Part 3

Isänvaltaa emme tapaa suurimpana raakalaisten keskuudessa, vaan kansoissa, jotka ovat edistyneet melkoisen pitkälle sivistyksessä. Raakalaistilassa olevien indiaanien perhe-institutsiooni erosi isän vallan puolesta huomattavasti muinaisen Meksikon ja Perun korkeammalla asteella olevien kansain perhe-institutsioonista. Meksikon azteekit kasvattivat lapsensa kunnioittamaan ja pelkäämään vanhempiaan niin suuresti, että ne tuskin tohtivat puhuakaan heidän läsnäollessaan. Nuorimies ei saanut itse valita vaimoansa, vaan hänen täytyi odottaa, kunnes vanhemmat sen tekivät, ja eräässä Meksikon maakunnassa oli vaatimus, että sulhanen oli kannettava häihin, jotta näyttäisi siltä kuin hän menisi vasten tahtoaan naimisiin. Kiinassa on perheenisän valta suorastaan rajaton; nainut poikakin on yhä isänsä holhuun alainen. Kiinalaiseen poikaan istutetaan jo aikaisimmasta lapsuudesta saakka sellainen kunnioitus vanhempiaan kohtaan, että se muuttuu uskonnolliseksi tunteeksi, josta, kun hän tulee vanhemmaksi, kehittyy koko hänen uskontonsa perusta — esi-isäin palvelus. Konfutse'n moraalisysteemissä ei löydy korkeampaa velvollisuutta kuin tottelevaisuus vanhempia, varsinkin isää kohtaan; isää, siinä sanotaan, on palveltava kuin itse taivasta. Miten tärkeinä muinaiset seemiläiset pitivät velvollisuuksia vanhempia kohtaan, ilmenee Iisakin ja Abrahamin väleistä ja myöskin neljännestä käskystä sekä itse käskyn paikasta, se näet seuraa aivan niiden käskyjen perästä, joissa käsitellään ihmisen velvollisuuksia Jumalaa kohtaan. Muhamettilaisuus pitää myöskin tottelemattomuutta vanhempia vastaan ensimäisen luokan syntinä, yhtä kauheana kuin epäjumalanpalvelusta. Omituista oli Marokossa nähdä, miten täys-ikäiset pojat, kaksi-kolmekymmenvuotiaat, pujahtivat hiljaa leiristäni pois, kun kuulivat isänsä tulevan sinne, tai istuivat äänettöminä ja kumarassa jossakin teltan nurkassa isän tultua sisään. Muinaisessa Roomassa oli isällä lapsiinsa _jus vitae necisque_. Hän sai panna heidät vankeuteen, myödä ja surmata heidät "Kahdentoista taulun lain" nimenomaisen säädöksen nojalla. "Kaikki, mikä kuului talouteen", sanoo Mommsen, "oli laillisia oikeuksia vailla, — vaimo ja lapset ihan samoin kuin härkä ja orja". Myöskin täys-ikäinen poika ja hänen lapsensa olivat perheenisän mielivallan alaisia. Mutta ajan mittaan muuttui, kuten viime esitelmässäni huomautin, olennaisesti tuo roomalainen _patria potestas_ eli isänvalta. Jo pakanallisten keisarien aikana himmeni se pelkäksi varjoksi entisestään. Ja kristinoppi vaikutti yhä lisää sen kukistumiseen; kun se tähdensi jumalallista isyyttä, painui maallinen isyys taustalle. Mutta myöskin muinais-germaanilainen käsitys isän ja pojan suhteista toisiinsa vaikutti huomattavasti Europan kansain tapoihin ja lakeihin. Germaaneilla ei isällä ollut koskaan samaa valtaa täyskasvuisiin poikiinsa kuin roomalaisella perheenisällä. On väitetty syystä, että vielä tänäkin päivänä huomataan monista Europan maista, miten erilainen roomalainen ja germaaninen vaikutus isän valtaan on ollut. Germaanisissa maissa ja Englannissa, jonka asukkaat ovat sekarotua, tunnustavat sekä tapa että laki lapsen riippumattomaksi vanhemmistaan heti kuin se on tullut täysikäiseksi, ja täys-ikäisyys alkaa verrattain aikaisin. Romaanisissa maissa tapaa taas vielä eräitä roomalaisen _patria potestas_-vallan piirteitä. Ranskassa antaa yleinen mielipide, jopa lainsäädäntökin vanhemmille merkittävän vallan lapsiaan kohtaan. Poika ei saa lähteä isänsä luvatta kodista ennenkuin hän on täyttänyt yksikolmatta vuotta, paitsi siinä tapauksessa, että hän pyrkii armeijaan. Jos lapset rikkovat törkeästi isäänsä vastaan, on isällä ankarat rankaisukeinot käytettävinään. Viittäkolmatta vuotta nuorempi poika ja yhtäkolmatta nuorempi tyttö eivät saa mennä vanhempiensa luvatta naimisiin, ja muodon vuoksi täytyy vielä iäkkäämpienkin lasten pyytää siihen lupa.

Olemme nähneet, mihin seikkoihin isän velvollisuudet perhettään kohtaan perustuvat. On mainittava vielä joku sana sellaisten velvollisuuksien syistä, joita tavat vaativat lapsilta vanhempia kohtaan. Nämä syyt ovat komplisoidumpia. Etupäässä johtuu vanhempien valta lapsiinsa selvästikin vanhempien luonnollisesta etevämmyydestä ja lapsen luonnollisesta avuttomuudesta sen ensimäisinä vuosina. Vanhempien, etenkin isän, etevämmyys herättää lapsissa kunnioituksen tunteen, joka ei perustu ainoastaan isän fyysillisiin, vaan myöskin hänen henkisiin etevämmyyksiinsä, mitkä hänellä säilyvät kauan sittenkin kun hänen ruumiillinen voimansa on jo alkanut vähetä. Varsinkin luonnonkansoissa on lasten kunnioitus vanhempia kohtaan suureksi osaksi nuoren kunnioitusta vanhempaa kohtaan. Vanhat miehet edustavat heimon viisautta. Heidän sanojansa pidetään monesti oraakelilauselmina. "Pitkä ikä ja viisaus", sanoo indiaani, "kuuluvat aina yhteen". Länsi-Afrikassa on vanhoilla kunnianimi, joka merkitsee "monitietoista". He tuntevat heimon ikivanhat tavat, ja kansoilla, joilla ei ole kirjoitettuja lakeja eikä uskonnollisia kirjojakaan, ovat he kansan ainoina tiedonlähteinä esi-isien oikeustajunnan ja uskonnon alalla. Sitäpaitsi heitä peljätään ja pidetään kunniassa sen taikauskon tähden, jota vanhuus synnyttää yhteiskunnan nuoremmissa jäsenissä. Vanhoilla luullaan yleisesti olevan salaisia ja laadultaan yliluonnollisia voimia, eikä ole kaukana sekään hetki, jolloin he siirtyvät kuoleman kautta henkien maailmaan. Eräs tutkimusretkeilijä kertoo, että Niasin malajit kunnioittavat vanhoja pelkästään itsekkyytensä vuoksi: he näet toivovat, että vanhan sielu säilyttää kuoleman jälkeen hellässä muistossa ne henkilöt, jotka kohtelivat häntä hyvin maailmassa. Muuan lähetyssaarnaaja kuuli itä-Afrikassa neekerin sanovan eräästä vanhasta miehestä: "Täyttäkäämme, mitä hän toivoo, sillä hän kuolee piakkoin."

Luulen huomanneeni, että kansat, jotka hartaimmin palvelevat kuolleita esi-isiään, kunnioittavat myöskin vanhuksiaan enimmin jo niiden eläessä.

Nämä seikat ovat epäilemättä antaneet jossain määrin lasten velvollisuuksille vanhempia kohtaan sen uskonnollisen luonteen, joka niille on tullut monien kansain keskuudessa. Mutta tärkeimpänä syynä tähän on kuitenkin luultavasti se tavaton merkitys, minkä vanhempien siunauksilla tai kirouksilla arvellaan olevan. Jos Ugandassa keski-Afrikassa poika kieltäytyy tottelemasta isäänsä, ja isä koskettaa häntä vaipallaan, on poika heti kirottu ja hänen luullaan kuolevan pian sen jälkeen, ellei hän uhraa vuohta ja saa siten anteeksi isältään. Monilla koillis-Afrikan kansoilla on usko, että mitkään yritykset eivät voi luonnistua, elleivät ne ole saaneet vanhusten siunausta. Israeliittain käsitys oli, että vanhemmat, varsinkin isä, saattoivat määrätä siunauksillaan ja kirouksillaan lastensa kohtalon, kuten ilmenee esim. Iisakin ja Jaakobin tarinasta. Meillä on täysi syy olettaa, että se palkinto, — menestys ja pitkä ikä, — jonka neljäs käsky lupaa sille, joka kunnioittaa isäänsä ja äitiään, ajateltiin alkuaan vanhempien siunausten aiheuttamaksi. Tämä ajatus on lausuttu selvästi Syrakin kirjassa, jossa luetaan: "Kunnioita isääsi ja äitiäsi sanoissa ja töissä, että heidän siunauksensa tulisi sinun ylitsesi. Sillä isän siunaus perustaa lasten huoneet, mutta äidin kirous hävittää perustukset." Myöskin muinaiset hindut ja egyptiläiset ajattelivat, että kuuliaisuus vanhempia kohtaan palkitaan onnella ja pitkällä iällä. Plato esittää eräässä teoksessaan tarkoin, miten tärkeää lasten on kunnioittaa vanhempiansa; vanhempien kirot, sanoo hän, ovat mahtavampia kuin mitkään muut kirot, eivätkä toisaalta taas heidän rukouksensa lasten puolesta ole sen heikompia. Vanhoissa ylimys-perheissä Venäjällä pelkäävät lapset vielä tänäkin päivänä isän kiroja.

Ei ole epäilystäkään, ettei vanhempien kiroissa ja siunauksissa piilevää voimaa käsitetty alunpitäen maagilliseksi voimaksi. Tämä koskee kaikkia muitakin kiroja ja siunauksia. Ne eivät ole alkujaan jollekin jumalalle lausuttuja rukouksia, vaan pelkästään maagillisia keinoja, joilla vaikutus kohdistetaan siihen henkilöön tai seikkaan, jota siunataan tai kirotaan, jotta ne sitten toteutuisivat. Usko, että sellainen siirtämis- ja muuttamisprosessi on mahdollinen, johtuu siitä läheisestä yhteydestä, missä toivotus ja käsitys sen toteutumisesta ovat toisiinsa. Toivotusta pidetään todellisuuden siemenenä, joka kehittyäkseen on ainoastaan maagillisen voiman lisäystä vailla. Mutta seikka on nyt se, että yliluonnollisuuden valtakunnassa ei ole lainkaan tarkkoja rajoja siihen kuuluvien ilmiöiden eri luokkien välillä. Niinpä tapahtuu monesti, että maagillisia voimia henkilöidään ja muutetaan yliluonnollisiksi olennoiksi tai siirretään jonkun jo olemassa olevan yliluonnollisen olennon lisäominaisuudeksi. Kreikkalaiset henkilöivät kirouksia Erinnys-hengetärten, koston jumalatarten, muodossa. Vanhemmilla oli Erinnys-hengettärensä, jotka kostivat ne vääryydet, joita lapset heille tekivät, ja nuo hengettäret olivat epäilemättäkin vanhempien omia henkilöityneitä kirouksia. Mutta sama tehtävä siirretään joskus myöskin itselleen Zeus-jumalalle. Hesiodos sanoo, että jos kuka kohtelee pahoin isäänsä tai äitiänsä, niin Zeus vihastuu ja rankaisee ennemmin tai myöhemmin kunnotonta poikaa tai tytärtä. Roomalaisilla oli _divi parentum_-jumalat, vanhempainjumalat, jotka samaten on käsitettävä henkilöitetyiksi kiroiksi. Eräässä vanhassa laissa, jota arveltiin Servius Tulliuksen säätämäksi, sanotaan: "Jos poika lyö isäänsä tai äitiään, kohtaa häntä vanhempain-jumalien kosto."

Johdutaan nyt ehdottomasti kysymään, miksi uskotaan, että vanhempien siunauksilla ja kirouksilla on näin poikkeuksellisen suuri voima. Eräänä syynä on epäilemättä tuo uskonnollinen kunnioitus vanhuutta kohtaan, josta olen juuri puhunut. Kuta iäkkäämmäksi isä tulee, sen tehoisammiksi uskotaan hänen siunaustensa tulevan, Israeliittain keskuudessa oli se isän mystillinen etuoikeus, että hän voi määrätä poikansa vastaisen kohtalon, erikoisen suuri juuri silloin, kun isän päivät alkoivat olla luetut; ja etelä-Alrikan hererot pitävät siunausta, jonka isä antaa kuolinvuoteellaan, erittäin tehokkaana. Mutta samalla saavat vanhempain ja etenkin isän toivomukset maagillista voimaa myöskin heidän yhteiskunnallisesta asemastaan, heidän vallastaan lapsiinsa. Miten suuri vaikutus tällä seikalla on lausuttujen toivomusten tuloksiin, ilmenee selvästi siitä kreikkalaisesta käsityksestä, että Erinnys-hengettäret s.o. henkilöityneet kirot, eivät kostaneet ainoastaan rikkomuksia, joita tehtiin vanhempia, vaan myöskin iäkkäämpiä veljiä ja sisaria kohtaan, jotavastoin nuoremmalla veljellä tai sisarella ei ollut lainkaan Erinnystä, joka olisi kostanut hänen puolestaan, mikä viimemainittu seikka johtuu siitä selvästä syystä, ettei nuorten kirouksilla arveltu oikeastaan olevan mitään merkitystä. Marokossa sanotaan, että kirot, jotka mies singauttaa vaimoonsa, ovat yhtä tehokkaat kuin nekin, jotka isä lausuu lapsilleen. Ja Tonga-saarten alkuasukkaiden käsitys on sellainen, ettei kirouksessa ole mitään voimaa silloin, kun se kohdistetaan henkilöön, joka on korkeammassa yhteiskunta-asemassa kuin Itse kirooja.

Isän maagillisten apuneuvojen voimaa lisää siis hänen asemansa perheessä. Ja syy siihen, miksi hänellä antiikin ja itämaiden kultuuri-kansakuntien keskuudessa oli aikoinaan tai on vieläkin niin mahtava asema perhepiirissä, on myöskin enimmäkseen yhteiskunnallista laatua. Perhe-institutsiooni on eräällä tavalla suhteessa yhteiskunnan valtiollisiin oloihin. Alkeellisilla kulttuuriasteilla on klaani tai kunta yleensä yhteiskunnallisesti ja valtiollisesti vahvin yhteiskunta-kokonaisuus, ja siitä syystä ei minkään erikoisen perheen päämies voi vaatia itselleen liiallisen suurta valtaa. Mutta toiseksi muuttui tila, kun useat eri klaanit ja heimot yhdistyivät suuremmaksi valtioksi. Uusi valtio pyrki heikontamaan ja hävittämään klaani-organisatsioonia; mutta samalla jälleen lisääntyi perheen merkitys, ja perheen päämiehestä tuli mahtavampi kuin hän oli ollut klaani-kaudella. Nähdään siis, että silloin kuin klaani-siteet ovat lujat, ovat perhe-siteet heikot, ja päinvastoin. Grosse on siis luultavasti oikeassa olettaessaan, että isän teki sanan täydessä merkityksessä patriarkaksi vasta se seikka, että hänestä tuli sen vallan perijä, joka oli ennen ollut klaanilla.

Mutta kun valtiolla on ollut varhaisempina aikoina taipumus lujentaa perhesiteitä, on sen myöhemmän kehityksen vaikutus ollut päinvastainen. Sitten kun kansallinen elämä tuli intensiivisemmäksi, kun kansalliset harrastukset ja pyrkimys yhteiseen poliittiseen päämaaliin lähensivät eri perheiden jäseniä toisiinsa, menetti perhe jälleen suuresti yhteiskunnallista merkitystään, ja perheenisän valta väheni melkoisesti. On väitetty, että Englannissa ja Amerikassa, jossa poliittinen elämä on saavuttanut suurimman kehityksensä, lasten kunnioitus vanhempia kohtaan on huomattavassa määrin pienempi kuin toisissa sivistysmaissa, joissa yleinen tietoisuus ei niin paljon keskity politiikkaan. Mutta muutkin seikat ovat vaikuttaneet osaltaan isänvallan supistumiseen: esi-isäin-palveluksen loppuminen, sellaisten taikauskoisten käsitysten katoaminen, joista äsken puhuin, ja _last but not least_, inhimillisemmän elämänkatsomuksen leviäminen, joka ei salli lasten vapauden joutua isän mielivallasta riippuvaiseksi. Nykyaikainen käsitys isän asemasta perheessä on ilmaistu sattuvasti ranskalaisen encyklopedistin sanoissa "Le pouvoir paternel est plutôt un devoir qu'un pouvoir".

KOLMAS ESITELMÄ.

Velvollisuudet lähimmäistä kohtaan.

Siirrymme nyt perheen piirin ulkopuolelle ja luomme silmäyksen niihin tapoihin, jotka ovat jo varhain järjestäneet suhteet samaan heimoon kuuluvain ihmisten välillä. Niinkuin ennen olen huomauttanut, ei tapa ole ainoastaan yhteiskunnallinen tottumus, vaan myöskin toiminnan ohje, ja alkeellisilla kultuuriasteilla se on ainoa sellainen ohje. Tavalla on käskyn voima, ja luonnonkansat kannattavat uskollisesti Hegelin lausetta, ettei ihmisellä saa olla minkäänlaista yksityis-omaatuntoa. Illan esitelmän nimeksi saattaa siten antaa "Velvollisuudet lähimaista kohtaan", jos "lähimäisellä" ymmärretään ainoastaan oman yhteiskunnan jäsentä. Sillä ainoastaan tässä mielessä raakalainen vastaisikin kysymykseen: "Kuka on lähimäisesi?" Toisen yhteiskunnan jäsentä hän ei pidä lähimäisenään, vaan päinvastoin usein vihollisenaan.

Viime esitelmässäni lausuin sen olettamuksen, että vanhempien ja lasten muodostama perhe oli jo ihmissuvun alkuaikoina olemassa. Mutta pidän epäilyksenalaisena, oliko samoin laita yhteiskunnan sen laajemmassa merkityksessä. Niitä apinoita, jotka ovat ihmistä lähimpänä, ei voi kutsua sosiaalisiksi eläimiksi.

Orangutangia on tavattu joko perheittäin, jolloin perheen muodostaa koiras, naaras ja yksi tai kaksi pentua, taikka vieläkin pienempinä ryhminä, joissa on ainoastaan kaksi yksilöä, täyskasvuinen naaras tahi koiras ja yksi pentu. Gorilla elää yleensä parittain tai perheenä, ja samoin on simpansin laita. "Harvoin näkee", lausuu Savage, "useampia kuin yhden tai kaksi pesää samassa puussa taikka samalla paikalla; on kyllä nähty viisikin, mutta ainoastaan poikkeustapauksissa. Simpanseja ei voida sanoa sosiaalisiksi eläimiksi." Tämä tieto, jonka muutkin zoologit ovat joko todeksi vahvistaneet tai toistaneet, on erikoisen tärkeä, koska simpansi muistuttaa ihmistä myöskin verrattain huonon ruumiillisen voimansa ja vähäisen rohkeutensa puolesta, joten olettaisi, että tämä eläin pitäisi etunaan elää yhteiskunnittain. Mutta voidakseen määrätä, sopiiko jollekin lajille parhaiten yhteiskunnallinen vai eristetty elämä, täytyy ottaa muitakin seikkoja huomioon. Toiselta puolen on yhteiskunnallinen elintapa lajille edullinen ja suojaa sen säilymisen olemassa-olon taistelussa, siksi, että suuri ryhmä yksilöitä pystyy luonnollisesti paremmin vastustamaan vihollisen hyökkäyksiä kuin yksityinen yksilö tai pieni perheryhmä. Mutta suuremmissa ryhmissä elämisen mahdollisuus riippuu siitä, voidaanko ravintoa saada tarvittavassa määrin; ja ravinnon riittävyyden määrää kaksi erikoista seikkaa, — ensiksikin, kuinka runsaasti jollakin seudulla on ravintoaineita, ja toiseksi, miten paljon ruokaa eläin tarvitsee elääksensä. Ihmisenmuotoiset apinat ovat suuria eläimiä ja tarvitsevat sentähden ravintoaineita runsaasti; mutta samalla on niitä ravintoaineita, joista ne elävät, verrattain niukalti, ja siksi ne eivät voi elää suurissa ryhmissä. Sama seutu ei tuota niin runsaasti hedelmiä, että niiden turvissa saattaisi muodostaa varsinaisia yhteiskuntia. Kerrotaan nimenomaan, että simpanseja tavataan suurempina laumoina juuri siihen vuodenaikaan, jolloin enimmät hedelmät kypsyvät, ja tämä seikka todistaa selvästi, että tämä apina viettää eristettyä elämää pääasiallisesti sen vuoksi, että sen on muina vuodenaikoina vaikea saada ravintoa.

Johtuu ehdottomasti olettamaan, etteivät meidänkään aikaisimmat kantaisämme voineet, samallaisten syiden vuoksi, elää suurina yhteiskuntina. He elivät enimmäkseen samallaisella ravinnolla kuin ihmisen muotoiset apinat ja tarvitsivat sitä samat määrät kuin nekin. Vielä sittenkin, kun ihmisestä tuli osaksi lihansyöjä, on uskottavaa, että hän pysyi yhä perheittäin eläjänä tai eli suuremmissa yhteiskunnissa ainoastaan harvoin. Spencerin huomautus on oikea, että petoeläimen, joka elää sellaisella riistalla, ettei sen pyytämisessä ja surmaamisessa tarvita toisten apua, on edullista elää yksinään, varsinkin, jos sen saalis on hyvin hajallaan ja peto pyytää sitä hiipimällä sen kimppuun tai maaten väijyksissä. Lajille olisi ehdoton vahinko elää sellaisissa tapauksissa joukoittain. Tästä johtuu, että suuremmat lihansyöjä-eläimet ja pienemmätkin lihansyöjät, joiden riista on voimatonta ja hajallaan, viettävät yleensä yksinäistä elämää. Että ihmissuvunkin laita oli kauan sen alkuaikoina siten, näyttää sitäkin todennäköisemmältä, kun muistaa, että vielä nykyään on olemassa metsästäviä raakalaiskansoja, jotka elävät paremminkin perheittäin kuin heimoittani; ja monet seikat todistavat, että tähän on syynä ravinnon riittämättömyys. Lichtenstein ilmoittaa, että vaikeudet, joita bushmaneilla on voidakseen tyydyttää elämänsä välttämättömimpiä tarpeita, tekevät heille mahdottomaksi elää suurina yhteiskuntina. Nekin perheet, jotka yhtyvät pieniksi laumoiksi, kokevat joskus, että heidän on pakko erota toisistaan, kun yhteinen maankaista ei jaksa elättää heitä kaikkia. Samoin on selitetty, että tulimaalaisetkin elävät aina hajallaan elintarpeiden puutteen vuoksi, eikä heitä näe suurta joukkoa koskaan monta päivää peräkkäin yhdessä. Mutta eivät ainoastaan karujen ja epäsuotuisain seutujen raakalaiset vietä näin yksinäistä elämää; Ceylonin vedda-perheet elävät toisistaan aivan erillään, ja Brasilian aarniometsissä ovat retkeilijät tavanneet usein kieliä, joita puhuvat ainoastaan harvat, toisilleen sukua olevat yksilöt, joten he elävät siis täydellisesti eristettyinä, edes voimatta tulkita ajatuksiaan kenellekään muille seudun asukkaille. Lyhyesti: sellaiset raakalaiset, jotka eivät tunne karjanhoitoa eivätkä maanviljelystä, vaan elävät pelkästään sillä, mitä luonto heille lahjoittaa, — metsänriistalla, kaloilla, hedelmillä, juurilla, yrteillä j.n.e. — he elävät useimmiten, joskin löytyy poikkeuksia, perheinä, jonka muodostavat vanhemmat ja lapset, taikka sitten laajempina perheryhminä, joihin kuuluu eräitä muitakin sukulaisia. Heillä on perhe tai laajentunut perhe huomattavin yhteiskunnallinen kokonaisuus. Ja kumminkin on huomattava, että kaikkein alkeellisiin matkin kansat, mitä nykyään on maailmassa, ovat nyt paljon kehittyneemmällä asteella kuin alkeellinen ihminen oli. Heillä on aseet ja työkalut, joilla he puolustavat henkeään tai surmaavat tahi pyytävät saaliinsa taikka hankkivat niillä jollakin toisella tavoin ravintonsa. He tuntevat ennen kaikkea tulenteko-taidon, jonka avulla kovat ja säikeiset juuret valmistetaan ravinto-kelpoisiksi ja myrkylliset juuret ja yrtit vaarattomiksi. Jos nyt nämä alkeelliset metsästäjäkansat vieläkin elävät enemmän perheittäin kuin suurempina ryhminä, niin ei ole liian rohkeaa olettaa, että muinaisaikoina sen ravinnon laatu, jolla ihminen eli, sekä ne suuret määrät ravintoa, mitkä hän tarvitsi, estivät vieläkin suuremmassa määrin varsinaisen yhteiskuntaelämän muodostumista kuin on laita nykyään elävien metsästäjäkansain keskuudessa.

Näyttää siis kuin olisi ihmisen tapa elää yhteiskunnittain johtunut etupäässä hänen edistyksestään henkisen ja aineellisen kultuurin aloilla. Kun saatiin yhteiskuntaelämän ulkonaiset ehdot, tuli ihmisestä sanan varsinaisessa merkityksessä yhteiskunnallinen, sillä yhteiskunnallinen elintapa oli edullinen hänelle. Meidän ei kuitenkaan sovi luulla, että sukulaisperheet jatkoivat ainoastaan laskelmien nojalla yhdessä elämistä hajoomatta eri suuntiin. Ihmisessä sellaisena kuin häntä nyt tunnemme, on vallalla yhteisövietti, ja voimme olettaa, että hän saavutti tämän vietin luonnollisen valinnan kautta niinä varhaisina aikoina, jolloin yhteiskunnallinen elintapa tuli hänelle mahdolliseksi ja samalla hyödylliseksi olemassa-olon taistelussa.

Yhteisövietti on yksilön taipumus elää toisten samaan lajiin kuuluvien yksilöiden seurassa. Ihmistä tyydyttää sellainen yhdyselämä, hänen on paha olla, jos hänet jätetään yksin, hän on hyvillään, kun hän pääsee takaisin toveriensa pariin. Mutta yhteiskunnan jäsenillä ei ole ainoastaan hupi olla toistensa seurassa, vaan heillä on myöskin alttiuden tunteita toisiaan kohtaan. He puolustavat ja auttavat toisiaan hädässä, he tekevät toisilleen kaikellaisia palveluksia. Jokainen metsästäjä tietää, miten vaikeaa eläimiä on lähestyä, kun ne ovat yhtenä laumana tai joukkona. Kaniinit hakkaavat takajaloillaan kovasti maata varoittaen vaarasta tovereitaan, lampaat ja vuorikauriit samoin etujaloillaan, jotapaitsi ne laskettelevat vihellys-ääniä. Useat linnut ja eräät nisäkkäät asettavat vartioita, joina hylkeillä kuuluu yleensä olevan naaraita. Apinaparven johtaja on myöskin etuvartia ja kirkaisee tuon tuostakin, ilmoittaen huudoillaan joko vaaran läheisyyttä tai ettei sitä ole. Sudet ja eräät muut petoeläimet metsästävät laumoina ja auttavat toisiaan karattaessa saaliin kimppuun. Darwin kertoo indialaisista variksista, että parvi niitä elätti kerran paria kolmea sokeaa toveriaan.

Saman raakalais-yhteiskunnan jäsenet tuntevat myös sympatiaa toisiaan kohtaan. Jos hyökätään jonkun yhteiskunnan jäsenen kimppuun, niin rientävät toverit hyökkääjää vastaan. Aikaisin yhteiskunta on keskinäiseen sympatiaan perustuva puolustusliitto. Tämä sympatia se on etupäässä monien tapain ja lakien pohjana, jotka määräävät saman yhteiskunnan jäsenten keskinäisen suhteen. Tapa kieltää heitä riistämästä toistensa henkeä ja omaisuutta. Miksi? Varsinaisesti siksi, että yhteiskunnan muut jäsenet tuntevat sympatiaa kärsivää kohtaan, paheksuvat vääryyttä, vihastuvat väärintekijälle. Tämä yhteiskunnan paheksunta on alkuperäinen, tyypillinen muoto siitä, mitä me kutsumme moraaliseksi paheksumiseksi. Tapa on velvollisuuden käsky, koskapa henkilö, joka sen rikkoo, joutuu yhteiskunnan paheksumisen esineeksi, joka paheksuminen saa selvimmän ilmenemismuotonsa yhteiskunnan antamassa rangaistuksessa. Yhteiskuntaelämä tuottaa siis ihmiselle kaikellaisia velvollisuuksia hänen oman yhteiskuntansa jäseniä kohtaan. Ja nämä velvollisuudet ovat jo alkeellisessakin yhteiskunnassa suureksi osaksi samat, jotka sivistyneet kansat tunnustavat velvollisuuksiksi. Kaikki yhteiskunnat, joista meillä on tietoja, vaativat, että niiden jäsenten yleensä on pidettävä arvossa toistensa henkeä, omaisuutta ja kunniaa. Sekin velvollisuus, että jäsenten on puhuttava totta, mitä on usein pidetty kultuurikansain keksintönä, tavataan jo alhaisimmilla kehitysasteilla olevilla luonnonkansoilla.

Jos vertailemalla tarkastelee, miten eri kansat käsittävät velvollisuuden puhua totta, niin näkee selvästi, kuinka väärä se käsitys on, että ihmissuku olisi muka joka suhteessa moraalisesti sikäli parantunut, mikäli se on edistynyt intellektuaalisessa kultuurissa. Moraalin historia ei ole ollut ainaista edistyskulkua niitä siveellisiä ihanteita kohti, jotka me tunnustamme korkeimmiksi. Joskus ovat raakalaisten käsitykset eräistä velvollisuuksista ankarammat kuin meidän, ja he täyttävät ne elämässäänkin tarkemmin kuin me. Niinpä kunnioittavat useat sivistymättömät kansat totuutta niin suuresti, ett'eivät edes kiusauksellisimmatkaan asianhaarat voi heitä vietellä valhettelemaan. Näin on Ceylonin veddain laita, jotka ovat kovin alhaisella kehitysasteella; heidän luotettavuutensa on naapurikansoilla sananpartena. Ei ole todella koskaan kuultu heidän sanovan sellaista, joka ei olisi totta; muuan vedda, jota epäiltiin oman heimonsa alueen ulkopuolella syypääksi murhaan ja joka vietiin oikeuden eteen, olisi helposti voinut päästä rangaistuksesta kieltämällä rikoksensa, mutta hän ei kieltänyt, vaan oli aivan vaiti. Muitakin esimerkkejä voisi mainita eräiden Indian mannermaan sivistymättömien heimojen harvinaisesta totuudenrakkaudesta. Kerrotaan korvá-kansasta, joka on tunnettu ryöstöretkistään ja tavattomista julmuuksistaan, joita se näillä retkillä harjoittaa, että kun sen kansan rosvoja saadaan kiinni ja viedään oikeuteen, niin he eivät koskaan kiellä rikostaan, vaan kuvailevat päinvastoin perinpohjaisesti ryöstöretkensä. Eräistä toisista Intian raakalaisheimoista tiedämme luotettavien kertojain kuvauksista, että heimon jäsen saattaa tehdä itsemurhankin, jos sanotaan, että häntä epäillään syylliseksi valheesen. Ylimalkaan saattaa sanoa, että alhaisimmalla kehityskannalla olevat alkuasukkaat näyttävät kunnioittavan totuutta enemmän kuin kehittyneemmät raakalaiset.

Mutta luonnonkansojen moraalissa emme näe pelkästään negatiivisia tapain-käskyjä. Heidän tapansa eivät rajoitu ainoastaan kieltämään eräitä tekoja, joista koituu kärsimystä tai vahinkoa toisille, vaan ne vaativat myöskin tekoihin, jotka positiivisesti lisäävät toisten menestystä. Keskinäinen auttavaisuus ja armeliaisuus on kaikilla luonnonkansoilla huomattava piirre yksilön suhteessa oman yhteiskuntansa muihin jäseniin. Tämä koskee alhaisimpiakin luonnonkansoja. Australian raakalaisten ystävällisyyttä toverejaan kohtaan kiitetään yksimielisesti. Kun joku alkuasukas saa työllään siirtolaisten parissa hiukan rahaa ja menee sitten takaisin heimolaistensa luokse, niin hän jakaa heidän kanssaan koko ansionsa. Sairaita hoidetaan ylen hellästi; kun heimo siirtyy olinpaikasta toiseen, niin sellaisia, jotka eivät jaksa itse astella, kannetaan. Ja Australian pohjoisrannikolla ovat retkeilijät huomanneet, että sokeat ovat ryhmän lihavimpia, sillä heille annetaan aina parhaat palat. Nansen väittää, ettei ole sääliväisempää ihmistä kuin grönlantilainen; hänen ensimäinen käskynsä kuuluu: "auta lähimaistasi". "Mutta", lisää tämä kertojamme, "valitettavaa on, että mikäli eskimoyhteiskunta sivistyy, sikäli se menettää hyveensä". Eräs kristitty lähetyssaarnaaja kertoo Guyanan indiaanien olevan niin vierasvaraisia, että heillä on vierasvaraisuudesta kehittynyt heikkous. Uusien-Hebridien alkuasukkaat, jotka ovat aina olleet hurjimpain raakalaisten maineessa, ovat itse ruumiillistunut anteliaisuus heimolaisiaan kohtaan; "naapurin ei tarvitse kuin toiselta jotain pyytää, ja toinen antaa heti paikalla". Hottentoteista luemme vanhoista matkakuvauksista, että he ovat keskinäisissä suhteissaan maailman ystävällisimpiä, anteliaimpia ja hellimpiä ihmisiä, että he ihastuvat, kun vaan saavat tilaisuuden auttaa lähimäistään ja ovat aina valmiit jakamaan viimeisenkin suupalansa toveriensa kanssa. Samallaisia kuuluivat olleen myöskin Madagaskarin alkuasukkaat ennenkuin ranskalaiset anastivat saaren. Merkillistä, mutta totta on, että niin kutsuttu korkeampi kulttuuri on aina näyttänyt vaikuttavan turmelevasti luonnonkansojen luonteeseen. Jos tarkastamme uudenajan siirtomaiden historiaa, niin huomaamme kaikkialla saman tuloksen, etelässä ja pohjoisessa, idässä ja lännessä: valkea rotu ilmestyy paikalle, sivistää, turmelee, hävittää sukupuuttoon. Tätä arvoitusta: miksi europalaisella kultuurilla on sellainen kauhistava ominaisuus, että se saastuttaa jokaisen rodun, joka joutuu kosketuksiin sen kanssa, kannattaisi sosiologin tarkoin tutkia. Probleemi on sitäkin komplisoidumpi, kun länsimaiselle sivistykselle teoriassa ominaiset moraalikäsitteet eivät ole suinkaan huonompia kuin luonnonkansain tapain-käskyt vaatiessaan lähimmäistä täyttämään velvollisuutensa toista kohtaan, vaan päinvastoin ne ulottavat nämät velvollisuudet käsittämään paljon laajempia ihmisjoukkoja. Mutta kun sellaiset kansat yhtyvät, joiden kultuurit eroavat toisistaan hyvin suuresti, niin ylimalkaan ne näyttävät omaksuvan toisiltaan etupäässä paheita, eivätkä niinkään hyveitä.

Sanoin, että tavat, jotka järjestävät saman yhteiskunnan eri jäsenten keskinäiset suhteet, ovat suurelta osaltaan kehittyneet altruistisista taipumuksista, jotka liittyvät yhteisöviettiin. Mutta eräät muutkin seikat ovat vaikuttaneet niiden muodostumiseen. Esimerkkinä siitä, kuinka komplisoitu velvollisuuksien alkuperä voi olla, käsittelen tässä parilla sanalla äsken kosketellun velvollisuuden, nim. totuudenpuhumisvelvollisuuden, muodostumista. Tämä velvollisuushan on suureksi osaksi, jopa enimmäkseen altruistista juurta. Henkilö, joka ei puhu totta, joutuu syypääksi vääryyteen sitä henkilöä vastaan, jota hän koettaa pettää. Ihmiset tahtovat kernaasti tietää totuuden. Uteliaisuus, joka on totuuden-rakkauden alkeellinen muoto, on yhtä vanha kuin ymmärrys, se on ihmisälyn ammoinen ominaisuus, sitä on monilla eläimillä. Se, joka koettaa meitä puijata, saa meidät pettymään pyrkimyksessämme päästä selville totuudesta, ja hän saa silloin luonnollisesti meidän ja meidän kanssamme sympatisoivain lähimäisten paheksumuksen osakseen. Mutta me emme tunne kärsivämme vääryyttä valheen tähden ainoastaan siksi, että tahdomme tietää totuuden, vaan myöskin ja pääasiassa sentähden, että totuuden tietäminen on meille merkitykseltään sangen tärkeätä. Menettelytapamme perustuvat mielikuviimme; siksi voi valheen taikka petollisen lupauksen luoma väärä käsitys jostain menneestä, nykyisestä tai tulevasta tosiasiasta johtaa aivan odottamattomiin tapauksiin, jotka tuottavat pyrkimyksillemme vahinkoa. Ja sitäpaitsi; huomatessamme, että meitä on petetty, herää meissä nöyryytyksen tunne, koska toinen henkilö on käyttänyt tylysti meitä oman tahtonsa leluna. Se loukkaa meidän itsetuntoamme, se leikkaa kunniaamme. Ranskan ritarikuningas Frans I:nen lausui, ettei ritari koskaan voi sietää valhetta, vaan hänen on vaadittava siitä hyvitys miekallaan.