Part 5

Sanottu ja tehty, kaikk yhtaikka ottama sitä avant henelt enssi. Ja sitt he' saikki avame ja kaapi ovenki auk, mutt ei hee löytäne' sitä koht, ku hää oi tälläny' se virskirja rakko ja siin virskirjas ol simmose haka ja nee oli' kiine likistety. Kaapo sahjutt sitt itettäs, vaikk henest kovin kiinen piretti, sinn kaapin tykö. Kaapi ove oli' sitt jo selkose seljäläs ja siäll ol kessi monellaissi kun kropasi' siäll. Tupakkloorakin putos ja tupaka meni' kaikk olkkitte joukko.

»En mää siit tupakist mittä hual, mutt älkkä muu virskirjatan vaa repikö.»

»Kyll mää jo arva, misä preiv on», huus naapuri Lempi.

Sitt ne' kolm kakkukin tuli nii ett tossati', ku hä eile huamelta saanu ol. Sitt tul Kalle, hää ol kaikken pitkemp miäs, kurott kaikkitte ylitte ja ott see virskirja siält ylimäiselt kaapilauralt, avo ne' kirjahaka. Toise oll' sitt jo menne niinkon puhti' pois, ku he luuli ette sitä siäll kaapis olekka, mutt Kaapo kun tiäs misä ol, ja kun Kalle avo kirjahaka, niin kirj paiskas ittes seljäläs, ja Kaapo nakkas sen preivis siält virskirja ravost. Sitt Leena huus, niinkö ols henkke ottanu:

»Ottaka ny' se preivi pois, ottaka' pois, ottaka' pois!»

Leena ols nii miäleläs tahtonu' tiättä' Kaapo ja Lota välise asjan, ku hän tykkäs kovin Kaapost, mutt ei Kaapo välittäny henest yhtikä. Ny' kaikk meni' taas oikke 'uurell voimall Kaapon kimppu, mutt se Kaapo oi kans nii luja miäs, ett seehuiskis yhre miähe sinn, toisen tänn, ja sitt hän käsisäs likist sen preivin piäne mytty ja pan suuhusas. Ny', kaatusi' kaikk sihe yhten kassan, ku he rupesi' sitä hene suustas poisottama. Sitt Mari hyppäs hajova reisin Kaapo niskan pääll ja rupes sormias suuhun tunkema. Kaapo solis sitt vaa:

»Mää pure su sormes poikk.»

Mutt sitt se tul simmoseks vaa, ett ku hänt siin niin kauvan kiusatta, nii lopuit saatti se preivi. Se oi nii märk ja ryppyne ny jo. Kalle se sitt ott ja rupes sitä selittämä ja huamas siin samas sitt, ette sitä oltu viäl kiinen tällätty, ja sitt hä sanos:

»Aa, ei tää mikkä vaaraline olekka, ei tää oi kiinenkä viäl.»

Leenalt tuli' sitt sana oikken päälistyste:

»Mikä nimi siin o, kene nimi siin o?»

Kalle lavitta sen pöörän pääll ja men pöörän taa. Kaapo ol nyy niin suuttunu, ett ku hä huamas ette hene voimas änä aut, hä men ulos, tais mennä toist tilama naapuri Almalta. Ny' Kalle krähäs vähän kurkkutas enssi, ja Leenall ol toine jalk vähä ylhäll ja suu auk, ku hän kuuntel nii syrämen pohjastas.

Kalle lukke ny' preivin päält:

»Neiti Saarlotta Flink, Keerlan Krapa, Halikko, Vaskjon kulma.»

Leena suu painuki vähä entistäs kiinemä ja molema jala' painuva' permanto jelle.

»Kyll tätä ny halutas kovi sisält kans katto», meinas Kalle, »mutt mahtaks see olla luvalist.»

»Luve' pääll vaa», huutava' kaikk yhrest suust.

No Kalle sitt vaa rohkase miäles, vettä preivi ulos kovertist. Kaikk istuva nyy nii hilja, niinkon kirkos. Ny' Kalle alkka lukema:

'Talolasta 25 päivä joulukuuta 1880.

Rakas Lottaseni.

Näillä muutamilla riveillä nyt aion sulle sanella ja lähestyä luoksesi, mun armas rakastettuni. Pois ompi kaikki huvitus, sinusta vaan on kaipaus, kun en tiedä ollenkaan, oletko terve ollutkaan. Ja kiitos kirjeesi edestä, jonka otin vastaan niinkuin rakkaan ja tervetulleen vieraan, jossa näin että sinä epäilet, että minä unhotan sinut, kuin niin kauvas menit, johon vastaan, että minä en unhoita Sinua, vaikka menisit Jeerusalemiin asti, sillä merien maitten rajoista ei rakkaus mitään tiedä. Hän pohjan kylmän majoista, kaukaisiin maihin rientää. Vieläpä sanoit kuuleväsi, että minä rakastelen tuota meidän uutta piikaa Leenaa nimittäin.'

»Puh», sano Leena ny ja nosta vesikastrullin pois, ku hä siin keittä teevett.

'Mutta kuule, rakas Lottani, siinä asiassa ei ole ollenkaan perää, minä olen siitä asiasta niin viatoin kuin Jeesus silloin kuin hän ristiinnaulittiin. Kallihin kaikista mailman aarteista olet sinä Lottaseni minulle ja kun ajattelen, että jos olisin pakoitettu luopumaan ja eroamaan Sinusta, niin sydämeni suru ja ikävyys olisi ovi tuonelaan. Niin kyllä kai tätä jo on täksi kertaa. Sitte kun vastauksen saan niin jatkan kohta. Siis hyvästi sanon Sinulle, vaikket Sinä sitä kuule mutta kuitenkin ajatuksillani.

Jos olet kuinka kaukana, Matkan pitkän takana, Se olis aina toivoni, Ett olisit sä omani.

Ystävä rakas, kirjota takas. Sinua aina kaipaava

Kustaa Gabriel Falk.'

Ny onkin Kallell tulin oikke hiki päähä ja hää sanos ett:

»Kylläpä tää vast on preivi ja viirell pennill saa tämmöst toime.» Sitt hää hakke rahakukkaros esill ja hakke siält kaikken kirkkama hoppjamarka ja kyssy:

»Kukas teitist viä tää Almall ja mää piränkin tään preivi, täst saaki hyvä järjestyst.»

»Mutte mää kumminka su markkatas Almall viä», sanos Lempi.

»Em mää kans», sanos Hilma.

Mutt Kustaava otta markan pöörält, sitto se nestuukin kulma ja sano:

»Kyll mää viä. Kyll hää ny märkä enne otta ku viispenni.»

Ny Leena tua teet pööräll, mutt hää o niin prottelaise näköne ett.

»Mihe se pöllö ny mahro menn, kunne see jo takas tul.»

Kaikk juava' sitt teet ja korppu. Sitt kiitetä vaa ja sanota hyväst. Ny' faar lehte kans peräs kömppimä.

»Mennä ny viakkast», sano Mari, »ette toi fröttinkippa saa meitti kii.» Faar tule peräs ja keimises o juur simmone nuatt ku Alma sanos ett »fröttinkippa, fröttinkippa, kuuh kaah, kuuh kaah.»

Kesktalo väki kerkki ny jo oman tuppa.

»Kylläpäs te' siäll ny oli», sanos ämänt, »kun kell o ny jo ykstoist. Mahrok siäll enä seinäkkä ehjäks jäärä.»

»Ei siäll mittä sentä vahinkko tehty, mutt ol niin taitamattoma lysti», sanos Mari.

»Mitäs, kyll sull ain sillo lyst on ku o oikken pal poik-klossei. No ei mittä muut sitt vaan ku syäkkä mitä tee löörä ja laittaka itten maat. Mää olen toimittan sill tappa, ett kaikk ehtoaskare on teht.» Sitt ämänt mene kamarisas ja lopuks muukki menevä maat ja nukkuva' kello kuutte' saakk.

* * * * *

Sitt alkka samall tavall taas kesmäspyhä, nousta ylös, tälletän kaffepann kraakku ja mennän pihatto ja talli, ei mittän töit viäl otet framill ku ne' tavalise askare vaan tehrä.

Ku sitt, kaikk ova' tulle aamuaskareistas, nii he syävä' suurust, istuva' penkill ja ruppeva muistelema sitä eilist jouliltta. Alma tule kamarist tuppa ja kysys:

»Olik teitill lysti? Mitäs Iittar sanos kunne mää tullukka?»

»Kyll hä vähän parkus pihistel enssi, mutt ku mee lohruti ett kyll sull himmeläntevo-aik viäl o, nyy vast o joul alus.»

Sitt Kustaava otta se marka siält nestuukin kulmast, sano Almat: »katos vähä kirkas hoppjamarkk. Alma katto sitä sitt, mutte hän ymmär mitä vaste sitä henell näytetä.

»Naapurin Kalle lähett tää sull siit kaunist preivist.»

»Mist preivist, em mää henell mittän preivi ol antanu.»

»Ei, mutt katos siit preivist, ku sä joulpeevän kirjoti.»

»No ei siit piräs kenenkän tiätämä», sanos Alma, »em mää ol' sitä sanonu yhrellekä ihmisell. Ja Kaapo taas ei ol' sitä kenellekä näyttäny.»

»Ei olekka», sanos Kustava, »mutt se otetti eile ehto väkisi ja luvetti enssi ja nyy se o naapurin Kallen poviprakkalis.»

»Onk se tosi kans, Lempi?»

»Kyll se tosi o ett he' se väkisi oti, kyll se Kallell ny o.»

Ny Alma ruppe parkuma oikke isoll äänell ja sano: »Kyll te' sentä ole vähä hävyttömä.»

Alma parkku sitt vaa niät ett oikke ruppe niiskuttama ja sano: »Pitäkä markkas, em mä ol' sitä myymist vasten kirjottanukka.» »Nii mutt raha erest sää niit kumminkin kirjotteles», sano Lempi, »ja olek sä Kaapolt viäl mahtanu' palkkatas saarakka.»

»No ei henell ny mittä raha ollukka, mutt sitt hä lupas maksa' ku hän pesti otta.»

Sitt kaikk ruppeva vähä naurama ja sanova:

»Ohoh, sitt vast, syksyll hä vast pesti otta ja ny o joul.»

»Ja mitä vasten Kalle se sitt ott?» kysys Alma.

»No hä ott se ikä malliks», sano Kustaava. Alma lakka jo vähän parkumast ja tule ikä vähän kiukkusemmaks.

»Ku hään kehta simmost jutellakki, ku hää o iso talonpoik ja keiny' simmost fiini koulu, simmost Julkusen koulu ja mää olen keiny vaa Sunmannin koulu.»

Sitt Alma huakka nii syvä ja sano:

»Pitäkä markkas, em mää vaa siit hual. Ja voi, voi, piräs sunki Lempi sen tiätämän, ku sää ole juur saman koulun keiny' ku määki, ja opettaja ain vaarotteli ette saa varasta, ei valhetella, ei saa toisten preivejäkä avata.»

»No olek sää ny hull tai meinak sä tull, em mää sitä ny avanu», sanos Lempi.

»Jaa mutt sää oles ollu yksis konsteis, kosk see kerran Kallell o».

Ny tule isänt tuppa ja sano ett:

»Mikä tääll ny on kun te' tääll niin tavatont äänt pirä?»

»Ei mittä erityist sentä», sano Kustaava.

Alma peittä ittes nii ette isänt vaa huomasis, ett hää on parkunu ja mene niin kaarettaen pois.

* * * * *

»Ny on pualpeeväse aik ja sitt kun päästä syämäst, nii mennänki sitt vähä sassi Markull, siäll onkin tansi», sanos Mari.

Isänt tule kamarist, hää huama, ett he' taas ruppeva ikä johonkis kylä lehtemä. Nii isänt kyssy:

»Meneks te' taas johonkis pois?»

»Kyll meitti Markull on kesketty, mutte mää sitt tiär», sanos Lempi.

»No kyll tee oman kylä ny sentä mennä saa, mutt muistaka ette tee tonn Jokikaustall men.»

Sitt he' taas lehtevä menemä yhres troikas niinko eilenki.

»Mutt Marku väki varoti nii ett Alma kans feli oteta», sano Kustaava sillo.

»Varottakko vaa, mutte mää pääst sentä Almat», sanos ämänt. »Mihe mää tääll sitt noitten piänte lasten kans jouru ja jos sattu viäl viaraitakin tulema.»

»Ja em mää meniskä simmoste hulluje joukko», sanos Alma, »viäs sää Kustaava se markk vaa sinn naapurin Kallell, kyll hää ainaki sinn tule.»

Kustaava ruppe taas solmima markka nestuukin kulma, simmottin ku hää sen tuanukki ol.

Ny he' tuleva Markun pakall sitt ja siäll soi harmonikk niin korjast sisäll. Mari mennä flatkutta koht ensmäsen polka yksinäs pitkin tuvan permantto. Marku ämänt huama sitt koht ett Alma on pois ja sano:

»Voi houru, eks Alma nyykän päästetty ja ei hää eilä Juhanillaka ollu.».

»Jaa mää oli joo niin ilonen ku mää meinasi, ett mää saa Alman kansan praakkaman kun toise' tanssava», meinas isänt.

Ny juaran kaffe' taas samalaisest suurest »mustast Kaisast» ku eilä ehtonki.

»Niin tälläkän poja' korppu joukko vaa, meill o vaan tämmöst kuiva joulu, kunne meill pruukat viina.»

Ku sitt on kaffe juattu, ruppeva' kaikk tanssama. Flikakki menevä' toise yksinäs vaan puutten tähre, kunne ol' poikki.

Ny ruppe porsto sitt taas niin kovin kolisema. Ruppe tulema joulämmi ja tuleki vähä kaunei. Nee o vaatetettu muutama niin kovi fiiniks, valkose' paira yll, käsivarre' paljan, mutt sitt tule simmossikin päräs, ku on simmose' kässä' seljäs, on tunkettu olkki sisäll niin palj kun taki all o saattu mahtuma. Ne on taas niit samoi Jokikaustalaissi, mutt o viäl Piintläst ja Ammakoltaki.

»No tanssakka ny vaa», sano Marku ämänt, ku hä istu siäll penkill isänä viäres ja o nii ilone.

»Mitäs mä täsä ny oikke ensmäseks soita?» sano pelmann.

»No ann' tulla ny vaikk sitä tynskä polkka.» Pelmanni ruppeki vetämä ja hyräle sama nuatti.

»Niin minä laulan aina, aina, Ett kuustoista kraatari leiviskän paina, Siin oli neulat, langat ja muut, Prässirauta, sakset ja kyynäräpuu.»

Ny' pela pelmann »Kaistaniämen polkka»;

»Kuin minä olsin sepän poika, Takoisin helluni raurasta, Ette mun tarttisi kiinen pittä Tään kylän flikkojen kaulasta. Ette mun j.n.e.»

Sitt pela pelmann »suutari sukku»;

»Suus kii suutari, Kraatari on parempi; Suutari o sure sukku, Ja kraatari o flikkojen tuttu.»

Sitt tul simmost »masuska»:

»Rampriiti ta raia Rampta riiti ramppa riiti Rampta riiti riitita raia.»

Ny' pelman soitta »mustalaist»:

»Huus vii alula lei, Huu vii lii vaasa la lei. Ei minä sitä ansa la lei, Simsalalei, sina malakia Kruutten tai. Jaks temppeli, hos koli kot, Ei minä sitä vaasalei, Simsalalei, sinä malakia Kruutten tai.»

Ja sitt soitettin »kuppari» viäl:

»Kuppari hyppäs jauho' tuaksus, Palja' kauna' pussi jäi.»

Ja sitt ol tiätyst »valsi» ain joukos:

»Haitu viatu, haitu viatu, Vanhan Vilkin poika. Tietarlate tietarlate Juhani-faari valsi.»

Nii ja sitt se »purppuri», se oi se päätans, ku sillon tansatti, ku palj väkke yhres ol. Ja sitt mentti pareerinki [Vastaa nykyajan »rosvosta».] ja lauletti:

»Ystävän mun petti Ja jätti mu yksi olema. Mun toista täyty etsi, Ei auta yksi olema.»

Ämänt käske pelmanni ny' seisattama ja kaikki sitt tuleman kaffell. Kaikk juavakkin kaffes pia ett taas vaan tanssaman päästä, see on pääasja.

Mutt sitt lähtevä' pia joulämmä' taas pois, ette jää muu' ku oma' kyläläise.

Ny' tule Hakala Leena ja sano:

»Hyvä ehtot. Ompa tääl ollu aika viti.»

Sitt hän katto Kesktalo flikkajen puale ja sano:

»Kas kun teekki ole' tänn päästetty. Mutt misäs Alma o?»

»No voi houru», huutta ämänt siält pöörän takka, »mee olenki niin kovi hänt kaivann. Menkkäs tee Hakala Leena sen Kesktalo ämänän kans vähän platisema.»

»Jaa'a, nii mä menenki ja päästä se orporaukan pois orjurest.»

Pia Hakala Leena kerkkikin Kesktalo ja sano:

»Hyvä ehtot.»

»Antako», sano ämänt.

»Voi, voi, mää teinki hukka reisu, mull olsis ollu' teitin kansann vähä simmost salalist platisemist, mutt kun toi flikk on kans koto.»

»Se ol oikke hyvä ett tee' tuli», sanos ämänt, »menkkö flikk Markull, siäll toisekki ova. Vaikke hän tosa sitt niin kuutelekka korva lokkelas, mitä iso ihmise jutteleva.»

Sitt Hakala Leena vilkase vähä simmotti salapitte Alman puale, ett hää ymmärtä lehte. Alma mene nii ett kanna' krapiseva, ei hää yhtikäs muistakka ett naapurin Kalle siäll kans o.

»Hyvä ehtot», sano koht sen päräst simmonen piän ään Marku ove suus.

»No ehtot ehtot», huutta Marku isänt. »Tul' tänn'perän puall ny vaa», sano ämänt.

»Ei mutt tul' tänn mu viäresän vaan, tänn' pöörän taa mun kansan platisema», sano isänt taas.

Sitt Alma mene sinn' kans juur isänä viäre istuma.

»Tuas Manta Almall kaffet ja oikken palj piparkakui.»

Manta tua sitt ja Alma ruppe kaffett juama.

»Syä ny niin palj ku sä lope», sano isänt, »aja lopu' kaikk prakkalisas.»

»Ei simmost saa tehrä», sano Alma, »ek tee muist, kun kerra häis isänt sano leikkispitte: 'Syäkkä syäkkä, hyvä viara, mutt älkkä vaan prakkalisas ajako.' Mutt viara otikki se oikken toreks ja lakasi' keske syämäst.»

»Nii mutt ei sunkka sää ny' siit senttä paha tykäny», sanos isänt sihe.

Naapurin Kalle hiissa ny itteäs penkki pitki sinn' päin ku Alma o. Alma huama se hyvi, mutte hää ol ollenka huomavannas. Sitt Kalle sano:

»Kyll se Alma sitt kans joksikki herkäst suuttu, mee olenki sitt niin kovas riiras.»

»Mitä mee' sitt mittä riiras ole, ek sää ol' saanu markkatas takas jo?»

»Kyll mä se sai, mutt mää pyyräsi, jos sää annasi mull antteks kans.»

»Pyyr' trenkiltäs antteks, sill sä pahaki oles tehny. Ja valla fosseuttas sää se marka mull annokki. Kun teill tule joku ryppynen kerjäläine ja pyyttä viit penniki, ni sanotan koht vaa ett tehkän tyät. Ei raskit markka ketten pistä. Mä ole meinannu munt kertta, ett ku sää tules noi vanhaks ja täriseväiseks, nii saa nähr kuin palj sää sillon tees tyät. Es sä nyykän niin palj tyät tee, vaikk sä oles niin punanen ku lohi. Jos mä viäl sull se viimesen toture sano, nii es sää olsis mull sitä markka raskin antta, jolle... jolle mää ols... jolle mää ols...»

»... Lempi sisar vai», sano Marku ämänt.

»Nii oikke», sano Alma.

Ny Lempi ruppe ikä simmotti vähä vihastuma ja koitta silmiäs vilkutella Kallen puale. Sitt Kalle ymmärtä, ett on paras, ett hä lehte pois vaa ja jättä Alma silläs.

Sitt ämänt muista taas sihe ja sano:

»Voi houru senttän, kun toi Alma o mukava. Ku mää muistan ku meill ol ensmäsen kerra lukuse, nii se ol sitt niin piän, ette see esliinaka ollu jos kortteli pitk.»

»Jaa'a», sanos isänt, »mutt vastas pappi vaa niinkun poik, ett iso ihmise' sai häppe. Siilonkin ku Nyyper alkas kysymä miästen pualt. Nii, muistaks sää Alma ite' sitä, mitä se ol ku hää sult sillon kysys?»

»Kyll mää se muista, see ol simmotti ett: 'Tarvittemmeko mee Uuren Testamenti aikan laki? nii sitt mää sanosi ett 'tarvittemme', ku se Nyyper kääns ittes korkkos pääll oikke ympärs ja läks tulema sinn' toisse syrjä sali ja sanos: 'Mitä?'»

Ny jatka ämänt taas:

»Ja sitt hä ott toi flika otast kii ja sanos: 'Vast vaa laps, kyll se oikke ol.»

»Jaa», huutta Manta siält uunin penkilt, »ja sitt se kirkkherr pit nii nätin puhen päräs, em mää muist oikke mitä se ol, mut lapsi ja imettäji se kumminkin kovin kehus.»

»Voi, voi», sano Alma, »Manta o ymmärtäny' sen kaikk valla vääri, kirkkherr sanos simmotti juur ett laste ja imeväiste suust sää oles kiitokse valmistanu.»

Manta sanos sitt:

»Niin tais se simmottinki oll, em mää niin pitkäll asjoi muist.»

Ämänt huutta siin samas Mantall pöörän takka, ett:

»Tua' sää teeprikk, Manta, tänn ny vaa ja täll oikke muntta lai' piparkakui.»

»Kyll mää tua joka seittemät lai», meina Manta.

»Jaa», sano isänt, »Alma saaki otta' kaikke ensmäseks ja ny ota mää.»

Sitt tuleva vaa jokane ain järjestäs.

»No voi houru», sano ämänt, »ottaka ny flika vaan korppu oikken paljo.»

Sitt ku isänt huama, ett kaikk ova ottane joo, nii hän kuiska Alman korva ja sanos:

»Annas Alma tänn prakkalnestuukkis.»

»Ei mull olekkan prakkalnestuukki», sano Alma, »mutt pyhkikä mu esliinasan.»

Isänä suu o nii naurus ja hän tuinase ämänttä vähän kylkke.

»No ann esliinas sitt», sano isänt.

»Voi houru», sano ämänt sitt, »älä ann esliinatas räkästä.»

Alma sitt kuiska ämänän korva:

»Ei sill mittä väli ol, kyll mää pese see huame.»

Mutte isänt pyhikkä sihe nänätäs, vaa lavitta se levjäks pööräll. Sitt hee ruppeva molema yksis neuvois ajaman prikalt niit piparkakui sihe, ja kuhe luuleva ett siin o niin palj, ette ne kulma enä solmu sovi, nii sitt sano isänt:

»Ei suu esliinas oi nyykä muut kun korttelin pitk ku sihe mene nii vähä.»

Se knyytt tälletä sitt Alma helma ja käsketä viämän koti.

»Kiitoksi paljo», sano Alma, »mutt kenell mä se anna.»

»Ei kellä, mutt pirä ite ja syä' kaikk», sano isänt.

»Nof kova mä syän kaikk ite, mutt noi' pehmuse mä anna Matill». sanos Alma.

»No tee ny' sitt niinkö sä ite' tykkä, mutt sun ne kumminkin kaikk ova.»

Sitt naapurin Kalle on kuljettanu' se marka isännäll, ja isänt on tälläny' se sinn' knyytti, mutte Alma tiär' siit sitt mittä.

Ny Alma kiittä sitt, otta korppknyyttis kettesäs ja sano ett:

»Lähretä ny' koti sitt jo, kosk kell on kymmene.» Ja nii he lehtevä' sitt kaikk yhres troikas.

Sitt ku he tuliva' kotti, nii Mari sanos:

»Jaa'a, ny ei mee' tartt ruakka ei juama, mutt vaatte' pois vaa ja sänkky.»

»Niin kyll ny' piräs uni jo maistama», sanos Matt, »ku o melkkjäst puale yähö siäll trontotettu.»

Ja nii he sitt nukkuva, yks toises pärä. Almakin tällä korpknyyttins Matin kaappi ja mene maat.

* * * * *

Sitt taas, ku he seurava aamun, sinä joulu viimespyhän, nouseva' kell kuure ajos, nii he ruppeva jokanen taas niihin tavalissi hommisas, ja Almakin tule taas kamarist tuppa ja muista ett hää lupas Matill antta' kylänkakku ja nii hä viäkin knyyttis tuvan pööräll ja ava esliias solmust. Hä meina ruveta reknaman kuin palj niit o, ja ku hä niit siin hajottele, nii hää huamaki, ett siäll onkin taas simmone samalaine hoppjamarkk ku se Naapurin Kallenki markk. Hä otta sen kettesäs ja katto sitä vähä nuukami, ja sitt hää huutta oikken kovall äänell ett:

»Tää o se sama markk, ett täsä on kans simmonen pikkane lovi syrjäs», ja ny hän päättele ett ku ensmänen kerjäläinen tule ovest sisäll nii hä antta se sill. Sillo oliki simmone aik ette yhtän peevä kulunu ette keiny' kerjäläissi. Ja ei kauvan kestänykkän ku ove suus seisos niin piän ryppyposkine äij ja pyys jonkun penni raha. Sitt isänt ott kukkaros ja anno 25 penni, mutt samas hää ol se äijä niin tuntevannas. Hän kysys:

»Eikös tee ol tualt Vaskjon pualest simmone Flinkki, see Lotta isä, ku menne vuan naapurin piikan ol?»

»Sama sama, isänt kult ja sentähre mää olenki juur tämmötti appu hakemas ku Lotta o niin kippjä ja tarvittis osta jottan troppi.»

»Vai nii», sano isänt, »kyll kipuki vaan tule pia ja niin punaposkine flikk ku se ol. Onk hää jo kauvanki sairastanu?»

»Kyll hää jo ol pari viikko simmone jalkuren kippjä, mutt Tapaninpeevä ehto hän tul sitt juur kuitti ja hourisiki niät.»

Sill'aikka ku isänt siin o hääränny' kerjäläisen kans, nii Alma onkin pannu ne' paperpussi' ku henen knyytisäs oli, ja se markk on pivon pohjas, ja sitt hä mene sinn ovesuuhu se äijän tykö ja sanos:

»Kosk tee ole Lottan pappa, nii mää annan teili tää marka, ostaka sill mikstuura ja hokmannin troppi sekasi ja täsä pussis on tämmössi piäni joulleippi, viäkkä nää' kans henell.»

»No voi Jumal armattakkon tota last», sano äij ja ruppe niiskuttama ja parkuma.

Sitt hä ott lakkis muurin trappult ja läks pois. Ei Alma puhu yhtikäs mittä, mutt hä ajattele senttä ittekses:

»Mahroks se ollakka mikkä lait raha, ku se toi äijänkin parkuman tälläs.»

Vähä ajan päräst tul naapuri Leena hakeman kärityst. Ämänt käske Leena istuma ja ruppe henell kaffe keittämä. Hee jutteleva' siin sitt yht ja toist Leenan kans. Mutt sitt ämänt sanos:

»Tämmötti joulaikan käy niit kerjäläissi niin kovin paljo.»

»Nii, sanokas muut», sano Leena, »meilläki ol äskö juur simmone vaivane rättäkitti.»

»Ek sää sitä tuntenu?» sanos ämänt.

»Ei, mutt kyll mää luule, ett se ol jotta meijän Kaapo sukulaissi, kosk Kaapo näytt nii suruliselt ja men ja pyys isänält palkkatas ulos koko marka ja sitt hä näkys see sill äijäll antavas.»

Kustaava tuini tommott kyynäspääläs ämäntä kylkke ja sano:

»Älkkä sanoka, älkkä sanoka.»

Ei ämänt sitt sanonukka, mutt kun tälläs Leenall vaan kärityst tuappi ja Leena sanos »hyväst» ja läks.

Alma oi koko ajan kuutellu ämänän keskustelu Leenan kans. Lempi ja Hilma oliva' kamaris ja neulosi' siäll jotta. Sitt Alma men kamari ja ol niin tavattoma ilose näköne ja sanos Lempit:

»Tiäräk tee ett mää ole sitt ilone naapurin Kallen pääll ja sun pääll ja kaikkitten pääll, ja kyll se vaan totten kei, ett kun kyynelin kylvetä, nii iloll niitetä.»

Sitt Alma mene tuppan taas ja o sitt nii ilose näköne, ja Hilma ja Lempi ompeleva vaa, mutt hee ruppeva funterama ett mitä merkilist siäll tuvass o mahtanut tapattu, ku Alma noi iloseks o muuttun. Mutt siin samas tule naapurin tytär, se Iittar, talo ja tule suarastas flikkajen tykö sinn' kamari. Henell on kaks kuuma nisust kakku ja hän plotta nee' pööräll ja sano:

»Siin o lämmyst leippä.»

»No kiitoksi paljo vaa», sanos Lempi, »mutt mitäs teitill ny' taas muuten kuulu.»

Sitt Iittar lyä kessiäs yhte ja ruppe naura hörköttämä oikke isoll äänell. »Me ole sitt nauranu ja pitittäny meijän Kallet koko peevän, ku hä ol tälläny uure jakkus poviplakkari sen preivi, ja kun Kaapoll ol sillo juur piparkakku suus, ku hä sen preivi suuhusas likist ja sitt se preiv oi ruvenu' simmosell piparkakun haisema ja hiire oli nakertanu' sen preivin kaikk piäniks kappaliks ja oli räpiny' sen Kalle vanhan puariverkase jaku siit plakkarin kohralt.»

»Älä ny erinomassi juttel», sanos Lempi, »mitäs Kallu sitt sanos?»

»On kironn ja kiukutellu' koko peevä ja mee ole naurane ja pitittäne.»

Ny Alma on kuutellu tätä kaikke. Kyll henenki miäles on ikä vähä hyvä, ett hä ajattele:

»Kukas keske varastaman toisen preivi.»

Mutt sitt hä sano naapuri Iittari ku hä siin naura nii kovi:

»Älä toise vahinkost ilotte.»

Ny ova' sitt pyhä' kaikk menne ja tulla joularkkjoill. Nii isänt sano:

»Ny' te' saa' tehr omi' töitäs, jos teitti halutta, ei talon töit tartt tehr mutt ku ne' tavalise askare vaa.»

»Nii», sano ämänt sihe sitt, »parsika ny sukkian ja paikakka vaattejas. Sääkis Mari oles niin kritulaine, ett toinen krekkal lyä toist korvall.»

Hessu sano sitt:

»Mutte Mari oss neulan kans mittän tehr, mutt hän pruukka solmi' krekkala yhte.»

»No hän tekke sitt, niinkö mää olen kuulnu», sano Lempi, »ett enne mailmas, oi yhres talos kol flikka ja yks pruukas solmi' krekkalas yhte ja toinen paikkas, mutt kolmas anno oll krekkalaine vaa, ja ku hent jottan kajotti nii hää vast, ette läpi päin, ei koska rikkikän kulu. Nii meijä Mari taitta olla sitt yks niist flikoist.»

»Ja em mä nyttenkä vaa mittä viit tehr», sano sihe Mari.

Ku hee' siin ny' sitt istuva' kaikk toto ympärs ja ova' saane luppa käyttä aikas niinkö ite' tahtova, nii ei he mihinkän tyähön pyst, he ova vaa viäl simmoses joulhumus. Hessu huutta nyy uunin päält ett: »Kuulek te flika, mihis uurevuareaatton kuvi valama mennä?»

»Sanos muut kun tosi, ett mihis mennänkä», vasta Kustaava sihe. Isänt istu ny kans siin ja lämmyttä selkkätäs valkkja valos. Hää sano sihe sitt: