Part 1

language: Finnish

HALIKON HAKONISKAT

Joulutapakuvaus

Kirj.

NIILO KALLIO

Kertonut Ida Heinonen

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1920.

ALKULAUSE.

»Halikon Hakoniskat» kaivannee nyt ilmestyessään painetussa asussa esittelykseen joitakin selittäviä tiedonantoja.

Teos on syntynyt sen kotiseutuharrastuksen hedelmänä, mikä ylioppilasosakunnissa ja varsinkin Varsinaissuomalaisessa osakunnassa heräsi vuoden 1907 seuduilla, mikä harrastus seuraavan puolivuosikymmenen kuluessa kehittyi monipuoliseksi kansamme e lämää valaisevan aineiston, erittäinkin kansanrunouden keräystyöksi.

Teoksessa esitetyt juhlatapakuvaukset, joista I niteessä julkaistaan joulunviettoa käsittelevä osa, on kertonut puusepän emäntä _Ida Heinonen_ (synt. 1869) Uskelan pitäjän Isostakylästä. Hän kertoo niissä, mitenkä tärkeimmät kirkolliset juhlat sekä talkoot vietettiin hänen syntymätalossaan Halikon pitäjän Talolan kylän Keskitalossa vuoden 1880 seuduilla.

Kertojalla on mainio muisti. Hän muistaa yksityiskohdittain tapaukset, jotka ovat sattuneet hänen nuoruudenpäivinään. Niinpä »Halikon Hakoniskoissakin» kerrotut kohtaukset ovat useimmat suoraan elämän ja tosiolojen mukaan esitettyjä. Kertojan todella ihmeteltävää muistia kuvaa m.m. seuraava tapaus:

Kerran yhdessä sisarensa kanssa pienentäessään istutusperunoita löi hän vetoa tämän kanssa siitä, kumpi heistä osaisi enemmän lauluja. He alkoivatkin laulaa. Vuoroin aina säkeistön esittivät. Jo tuli ilta, ja työ täytyi keskeyttää, mutta kummaltakaan eivät vielä olleet laulut loppuneet. Sopivaa tilaisuutta ei taas sattunutkaan lähimmässä tulevaisuudessa, ja niin jäi asia ratkaisematta. Vanhempi sisar on nyt jo unohtanut melkein kaikki laulunsa, mutta kertojaltamme on viime vuosina kirjoitettu muistiin lähes 300 säkeistöä. Muutakin kansanrunoutta on hän runsaasti sanellut, esim, sananlaskuja noin 6000 kpl, mikä lienee suurin määrä sananlaskuja, jonka joku suomalainen on esittänyt.

Tarkoitukseni ryhtyessäni tiedustelemaan entisiä joulunviettotapoja oli kirjoittaa aluksi ainoastaan lyhyt asiallinen selostus niistä. Vähitellen alkoi kertojani käyttää kuitenkin yhä mehevämpää ja sanarikkaampaa kieltä. Pidin tällöin parhaana kirjoittaa kertojan esityksen muistiin hänen sanelemassaan muodossa. Myöskin joulukuvauksen alkuosa muutettiin myöhemmin muun osan tyyliin. Näin muodostunutta esitystä on seuraavassa käytetty. Muistiinkirjoittamistavasta johtuvat epäjohdonmukaisuudet ja kankeudet on kuitenkin koetettu poistaa Muutamia rivoja tai juonen kehitykseen kuulumattomia kohtauksia on jätetty lisäksi pois.

Murteen kirjoitustavan suhteen huomattakoon, että heittomerkki sanan lopussa tarkoittaa, että siinä silloin ääntyy seuraavan sanan alkukonsonantti: noi' pläkkastja' tualt = noip pläkkastjat tualt.

Tässä yhteydessä tahdon kiitollisena mainita maisteri _E.A. Saarimaan_, joka on antanut teoksen murreasua koskevia neuvoja, sekä taiteilija _Matti E. Warénin_, joka on teoksen kuvituksesta huolehtinut.

Porvoossa marraskuun 13. pnä 1919.

Niilo Kallio.

HALIKON HAKONISKAT.

I. Joulutapakuvaus.

Vuastuhatt vuassata vuaskymment vuas, siilon ku mä nuar flikk viäl oli ja siäll Haliko hakoniskotte joukos asusi, sattus kerra nii, ett se Juhani-faar, se kun tööthutkariks kans pruukattin kuttu, tul taas meill ja sanos, sitt ku hä ol sinn peräpenkill istunu:

»Ny onki sitt taas joul tulos ja tuleki jo kahre viikon pääst.»

»No Heisinkin Toussu», meinas sihen Kesktalo ämänt, »jokos se joul nii liki o? Ei ol' sentä välikä, kosk meijä likokalakki o jo ostetu. Mutt menkkäs te, flika, ny vaan kiiruman kautt tuaman tuhka ja kalkki, ett saara noi likokala' tuhkporo joukko. Tuakka see taikentiin ja jauhsäkk ny sitt kans sisäll lämppymä, nii huamen me' tee varitaikena. Jaa Juss voikin tuara' se jauhsäki siält aitast.»

No Mari, se pikku-piik ja Juss, ku isotrenkiks kututti, läksiväkki sitt, toinen toi sen taikenpyty ja toine jauhsäki. Ämänt sanos koht sitt taas:

»Menes sä Lempi hakeman katavahakko myllyhaast ja Kustava saa tällät ison paran totto. Aja' se vett täynö.»

Lempi lähte mettän kans, mutt hä meina otta'suksekki fölisäs. Mutt ämänt räiskäs:

»Es sä siäll mittä suksi tartt, es sä siält sitt taas tänäpän malt kotti' tull.»

Ny Lempi meina otta hakokirve, mutt Hessu huutta sihe, se talo vähätrenk, tallivajast:

»Es sä siäll mittän kirvest tartt, kyll sill isokinttasell kirves o.»

Lempi otta senttän kirve ja lähte, ei ol Hessu juttu kuulevanas.

»Hessu tekke simmost kiussa Lempill, ku hän tiättä, ett Lempi o se isokinttasen kans vähä enemän kun tuttava», sanos Juss, se isotrenk sihe sitt taas.

Ny ämänt huamas, ett Lempi oi lähteny hakko pärä ja hä sanos Marit:

»Ny täytty ruveta ajattelema vähän korjun pärä. Ota' sä ensmäseks tyäks noi' pläkkastja' tualt seinilt alas ja ruvekka sitt Hilman kans niit yksis neuvois kuurama.»

»Milläs niit sitt kuurata?» sanos Mari.

»No roikalall vaa ja sannall. Ja sitt kun tee' saa ne' puhtaks, niin tälläkä seinäll takas jälle.»

Ny Lempi tule katavahakos kans ja laula tullesas sill heljäll ääneläs:

»Katava kasvoi kankarell Ja pelloll ei se irä. Ei minun rakasta henttuani Unhoittaman pirä.»

»Siin on teiti hakos», sano Lempi ja paiskas havo' permanoll.

»No olek sä hull, vai meinak sä tull, kun paiskas ne havo' paskasell permanoll, ett täll ne' patta. Mari saa ny ruvet pesemän kaljatynnyrei. Ota' siält parast vett. Ja Kustava saa mennä hakeman kurnan tuppa.»

»Muistik sä tuara' kurna seljän kans?» sanos ämänt taas sitt kun Kustava ol kurnan tuanu.

»Kyll mä ne' kaikk toi, mitä sihe homman kuulu.»

»No ei muut välikä sitt ol», meinas ämänt.

»Kustava ruppe ny sitt vaa ajama sitä kaljanporo kurna, ja sitt ku sä oles sen poron kaikk sinn kurna ajanu, ja se o siält olkkitte läpi juassu' pois, nii siir' sitt toine saav sihe all.»

»No ei siält änä mittän tipukka», sano Kustava, »joskus sano 'tip tip' ikä kurnantilkuttaja takamätäs.»

»Kyll se siit taas juaksema ruppe, ku sä ajas kurna vett täynö vaa.»

»No onkos tommoses poros änä mittä voima?» sanos Kustava.

»Kyll siin see verra voima viäl on kun kalj tartteki», sano ämänt. »Ei sen tarttekka niin kovin kiljuva siilo olla, ku sahti toises saavis jo o. Ny Kustava saa mennä vaan pualpeeväkarjall, antta see jäärä' sihe ny sitt vaan tilkkuma. Nostaka te flika noi' sahti- ja kaljsaavi' kans tonn porstuvan puall, ett ne jähtyvä, ja sitt ku ne ova jähtyne, nii ett ova vähä lämpymä viäl, niin kaataka toi nuarutus tost kiulust joukko. Antaka niitte oll' siin saavis sitt, mutt sun täytty, Mari, nousta varha huamisaamu ja aja ne' tynnyri, ette ne laimistu, ja muist ny, ett sä tee' tuhktaikena ja tällä' tynnärinpruntin kii. Muist se ettes sää täll jauhtaikena niinkö Lempi viimes joulun tälläs ja sitt rota' söivä' se ja meinasi' koko pruntinki syärä, nii ett kalj meinas vallan plattistu.»

»Nii», sanos Lempi sihe, »mutte mää jättäny' tappi sentä auk, simmott kun te eloaikan tei, ja kalj men kaikk pitkin kellarin permantto. Pare se o, ett tynnäris on plattistunu kalja, ku ett se on tyhj.»

»Onk suli muntaka nii viisast velje», sano ämänt ja o vähä niinkö vihane. Alma vasta sihe sitt:

»Viis viissamppa, kuus kaunemppa ja seittemä juur yhtläist.» — Se Alma o se Enkla-vainan kuapo.

»Piräs sää siin suus kii», räiskäse sihe ämänt, »es sää viäl mistän tiär, kakar sää viäl oles.»

»Järves kakari o, mutt ihmisill o lapsi», sanos Alma ja juaks ulos ovest.

Mutt vähä ajan päräst juaks Alma taas sisäll, jätt ovenki selk seljäläs. »Siin sä hyppäs niinkon katt lankas», sanos sillo ämänt, »ku sä mensis siit taas Katunpäähänkin pois jalvoist.»

»Ja eipä tiär, vaikk mä mensinki, kosk isopappa hevonenki o meijän pakall.»

»Älä siin rämä, men kiikuttaman poikka», sanos ämänt. Alma menekin kiikuttama ja laula:

»Mutt kukas sitten kiikutta? Kyll kai kisu kiikutta. Mikäs kisun palkka o? Hämelinna lehmä, Pappilan paras paistilammas, Sian takamainen töröhammas.»

»No kiikut ny vaa, ett se ruppe nukkuma!», sano ämänt, ku Alma meina jo lopetta.

»Huis humma kirkko, Pala jällen tätilä, Täti leippo ison kaku, Pane paljo voita pääll, Kirvesvarren paksurelta, Pääskyse muna vert. Kuko puuron keittä, Kana riaska lämmittä, Pikkulintu lusikat pessee, Harakka tallin laarii.»

Ny astu isopappa sisäll ja sanos ett:

»Hyvä huamentpualt, ny mää tuli suu taas pärä, ett isomammall o ollu nii ikävä, kunnes sää ol meill isos aikka ollu.»

»Kyll mää tule, mutt mää tahron koti jouluks sentä.»

»Jaa'a», sano isopappa, »mitäs toi laps niin kovin kottin tahto, ku hänell olsis meill niin kovi hyvä oll? Viime kerrallakin ku mee meinasi hänt väkisin pittä, nii hän parkus niätt.»

»Nii, se o simmotti», sanos Lempi, »tee' pirä häne liia hyvän, ei hää ol' simmossen tottun. Kun tee' tällä' korpun pääll voit ja kysy' sitt viäl: mitäs sää murhetu, laps, kunnes sää ny jo syä?»

»Nii, mutt kyll mar sä ny tules sentä, ett meijän täytty nyy jo ruveta lähtemä. Meill on kans siäll niin kovi joulkiiru.»

»Sitt sä saas kans isomamman kans leippo' tortui ja tohauksi», meina Lempi.

»No hyväst sitt vaa», meina isopappa.

»Sinn hä se flika ny' taas vei, mutt pare oliki», meinas ämänt. »Ols se ny kotonkin tarvitt, kun tule ny juur toi kynttelän teko ja se ols ollu nii viakas niit kyntteli kastama.»

»No kyll mää niit yht hyvin kasta ossa», sanos Hilma sitt.

»Jaa nii, em mää suu taas muistanukka», meinas ämänt.

»Niin kyll meill väkke on, sikaämpär toist saavi», meina siilo Hessu, ku hää siin toto eres vanhoi saappajas rasvas.

»Niit saappajas sää siin kans alvarin tuhnis», sanos Mari ja pumpas samas Hessut.

Mutt Hessu vet siin samas saapasharjall tervrasva Mari päi suut ja sanos:

»Siit saas, Sapara-Matti, Keikka-Heikin kannust.»

»Älkkä siin ny juur ain ylppelkkä», sanos ämänt, »men ny, Mari, ja tua vintist se kiirattu tali alas.»

»Niinku sä muutonki jo vähä rasva makkun pääsis», sanos Hessu taas.

Mari mene sitt ja otta talinkappalan kailosas, mutt näkke siin sitt kynttelkirnu, nii hää muista, ett toi kans tarvita ja otta siit se sitt kans kailosas.

»Täll' se tali tonn patta sulama, mutt täll' kans tiukast kii, taliparast on mont valkkjanpalo syttyny. Taliparast Uskela Isonkylänkim palo alkus sai.»

Lempi ja Hilma tuleva ny' sisäll. Hee ova jo laittane' kyntteläsyräme valmiks enkelskalankast, ja Hessu o nyrästelly' simmossi piäni puissi tikui ikä suuremppa sortti makkartikui. Iso flika molema' tällävä ny niit kynttelisyrämi roikkuma niihin puissi varttais. Hee laittava' sitt kans oikke erityissi joulkyntteli joulaamu vaste. Ne ova' tavalisest kolmhaarassi, joskus joku kuushaaranenkin tehrä joukko. Ja se kynttelkirnu on tommone ikän tavalisen perunneliko näköne. Siihen kaaretan pualelas ens kuuma vett. Sitt pistetän parast sitä sulatettu tali nelikk täynö. Nii ja ny alkka kynttelien kastelemine. Ja sen pittä käymä nii viakkast, ett yks kluksaus vaa. Sitt nosteta ylös ja tällätä simmossie isomitte varttaitten pääll, ku on porsto laitettu' simmose värki. Ja niit kasteta sitt vaa nii mont kertta, kuin paksuks niit tahrota. Mut jos o joku kankkjaluantone ihminen kastelemas, niin kynttelä ruppeva' piänenemä vaa, nii ette sihen tyähö aut tällätä viikoliinei.

* * * * *

Isänt tule ny tuppa ja sano ämäntä:

»Mitäs jos mää mensisin tänäp jo Salo, ett eikös sää kans jotta simmost huushollintavara tarvitt?»

»No kuinas sitt», meinas ämänt, »ei sunka mää palin kesi mittä joulruakki saa laitetuks.»

»Sitäpä määki meina», sanos sihe isänt, »mää lähre sitt jo tänäp menemä. Mutt jos mää ottasi jonku noist flikoist kansan, em mää kaikki niit sun truutejas muist.»

»Kyntteli heijän täytty ny tehr, ei heill ol aikka lähte feli», sano ämänt.

»Jaa voi, ku se Alma tul taas sinn Katunpäähän päästetyks, kyll se olis niin tarppes nyykin taas koto olemas.»

»Mutt kirjotas sää Hilma kaikk paperin pääll, mitä mamm sano, nii ei mun tartt muut ku antta lapu Linholmin kette, niin kyll hää tällä kaikk oortninki.»

Nii Hilma ott sitt plyyspännä ja piänen paperlapu.

»No sanoka sitt vaa, mitä tarvita, hyvä ämänt», meina Hilma sitt.

»Rusinoi ja fäskynöi ny kumminkin tarvita.»

»Nii, mutt kuin pal?»

»No otta heitti ny viis naulakin kumppaki, saa heitti sitt taas. Ja kymmenen penni erest kanelparkki. Perunjauhoi o sitt vaikk muilleki antta. Panna nyy viis naula kaffet kans, mutt kyll sokeri täytty otta' koko topp. Ja jos tuara yks sikur kans, ei noit ohrika viit täsä joulunpyhin käryttä.»

»Vai nii», huutta Mari, »vai ei meill ohrankärykä sallit, mutt siäll ku mää menne vuaten palveli, niin tälletti vaa joulunki ohra liakkas. Ei seekän talo mikkän köyh ollu, mutt se oi niin piru nuuk se ämänt.»

»Ol' sää vai, ett sää sekota mun taas», sano ämänt. »Sitt viis naula kriiskryynei, ett puuro saara, ja kaks naula mannankryynei, ett saaran pankakktaikena. Ja sitt oikke ostetui jauhoi, niit täytty kumminki otta yks leivisk, ku meill o niin pal väkke, ete täsä vähä' piiss, vaikk kui siunasis. Ai jest, ja sitt karvoi pippurei ja kryyrpippurei kans kymmenen penni erest. No kyll ne' sitt jo kaikk tulikki.»

Sitt Hilma jättä sihen piäne välipaika ja kirjotta sinn alas:

»Viis kannu viina ja sama vert rommi. Kolm' pottu punssi, oikke aarakpunssi ja viis kannu portviini.»

Ny isänt käske Hilma järjestäs lukema, mitä siin lapus oikke o. Hilma lukke sitt hyvi viakkast kaikk ku hä o sihen kirjottanu. Isänt o vähä peljästyvänäs ja huutta:

»Onk toi flikk hull.»

»Noo ku ett tee' tulle määrämä, nii mää tälläsi ite' simmottin, ku mää tykkäsi ett sitä viina tullan tarvittema.

»Kirjot uus lapp, älä simmossi juatavi ainei täll, kyll mää ne muutenki muista.»

Matt, se isänttrenk, astu ny sisäll ja sano ett hevone o eres jo.

»Niin ku mää olsi juur reeras ollu, mutt kun toi flikk ylppel toss.» Sitt Hilma ott sakse äkist kettesäs ja leikkas pois se osan ku juatavist aineist oi kirjotett, niinko hän koht alus olki meinannu ja huus samas Matill:

»Ei nyy tarttekkan tuara mittän potui taikk lekkerei rekken ku muukin kesketti see osa lapust pois leikkaman ku juatavist aineist puhuta.»

Sitt Matt katto isänän puale vähän totisest, ku hän kans tykkä viinast.

»Viäkkä lekker rekke vaa, see o henen konstejas», meina isänt Matti.

Sitt lähte isänt menemä.

»Viärä näit kipoi ja kapoi ny vähä syrjemäll, kun koko tupaki o niinkon kolm' peevä enne joulu, ett tule kans vähä avaratnaks», meina ämänt sitt, ku isänt ol lehten, »ku se siält taas tule kotti, niin kyll se pian tua naapuri isänä felisäs, taitta pia vähä muitakin tuar. Ja ei ol' siitäkän tiatto vaikk ne lukkar ja urkunist tulsis paistilas jo tänäpän. Kyll ne joksikki siilon pruukkava' katto ittes, ku joulviina' kottin kerkkivä. Ja viäkkä flikat toi hauresaav kans pihatto, ette niin kei' ku viimes vuan, ku urkunist ol juaksis täynö ja tul toho flikoi kiussama, mutt istuskin kuuma hauresaavi ja meinas käyrä juur hullust äijäparan kans, mutt ei kerinny juur syvält sentä vajoman kun kaikeks onneks flika huomasi ja huusiva Jussill ja Juss tul ja vet urkunistin taas ylös hauresaavist.»

Tosa neljä ajos sattus Matt kysymä:

»Eikös se isänt siält Salost jo pian kottin tul?» Samas tul Kustava pihatost ja huutta:

»Menkkäs, poja, hevost päästämä, hevone on pakall jo.»

Ja vähä ajan päräst tul isänt käperöitt tuppa ja men suara päät kamarisas.

Joulviina ova ny koto. Tosa hämärä ajos tule sitt vähä ussemast naapurist nuart väkke, uskaltavat tulla', ku äijä ova vähän kännis. Hee ruppeva' keskustelema siit tulevast joulust ja mitä lystei sillo hankita. Ja sitt ruvetan kans ajattelema sitä, ett ny täytty olla jo kehrättynki niin pal kun tälläppual joulu tarvita. Jos ei ollu, nii ol huan talo.

Ny lasketan kuin pal o lankavihrei ja jos rohtimi viäl oi paljo jälill. Sitt oi tavalisest joukos ain joku simmonen ku oi nii laisk ja unine, ja sill ol vähemä vihrei tullu' kans. Ruvetti laskema vihrei ja katottin kuin pal rohtimi viäl kasas ol, kaikill ol jouluks tinkityä saara ne' kaikk lankoiks. Nii sattus usse sinä ehton, ku ruvetti laskema, ett jolla näppäräll tytöll ol viimenen tutti ja vihrei kans enite ja toisill taas ol puale viäl kehrämät. Jollan toopparill ja kakoll ol rohtime melkke lopus ja vihrei kans vähä, sill joskus ehtosi oliva vilkasluantosema naapuri flika ja poja ja joskus talo isänt kans sytyttäne' tutin palama, sillon ku se simmost vanhan piia unt vet. Siit se ruppe kiljuma ja siunama ja mont kertta ku se oi nii unine löi se kätes sihen kräkä ja valkkja, nii ett sai haavoiki joskus.

Se kenell oi viimenen tutti, se kehräs se sinä ehton valmiks, vaikk kui olis kiussa tehty. Mutt ku ämänt tul arvostelema niit sitt, nii see sanos tavalisest sill laiskall:

»Jaa, es sää ol ansanu rua suala, ei tost meijä Maijast mittä ol, sen käsityä ja kehräminen tekke valla vahinko taloll, kyll see tual pihatos sentän toopparoitte, vaikk kyll se siäläki simmust tekke, ett jolle vasikka koht jua juamatas, niin kyll see sen pia selkkän paiska ja sano: 'Ol' perkel juamat'.»

Niit toissi arvosteltti simmotti, ett sanotti: »Kyll mun täytty osta' sill fiänteli kaffet ja pual naula sokeri jouluks.» (Tää ol ämäntien puhett keskenäs.) »Mutt Kustaaval mun täytty antta' peräte rohtimine alushamekankas.» Ei omi tyttäri näi juur arvostelttu.

»Ei ny enä kerit kehrämän, täytty huame aamull viärä ruki vintti», sanos ämänt lopuks. Tää ol noi viikko enne joulu.

Sitt tul se aamu. Ruki viätti vintill, rohtime annetti jolleki muijall kehrättäväks ja käsketti niitten toopparoitte häppemä.

»Jaa'a, se onneto miäs kun toi meijänki Maija saa, kyll se ite' saa pöksys paikata», sanotti lopuks.

Ne oliva? trenki ja isänä, ny jo vähä simmotti juapunen kärreläs. Joku meinas:

»Niinku ne ova' simmossi hätässi, ette kärk joulu orottama, viinaski juava, ennenku joul tule.»

»Kyll meijänki miähill viina tuatti, mutt ei nee luvane niit maistakka, ennenku joulaatton ku saunast tuleva, kaappisas vaan paniva ja oti avamen pois», sanos joku toinen taas.

Sitt senttä see jälkke ruvettin tyähö, vaikk siin ol simmost laulu loirotust ain joukos, ei ne' kovi juaksis sentä olle. Kesktalo Mattiki sillo laulo, kaks lauluki hänell vaa ol, mutte hää laulanukka niit ku joulu erelisell viikoll. Hää ol simmonen kiltt miäs. Tämmöse ne oli häne laulus:

»Minun kultani naimaan meni Pohjan pualeen tonne. Otti rikkaan, jätti rakkaan, Luuli tullens onne.

Hyvi ei mull tarjota Ja huanot ei mull kelppa. Ja ei ole vanhoille kurvilleka Paljo viinavelkka.»

Ei se tyä senttä oikken tahtonu' suju. Se viina ol ain vaa miäles. Yksiki simmonen taksvärkkäri tek ittes kippjäks, ette tarvinut tyät tehr. Se ol Vanh Vilkk, 70-vuatjas, käve tyäs, misä vaan tyät sai.

Tosa enne joulu käve hän tavalisest jouluklapei talois hakkamas. Ku häne oikken tek miäl viina, sanos hää:

»Voi velikult, ann ny see verra, ette usko sammu.»

Sitt kerranki sanotti:

»Kyll suli anneta, mutt essä men tyähö sitt enä, vaa ruppe roikaloittema ja loirama, ette muukka saa tyät tehr.»

Kerra hä sai kortteli viina, jos hä mene uunin pääll ja on koko päivä hiljaksi siäll. Mutt ku hä ol ollu yhren tunni siäll uunin pääll, niin trapu rupesiva' kolisema ja hän tul tallust uunin päält alas. Sitt hä sanos:

»Ei tää aikkase miähe enä mittä ämmäjes pääll räkn, ku vaativa niitten kaffekin keittämä, ennenku he' taksvärkki lähtevä. Sillonku mä läksi, em mä muut kun kohensin Kaisun pääl fällyi vaa ja läksin pois.»

* * * * *

Trenkit tekivät tavalisest tikui tähä aikka, simmose nyrppsorme', kunne osane muut, saavei taikk ämpärei tehr. »Simmosten ku on peukal keskell kämment, ei kannat muut ruveta huavamankan kun tikui nyrästämä.» Taltrenki, ne' tekivä' saavei, ämpärei ja kiului ja paikkasiva mättärekki. Seiko näytt valkkja tikun kans ku he toit tekivä.

Nyy ruppe sitt jo tulema nii ett joul o neljän peevän pääs.

»Täytty ruveta' tikui kantaman pirti lauvoll», sanos isänt, »ei joulus ol enä ku nel peevä.»

»Jaa», meinas ämänt, »menkkäs te flika ny ottaman pari lihakontti tiinust ja viäkkä pirtiortte. Täytty viärä' palvauma, muuten tule joul enne aikkas. Nii, ja sitt ova ne' kuiva juustokki viäl siäll jyväsalvos. Tälläs ny Mari vesipata vähän kiiruman kautalt kraakku ja hyvä valkkja all, ett se ruppe kiahuma, ja sitt sä ota huisku ja punka ja muist ett sä pese ne juusto niin puhtaks, ette ne homelt haise', sitä vähemä maist.»

Ny ova lihakonti' pirtis ja tiku ova' kans. Isänt sano trenkeill:

»Muistaka ny vaa, ett tee leikka' sitä syrppy niin pal, ett se pyhätte yli piissa. Sitt täytty tuara lehtikerpoi lammaslatto.» Ämänt meina:

»Voi ku Manta viippy niin kauva siäll pihatos, tarttis ruveta jo taikena sotkema. Jasso, sä saikki, Mari, ne juusto jo pestyks, sä saakki ruveta' taikena sotkema. Juakses sä, Miinu, tuama siält kamarin kaapist sitä anistruutti. — Voi, sä oles se ainanen takerus, fenkkoli täsä o. — No tääpä se ol, mikses sä sitä koht tuanu.»

»Nii, mist mä se sitt tiäsi, ku siäl o niit truutei niinku Nalkkarin katei.»

»Voi voi, litu, menes sä tuama uunin puit.»

»Menkko Mintt.»

»Kyll Kalluki saa menn.»

»Nii, ja Jaaku ei men' sitt koska.»

»Te oles niit ainassi virsukoi, kyll mää niit ittekki saa», sanos ämänt ja toi halvoi nii ett motkatt.

»Rupp ny, Mari, sitt jo sotkuma, ei täst muute mittän tul, jolles sä nyy jo rupp. Jokos sä ole' ketes pesny?» Mari meinas sihe:

»Mitäs sill väli o, simmott entinen piikaki meinas: Saan taas ketenikin puhtaks, ku ruppen taikena sotkuma.»

»Mitä mä huali suu entisist piikoistas, mutt lait ketes puhtaks vaa», sanos ämänt. »So, pist nestuukk kupparin tavall päähäs kans.» Ny Mari ruppe sotkuma. Hän pan pytty ens maito.

»Kyll mää anna jauhoi», sano ämänt sihe sitt. »Oles vai, mää tuan tään kärityksen täält joukkon kans. Sotk hyväks ny vaa, simmoseks, ett taiken hyvin kesist lehte, sitt se o hyvä. Mää juaksen täst pirttin kattoma, kummone lait siäll o, jos siäll o olleska sauhuka.» Sitt hän tule taas ja kyssy:

»Mitä ne on kun täsä kaffekupis o?»

»No ne o niit aniksi, ku mä siält truutist sillon toi.»

»Eks sä niit sinn taikena joukkon tällänykkä? Oles sä se ainanen torojolle.»

»Mitäs tämmöne rukinen taiken mittän kryyrei tartte», meina Mari.

Hä o vähä vihanen ku rukist taikent tehrä. Hän tykkä, ette se ränttäsis muut ku valla nisust vaan tehr, ku joul tule.

»Pese' kätes ny sitt vaa. Viä' se kamarin kaklunin tykö nousema, jos sä vois sen kantta.»

»Jasso, sä Kustavaki oles jo tuppan tullu. Sää tairakkin toi nisuse sotku, ette niin käy' ku Marin kans, kun kryyri' kaikk pois jäi. Mahrok hä muista sualakan tällä. Ei lapsist ol', sano Rantala muar. Nii, sää saa Mari mennä' kaatama se veren pois likokaloist ja panna' puhrast vett sijall. Saas sä sen kumminkin tehryks. Ai jest, kello onki jo noin pal, miähe' tuleva' koht jo syämä, paistas sä Mari silakka, tuall o vähä kylmi peruni kans. Tällätä ny vaa mitä sattu, ei ny kärit.»

»Mist mä niit silakoit sitt tua?»

»No siäll kaapis silakk-kaukal o. Piräs su ny jo see vert tiätämä. Lask kalja kans. Mää mene ja tua voit kans vähä.»

Ny ovat trenkit tuane heini joulu vaste, syljeskelevä, ku on paha olo, ku ova eile niit joulviinoi maistelle. Mari meina:

»Nyykös syljeskellä, kyll silaka ny' kauppas tekevä' ku nii vetistä.»

»Menkkä ny miähe' sitt vaa syämä, ett tee' pääse' töihisäs jälle. Ei täss ol enä pal aikka, joul pakka pääll.»

»Kyll näkky», meinas yks trenkeist, »koko tupaki o niinkun kolm' peevä enne joulu.»

»Ohhoh», meinas toinen trenk, »kyll mä ny jo söi silakoi ja join kalja pääll, ett silaka luuleva, ett he ova' taas Oolanti haavis.»

Isänt kyssy ny trenkeilt, jokos he luuleva, ett se karja ruak piissa yli joulu, ku he ovat tuane.

»Kyll ainaki ne jo piissava, mutt hevosill täytty viäl tuara», meina joku, »jos pari häkki sitt viäl tua.»

»Kyll Jussiki sitt saa mennä ja sää saa' sitt vaa hakata' klapei niin pal ku jouluks tarvita», sano isänt.

Nyy ruveta sitt leipoma niit kaltjaissi.

»Nii, leipoka sitt vaa molemakki, ett me' saa noi' sekamyllykaku kans», meinas ämänt Marill ja Kustavall. Ny tule Lempi, talo vanhin tytär, kamarist ja meina:

»Kui tee' simmossi mustettunei kakui vaa leivo, eikös sihtmyllykakui leivotakka?»

»Sää oles se fiineytes kans, kyll sun tarttis päästä jonnekki herrasväkke, ett sää näksisis oikke, mitä herrasväki jouluks laitta», sano ämänt tytärtäs.

»No Mari juttel, ett hä mene syksyll piikaks Turkku.»

»See mene Turkkun piiaks, ku o maall liiaks», sano ämänt sihe.

»Kyll Mari näyttä tääll liiaks olevan ku hä jätt teijän taikenast kryyri' pois, mutt kyll hän tule oleman Turus liiaks kans».

Mari huutta uuni suust: »Ei Turus aniksi käytetäkkä, siäll pannan kraatalimamma ja sinappi taikena joukko.»

»Ol vai, topo, ol», sano ämänt siin Mari, »soossi sinapist laiteta.»

»Jaa mää muistanki mennevuatises paikasan», sanos Mari, »ku se isänt tykkäs niin piparuuttsoosist. Hää sanosiki ämänttä, ett meijän täytty ens jouluks laitta' piparuutsoossi. Kerranki hää joutus ämänän kans kova riitta, ku hän piparuuttsoossi tahtos ja ämänt räiskäs:

»Men' Salo vaa ja tua' sinappi, kyll mä piparuuttsoossi tee.»

»Jaa'a, kyll täss Marist pilkka tehrä», sanos ämänt, »mutt jos hä jouttu niin pal älämälläs kulkema, ku hä on täss viimeses kolmes vuares kulkenu, niin kyll hän tule tiätämä, mitä kuhunki soossin kuulu. Nyyki hent jo joskus sanota soosmusteriks, mutt se johtu siit, ko hän pilla nii usse rinnolas. Kaikest soosist, mitä hä maista, mene toinen pual ain rinna all.»

»Jaa'a», meina tytär, »älkkä Marit pilkakka, ku sanalaskuki sano, ett Jumal tiättä paljo, mutt liikkunu ihmine viäl enemä.»

»Jaa'a, kaikke täss loirotetta, mutt onkos uuniluurahakkokan koto. Sun pitiki niit tuama, ku sä suksies kans ton mettä meni», sanos ämänt tytärtäs.