Part 6

Paitsi väkivallalla suojelevat elävät itseään vainajalta vielä viekkaudellakin. On huomattu, että kummitus osaa takaisin ainoastaan sitä tietä, jota kuollutta ruumista kuljetettiin. Sentähden ei ruumista viedäkään ulos ovesta, vaan avataanpa reikä seinään ja se tukitaan sitten, kun on sitä käytetty tarkoitukseensa; tästä menettelystä on se hyvä, että jos vainajalle sitten tulee halu pistäytyä entisessä kodissaan, niin hän näkeekin kummakseen pääsemättömän seinän siinä, jossa luuli olevan uksen. Tämä tapa on ollut Europassa melkoisen yleinen. Eräillä Saksan seuduilla pidetään hyvin tärkeänä, että ruumis on kannettava ulos jalat edeltä, jottei kuollut osaa tulla takaisin, ja Englannissa koetettiin vainaja-poloista eksyttää sillä tavoin, että hänet kuljetettiin hautaan kiertoteitä.

Estämällä vainajaa kummittelemasta estetään häntä myöskin tuomasta eläviin kalmantartuntaa; toisten menojen tarkoituksena jälleen on päästää elävät kalman aineista, joita heihin jo on tarttunut. Kun muinaisroomalaiset palasivat hautajaisista, astuivat he pienen tulirovion ylitse, epäilemättäkin puhdistaakseen itseänsä vaarallisista aineista, joiden luulivat takertuneen itseensä; ja samallainen tapa on eräillä Siperian heimoilla. Vielä yleisempää on, että vieraat puhdisteleivat hautajaisten jälkeen vedellä. Kun juutalainen lähtee kalmistosta, pesee hän kätensä vesivadissa, joka on asetettu portin pieleen, ennen tätä toimenpidettä ei hän saa koskea mihinkään eikä mennä takaisin kotiinsa. Geislitzin vendit kahlaavat tavallisesti hautajaisista palatessaan juoksevassa vedessä, ja jos vesi on jäässä, niin he tekevät avannon. Kuuluisa englantilainen antropoloogi Frazer olettaa, että noilla tulija vesi-menetelmillä, joita hautajaisissa noudatetaan, tarkoitetaan panna vainajan tielle este, jottei hän pääsisi takaisin, sillä vainajan oletetaan pelkäävän tulta ja vettä; mutta puolestani luulen, että mainitut tavat ovat alkuaan puhdistusmenoja, joiden tehtävä oli vapauttaa elävät kalmantartunnasta. Tuli ja vesi ovat tavallisimmat puhdistusaineet kaikkialla maailmassa. Meillä itsellämme on mielestäni maagillisten puhdistustapojen jäte niissä tulissa, joita poltamme juhannusaattona maalla, aivan samoin kuin Marokon berberit hyppivät juhannuspäivänä tulten yli, jotka sytytetään sitä varten, että aiotaan puhdistautua niissä taudeista ja kaikellaisesta muusta pahasta. Ja sekä berberien keskuudessa että eräillä Europan seuduilla huuhdellaan itseään juhannuksena samaten vedellä, ja sen toimituksen tarkoitus on samallainen. Kirkkoisä Augustinus kertoo, että Libyan pakanallisten berberien oli tapana mennä juhannuspäivänä mereen kylpemään, eikä ole suinkaan sattuma, että juhannuspäivä on otettu Johannes Kastajan päiväksi. Mutta palatakseni aineesen, löytyy paljon muitakin maagillisia puhdistusaineita, joita käytetään kuoleman sattuessa, paitsi tuli ja vesi.

Hyvin yleistä on, että jälkeenjääneet leikkuuttavat tukkansa estääkseen kalmantartuntaa kiintymästä siihen. Marokon beduiinien tapa vaatii, että vainajan naissukulaisten on lyötävä rintoihinsa ja raavittava kynsillään kasvojansa niin että veri alkaa vuotaa, ja hierottava sitten haavoihin lehmän lantaa; koko tämän toimituksen tarkoituksena, joka suoritetaan monestikin niin rajusti, että posket tulevat aivan veristen lihakimpaleiden näköisiksi, on etupäässä vapauttaa naiset kalmantartunnasta, — lehmänlantaa pidetään näet tehokkaana puhdistusaineena. Toinen tapa, jonka voi mainita tässä, on surupuvun käyttäminen omaisen kuoltua. Tätä yleistä tapaa, joka on tunnettu meilläkin, on selitetty monella eri lailla. Spencerin teoria on se, että vainajan sukulaiset uhrasivat kaikki vaatteensa vainajalle, joten heidän itsensä oli pakko pukeutua rääsyihin; ja De Groot toistaa tämän selityksen suuressa teoksessaan kiinalaisten uskonnosta, jossa hän sanoo Kiinassa olleen Konfutsen aikaan tavallista, että omaiset heittivät vaatteet yltään juuri hetkellä, jolloin ruumis puettiin, vaikkei tosin enää verhottukaan ruumista heidän vaatteihinsa. Toisen hypoteesin mukaan on surupuvun tarkoitus alunpitäen se, että elävät koettivat pukeutua valhepukuun, jottei kuollut heitä tuntisi; ja tätä selitystä tukee ehkä sekin, etteivät jälkeenjääneet useastikaan pukeudu erikoiseen pukuun, vaan maalaavat sensijaan ruumiinsa ja kasvonsa, jolla tavoin he muuttuvat myöskin vaikeasti tunnettaviksi. Mutta joka tapauksessa perustuu surupuvun käyttäminen sitäpaitsi, ja ehkä etupäässä, siihen käsitykseen, että vainajan omaiset ovat jonkin aikaa kuolemantapauksen jälkeen enemmän tai vähemmän epäpuhtaita, heissä on kalmantartunta, ja että ne vaatteetkin, joita he käyttävät tänä aikana, saastuttuvat, joten niitä ei voi enää käyttää. Vanha tanskalainen lähetyssaarnaaja Egede kirjoittaa pakanallisista grönlantilaisista: Jos he sattuivat koskettamaan ruumista, hylkäsivät he heti vaatteet, joita käyttivät, ja tästä syystä ottivat he aina ylleen hautajaisiin mennessään vanhat vaatteensa, aivan kuin muinaiset juutalaiset.

Toinen melkoisen yleisesti levinnyt tapa, joka myöskin perustuu suureksi osaksi kalmantartunnan-pelkoon, on se, että vainajan omaiset kieltäytyvät joko kaikesta ruuasta tai ainakin eräistä ravintoaineista lyhyemmäksi tai pitemmäksi aikaa kuolemantapauksen jälkeen, taikka kukaan ei saa vainajan asunnossa syödä ruokaa. Kun oikeauskoinen juutalainen kuolee, kaadetaan pois heti vedet, mitä samassa tai naapuritaloissa on; kukaan ei saa syödä huoneessa, jossa ruumis lepää, paitsi silloin kun huone on talon ainoa, jolloin asukkaiden on aterioitava erikoisen verhon takana niin, etteivät he aterioidessaan näe ruumista; heidän täytyy kokonaan pidattäytyä nauttimasta viiniä ja lihaa niinkauan kuin kuollut on talossa; ja ensimäisenä iltana ei perhe saa syödä edes omaa ruokaansa, vaan ystävät tuovat heille ravintoa.

Vanhassa Testamentissa puhutaan paastoista, joita tulee pitää kuoleman jälkeen, ja sellaisia paastoja oli muillakin Välimeren maissa asuvilla kansoilla. Tämä surupaasto on sangen mieltäkiinnittävä siksi, että siitä syntyi sittemmin tapa, joka vielä nykyäänkin on vallalla koko katolilaisessa kristikunnassa, nimittäin neljäkymmentä päivää kestävä paasto ennen pääsiäistä. Se on kehittynyt aikaisemmasta paastosta, jota kesti ainoastaan neljäkymmentä tuntia, s.o. ajan, minkä Kristuksen ajateltiin olleen haudassa. Eräs vanhimmista kirkko-isistä, Irenaeus, puhuu neljänkymmenen tunnin paastosta, jota pidettiin ennen pääsiäistä, ja Tertullianus sanoo eräässä kirjoituksessaan, että ainoa luvallinen paasto on se, jota noudatetaan taivaallisen sulhon kuoleman jälkeen. Mutta hän mainitsee, että jo hänen aikanansa päästettiin kauemminkin kuin nuo neljäkymmentä tuntia, ja myöhempien kirjailijain teoksista näemme, kuinka neljäkymmentä tuntia pitkä paasto muuttui neljänkymmenen päivän paastoksi, Mooseksen, Eliaksen ja Jeesuksen näyttämäin esimerkkien mukaan.

En tahdo suinkaan kieltää, ettei surupaastolla saattaisi olla fysiolooginen taustansa. Raakalainenkin suree, kun menettää ystävän tai sukulaisen, ja suru vie ruokahalun. Tästä luonnollisesta ruokahalun puutteesta, joka tulee silloin, kun suru painaa mieltä, ja sen yhteydessä taikauskoisesta pelosta nauttia ruokaa, jota pidetään kalmantartunnan saastuttamana, lienee aiheutunut kielto, ettei sellaisena aikana saa syödä; niin, ehkäpä juuri luonnollinen vastenmielisyys ruokaa kohtaan synnyttikin alunpitäen sen käsityksen, että ruoka on saastutettua. Löytyy muitakin surumenoja, joiden saattaa olettaa perustuvan samantapaisiin kaksinaisiin alkusyihin. Tavallista on, että keskeytetään kaikellainen työ, kun ihminen kuolee; Marokon arabialaisten keskuudessa ei kukaan saa tehdä työtä, kun joku on kuollut, ennenkuin ruumis on haudattu, ja monien luonnonkansain keskuudessa täytyy vainajan sukulaisten pidättäytyä työstä pitemmäksi tai lyhyemmäksi ajaksi. Syynä tähän tapaan voi olla osaksi se, että surua seuraa haluttomuus työhön; mutta pakollinen lepo kuolemantapauksen jälkeen johtuu luultavasti myöskin ja pääasiallisesti pelosta, että kuolema voi saastuttaa työn, jota tehdään kohta kuolemantapauksen jälkeen tai ruumiin ollessa hautaamatta.

Tässä yhteydessä kannattaa myöskin mainita se yleinen tapa, ettei vainajan nimeä mielellään lausuta. Syytä tähän on etsitty käsityksestä, että kuollut tulee paikalle, jos kuulee mainittavan nimensä; mutta toisena syynä on epäilemättäkin kalmantartunnan pelko tai ainakin kauhea ja kolkko idea-assosiatsioni, joka meilläkin saa monet haluttomiksi lausumaan kuolleen sukulaisen nimeä. Varsinkin aikaisemmilla kultuuriasteilla pidetään sanaa ja todellisuutta hyvin läheisessä yhteydessä keskenään. Kerran oli minun tavattoman vaikea saada berberinkielen-opettajaani, joka oli kirjanoppinut ja kotoisin Suurilta Atlas-vuorilta, ilmoittamaan itselleni sanan, joka merkitsee tautia, ja kun hän viimein taipui itsepintaisiin pyyntöihini, niin hän sylkäisi hyvin pontevasti, ikäänkuin vapautuakseen vaarallisen sanan vahingoittamis-voimasta. Meidän esi-isämmekin välttivät käyttää sanoja "kuollut" ja "kuolla". Paikoittain puhutaan vielä ihmisen "poismenosta", kun tarkoitetaan, että hän kuoli, tai "poismenneestä" ja "manalle menneestä".

Hautajais- ja surumenot saattavat johtua monista erilaisista alkusyistä. Meidän täytyy varoa suoranaisesti olettamasta, että tavoilla, jotka ovat ulkonaisesti toistensa tapaisia, on aina sama psykolooginen perustansa; eikä sovi myöskään luulla, että tavalla saman kansan keskuudessa on aina vain yksi ainoa syynsä. Meidän ei tule koettaa avata monta ovea yhdellä avaimella. Saattaahan hautaamistapa eräissä tapauksissa olla johtunut halusta suojella ruumista pedoilta, linnuilta tai vihollisilta, ja samoin voi olla hautakiven tai hauta-aitauksen laita. Kerrotaan, että eräät raakalaiset polttavat kuolleensa, estääkseen niitä joutumasta vihollisten käsin, mistä saattaisi koitua vahinkoa sekä vainajalle että hänen sukulaisilleen; alkeellisten käsitysten mukaan ovat näet henkilöjä hänen omaisensa läheisessä yhteydessä keskenään, joten viimemainittuja voi vahingoittaa taikatempuilla, jos saa haltuunsa ensinmainitun kuolleen ruumiin. Sitäpaitsi on ruumiinpoltosta se etu, että se poistaa pitkällisen mätänemistilan, johon ruumis luonnonlakien mukaan joutuu; ja sama tarkoitus voidaan toteuttaa myöskin siten, että ruumis viedään petoeläinten saaliiksi. Mätänemistilaa pidetään paitsi eläville vaarallisena myöskin kovin tuskallisena vainajalle; mutta liittyköönpä tähän taikauskoisia käsityksiä tai ei, niin voi se jo yksinäänkin olla riittävä syy siihen, että ruumis toimitetaan jollakin tavoin pois, ja olosuhteet määräävät sitten, mitä tapaa pidetään parhaana, hautaamistako vaiko polttamista tai kedolle jättämistä. Muinais-persialaisista oli suuri synti haudata tai polttaa vainajain ruumiita, ja he asettivat ne sensijaan vuorten huipuille; he nimittäin pitivät maata ja tulta pyhinä eivätkä sentähden sallineet ruumiiden saastuttaa niitä.

Mutta surumenoilla voi olla muutkin syynsä kuin pelko. Kun jälkeenjääneet esim. haavoittavat ja repivät itseään valuttaen verta kuolleen ruumiille, niin ehkä koetetaan siten virvoittaa vainajaa elämän lämpöisellä nesteellä, taikka voi itsekidutus kuolemantapauksen jälkeen olla, kuten prof. Hirn on lausunut, sukulaisten vaistomainen yritys, jolla he koettavat hankkia lievennystä suruunsa. Mutta vaikkapa hautaus- ja surumenot ovatkin syntyneet erilaisista vaikuttimista, voidaan tuskin epäillä, että tärkein niistä on ollut elävien vainajain- tai kuolemanpelko. Tätä eivät he itse kuitenkaan tahdo myöntää, vaan he selittävät mainittuja menoja mieluisemmalla tavalla: velvollisuuksina vainajaa kohtaan. Kuolleet eivät näet ole ainoastaan olentoja, joita on vaarallista loukata ja hyödyllistä mielitellä, vaan heitä on myöskin helppo pettää. Kuolleen on parasta levätä haudassaan, sanotaan, paljon parempi kuin harhailla onnettomana ja kodittomana siellä täällä; sillä haudassa — johon hänet pantiin oikeastaan vankeuteen, — haudassa hän löytää rauhan, keveät mullat hänen tomulleen. Klassillisella muinaisajalta ei mikään velvollisuus ollut niin pyhä kuin kuolleiden hautaaminen, ja kiinalaiset väittävät, että henkilö, joka ottaa haudatakseen vainajan, jolla ei ole sukulaisia, tekee yhtä suuren ansiotyön kuin olisi pelastanut ihmishengen. Kansat, joilla on tapa viedä ruumiit kedolle, sanovat, että itsensä vainajien onni on, että pedot syövät heidät. Kamtshadaalit arvelevat, että vainajalle on kaikkein onnellisinta, jos hänet syö kaunis koira, ja itä-Afrikassa asuva masai-kansa sanoo, että jos hyena syö ruumiin heti ensimäisenä yönä, niin se merkitsee, että vainaja on ollut hyvä ihminen, sillä hyena täyttää jumaluuden määräyksiä. Samoin selitetään hyväksi työksi se tapa, että ruumis poltetaan, Parempi on vainajan nauttia liekkien lämmöstä kuin kärsiä vilua. Pohjois-Amerikan luoteis-osassa asuvat tlinkiitit väittävät, että niillä, joiden ruumiit kuoleman jälkeen poltetaan, on lämmin ja hyvä olla. Kuolinvuoteellaan sanoi muuan vanha tlinkiitti ystävilleen: "Polttakaa minut, polttakaa minut, pelkään vilua; miksi pitäisi minun väristä vilussa iankaikkiset ajat?" Eräät Siperian shamaanit ovat keksineet niinkin kauniin selityksen ruumiinpoltolle, kuin että polttaminen estää pahathenget ahdistamasta vainajan sielua. Kristityissä maissa on sielukellojen soitolle annettu samallainen merkitys; Skotlannissa on ollut tapana, että ruumissaatossa kulki ensimäisenä mies, joka soitti kelloa. Käsitys, että vasken tai raudan soinnilla on voima karkoittaa pakosalle pahoja henkiä, vallitsi klassillisena muinaisaikana, ja Frazer olettaa, että keskiaikainen kristinusko peri sitten tämän käsityksen. Mutta mielestäni on meillä syytä luulla, että ne henget, joita koetettiin soittamisella pitää loitolla, olivat alunpitäen juuri vainajain omia sieluja, joita siten estettiin ahdistamasta eläviä. Kerrotaan, että kun Port Moresbyn alkuasukkaat Uudessa-Guineassa ensi kertaa kuulivat kirkonkellojen soittoa, he tulivat kiittämään lähetyssaarnaajia, että nämä olivat muka siten karkoittaneet pois heidän vainajiensa sielut.

Myöskin monia surumenoja on jouduttu käsittämään velvollisuuksiksi kuolleita kohtaan, vaikka niiden tarkoitus on ollut alunpitäen suojella eläviä. Nyt selitetään syvän surun merkiksi sitä tapaa, että vainajan sukulaiset hakkaavat kuolemantapauksen jälkeen poikki sormiansa tai runtelevat itseään jollakin muulla tavalla, vaikka sen tarkoituksena lienee aikoinaan ollut poistaa kalmantartuntaa. Erikoisen surupuvun käyttämistä pidetään kunnioituksena vainajaa kohtaan. Ja sanotaan, että hänen nimensä lausumisella häiritään hänen lepoansa. Siten koetetaan puijata vainajaa, ja viimein puijataan itseään, ja ne menot, joiden tarkoituksena on olla elävien suojeleminen, tulkitaan lopulta velvollisuuksiksi sitä kohtaan, jolta on koetettu itseään varjella.

Älyllinen kehitys on vaikuttanut ihmisen käsitykseen kuolemasta. Kuoleman tuottamaa muutosta pidetään nyt suurempana. Vaikka nytkin arvellaan sielun elävän vielä sitten kuin ruumis on kuollut, niin raukeaa kuitenkin sen ja ruumiin yhteys jo perinpohjaisemmin kuin alkeellinen käsityskanta uskoi. Sielulla ei enää ajatella olevan minkäänlaisia aistillisia tarpeita eikä harrastuksia maallisissa asioissa. Velvollisuudet kuolleita kohtaan, jotka ovat syntyneet jo kadonneista käsityksistä, saattavat kuitenkin vielä jäädä olemaan, vaikka niiden sisällys on silloin muuttunut. Niinpä näemme, että kansat, jotka nimenomaan väittävät, etteivät kuolleet tarvitse ruokaa eivätkä juomaa, uhraavat sittenkin vielä vainajille. Tai uhrit, jotka annettiin vainajille, muuttuvat almuiksi. Muhamettilaisissa maissa liittyy hautaustoimitukseen almujen antaminen, jonka arvellaan lisäävän vainajan ansioita ja siten myöskin hänen hyvinvointiaan tulevassa elämässä. Että tämä tapa on jäännös entisestä uhrista vainajalle, ilmenee esim. siitä marokkolaisesta käsityksestä, että vainajan suu tulee täyteen multaa, ellei hautajais-ateriaa hommata; jos kuollut sukulainen ilmestyy unessa valittamaan nälkäänsä ja janoaan, täytyy sen, joka unen näki, antaa heti aamulla ruokaa ja juomaa köyhille, — seikka, joka todistaa myöskin, missä yhteydessä uhrit vainajalle ja almut köyhille ovat, köyhille, joista on tullut vainajan perijöitä. Aivan samallaisia tapoja on ollut kristityilläkin. Vielä tänäkin päivänä on eräissä paikoin Venäjällä vallalla luulo, että jos tavanmukaiset almut hautajaisissa jätetään jakamatta, niin ilmestyy vainajan sielu eläville sukulaisille hyttysen hahmossa, joka liehuu kynttilän liekin ympärillä. Monet meidän omista hautajais- ja surumenoistamme ovat syntyneet käsityksistä, jotka tuntuvat nyt meistä kovin vanhentuneilta. Mutta tässä niinkuin lukemattomissa muissakin tapauksissa on vanhoja tapoja tulkittu sittemmin uudella tavalla, uutta viiniä on pantu vanhoihin leileihin.

Alkeellisen käsitystavan mukaan jää kuolleen sielu aivan läheisesti ruumiin yhteyteen joksikin aikaa kuoleman jälkeen, mutta vähitellen muuttuu yhteys yhä irtonaisemmaksi. Hauta, joka otti ruumiin vastaan, ei ole sielun ainainen olinpaikka. Sikäli kuin vainajan muisto himmenee ja hän ilmestyy yhä harvemmin unissa ja näyissä, oletetaan hänen sielunsa muuttaneen kaukaisemmille paikoille. Muhamettilaiset väittävät, että sielu pysyy haudassa ainoastaan kolme päivää ja menee sitten kuolonvaltakuntaan, josta se kuitenkin joka torstai-ilta tai perjantaina tulee käymään pikimmältään entisessä maanalaisessa asunnossaan. Useimmat kansat uskovat, että on olemassa erikoinen maa, johon kuolleiden sielut kokoontuvat. Milloin on se maa meidän maamme alla, ja sielut menevät sinne alas suoraan haudoistansa. Milloin on se taas lännessä, noilla salaperäisillä seuduilla, jonne aurinko joka ilta laskee vainajille paistamaan. Joskus sijoitetaan kuolon valtakunta taivaaseen. Kas tuota omituista, kaunista siltaa, joka usein ilmestyy maan ja taivaan välille: sateenkaari! Mikäpä olisi se, ellei tie, jota myöten sielut vaeltavat taivaasen; ja taivaslaen tähdet, eivätkö ne ole kuoileiden asumuksia? Joskus jälleen ajatellaan, että kuolonvaltakunta on esi-isien maa, jonne sielut menevät, kohdaten matkallaan usein monia vaikeuksia. Useiden kansain legendoissa tapaamme käsityksen, että on olemassa joki, jonka yli vainajain täytyy kulkea päästäkseen tuonelaan. Tämän käsityksen pohjana on luultavasti traditsiooni jostakin vaikeasta matkasta virran yli, jonka esi-isät aikaisemmilla vaelluksillaan tekivät; sillä kun sielut tahtovat takaisin esi-isien maahan, on heidän luonnollisestikin kuljettava samaa tietä, jota esi-isät eläessään matkasivat. Käsitys, että tuonela on esi-isien maa, elää vielä nykyään myöskin kristillisessä "paratiisi"-sanan käytössä. Ensiksikin on paratiisi ihmissuvun kehto, mutta toiseksi on se myöskin paikka, jossa pelastetut sielut saavat osakseen iankaikkisen ilon.

Enimmät sielut haihtuvat sitten vähitellen elävien ajatuksista. Ne eivät herätä enää pelkoa eivätkä toivoa. Ne menettävät yksilöllisyytensä, eikä niitä muistella enää muuta kuin juhlina, joita silloin tällöin järjestetään kaikille sieluille yhteisesti. Mutta tapahtuu niinkin, että eräät vainajat, jotka kunnostautuivat eläessään jollakin erikoisella tavalla, — mahtava päällikkö, suuri soturi tahi taitava noita, — koroitetaan ylemmäksi sitä luokkaa, johon tavalliset kuolevaiset kuuluvat, ja nämä eivät unohdu, vaan heistä tulee jumalia. Usko sielun elämään kuoleman jälkeen johtaa siis uskontoon. Tällä en suinkaan tahdo väittää, että tämä usko olisi ollut uskonnon ainoana alkulähteenä; en yhdy Spencerin mielipiteesen, että esi-isäin palvelus oli aikaisin uskonnon muoto, josta kaikki muut muodot ovat kehittyneet. Mutta joka tapauksessa on se yksi uskonnon muoto muiden joukossa.

KUUDES ESITELMÄ.

Uskonto ja magia.

Monta eri määritelmää on tehty sanoista uskonto ja magia, melkein yhtä monta kuin niiden kirjailijain luku, jotka ovat käsitelleet näitä kysymyksiä. Omasta puolestani olen sitä mieltä, että kun sosiologi käyttää termiä, joka on saavuttanut kielessä yleisen käytännön, hän menettelee oikeimmin, kun käyttää sitä samassa merkityksessä, joka sillä jo ennestään on. Sanan tavallisessa merkityksessä tarkoittaa uskonto suhdetta johonkin yliluonnolliseen. Ihmiset eroittavat itseasiassa ilmiöt kahteen eri luokkaan, "luonnollisiin" ja "yliluonnollisiin", ilmiöihin, joihin he ovat perehtyneet, jotka he luulevat tuntevansa ja joihin he siksi liittävät luonnolliset syyt, sekä toisiin ilmiöihin, jotka heistä tuntuvat eriskummallisilta, mystillisiltä ja joiden siis ajatellaan johtuvan yliluonnollisista syistä. Tapaamme tämän eroituksen niin hyvin alimmilla kuin ylemmilläkin kultuuriasteilla. Vaikkapa raakalainen usein sekoittaakin luonnollisen ja yliluonnollisen toisiinsa, vaikkapa monissa tapauksissa on mahdotonta näyttää selvää rajaa niiden ilmiöiden välillä, mitkä hän milloinkin lukee toiseen tai toiseen lajiin, — niin kuitenkin eroittaa hän tavallisesti jokapäiväiset tapahtumat tai luonnolliset esineet sellaisista, jotka herättävät hänessä mystillisen kummastelun tai pelon tunteita. Tuon eroituksen alkeita tavataan jo monissa eläimissäkin. Hevonen pelkää ruoskaa, mutta ei pillastu silloin, kun tuntee sen iskun; sitävastoin menettää se kokonaan mielenmalttinsa, kun näkee paperin liikkuvan tiellä tai tuulen kääntävän sateensuojan nurin. Ruoska on hevoselle vanha tuttu, kun taas kulkeva paperi tai nurinkääntynyt sateensuoja ovat jotakin tuntematonta, omituista, mystillistä, yliluonnollista. Romancs, tunnettu eläinpsykoloogi, sitoi hienon rihman luuhun, kutsui koiraansa, ja veti luun liikkumaan juuri kuin koira aikoi iskeä hampaansa siihen; eläin vallan kauhistui, nähdessään, että luu kulkee, ja juoksi pakoon. Sama koira pelkäsi kovasti moisia viattomia vehkeitä kuin esim. saippuakuplat. Yksin leijonakin peljästyy outoa ääntä tai tuntematonta esinettä. Ja kerrotaan juttu tiikeristä, joka vapisi ja kiljui pelosta, kun sen häkkiin pistettiin keppiin sidottu hiiri.

Mutta alkeellinen ihminen ei eroita ainoastaan luonnollista ja yliluonnollista toisistaan, vaan laatii vielä toisenkin eroituksen. Yliluonnollinen, kuten luonnollinenkin voidaan käsittää mekaanisesti vaikuttavaksi voimaksi, joka purkautuu kaiken tahdontoiminnan avutta. Niin on esim. niissä esineissä olevan yliluonnollisen voiman laita, joita kutsutaan polyneesiankielellä nimeltä tabu, sellaisen esineen pelkkä koskettaminen tuottaa _tabu_-tartunnan. Samoin käsitetään myöskin se vahingoittamisvoima, jonka arvellaan piilevän kirossa, alunpitäen eräänlaiseksi yliluonnolliseksi tartunta-aineeksi, joka vahingoittaa tai turmelee henkilön tai esineen, jota se tahraa; vaikutus on aivan mekaaninen, sanassa piilevä vahingoittamisvoima ei purkautuakseen vaadi minkäänlaista yliluonnollista tahtoa. Muinaiset arabialaiset heittäytyivät maahan, kun joku kirosi heitä, jotta kirous kulkisi heidän päänsä yli osumatta; ja Marokossa ei yleensä mielellään seista lähellä henkilöä, joka vannoo valaa, s.o. lausuu itseään kohtaavan ehdollisen kirouksen, sillä kartetaan yliluonnollisen vahingoittamisvoiman tartutusta. Samoin pidetään syntiä aikaisemmilla kultuuriasteilla yliluonnollisena voimana, joka saattaa siirtyä yksilöstä toiseen. Israelilaiset sälyttivät joka vuosi syntinsä pukin hartioille ("syntipukki"), joka sitten ajettiin korpeen; ja vielä tänäkin päivänä on Marokon juutalaisilla tapana uudenvuodenpäivänä nakella kiviä veteen, heittääkseen, kuten he sanovat, samalla pois syntinsä. Nämä ovat siis esimerkkejä siitä, että yliluonnollisia voimia käsitetään puhtaasti mekaanisiksi.

Mutta toisaalta jälleen voidaan yliluonnollisia ominaisuuksia ajatella myöskin kuuluviksi elävien olentojen henkiseen olemukseen, varsinkin heidän tahtoonsa. Tämä seikka tekee heistä yliluonnollisia olentoja, aivan erilaisia kuin tavalliset yksilöt, jotka voivat tosin käyttää hyväkseen yliluonnollisia mekaanisia voimia, mutta joilla ei kuitenkaan oleteta olevan yliluonnollisia sielunvoimia. Tämä eroavaisuus on monissa tapauksissa kyllä melkoisen häilyvä: milloin pidetään noitaa jumalana, milloin jumalaa noitana. Mutta se on kuitenkin eroavaisuus, joka on tärkeä huomata, sillä se on uskonnon ja magian erilaisuuden perusta. Uskonto on uskoa ja kunnioittavaa suhdetta johonkin yliluonnolliseen olentoon, josta ihminen tuntee olevansa riippuvainen ja jonka tahtoon hän vetoaa uskonnollisissa menoissaan. Magiassa hän käyttää sitävastoin mekaanisesti vaikuttavia yliluonnollisia voimia, maagillisia voimia, kuten voimme kutsua niitä, vetoamatta minkään yliluonnollisen olennon tahtoon. Joskus hän käyttää näitä voimia omaa itseään kohtaan. Ollessaan sairas koettaa hän esim. parantaa itseään juomalla lähteestä, jonka vesi on maagillisesti vaikuttavaa. Joskus käyttää hän hyväkseen yliluonnollisia mekaanisia voimia suhteessaan toisiin olennoihin, sekä ihmisiin että jumaliin. Kun hän ottaa yliluonnolliset olennot maagillisten temppujensa esineiksi, ei hän yritä, kuten uskonnollisissa menoissa, vaikuttaa heidän tahtoonsa, vaan koettaa pakottaa heitä keinoilla, joita he _eivät voi_ vastustaa. Hän koettaa päästä jumalien vallitsijaksi. Uskonnon ja magian välinen eroitus on siis aivan olennainen. Uskonnossa koettaa ihminen vaikuttaa yliluonnollisiin olennoihin luonnollisilla keinoilla — tarjoamalla niille lahjoja, nöyrtymällä niiden edessä, ylistämällä niitä, j.n.e. Magiassa hän sitävastoin koettaa vaikuttaa joko luonnollisiin tai yliluonnollisiin olennoihin yliluonnollisilla keinoilla, — maagillisilla voimilla. Tämän merkityksen annamme ainakin me yleensä sanoille uskonto ja magia. Emme kutsu uskonnoksi sitä, että ihminen manaa jumaliaan, että hän koettaa pakottaa niitä kirouksen maagillisella voimalla.

Tällä en kuitenkaan tahdo väittää, että se merkitys, mikä meillä on sanalla "uskonto", on ollut sen alkuperäisenä merkityksenä. Latinan _religio_ on sukua _religare_-verbille, joka merkitsee "sitoa". Yleensä ajatellaan, että religio ja religare ovat yhteydessä keskenään siten, että ihminen tuntee itsensä sidotuksi, jumalistaan riippuvaksi. Mutta olen lausunut olettamuksen, että religio-sana voidaan tulkita toisellakin tavalla. Siihen saattaa sisältyä sekin, että juuri ihminen alkuperäisen roomalaisen käsityksen mukaan sitoi jumalat. Eräästä sangen yleisestä marokkolaisesta tavasta ilmenee, että tämä käsitys ei ole vieras inhimilliselle tietoisuudelle eräillä kultuuriasteilla. Jos esim. etelä-Marokossa asuvaan massa-heimoon kuuluva berberi joutuu johonkin pulaan, menee hän heimon suojeluspyhimyksen, Lalla Rahma Yusfin haudalle, sitoo aivan haudan vieressä kasvavan palmun lehden solmuun ja sanoo: "Nyt minä sidoin sinut, oi Lalla Rahma Yusf, enkä aio sinua päästää, ellet pelasta minua ahdingosta, johon olen joutunut." Toisella seudulla, Atlas-vuoristossa, näin kiviröykkiön, jonka sanottiin olevan paikalla, missä muinoin suuri pyhimys Mulai Abd-el-Kader oli kerran istunut. Keskellä kiviröykkiötä oli pystyssä tanko, ja tankoon oli solmittu sadoittain vaatetilkkuja. Seuralaiseni sanoivat, että jos kuka tahtoo apua pyhimykseltä, niin hän menee röykkiön luo, repäisee kappaleen vaatteistaan ja sitoo sen tankoon. Sitä tehdessään hän mutisee: "Oi pyhimys, olen luvannut sinulle uhrin, jos sinä autat minua, ja minä en päästä sinua siteestä, jonka sidoin, jos sinä et täytä minun toivomustani." Jos rukoilija saa sitten, mitä tahtoo, menee hän uudestaan röykkiön luo, toimittaa lupaamansa uhrin ja avaa solmun, jonka sitoi. Hän päästää tällä tavoin pyhimyksen siteestä, jolla oli hänet kytkenyt. Vielä suoranaisemmin tukee sitä oletustani, että religio-sanaan sisältyi alunpitäen käsitys jumaluudensitomisesta, eräs toinenkin seikka, nimittäin kreikkalainen _katádesmos_-sana, joka ei merkinnyt ainoastaan tavallista solmua, vaan myös maagillista solmua tai sellaisen solmun avulla suoritettua maagillista tekoa. Plato puhuu henkilöistä, jotka sitoivat maagillisilla tempuilla ja manauksilla jumalat täyttämään heidän toiveitansa.

On kuitenkin helppo selittää, miten religio-sana, jonka merkitys alunpitäen oli maagillinen, on joutunut käytettäväksi siinä merkityksessä, joka meidän uskontosanallamme on. Ihmiset käyttävät, kuten sanoin, maagillisia keinoja paitsi suhteessaan lähimäisiinsä, myöskin suhteessan jumaliinsa. Maagilliset ja uskonnolliset puolet ovat usein samassa teossa yhtyneet toisiinsa aivan eroittamattomasti. Ja ne maagilliset keinot, joihin turvaudutaan, kun koetetaan pakottaa jumalia noudattamaan ihmisen tahtoa, ovat ulkonaisesti hyvin samallaisia kuin uskonnollisten menojen tärkeimmät muodot, uhrit ja rukous. Koetan seuraavassa esittää yksityiskohdittain, millaisiin yhdyssuhteihin magia ja uskonto joutuvat keskenään, yhdyssuhteihin, joiden vaikutukset eivät ole kokonaan kadonneet vielä meidän omastakaan yhteiskunta-elämästämme.

Uhri on alkeellisen jumalanpalveluksen tärkein osa. Sen perustana on käsitys, että jumalilla on inhimilliset puutteensa ja tarpeensa. Indialaiset jumalat, sellaisina kuin heitä Rigvedassa kuvataan, käyttivät vaatteita, kärsivät aina nälkää ja olivat juoppouteen taipuvaisia. Egyptiläisiä jumalia ei voi kuvitella ilman asuntoja, temppeleitä, joissa he oleksivat, ja vailla papillisia palvelijoita, jotka auttoivat heitä pukeutumaan ja pitivät huolta siitä, että he saivat aina uhrilahjoja. Jos uhreja ei tuotu, voivat jumalat joutua puutteesen ja tulla heikoiksi ja voimattomiksi, jopa ehkä kuolla nälkäänkin. Rigvedan hymneissä luetaan, että jos ihmiset lakkaisivat uhraamasta jumalille, niin ne eivät lähettäisi enää sadetta, eivät kävisi noutamassa tavallisella ajallaan aamuruskoa ja auringon kulta-kehrää eivätkä sallisi viljan kasvaa tai sadon kypsyä, ja syynä tähän olisi paitsi niiden hyväntahdon puute myöskin se, ettei heillä olisi enää voimia sitä tehdä, koska he ovat nälän-kuolioita, kun eivät saa mitään syömistä.

Seikat, jotka voivat saattaa ihmiset uhraamaan jumalilleen, ovat monet. Alkeellisissa uskonnonmuodoissa on tavallisena syynä epäilemättä ihmisen halu välttää onnettomuuksia. Hyvillä perusteilla voidaan olettaa, että tämä halu oli ensimäinen kiihoitin uskonnollisten menojen harjoittamiseen. Muinais-roomalaiset sanoivat, että uskonnon juuri on jumalien pelkääminen, ja turhaan ovat eräät uudemmat tutkijat koettaneet väittää tätä vastaan. Onnettomuudet ja kärsimykset juuri herättävät luonnon-ihmisessä ajatuksen, että yliluonnolliset olennot sekaantuvat hänen kohtaloihinsa; kun hän menestyy hyvin, niin hän unohtaa jumalansa. Hän jumaloi enimmäkseen olentoja, joiden luulee haluavan ja voivan tuottaa hänelle vahinkoa. Hän kyllä myöntää, että on olemassa sellaisiakin henkiä, jotka ovat aina hyviä, mutta mitä varten pitäisi heitä palvella, kun he ovat kerran kuitenkin aina hyviä? Yksinpä niidenkin kansain keskuudessa, jotka ovat jo kohonneet kultuurin ala-asteilta, on yhä pelko sangen merkittävänä tekijänä uskonnossa. "Herran pelko on viisauden alku", sanotaan eräässä Davidin psalmissa. Kielessä löytyy sana "ihmisrakkaus", vaan ei sellaista sanaa kuin "jumalan-rakkaus", mutta sensijaan on siinä sana "jumalanpelko". Silti ei pelko, jo heti sanoakseni, ole ainoana uskonnollisten menojen vaikuttimena. Pelkoon liittyy toivo. Alhaisimmallakin kehityskannalla olevien kansojen uskonnossa on toivo eräänä jumalanpalvelemisen motiivina. Oletetut onnettomuuden aiheuttajat tulivat palveluksen esineiksi, koska heidät käsitettiin persoonallisiksi olennoiksi, joihin ihminen voi vaikuttaa käytöksellään heitä kohtaan. Ihminen ei ollut niin älytön, että olisi palvellut leppymättömiä olentoja, joilta hän ei odottanutkaan muuta kuin kärsimystä; kun hän kääntyi heidän puoleensa, teki hän sen siksi, että toivoi voivansa kääntää heidän vihansa itsestään. Ja kun hän vähitellen muodosti itselleen yhä edullisemman käsityksen jumalistansa, kun hän ajan kuluessa alkoi ajatella heitä mieleltään suopeammiksi, niin tuli merkittäväksi uskonnollisten menojen motiiviksi, paitsi onnettomuuksien välttämisen toivoa, myöskin kaikellaisten suoranaisten etujen toive. Tiedämme raakalaisiakin, jotka toimittavat jumalilleen kiitos-uhreja, vaikka heidän kiitollisuuttansa voikin pitää sen laatuisena kuin La Rochefoucauld määritteli, nimittäin salaisena haluna saada yhä suurempia etuja vastaisuudessa. Joskus tehdään n k. kiitos-uhrin edellä lupaus, jolloin uhrimeno muuttuu kaupanhieronnaksi jumaluuden kanssa. Tunnettu esimerkki tästä on Vanhan Testamentin kuvaus siitä, miten Jaakob seurusteli Jahven kanssa. Jaakob teki lupauksen ja sanoi: "Jos Jumala on minun kanssani ja varjelee minua tällä tiellä, jota minä vaellan, sekä antaa minulle leipää syödäkseni ja vaatetta verhokseni, ja minä pääsen tulemaan rauhassa isäni tykö, niin on Herra oleva minun Jumalani. Ja tämä kivi, jonka minä panin pystyyn muistopatsaaksi, on tuleva Jumalan huoneeksi; ja kaikista, mitä minulle annat, annan minä totisesti sinulle kymmenykset."