Part 2

On sanottu, että naisen asema on merkittävässä määrin riippuvainen taloudellisista olosuhteista. Pohjois-Amerikan indiaaneista on tehty se huomio, että missä nainen heillä saattaa työllään avustaa heimoa sen toimeentulossa, siellä häntä kohdellaan paremmin kuin heimojen keskuudessa, joissa mies hankkii yksinään kaikki ravintoaineet. Niinpä on hän kunnioitetummassa asemassa niissä yhteiskunnissa, jotka elävät kalastuksella, kuin metsästyksellä elävissä; hän auttaa miestään kalastustoimissa, jota vastoin metsästys on pelkästään miehen työnä. Grosse jälleen on lausunut, että naisella on vähän arvoa metsästäjäkansain keskuudessa sekä vielä niiden kansain keskuudessa, jotka elävät karjanhoidolla. Naisia, sanoo hän, kielletään ylimalkaan puuttumasta karjanhoitoon, ja kun heistä ei juuri sodassakaan saata olla apua, niin on luonnollista, että paimentamisella ja rosvoamisella elävät miehet halveksivat heitä. Sitävastoin on naisen asema parempi maataviljeleväin kansojen keskuudessa. Heillä on maanviljelys kunnioitettu elinkeino, kuten ei ole laita niiden kansojen keskuudessa, jotka elävät etupäässä karjanhoidolla, ja tämä seikka tuottaa naiselle valtaa ja vaikutusta, koska juuri nainen pitää suurimmaksi osaksi huolen maanviljelys-askareista. Tiettävästi ovat nämä Grossen tekemät päätelmät osaksi oikeita, vaikka sietävätkin melkoista tingintää. On huomattu, että nainen monien sellaisten kansain keskuudessa, jotka elävät metsästyksellä tai karjanhoidolla, on erittäin arvokkaassa asemassa, mikä seikka on aivan vastainen Grossen väitteelle. Vámbéry sanoo, että paimentolaiskansa karakirgiisit kohtelevat naista paljoa paremmin kuin sellaiset samanrotuiset heimot, joilla on kiinteät asuinsijat ja jotka harjoittavat maanviljelystä. Meidän on muistettava, että kuta suurempaa hyötyä miehet voivat saada naisten työstä, sitä suurempi on heidän kiusauksensa joutua käyttämään heitä orjina. Mutta toisaalta täytyy ottaa huomioon eräs seikka, jolla on päinvastainen tendensi, nimittäin se, että missä sukupuolten välinen työnjako on niin ankarasti toteutettu kuin luonnonkansoilla on laita, siellä tulee työstä työntekijän oikeuksien lähde. Kun vielä maatakin, jonka naiset hoitavat, pidetään usein pelkästään heidän omaisuutenaan, niin ei liene epäilemistäkään, että maanviljelys on ainakin useissa tapauksissa vaikuttanut naisen asemaa parantavasti.

Alati kuulee toistettavan väitettä, että kansan sivistyksen mittapuuna on se asema, missä nainen on kansan keskuudessa. Mutta ainakaan kultuurin alku-asteilla ei asianlaita ole niin. Useat erittäin alhaisella kehityskannalla olevat raakalaiset, kuten esim. Ceylonin vedda-heimo ja Andaman-saarten alkuasukkaat kunnioittavat naista paljoa enemmän kuin monet korkeammalla asteella olevat kansat. Tutkimusretkeilijät ovat usein ihmeekseen huomanneet, että kahdesta vieretysten asuvasta heimosta vähemmän sivistynyt on naisilleen lempeämpi kuin naapuriheimo. "Bushmanneilla", lausuu Fritsch, "on vaimo miehen elinkautinen seuralainen, kaffereilla hän on orjatar ja kuormajuhta". Ja jos vertaa naisen asemaa sellaisten sivistyneiden kultuurikansain keskuudessa, kuten esim. kiinalaiset, hindut ja arabialaiset, hänen asemaansa useiden tai useimpien luonnonkansain keskuudessa, niin ei vertaus ole ensinmainituille edullinen. Yhtenä syynä tähän on varmasti se seikka, että itämaisilla kultuurikansoilla, samoin kuin muinaisilla kreikkalaisillakin, edustivat kultuuria etupäässä miehet, jotka olivat kehittyneitä sivistyksen ja tiedon puolesta, kun taas kotoiset askareet olivat suoneet naisille vähän tilaisuutta älylliseen kehittymiseen. Tämä seikka on laajentanut henkistä juopaa miehen ja naisen välillä, ja saanut miehet halveksimaan naista ja hänen huonommuuttaan. Mutta toisena, ainakin yhtä suurena syynä naisen alennustilaan on uskonnon vaikutus katsantokantoihin, tapaan ja lakiin. Aasian kultuuriuskonnot ovat yleensä katselleet häntä melkoisen epäsuopein silmin. Juutalaiset pitivät häntä synnin ja kuoleman alkujuurena, ja tämä käsitys siirtyi kristinoppiin. Kirkkoisä Tertullianus vaatii, että naisen on kuljettava yksinkertaisissa vaatteissa, surevana ja katuvana, sovittaakseen Eevalta saamaansa perintöä eli sitä häpeää, että hän teki ensimäisen synnin, ja myös sitä rikosta, että hän on ollut syynä ihmissuvun kiroukseen. Mâconin kirkolliskokouksessa, 6:nnen vuosisadan lopulla esitti eräs piispa kysymyksen, onko nainen laisinkaan ihmisolento; hän itse vastasi tähän kysymykseen kieltävästi, kun taas kokouksen enemmistö piti raamatussa todistettuna, että nainen kaikkine vikoineen on kuitenkin ihmissuvun jäsen. Senaikainen kristinoppi piti häntä epäpuhtaana olentona, jonka läheisyys voi helposti saastuttaa kaiken pyhän. Hänen paikkansa kirkossa oli erillään miehistä, ja hän tuli sisään omasta ovestaan. Hän oli suljettu kaikista papillisista toimituksista. Aikaisimmassa kirkossa oli tosin n.k. "diakonissoja" ja "leskiä", mutta heidän tehtävänsä oli ainoastaan suorittaa eräitä halpa-arvoisia kirkontoimia; ja nämäkin sangen vaatimattomat paikat olivat avoinna ainoastaan neitseille ja iäkkäille leskille. Vaikka maallikolla oli oikeus toimittaa hätäkaste, ei naiselle missään tapauksessa liene myönnetty tätä oikeutta. Nainen ei saanut myöskään puhua julkisesti kirkossa, ja ankarana syytöksenä eräitä kerettiläisiä vastaan pidettiin sitä, että he sallivat naisten sitä tehdä. Eräs kirkonkokous Auxerre'ssa 6:nnen vuosi-sadan lopulla kielsi naisten ottamasta ehtoollista paljain käsin, nähtävästikin haluten siten estää sakramentin saastuttamista. Ja vähänväliä teroitettiin mieliin, että naisten on ehdottomasti pysyttävä loitolla alttarista messua toimitettaessa.

Kirkon käsitys, että nainen on synnillinen ja epäpuhdas, vaikutti luonnollisestikin kristilliseen lainsäädäntöön. Pakanallisen keisarikunnan viimeisinä aikoina lienevät Rooman valtakunnan naiset nauttineet suurempaa vapautta kuin naisella koskaan sitä ennen tai sen jälkeen on Europassa ollut. Tavallisin avioliittomuoto oli silloin tuo ilman _conventio in manum'ia_, kuten termi kuului, s.o. että kun nainen meni naimisiin, ei mies saanut minkäänlaista valtaa häneen, vaan hän jäi edelleen isänsä vallanalaiseksi; ja keisariajalla oli isän valta vähitellen rajoittunut aivan vähäpätöiseksi. Mutta kun kristinusko otettiin valtionuskonnoksi, hävisi pian tämä vapaus. Jo myöhemmässä roomalaisessa oikeudessa, mikäli kristillisten keisarien säädökset olivat siihen kajonneet, huomaamme taantumuksen siltä aikaisempien pakanallisten oikeusoppineiden noudattaman periaatteen kannalta, joka edellytti, että miehellä ja naisella ovat lain edessä samat oikeudet. Ei ole epäilemistäkään, ettei kristillinen kirkko olisi osaltaan syypää niihin vääryyksiin, joita Europan nainen on saanut vuosisatoja kärsiä ja jotka eivät vieläkään ole täydellisesti poistetut. Kuuluisa englantilainen oikeushistorioitsija Sir Henry Maine huomauttaa, että naisen asema avoliitossa on ollut erikoisen ahdas niissä Europan maissa, joissa kanoninen oikeus on enimmän vaikuttanut lainsäädäntöön.

Kaiken tämän ohella on kuitenkin lohdullista ajatella, että samat ominaisuudet, jotka ovat synnyttäneet käsityksen, että nainen on saastainen olento, sekä sillä tavoin, uskonnon avulla, ovat osaltaan alentaneet hänen tilaansa, ovat olleet naiselle myöskin vallan lähteenä. Naisen saastaisena pitäminen merkitsee sitä, että nainen oletetaan varustetuksi joillakin salaperäisillä voimilla, jotka toisaalta tosin tahraavat pyhiä esineitä, kun hän joutuu niiden kanssa liian läheisiin tekemisiin, mutta jotka toisaalta jälleen antavat hänelle kyvyn kaikellaisten maagillisten temppujen tekoon. Marokossa hämmästytti minua usein, kuinka miehet pelkäävät vaimojaan. He pitävät naista vaarallisena olentona, joka saattaa pakottaa salaisesti heidät melkein mihin tahansa. Naisella on tuhannet keinot tehdäkseen miehen orjakseen, sytyttääkseen hänen rakkautensa uudestaan tuleen, jos se on sammunut, saattaakseen hänet vihaamaan muita naisia, joita mies on alkanut rakastaa. Nainen leikkaa vaan esim. pienen palasen aasin korvasta ja keittää sen ruuassa, jonka syöttää sitten miehelleen. Mitä tästä seuraa? Niin, kun mies syö sen pienen palan aasin korvaa, muuttuu hän itse aasimaiseksi: tottelee kaikkea, mitä vaimo sanoo hänelle, ja muuttuu hänen kuuliaiseksi juhdakseen. On siis parasta, ettei mies vihoita vaimoaan, vaan kohtelee häntä ystävällisesti. Eräässä hindujen pyhässä kirjassa sanotaan, että miehen tulee olla lauhkea kaikille talossaan oleville naisille ja antaa heille tuontuostakin pikku lahjoja, sillä muuten hävittävät naiset koko talon kiroillansa. Kun Marokossa vietetään jonkun pyhimyksen kunniaksi juhlaa, ja kokoontuu paljon väkeä, miehiä ja naisia, antavat miehet naisten syödä ensin, sillä he sanovat: "kuinka me uskaltaisimme aterioida nälkäisten naisten nähden? Sillä tavoin heittäytyisimme alttiiksi heidän pahoille silmilleen." Esivalta antaa aina kapinallisten heimojen naisten olla rauhassa. Eräästä beduiini-kylästä, jossa olin oleskellut jonkin aikaa, sain kerran saattojoukokseni lähimpään kaupunkiin puolen tusinaa naisia. Miehet eivät näet tohtineet lähteä saattamaan minua, sillä he pelkäsivät, että kuvernööri pistää heidät vankilaan; mutta heidän naisensa, he olivat aivan turvallisia. Marokon berberi-seuduilla saattaa mies pelastautua vihollisen vainosta menemällä jonkun naisen turviin. Hän on silloin yhtä hyvin suojattu hätyyttäjiä vastaan kuin jos hän olisi paennut pyhimyksen hautaan tai moskeaan; kukaan ei uskalla häneen koskea, sillä naista ja hänen perhettään peljätään. Ja tämä taikauskoinen pelko naista kohtaan kasvaa hänen onnekseen sikäli, kuta vanhemmaksi hän tulee; mikäli häneltä vähenee kyky lumota miestä nuoruudellaan ja kauneudellaan, sitä suuremmiksi kasvavat hänen noitataitonsa, sitä vaarallisemmaksi hän kehittyy. Marokkolainen sanoo, että kun poika syntyy, niin syntyy samalla sata pirua, ja kun tyttö syntyy, niin syntyy sata enkeliä; mutta joka vuosi siirtyy sittemmin yksi enkeli tytöltä pojalle ja yksi piru pojalta tytölle, joten satavuotista miestä ympäröi sata enkeliä, mutta kun nainen tulee sadan vuoden vanhaksi, ympäröi häntä sata pirua.

Niinkuin esitelmäni alussa sanoin, olen voinut tässä tarjota kuulijoille ainoastaan katkelman. Olen esittänyt eräitä näkökohtia, joiden luulen joutuneen yleensä enemmän tai vähemmän syrjäytetyiksi. Jos esitykseni kokonaisvaikutuksesta naisen asemasta kultuurin alkeellisilla asteilla on tullut liian valoisa, johtuu se siitä, että se on ennen väritetty poikkeuksetta liian mustaksi. Olisin kyllä voinut puhua kokonaisen tunnin julmuuksista, joita barbaariset miehet ovat harjoittaneet naisia kohtaan. Mutta tarkoitukseni ei ole ollut esittää tässä sitä, mitä joku erikoinen yksilö saattaa tehdä, vaan sääntöjä, jotka saavat ilmaisumuodokseen kansojen tavat.

On mielenkiintoista tietää, että useat niistä oikeuksista, jotka laki vasta viime vuosina on tunnustanut kultuurioloissa elävälle naiselle, jopa ehkä useat sellaisetkin oikeudet, joita se ei ole hänelle vieläkään myöntänyt, tavataan, eikä aivan harvoinkaan, jo eräillä seuduilla aarniometsän raakalaisten keskuudessa.

TOINEN ESITELMÄ.

Vanhemmat ja lapset.

Kaikilla kansoilla, joista meillä on jotain varmaa tietoa, on tavan mukailema suhde vanhempain jalasten välillä. Perhe on yleinen institutsiooni ihmissuvussa sellaisena kuin me sitä tunnemme. Avioliiton muoto vaihtelee: milloin on se yhden miehen ja yhden naisen keskinäinen suhde, milloin yhden miehen ja useampien naisten, tai yhden naisen ja useampien miesten, tahi sitten, vaikka ainoastaan harvinaisissa poikkeustapauksissa, jonkin miesryhmän ja naisryhmän välinen suhde. Mutta olipa aviosuhde monogaminen, polygaminen, polyandrinen tai ryhmä-avioliittoa, niin aina on olemassa erikoinen, tavan järjestämä yhteiskunnallinen suhde vanhempain ja lasten välillä. Vanhemmilla on tietyt velvollisuudet lapsia kohtaan ja lapsilla määrätyt velvollisuudet vanhempiaan kohtaan. Vanhempain suhdetta lapsiin saattaa pääasiassa sanoa suojelussuhteeksi, lapsien suhdetta vanhempiin taas kuuliaisuussuhteeksi. Tämä koskee paitsi perheitä kultuuriyhteiskuntain keskuudessa, myöskin perheitä koko ihmissuvussa. Perhe on niitä raakalaiskauden jätteitä, joissa ei ilmene kuihtumisen merkkiäkään, vaan jotka ovat vielä tänäkin päivänä yhtä elinvoimaisia kuin kuunaan ennen.

Perheellä on juurensa suvun olemassa-olon ehdoissa. Sen syntyyn on epäilemättä syynä se, että sikiöt tarvitsevat suojelusta. Jokaisen eläinlajin, joka säilyy olemassaolon taistelussa, täytyy soveltua niihin olosuhteisiin, joissa se elää. Tämä ei pidä paikkaansa pelkästään silloin, kun on kysymys lajin fyysillisestä elämästä, ruumiin muodoista ja toiminnasta, vaan se koskee myöskin sen psyykkistä ja yhteiskunnallista elämää, sielunominaisuuksia ja yhteiskunta-tottumuksia. "Sikiö" tarvitsee vanhempien vaalintaa; sitä vailla se kuolisi, ja siitä seuraisi myöskin lajin perikato.

Me tapaamme vanhemmista ja lapsista muodostuvan perheen jo monien eläinten keskuudessa. Se nähdään useimpien lintujen elämässä. Koiras ja naaras elävät yhdessä paitsi pesimisaikana myöskin sen jälkeen. Munien hautominen joutuu etupäässä naaraan osaksi, mutta koiras auttaa sitä ja asettuu sen paikalle, kun emon on poistuttava pesästä hetkiseksi. Koiras hankkii naaraalle ruokaa ja suojelee sitä kaikellaisilta vaaroilta. Kun hautoma-aika loppuu ja pojat ovat päässeet munasta, alkaa uusien tehtävien jakso. Lähimpinä päivinä poikasten munasta päästyä eivät linnut yleensä koskaan jätä poikiaan pitkäksi aikaa yksin, jolleivät elatushuolet pakota siihen, ja kun vaara uhkaa, puolustavat vanhemmat uljaasti noita avuttomia pikku olentoja. Kun poikaset varttuvat hiukan, opettavat vanhemmat niille lentotaitoa ja muuta, mikä kuuluu terveen lintupedagogikan tehtäviin, eivätkä ne hylkää pesää ennenkuin pojat tulevat toimeen ominpäin. Kaikki nämä tavat johtuvat isän- ja äidinvaistoista, jotka linnuilla ovat, ja jotka tiettävästikin luonnollinen valinta olemassaolon taistelussa on synnyttänyt. Lintujen luokassa on vanhempien aivan välttämätöntä vaalia poikasiaan. Tasainen ja keskeytymätön lämpö on ensimäinen ehto, jotta sikiö munassa kehittyisi ja pojat säilyisivät hengissä. Tämän tarkoituksen toteuttamiseksi tarvitsee naaras useimmiten koiraan apua, joka hankki naaraalle kaikkia elintarpeita ja vuoroittelee joskus sen kanssa haudonnassa.

Toisin on nisäkkäiden luokan laita. Senkään keskuudessa eivät pojat aikaisimmalla iällään tule koskaan toimeen ilman äitiä, mutta isän apua ei sitävastoin yleensä ehdottomasti vaadita. Siitä seuraa, että kun naaras pitää poikasten menestymisestä suorastaan liikuttavaa huolta ja vaalii niitä hellällä rakkaudella, niin ei isä tavallisesti ollenkaan niistä huolehdi. Useimpain nisäkäslajien sukupuolten keskinäiset suhteet rajoittuvat paritteluaikaan; koiras hylkää naaraan jo ennenkuin pojat ovat syntyneetkään, joten koiras on siis aivan vieras sikiöilleen. Mutta tästä säännöstä on poikkeuksia. Eräiden nisäkäslajien keskuudessa on sukupuolten yhdessäolo pitkäaikaisempi; niin on laita esim. valaiden, hylkeiden, virtahevosen, poron ja eräiden petoeläinlajien, kuten osaksi kissaeläinten ja näätienkin. Kaikkien näiden nisäkäslajien koiraat ja naaraat elävät yhdessä poikasten syntymisen jälkeenkin, ja koiraan työnä on sinä aikana suojella perhettään. Samoin on useain apinalajien. Mielenkiintoisimmat ovat luonnollisesti ihmisenmuotoiset apinat. Gorilla elää perheittäin. Koppenfelsin tietämän mukaan viettää koiras yönsä kyyryssä puun juurella, jossa naaras ja pojat ovat pesässä, ja suojaa niitä leopardien hyökkäyksiltä. Tämä kertojamme tapasi kerran yhdessä koiraan ja naaraan sekä kaksi poikasta, joista vanhempi lienee ollut noin kuusi vuotta vanha, nuorempi noin yksi-vuotias. Koiras rakentaa puolestaan puuhun pesän, viidentoista tai kahdenkymmenen jalan korkeudelle maasta. Aivan samallaisia elintapoja on nähty simpansien keskuudessa. Savagen lausunnon mukaan voi tavata vanhan simpansiparin istumassa puun juurella pistellen poskeensa hedelmiä ja pakinoiden keskenään ystävällisesti, sillaikaa kuin lapset keikkuvat vallattomina ja iloisina oksalta oksalle. Ja Koppenfels vakuuttaa, että koirassimpansi rakentaa naaraalle ja pojalleen pesän hankomaiseen puunoksaan ja viettää itse yönsä alempana puussa, yövartiana.

Kun siirrymme kehittyneimmistä apinoista alempiin ihmisrotuihin, niin kohtaamme saman ilmiön. Isän, äidin ja lasten muodostama perhe on aivan yleinen institutsiooni ihmissuvussa sellaisena kuin sitä nykyisin tunnemme. Ja kuten alemmilla, perheittäin elävillä nisäkäslajeilla, niin on ihmisilläkin etupäässä äidin tehtävänä hoidella välittömästi lapsia, kun taas isä on perheen suojelija ja turva. Usein kuulee väitettävän, ettei isä raakalaiskansojen keskuudessa välitä lainkaan lapsistaan, vaan että isänrakkaus on inhimillisen kultuurin myöhäinen tuote; mutta tässä väitteessä ei ole ollenkaan perää. Myönnän, että tietomme sivistymättömistä kansoista ovat vajanaiset, ettei retkeilijäin ilmoituksiin aina ole luottamista, mutta kun tarkastaa tyystin etnologista kirjallisuutta, niin näkee, että juuri uskottavimmat kirjailijat ovat valtavasti yksimielisiä vanhempain tunteista lapsiaan kohtaan. Näkee, että isänrakkaus on tuskin vähemmän yleinen kuin äidinrakkaus, vaikkei se luultavasti olekaan yhtä voimakas kuin äidinrakkaus, vaan monissa tapauksissa paljonkin heikompi. Mutta tavallisesti se ilmenee huomattavan voimakkaana alkeellisimpienkin raakalaisten keskuudessa. Esimerkkinä siitä, että luonnonkansoilta muka puuttuu isänrakkaus, on usein mainittu patagonialainen päällikkö, joka nakkasi hillittömän vihan vallassa pikku poikansa murskaksi kallioon, kun poika pudotti maahan munakorin, jonka isä oli antanut hänen käsiinsä; mutta tapauksen kertoja lisää nimenomaan, että sama isä alistuu toisissa olosuhteissa, maltissaan ollessa, sangen koviinkin kärsimyksiin pitääkseen huolta lapsistaan tai puolustaakseen niitä. Samoin on Australian alkuasukkaiden laita. Kun miehen valtaa viha ja kun hän tuskin tietää, mitä tekee, saattaa hän kohdella lapsiaan äärettömän ankarasti, mutta sellainen tapaus on harvinainen poikkeus; tavallisesti on hän lapsilleen ylen hellä, kantaa niitä olallaan, kun ne matkalla uupuvat, ja pitää huolta, että ne saavat kyllikseen ravintoa, vaikkapa hän itse näkisikin nälkää. Ja saman isänrakkauden tapaamme muissakin alhaisella asteella olevissa luonnonkansoissa: veddoissa, tulimaalaisissa, hottentoteissa. Harvoja raakalaiskansoja on ankarammin kuin Fidji-saarten alkuasukkaita syytetty epäinhimillisestä julmuudesta, ja silti myöntävät nekin lähetyssaarnaajat, jotka kuvaavat heitä kaikkein mustimmilla väreillä, että heillä on sekä äidin- että isänrakkaus lapsiaan kohtaan monesti niin suuri ja liikuttava, ettei sitä voi olla ihmettelemättä.

Lyhyesti: isänrakkautta on pidettävä vaistona, joka kuuluu suuremmassa tai pienemmässä määrin ihmisluontoon ja joka syntyy luonnollisen valinnan vaikutuksesta, koska se on tarpeellinen lajille. Ja juuri tämä vaisto, yhdistyneenä ainakin jonkinlaiseen aviouskollisuuteen, — myöskään miehen kiintymys vaimoonsa ei ole kokonaan kultuurin tuote, — panee isän elättämään perhettään ja suojelemaan sitä.

Kysytään nyt, miksi sitten juuri ihmisellä ja ihmisen muotoisilla apinoilla on tämä vaisto, jota ei, kuten sanottu ole enimmillä nisäkäs-lajeilla. Luulen, että siihen on syynä osaksi sikiöiden harvalukuisuus, osaksi ajan pituus, jolloin sikiöt ovat avun tarpeessa. Tekijät, joista lajin säilyminen riippuu, ovat monenlaiset: sikiöiden luku, niiden suurempi tai pienempi kyky tulla toimeen omin voimin, sekä äidinhoito ja isänhoito; ja kaikkien lajien keskuudessa, jotka eivät sorru olemassa-olon taistelussa, ovat nämä tekijät sellaisessa suhteessa toisiinsa, että sama tulos s.o. lajin säilyminen saavutetaan. Luurangottomien ja kalojen sekä matelijain keskuudessa ovat molemmat vanhemmat tavallisesti aivan huolettomia sikiöidensä kohtalosta. Äärettömän suuri prosenti sikiöistä tuhoutuu sentähden ennenkuin ne tulevat täyskasvuisiksi; mutta munittujen munien luku on sovitettu hukkaan joutuvain munain määrän mukaan, ja lajin säilyminen on siten turvattu. Toisaalta jälleen, kuta pienempi määrä poikia syntyy, sitä suurempaa vaalintaa ne tarvitsevat, jotta laji voisi säilyä; ja sekä ihmisen että ihmisenmuotoisten apinain sikiöiden luku on suhteellisesti pieni, verrattuna muiden nisäkkäiden sikiöiden lukuun. Sitäpaitsi on ensinmainittujen eläinten sikiöiden avuttomuuden-aika poikkeuksellisen pitkä, ja tämä on, kuten sanottu, toisena syynä siihen, että sikiöt tarvitsevat paitsi äidin, myöskin isän suojaa. Tämä selitys on luonnollisestikin hypoteesi, mutta mielestäni hypoteesi, joka nojautuu terveihin premisseihin. Ja jos se on oikea, on meillä syy olettaa, että perhe löytyi alkuaikojenkin ihmisillä; sillä meidän on kai otaksuminen, että samat syyt synnyttivät heillä samoja seurauksia, että lapset heilläkin olivat luvultaan verrattain harvat ja varttuivat hitaasti, ja tarvitsivat sentähden isän vaalintaa. Jos kenestä tuntuu vastenmieliseltä, että olen juuri samassa tuokiossa puhunut ihmisistä ja apinoista, niin huomautan, että kuta syvemmälle jonkin yhteiskunta-institutsioonin juuret ulottuvat, sitä lujemmalla pohjalla se institutsiooni seisoo. Juuri siksi, ettei perhe ole enemmän tai vähemmän satunnaisten seikkain tulos, seikkain, jotka johtuvat ainoastaan jostain kultuuriasteesta, vaan että se riippuu vaistoista, jotka olivat ihmissuvulla jo sen lapsuuden-aikana ja ovat todennäköisesti vanhemmat kuin itse aikaisin ihminen, juuri siksi me voimmekin olettaa, että perhe on säilyvä tulevaisuudessakin riippumatta kultuurin muutoksista.

Täytyy kuitenkin lisätä, että sitä hypoteesia perheen iästä, jonka olen tässä esittänyt, eivät suinkaan hyväksy kaikki sosiologit, jotka ovat esittäneet oppeja aikaisimman ihmisen yhteiskuntaelämästä. Päinvastoin on melkoisen yleisesti levinnyt sellainen ajatus, että ihminen eli alunpitäen promiskuiteettisessa tilassa, ettei ollut olemassa pysyväisiä liittoja miehen ja naisen kesken, eli, kuten lordi Avebury on ajatuksenaan lausunut, että kaikkien saman heimon miesten ja naisten katsottiin olevan toistensa miehiä ja vaimoja. Tämän hypoteesin mukaan ei isällä ollut mitään asemaa perheessä, häntä ei edes tunnettukaan, ja lapset olivat heimon yhteisomaisuutta. Teoksessani inhimillisen avioliiton historiasta (Ruotsalaisen painoksen nimi on "Det menskliga äktenskapets historia".) olen asettunut tätä mielipidettä vastustamaan ja koettanut todistaa, etteivät mitkään meidän tuntemamme tosiseikat sitä tue. Useimmat tiedot raakalaiskansoista, joiden on väitetty elävän promiskuiteettisessa tilassa, ovat todistettavastikin vääriä, eikä ainoaakaan niistä saata pitää luotettavana. Nekään tavat, joita on väitetty yhteiskunnallisiksi jäännöksiksi sellaiselta ajalta, jolloin avioliittoa ei ollut olemassa, eivät niinikään ole mielestäni mitään todistuksia. McLennan arveli, että tapa laskea sukulaisuus pelkästään äidinpuolelta polveutuu ehdottomasti ajalta, jolloin isyydestä ei oltu varmoja, mutta tämän päätelmän mielivaltaisuuden huomaa heti, kun ajattelee, ettei päinvastainen tapa, lukea sukulaisuus yksinomaan isänpuolelta, mitenkään voi johtua siitä, ettei ollut äitiydestä varmuutta.

On lisättävä, että maternelli l. äidinpuolelta laskettava sukulaisuus-järjestelmä ei ole mitenkään ristiriidassa sen kuvauksen kanssa perheen organisatsioonista, jonka tässä esitin. Silloinkin, kun sukulaisuus luetaan yksinomaan äidinpuolelta, pitää isä lapsista huolen, eikä eno. Eikä isän suojeleva asema ole luonnonkansain keskuudessa ainoastaan tosiasia, vaan luonnonkansat pitävät sitä suorastaan velvollisuutena. Esim. Uuden-Britannian ihmissyöjäin keskuudessa on päällikköjen tehtävänä valvoa, että miehet hankkivat perheilleen kelvollisen elatuksen, ja jos joku mies lyö perheensä hoidon laimin, saa hän selkäänsä. Monet raakalaiset eivät anna miehen mennä naimisiin ennenkuin hän on kokeella näyttänyt pystyvänsä elättämään ja suojelemaan perheensä; hänen täytyy ensin osoittaa olevansa taitava, väkevä tai rohkea. Eräiden kafferi-heimojen miesten on tapettava sarvikuono ennenkuin ryhtyvät naimapuuhiin. Borneon dajakit vaativat, että miehen on ennen naimisiin menoa hankittava määrätty luku ihmisen päitä. Ja ylä-Egyptin arabialaisten joukossa joutuu sulhanen ennen häitä sangen vakaviin rohkeudenkokeihin: morsiamen sukulaiset ruoskivat häntä, ja jos hän tahtoo olla ansiollinen saamaan tyttönsä käden, täytyy hänen tyytyväisen näköisenä kestää tämä koe, joka on joskus ylen ankara. Sivistymättömiltä kansoilla on siis monessa tapauksessa melkoisen vakava käsitys perheenisän velvollisuuksista. Tuntuupa siltä kuin eräät niistä olisivat siinä suhteessa paljon ankarampiakin kuin me.

Mutta isällä ei ole perhettään kohtaan ainoastaan velvollisuuksia, vaan myöskin oikeuksia, joista äiti on usein osallisena huomattavassa määrin. Monesti näyttää siltakin, kuin isän oikeudet olisivat ristiriidassa hänen velvollisuuksiensa kanssa. Useiden kansain tapa sallii isän tappaa vastasyntyneen lapsensa, ja joskus se suorastaan velvoittaakin isän tekemään niin. Mutta miten hirveältä tämä tapa meistä tuntuneekin, niin on sitä tuomitessa otettava huomioon ne olosuhteet, joissa se on syntynyt. Se ei näet ole tarkoituksettoman julmuuden ilmaisu, vaan se johtuu taikauskosta, tietämättömyydestä tai tukalista taloudellisista oloista. Monella kansalla on tapana aina surmata kaksoset, koska kaksoset ovat muka merkki siitä, että äiti on ollut miehelleen uskoton, — saman miehen ei näet luulla voivan olla molempain lasten isä; tämä käsitys saattoi muinaisgermaanit tappamaan kaksosensa. Eräiden kansain keskuudessa on tapana surmata enimmät tyttölapset, ja se tapa johtuu vaikeista elinsuhteista. Vastasyntynyt lapsi on vanhemmille taakka, josta voi koitua mitä suurinta haittaa näille heidän siirtyessään paikasta toiseen ja koettaessaan elättää itseään ja perheen muita jäseniä. Äskensyntyneen surmaaminen saattaa siis käydä välttämättömäksi, ja sen nojalla se muuttuu vähitellen tavaksi On huomattava, että milloin tapa sallii tai säätää lastenmurhia, silloin surmataan lapsi aina melkein heti, kun se on syntynyt; jos se pelastuu vaikka ainoaksikin päiväksi tai vain muutamaksi tunniksi, niin vanhempain rakkauden ääni pääsee tavallisesti voitolle, ja lapsen henki säästyy. Retkeilijät ovat usein kummastelleet, kuinka hellästi juuri ne kansat kohtelevat lapsiaan, joilla on tapana surmata osa niistä heti syntymän jälkeen. Tässä kuten muissakin kohdin on tutkijan tarkastettava tapoja niiden oikeassa valossa.

Isän oikeudet lapsiin ovat eri kansoilla erilaiset. Kun muutamat luonnonkansat sallivat hänen eräissä oloissa surmata äskensyntyneen sikiönsä, kieltävät toiset häneltä tämän oikeuden. Joskus saattaa hän, jos haluaa, myydä lapsensa, joskus ei. Milloin hän saa naittaa tyttärensä tiedustelematta tämän omia toiveita, milloin on tyttärellä täysi vapaus antaa kätensä kenelle tahtoo. Yleensä on oltu taipuvaisia liioittelemaan lasten riippuvaisuutta vanhemmistaan luonnonkansain keskuudessa, samoinkuin on liioiteltu vaimonkin riippuvaista asemaa.

Kuta yksityiskohtaisemmin luonnonkansojen pedagogikaa tutkii, sitä suurempia yllätyksiä se tarjoaa. Luonnonkansoilla näyttää olevan melkein sääntönä, että vanhemmat rankaisevat lapsiaan harvoin tai ei koskaan. Metoodit, joita europalaiset siirtolaiset käyttävät pakottaakseen lapsiaan tottelemaan, ovat monesti järkyttäneet raakalaisten mieltä. Jätän sanomatta, ovatko heidän omiin, inhimillisempiin periaatteihinsa syynä vanhemman tunteet lapsiaan kohtaan ja heidän kykenemättömyytensä ajattelemaan, minkälaiset heidän leväperäisyytensä seuraukset mahdollisesti voivat olla, vai ovatko raakalaisten lapset niin hyviä, ettei heitä tarvitse oikaista. Usein kirjoitetaan, että ne ovat erikoisen kuuliaisia, vaikkei niitä koskaan rangaista. Eräs tuttavani, englantilainen, joka oleskeli kauan länsi-Afrikan neekerikansain parissa, kasvatti oman poikansa seurassa neekeripoikaa. Hänen mielestään oli tuo poika itse henkilöitynyt hyvyys; jos hänelle jotakin antoi, jakoi hän saamastaan aina ystävilleenkin. Aivan toisellainen oli tuon englantilaisen oma poika: hän piti itse kaikki saamansa lahjat. Isä arveli, että tämä poikien erilaisuus johtuu rotu-erosta. Ehkäpä ovat lopultakin juuri itsekkyys ja voitonhimo, yhdistyneinä tarmoon ja sitkeyteen, tehneet eräät rodut niiksi, joita me kutsumme kultuurikansoiksi. Mutta en voi syventyä tässä tyystimmin tähän pulmalliseen kysymykseen.

Mitä tulee isänvaltaan luonnonkansojen keskuudessa, on vielä mainittava, että sitä kestää yleensä ainoastaan sen aikaa, jolloin poika on alaikäinen ja tytär naimaton. Isä saattaa kyllä myöhemminkin vaatia, että häntä kohdellaan kunnioituksella, mutta häntä ei silloin kunnioiteta niin paljon isyyden kuin hänen ikänsä tähden. Alempien rotujen tapa vaatii yleisesti, että heimon nuorempien jäsenten on pidettävä arvossa niitä, jotka ovat heitä itseään iäkkäämmät. Monia yhteiskuntia hallitsevat yksinomaan vanhat miehet.