulunut mitään. Avasin siis oven ja hiivin ulos. Mutta nyt en enää voinut hillitä hermojani; minun olisi tietysti pitänyt mennä rauhallisesti omaan huoneeseeni, mutta sen sijaan aloin juosta, juosta kilpaa tykyttävän sydämeni kanssa. Onneksi oli huoneeni niin lähellä.

Kun vihdoinkin olin taas omassa turvallisessa huoneessani, täytyi minun hetkeksi heittäytyä leposohvalleni pitkälleni. Voimani olivat aivan lopussa. Makasin silmät ummessa miettien, mitä minun nyt tuli tehdä. Kuinka saisin kartat, kopioituani ne, takaisin ruhtinaalle, kun hän ei ollutkaan lähtenyt kaupunkiin? Sattuisiko mitään tilaisuutta ennen huomista? Ja entä jos hän sillä välin huomaisi niiden poissaolon? Nousin äkkiä kauhistuneena istumaan. _Jos hän todellakin huomaisi niiden poissaolon?_ Mitä silloin tapahtuisi? En ollut ottanut sitä huomioon, että kartat tulisivat olemaan minulla niin kauan! Antaisiko hän pitää tarkastuksen?

Ovelle koputettiin. En ensiksi ollut kuulevinani, mutta kun koputus uudistui, heittäydyin sohvalle pitkäkseni silmät ummessa ja huusin raukeasti: sisään!

— Pieni Punahilkka, oletteko sairas?

Vaikka ääni olikin niin hellä ja matala, oli se kuitenkin sillä hetkellä minulle kauhein ääni maan päällä, ja yliluonnollisen kauhun vallassa kohotin pääni ja tuijotin ylitseni kumartuvaa ruhtinasta. Hän istahti leposohvan reunalle ottaen käteni omaansa.

— Oletteko sairas, Punahilkka? Pieni Punahilkka?

— Päätäni pakoittaa; kaiketi särky menee ohi, kun makaan tässä hiljaa ja yksinäni.

— Älkää ajako minua pois, ette voi uskoa, miten taitava sairaanhoitajatar osaan olla! Enkö saa auttaa teitä?

— Kiitos. En kaipaa mitään.

Hän laski viileän, varman kätensä otsalleni. Päätäni pakoitti todellakin, ja hänen kosketuksensa olisi vaikuttanut omituisen rauhoittavasti, jollei tuota ainoata kiduttavaa tietoisuutta olisi ollut: hänen paperinsa olivat siinä, rinnallani, puseroni sisässä. Entä jos hän sattuisi koskettamaan niitä!

— Minulla olisi ehdotus, joka virkistäisi teitä. En voinut lähteä kaupunkiin, menen vasta huomenna aamulla. Vielä ei ole kovin myöhänen, ja ulkona on ihana tähtitaivas. Otetaanpa kelkkanne ja lähdetään Stor-Vandet seetterille. Ette voi uskoa, miten virkistävää on laskea sieltä alas tähän aikaan. Todellakin, olen varma, että se parantaisi teidän päänne. Lähdettehän, eikö totta?

— Samantekevää minulle. Lähden, jos niin haluatte.

— Tietysti haluan, ja te itsekin samoin, kunhan vain pääsemme matkaan! Kas niin, olkaa kiltti, ja pankaa nopeasti yllenne, ja tulkaa sitten käytävään.

Hän nousi ja lähti huoneesta. Otin käärön puserostani, se poltti minun käsiäni. Minä piilotin sen pöytälaatikkoon ja pistin laatikon avaimen käsilaukkuuni.

Tuntui niin kaamealta, ikäänkuin olisin kätkenyt ruumiin.

8.

Yö oli tähtikirkas. Raskaat hanget huokuivat kylmää, lumi narskahteli jalkain alla, ja metsässä risahteli salaperäisesti. Kuljimme vaieten valtatietä, pitkin. Honkien varjot lankesivat tien yli tummina ja uhkaavina, ja huuhkaja huusi. Se kuului kaamealta yön hiljaisuudessa, ikäänkuin ennustaen onnettomuutta. Yhä vaieten nousimme tummaa tunturin rinnettä ja poikkesimme kapeammalle metsätielle, jossa tiheikkö hiipi meitä ahdistavan lähelle, vangiten meidät pimeään; sitten tie laajeni metsäaukeaksi, ja vihdoin nousimme kukkulaa, jonne metsä ei meitä enää seurannut. Raikas ilma henki viileänä vapaasti kasvoihin ja näköala laajeni. Mutta allamme oli yö, suuri, hämärä yö.

Koko maailma nukkui, tunturit, metsä ja ihmisasunnot. Mitä olimme me, jotka tätä suurta rauhaa rohkenimme häiritä? Varjojako, ajatuksia yössä, uniako? Tai unissakulkijoitako? Askel askeleelta kävi tie minulle raskaammaksi, tuntui kuin olisi jäseniini valettu lyijyä, en jaksanut pitemmälle.

— Käännytään jo, minua väsyttää.

Hän kääntyi sanaa sanomatta puoleeni, otti kasvoni käsiensä väliin ja käänsi pääni ylöspäin. Hänen silmänsä olivat tähtien valossa melkein mustat ja hehkuivat sellaista hellyyttä, että minä rikollisuudessani en voinut sitä kestää, vaan ummistin omani.

— Rakas pieni Punahilkkani, sano minulle totuus, rakastatko sinä minua?

— Rakastan.

En aikonut olla niin katala, tuo sana pääsi minulta aivan vahingossa. Ruhtinas otti minut syliinsä ja suuteli kiihkeästi. En käsitä mikä minulle tuli, olin aivan kuin puutunut, taikka melkein kuin kuollut. En voinut liikahtaa, en sanoa mitään, huulenikin olivat aivan kankeat. Hän piti minua kauan sylissään kuiskaillen helliä sanoja, mutta minä en käsittänyt mitä hän puhui. Vihdoin heräsin huumauksestani, kun hän asetti minut eteensä kelkalle ja se alkoi hiljaa liukua vuorta alas.

En koskaan voi unhoittaa sitä yötä ja sitä retkeä. Tunsin itseni kurjan katalaksi suuressa rikollisuudessani ja samalla mielettömän, järjettömän onnelliseksi! Juorut, joita pari tuntia sitten olin kuunnellut, eivät minua vaivanneet. En niitä muistanut, oli kuin en olisi niitä koskaan kuullutkaan.

Me kiidimme läpi tyhjän, äänettömän maailman. Muita ei ollut olemassa kuin hän ja minä, ja yllämme ikuiset tähdet. Lojuessani suuressa norjalaisessa kelkassa hänen rintaansa vasten tunsin vaatteiden läpi hänen ruumiinsa lämmön. Joskus, kun hän kumartui hiukan eteenpäin nähdäkseen paremmin ohjata, hiveli hänen hengityksensä poskeani, ja minä näin hänen kasvonsa läheltä. Kuinka minä häntä rakastin! Kuinka minä janosin hänen suudelmiaan! Minä, Juudas, jonka suudelmat olivat petollisia.

Ruhtinas irroitti vasemman kätensä ohjaustangosta ja hellittämättä katsettaan hämärästä tiestä, jota pitkin me syöksyimme, veti minut lähemmäksi itseään. Tartuin hänen käteensä ja painoin huuleni hänen ranteeseensa. Tunsin hänen lämpöisen verensä sykkivän huuliani vasten, ja sillä hetkellä ei mikään muu merkinnyt minulle mitään.

Olimme tulleet metsätieltä valtatielle. Tummat varjot lensivät ohitsemme ja kelkka kääntyi tien mutkissa niin rajusti, että lumi tuiskahti kylmänä ryöppynä kasvoille. Joskus kuului kulkusten kilinää, ja me syöksyimme jonkun elävän olennon ohi, mutta kaikki tapahtui niin salaman nopeudella, ettei saanut mistään selvää käsitystä. Väliin minusta tuntui siltä, kuin ruhtinas ei enää hallitsisi kelkkaa, luultavasti olivat siihen pimeys ja nopea vauhti yhdessä syypäät. Mutta minua ei peloittanut. Tällä hetkellä ei minulle huomispäivä, taikka tulevaisuus yleensä, ollut ensinkään olemassa.

Kultaiset lähdet taivaalla luikkivat. Ne näyttivät muuttuneen hyviksi, helliksi silmiksi. Ne olivat niin lähellä. Minusta alkoi tuntua, että jo kiidin heidän joukossaan korkealla avaruudessa, tähdenlentona ilmojen halki. Maa murheineen oli jäänyt kauaksi alas syvyyteen.

Samassa palasin todellisuuteen, sillä äkkiä oli alkanut kuulua kulkusten kilinää ja tie kääntyi.

Jotain tummaa ilmestyi kuin maasta nousseena eteemme. Kohosin melkein istumaan, mutta rautainen käsi painoi minut kiivaasti alas. Kuului tukahdutettu huudahdus, töksähdys; jokin murskaantui rätisten, ja minä singahdin kauaksi hangelle puiden väliin. Kultaiset tähdet sammuivat — — —

‒ Rakkaani, rakkaani!

Kuka huusi? En jaksanut avata silmiäni.

— Punahilkkani, rakas, pieni tyttöni!

Miksi eivät antaneet minun nukkua, kun olin niin väsynyt? Avasin hitaasti silmäni, jotka aukenivat jäykästi ja raskaasti. Tummat kasvot kumartuivat huolestuneina ylitseni.

— Ethän sinä todella ole vahingoittunut, rakkaani, ethän? Sano minulle koskeeko mihinkään? Pieni Punahilkka parkani, pelkäsin sinun jo kuolleen! — Ruhtinaan ääni vapisi.

Kuolleenko, niin, kuolleen? Olin ollut jo niin lähellä kultaisia tähtiä, kun minut temmattiin takaisin maan päälle...

— Kerro, rakastettu, sano miltä tuntuu?

— En luule — loukkaantuneeni, hiukan vain — huimaa.

Hän nosti minut syliinsä ja kantoi jonnekin pehmeään ja lämpimään. Se oli reki, jota ruhtinas oli koettanut väistää. Hän käski kuskin ajaa, kietoi käsivartensa ympärilleni ja painoi toisella päätäni rintaansa vastaan. Hänen rakkaat silmänsä olivat taas niin lähellä minua. Mutta minun suruni oli rajaton.

— Miten sinä olet kalpea, oma rakastettuni! Se olikin ankara säikähdys, tie kääntyi niin äkkiä ja samassa seisoi tämä hevonen ja reki kuin maasta kasvaneena edessämme. Ehdin töin tuskin väistää heitä, mutta sen jälkeen kelkka ei enää totellut, me iskimme täyltä lentoa puunrunkoa vastaan. Kelkka tietysti meni säpäleiksi. Se ei merkitse mitään, mutta et voi kuvitella kauhuani, kun näin sinun makaavan hangella, elottomana, niinkuin luulin! Kuinka minä kirosinkaan omaa uhkarohkeuttani ja tyhmyyttäni lähtiessäni sinun kanssasi tällaiselle yölliselle retkelle! Rakas Hilkkani, anna minulle anteeksi! Eikä minulla sitäpaitsi ollut oikeutta panna omaakaan henkeäni vaaralle alttiiksi juuri nyt, kun isänmaani vaatii minulta palveluksiaan tänä vaikeana sota-aikana. Minulla on niin tärkeä velvollisuus täytettävänä, että jos siinä epäonnistuisin, jäisi minulle vain yksi mahdollisuus, kuolema... Mutta Punahilkka, mikä sinulle tuli? Kulta tyttöni, miten sinä vapiset ja miten kylmä sinä olet! Kätesi ovat aivan kuin jäätä ja poskesi samoin! Minä suutelen sinut lämpimäksi. Eikö jo ala tuntua paremmalta? Mutta Punahilkka, sinähän itket! Älä kielläkään, kauniit silmäsi ovat täynnä kyyneliä. Lapsi parkani, mitä sinä itket?

Mutta minä olin aivan suunniltani enkä voinut pidättää kyyneleitäni. Ruhtinas ehkä luuli, että hermoni olivat tapaturmasta järkytetyt, sillä hän ei enää kysellyt mitään, antoi minun vain itkeä hiljaa olkapäätään vasten, suudellen minua silloin tällöin.

Saavuimme sanatorioon. Kello läheni kahtatoista. Ketään ei enää näkynyt liikkeellä. Ruhtinas saattoi minut huoneeseeni, auttoi päällysvaatteet yltäni ja lähti vihdoin luotani toivotettuaan hellästi hyvää yötä. Tuskin oli hän jättänyt huoneeni, kun minä lankesin polvilleni vuoteeni ääreen ja rukoilin palavasti, että Jumala Kaikkivaltias ei antaisi rakastettuni etsiä papereitaan, ennenkuin olin ehtinyt panna ne paikoilleen, sillä minä tunsin, minä tiesin, että kauhea onnettomuus oli ovella.

Aloin heti kopioida karttoja kattolampun alla olevalla pyöreällä pöydällä, mutta käteni olivat ikäänkuin kohmettuneet, sormeni kankeat ja vapisevat. Työ edistyi hitaasti.

Kello oli ehkä yksi kynttilän valossa työskennellessäni, kun kuulin jotain, joka jähmetytti veren suonissani. Se oli laukaus. Kynä putosi kädestäni ja minun täytyi tukea itseäni pöydän reunaan. En hetkeäkään epäillyt mitä tämä laukaus merkitsi. Ruhtinas oli huomannut paperien kadonneen. En itsekään ymmärrä, miten minulla oli maltillisuutta ja järkeä kätkeä kartat ja sitäpaitsi heittää pukuni yli kevyt aamunuttu, mutta toimin aivan vaistomaisesti. Avasin oven käytävään. Siellä paloi yksi ainoa lamppu käytävän päässä. Joka ovesta tirkisteli kauhistuneita kasvoja, siellä täällä seisoskeli muutamia vapaasti pitkissä valkoisissa yöpuvuissaan. Kummallista oli, ettei kukaan puhunut mitään. Kaikkien kasvoilla kuvastui vain sama mieletön kauhu, kaikkien silmät tuijottivat ruhtinaan huoneen avointa ovea.

Miksi ei kukaan mennyt sinne sisälle? Miksi ei kukaan auttanut? Miksi ei kukaan ryhtynyt mihinkään?

Minäkin tuijotin ovea kokonaisen iäisyyden, joka varmasti kesti vain muutamia sekuntteja. Sitten tuli tumma olento ruhtinaan huoneesta huutaen jotain. Kuulin mitä hän huusi, mutta aivoni eivät toimineet, minä en ymmärtänyt sanaakaan.

Oliko hän kuollut? Minä hänet tapoin, minä olin murhaaja... Kaksi valkopukuista olentoa lähti juoksemaan portaita kohden. Ehkä he hakivat lääkäriä, ehkä ruhtinas ei ollutkaan vielä kuollut. Jumalani, jospa hän ei olisikaan kuollut.

Tämä toivon kipinä vaikutti minuun niin voimakkaasti, että minä horjahdin ja olisin kaatunut, jollen olisi juuri sillä hetkellä saanut kiinni ovenpielestä. Vilkaisin ympärilleni, mutta kukaan ei kiinnittänyt minuun mitään huomiota. Kaikki olivat lähteneet liikkeelle, kaikki puhuivat yhteen ääneen. Minusta tuntui, että he juoksivat siinä kaikki edes takaisin kuin mielettömät. Ovi ruhtinaan huoneeseen oli yhä auki, ja oviaukko täynnä toistensa olkapäitten yli kurkottelevia ihmisiä. Samassa tuli lääkäri ja hänen jälessään sairaanhoitajatar. He hajoittivat ihmisjoukon, menivät huoneeseen sisään ja sulkivat oven jälessään.

Joku minun vieressäni kertoi kuiskaten, mitä oli tapahtunut. Hän oli valvoessaan, sillä hän ei tänä yönä ollut ottanut veronaalia, kuullut laukauksen. Hän piti aina tätä italialaista vaippaa vuoteensa vieressä; — hän oli kietaissut sen ympärilleen ja syöksynyt ensimmäisenä ulos. Hän oli ehtinyt ensimmäisenä tuonne ovelle. Hän oli ollut pyörtymäisillään, niin kauhea oli näky hänen heikoille hermoilleen...

Samassa tuli sairaanhoitajatar huoneesta mennen kiireesti käytävää pitkin. Naiset piirittivät hänet kysellen, mitä oikeastaan oli tapahtunut. Minäkin kuuntelin henkeäni pidätellen.

Oli luultavasti sattunut tapaturma. Ruhtinas oli nähtävästi pidellyt varomattomasti browningpistoolia ja se oli lauennut. Ei, ei hän ollut kuollut. Lääkäri _luuli_ hänen paranevan. — Sairaanhoitajatar kiirehti pois.

Hoipertelin huoneeseeni ja suljin oven. Huonekalut näyttivät pyörivän. Yksinäinen kynttilä pöydällä lepatti, ikäänkuin olisivat näkymättömät huulet koettaneet puhaltaa sitä sammuksiin. Nurkasta huoneen perältä läheni minua olento, jolla oli elottomat silmät ja liidunvalkoiset huulet. Tuijotin sitä hetken tylsästi, se oli oma kuvani peilissä. Istahdin matalaan lepotuoliin.

Lääkäri _luuli_ hänen paranevan. — Päätäni pakotti niin, että se oli pakahtumaisillaan. Korvissani surisi ja jyski, ja väliin jysähti niin, että hypähdin. Oliko tuo jälleen laukaus? Ei, tietysti oma sydämeni vain.

Minä olin murhannut rakastettuni, minun käteni olivat vuodattaneet hänen verensä; turvatakseni isäni sairaan, avuttoman vanhuuden olin ajanut rakkaani surman suuhun. Tätä en ollut koskaan tarkoittanut. Enhän olisi mitenkään mennyt ottamaan karttoja, jollen olisi ollut niin varma siitä, että ruhtinas oli kaupungissa ja että ehtisin panna ne takaisin, ennenkuin hän palaisi. En mistään hinnasta, en isänikään tähden, olisi tahtonut tehdä hänelle mitään vahinkoa. Miksi en ollut pannut karttoja takaisin, ja palannut hänen huoneestaan tyhjin toimin, kun kuulin, ettei hän ollutkaan lähtenyt kaupunkiin? Siksi kai, etten hädissäni kyennyt arvostelemaan, mitä tein. Sillä hetkellä oli minulle ollut tärkeintä, että saisin paperit käsiini, kaikki muu järjestyisi sitten kyllä itsestään. En ollut voinut ajatellakaan, että saattaisi käydä näin! Minkä kauhistuttavan rikoksen minä olinkaan tehnyt!

Äkkiä juolahti mieleeni ajatus: Entä jos voisin jossain määrin sovittaa tämän rikoksen? Entä jos — —? Niin, se minun täytyikin tehdä! Jos hän ei kuolisi veisin minä hänelle kartat ja kopion takaisin, että hän näkisi, etten kopiotakaan käytä. — Tämä ajatus tuotti jonkin verran helpoitusta. Mutta kuinka pääsisin hänen luokseen? Sairaanhoitajatar ei varmaankaan päästäisi minua sisään, en myöskään voisi suorittaa tehtävääni hänen siellä sisällä ollessaan, joskin hän antaisi minulle luvan tulla sairaan luokse. Täytyisi odottaa tilaisuutta, kun sairaanhoitajatar poistuu.

Käytävässä oli jo aivan hiljaista; viereisestä huoneesta kuului hiljainen supatus. Hiivin varpaillani ovelle ja raotin sitä. Käytävässä ei liikkunut kukaan, oli hämärää ja äänetöntä. Äskeinen meteli tuntui pahalta unelta, painajaiselta, ah, jospa se olisi sitä ollutkin! Odotin kiihkeästi, että sairaanhoitajatar ilmaantuisi. Mutta hetki toisensa jälkeen kului, ja ovi sairaan huoneeseen pysyi yhä kiinni.

Jossain sivurakennuksessa kuului kello lyövän kolme. Vasta kolmeko? Olin sammuttanut kynttilän ja makasin vuoteellani, josta saatoin nähdä raollaan olevan oven kautta käytävään. Mutta yön hetket kuluivat, eikä ruhtinaan ovi vain auennut.

9.

Seuraavana päivänä kuhisi sanatorio kuin mehiläispesä. Toinen juoru toistaan hurjempi levisi yhtämittaa salamannopeudella yli koko talon. Useimmat olivat yhtämieltä siitä, että ruhtinas oli yrittänyt tehdä itsemurhan, mutta miksi, siitä olivat melkein kaikki erimieltä. Kuinka olisikaan ollut mahdollista, että olisi voitu sopia siitä, oliko ruhtinas tehnyt vekseliväärennyksen, vararikon, tullut mielenhäiriöön, taikka joutunut onnettoman rakkauden uhriksi! Todellista syytä ei yksikään aavistanut, ja kumma kyllä, oli kelkkaretkemmekin pysynyt salaisuutena.

Minua katseltiin uteliaasti ja pitkään, ja supistiin selkäni takana. Kenraalitar oli erikoisen ystävällinen minulle, ja kreivitär oli aivan lohduton ruhtinaan onnettomuuden tähden. Hän tuhlaili minulle äidillisyydessään hellyyttään ja osanottoaan. Pikku kadetti oli jo pari päivää sitten matkustanut. Yleensä osoitettiin minulle suurta osanottoa, mutta tämä osanotto kiusasi ja kidutti minua sanomattomasti, niin että mieluimmin olin aivan yksinäni huoneessani. Se olikin tärkeää, sillä minä pysyin, yhä päätöksessäni pyrkiä ruhtinaan luo, niin pian kun siihen vain tilaisuus tarjoutuisi.

Mutta tämä pelätty ja toivottu tilaisuus viipyi yhä. Ruhtinas oli niin heikko, ettei kukaan saanut tavata häntä. En uskaltanut myöskään hiipiä sinne ilman lupaa, sillä olisihan mielenliikutus saattanut pahentaa hänen ennestään arveluttavan tilansa. Mitä loppumattoman pitkiä päiviä ja mitä kammoittavia öitä minä vietinkään! Ainoa ihminen, jonka seura tänä kauheana odotusaikana tuotti minulle jonkin verran viihdytystä, oli, niin kummallisella kuin se kuuluukin, tohtori Dahl. Hän ei milloinkaan puhunut siitä, mitä oli tapahtunut, ei lausunut mitään arveluita suuntaan eikä toiseen, ei sanoin eikä katsein säälinyt minua, mutta oli aina lähistöllä silloin, kun kaipasin seuraa, ja poistin aina, kun halusin yksinäisyyttä. Hänen hiljainen, väsymätön huolenpitonsa minusta olisi varmaankin, liikuttanut minua, jos olisin niihin aikoihin kyennyt tuntemaan muuta kuin ruhtinaan ja oman onnettomuuteni. Mutta minun ajatukset olivat aina ruhtinaan luona.

Vihdoin tarjoutui odotettu tilaisuus. Se tuli eräänä iltana palatessani huoneeseeni päivällisiltä. Sairaanhoitajatar tuli minua vastaan käytävässä.

— Sisar, miten sairas voi?

— Hän nukkuu.

— Luuletteko — — — luuletteko hänen paranevan?

— Kyllä, neiti. Minun täytyy nyt mennä neuvottelemaan lääkärin kanssa.

— Uskallatteko jättää hänet yksinään? Jos jotain tapahtuisi?

— Ei mitään tapahdu. Ja minun täytyy puhutella lääkäriä.

— Jos voin tehdä palveluksen istumalla sairaan luona sen ajan, niin teen sen kernaasti.

Sisar katseli minua tarkkaavasti viisailla, harmailla silmillään. Koetin näyttää niin kylmältä ja välinpitämättömältä kuin suinkin.

— No niin, tietenkin on parempi, jos joku on siellä sisällä. En viivy kauvoja. Näkemiin siis, neiti. — Hän oli jo lähtenyt liikkeelle, mutta kääntyi vielä kerran. — Älkää istuko korituoliin, se narisee, sairas voi herätä!

— En istu. — Huone on hämärän peitossa. Ikkunan luona pöydällä palaa himmeästi jollain kankaalla verhoilu yölamppu. Vuoteessa makaa liikkumaton olento. Jalkani ovat aivan kuin kiinni kasvaneet kynnykseen, kylmä hiki kihoaa otsalleni. Miten uskallan mennä vuoteen luo? En kuule henkäystäkään, ah, Jumalani, ehkä hän on kuollut! Äkillinen pelko antaa minulle vallan jäsenteni yli ja minä hiivin vuoteen ääreen.

Ruhtinas makaa silmät ummessa ja hänen kasvonsa ovat kuoleman kalpeat. Otsan ja ohimon peittää kaamea, valkoinen side. Ohimon kohdalla on siinä pienen pieni punainen täplä. Lasken niin varovasti kuin suinkin kääröksi kierretyt kartat ja kopion peitteelle hänen kätensä ulottuviin, mutta tuskin hiipaisevat sormeni peitettä, kun sairaan silmät jo avautuvat. Ne näyttävät tavallista suuremmilta ja loistavammilta ja niiden raukea katse on sanomattoman kärsivä. Hän ei ensinkään näytä hämmästyvän huoneessa oloani, ja näen, että hänen huulensa muodostavat sanan: Punahilkka, — mutta minkäänlaista ääntä ei tule niiltä.

Samassa hänen katseensa osuu vielä kädessäni oleviin papereihin. Veri karahtaa tummana hänen, kasvoilleen, syöksähtäen punaisena aaltona kaulalta otsaan asti, mutta katoaa sitten äkkiä aivan jäljettömiin, jättäen sairaan kasvot liidunvalkoisiksi. Hän kohottautuu kiivaasti kyynärpäiden varaan, tuijottaen kuivin huulin kääröä. Tällä hetkellä olen kokonaan vain yhden tunteen, yhden ajatuksen vallassa: hän ei saa kiihtyä, hänen täytyy mistä hinnasta tahansa rauhoittua, hänen henkensä voi olla vaarassa. Painan hänet varovasti molemmin käsin alas vuoteelle, ja hänen päänsä vaipuu tyynylle voimattomana kuin lapsen pää. Otan käärön, kierrän sen auki ja pidän papereita avoimina hänen edessään.

— Katsokaa, ne ovat aivan vahingoittumattomia, ne ovat aivan samassa kunnossa kuin ennen. Ei kukaan muu ole nähnyt niitä, kuin minä, minä vain. Ajattelin kopioida ne, katsokaa, tässä on kopio, se ei edes ole valmis, ja annettuani sen teille, en voi millään tavalla käyttää karttoja hyväkseni, vaikka tahtoisinkin, ymmärrättehän... uskottehan, minä vakuutan sen, minä vannon sen!

Puhuessani on hän koko ajan tuijottanut papereihin. Käärin ne kokoon ja lasken ne hänen, käteensä, ja hänen vapisevat sormensa tarttuvat niihin ahnaasti ja lujasti. Sitten hänen katseensa siirtyy vitkaan minuun, ja minä näen hämmästyksen niissä muuttuvan hitaasti kauhuksi, kammoksi. Silloin minun järkeni jättää minut ja minä soperran mielettömiä sanoja rukoillen anteeksi. Ikäänkuin sellaiselle rikokselle olisi anteeksi antoa.

— Vakoojatar!

Se sattuu suoraan sydämeen, ja ikäänkuin salaman iskusta vaivun polvilleni vuoteen viereen. Hänen oikea kätensä riippuu vavahdellen vuoteen reunalla, minä yritän suudella sitä, mutta hän vetää sen pois. Kätken kasvoni vuoteen peitteeseen. Käytävästä alkaa kuulua askelia, ja minä kimmahdan pystyyn.

— Sisar tulee, sallikaa minun pistää kartat laukkuunne!

Hän siirtää vaivaloisesti, vastaamatta, käärön päänalustensa alle, ja kääntää kasvonsa pois. Hän ei luota minuun sen vertaa, hän luulee, että voisin ne uudelleen... varastaa. Vaikka hänen kasvonsa ovatkin seinään päin kääntyneet, näen, että ohimon kohdalla alkaa side heikosti punoittaa, se punoittaa yhä selvemmin ja täplä sen keskellä suurenee» Tahdon kiiruhtaa pois, mutta minun täytyy tuijottaa täplään kuin lumottuna, se suurenee, suurenee, oi Jumalani... Vielä tänäkin päivänä, jos suljen silmäni, voin nähdä valkean siteen, jolla punainen täplä kammottavaa vauhtia suurenemistaan suurenee, kunnes se peittää miltei koko otsan. Minä parkaisen kauhusta ja juoksen ulos. Ovessa tulee minua sisar vastaan, mutta minä työnnän hänet syrjään ja juoksen käytävään. Minä juoksen kuin mieletön, ja tultuani huoneeseeni lukitsen oven ja nojaudun läähättäen siihen. Minulla ei ole ainoatakaan selvää ajatusta. Seison siinä, en tiedä miten kauan, kunnes vihdoin alan tuntea itseni rauhallisemmaksi.