Part 7

Uhri on siis ennen kaikkea lahja. Tällä lahjalla on eräissä tapauksissa sijaisen tehtävä. Niin on olennaisesti ihmis-uhrien laita, joita tavataan yleisesti varsinkin kehittyneempien luonnonkansain keskuudessa ja niillä roduilla, jotka ovat ajanpitkään nousseet kultuurikansoiksi; sitä käyttivät muinoin kaikki arjalaiset kansat ja Kreikassa ja Roomassa se esiintyi vielä historiallisella aikakaudella. Ihmis-uhrin perusajatuksena on, että toivotaan yhden ihmisen uhraamisella voitavan pelastaa muita ihmisiä, joiden henki on vaarassa, esim. sodan tai raivoavan nälänhädän aikana taikka muissa sellaisissa oloissa. Ihmis-uhri on eräänlaista alkeellista henkivakuutusta eikä niinkään barbaarinen tapa kuin luulisi. Jos uskotaan, että jokin yliluonnollinen olento hautoo tuhoisia aikeita yhteiskuntaa vastaan, ja oletetaan samalla, että tuon yliluonnollisen olennon voi lepyttää siten, että uhrataan hänelle yksi tai muutamia ihmisiä, niin eihän sellaisten asianhaarain vallitessa ole julmempaa toimittaa ihmisuhreja kuin lähettää tuhansia miehiä sotatantereelle heittämään henkensä isänmaan puolesta.

Uhri ei ole aina kuitenkaan lahja jumalalle. Se saattaa olla myöskin manaus-väline. Kun Marokon arabialainen tai berberi toivoo itselleen poikaa taikka kuuliaista vaimoa tahi muuta hyvää, niin hän menee pyhimyksen haudalle ja lupaa pyhimykselle lampaan tai härän, jos saa, mitä toivoo, mutta samalla hän toimittaa usein jo nyt pyhän haudalla pienehkön uhrin, esim. teurastaen kukon. Tätä uhria ei ole aiottu lahjaksi, vaan se on eräänlainen pakkokeino, jonka avulla mainittu henkilö siirtää manauksen tai ehdollisen kiron pyhimykseen, pakottaakseen tämän täyttämään esitetyn pyynnön. Myöskin Zoroasterin ja veda-uskonto sekä varsinkin brahmanismi pitävät uhria jumalien pakottamisneuvona, maagillisena pakkokeinona, manauksen siirtäjänä. Jos vertaamme nyt toisiinsa uskonnollista lahjauhria ja maagillista manaus-uhria, niin näyttää uskottavalta, että jälkimmäinen on kehittynyt edellisestä. Kun yliluonnolliselle olennolle uhrataan, niin pääsee uhrikin osalliseksi tuon olennon pyhyydestä, joutumalla kosketuksiin sen kanssa, ja pyhyytensä vuoksi tulee uhriverestä sitten sopiva keino, jolla voidaan siirtää manaus yliluonnolliseen olentoon. Että uhri lahjana on vanhempi kuin maagillisena manaus-välineenä näyttää ilmenevän toivottavan selvästi siitä, että ne eläimet, joita uhrataan siksi, että koetetaan siirtää niiden avulla yliluonnollisiin olennoihin manaus, ovat yksinomaan ravintona käytettäviä eläimiä.

Uhriin liittyy läheisesti rukous, jossa uhraaja esittää toivomuksensa. Alkeellisilla kehitysasteilla liittyy rukous aina uhriin; pidettiin mahdottomana, että jumalat antaisivat suosiotaan ilmaiseksi. Sanan tavallisessa merkityksessä on rukous uskonnollinen toimitus, vetoomus yliluonnollisen olennon tahtoon. Mutta niinkuin uhri on rukouskin sangen usein saanut maagillisen luonteen, muuttumalla manaukseksi. Tämän näkee asusta, johon monet manaukset puetaan. Muinais-assyrialaiset manasivat usein jumaliaan sanoilla, jotka oikeastaan olivat vetoamista heihin, kuten seuraavat: "Tee siten ja siten, niin minä ilahutan sinun sydäntäsi ja palvelen sinua nöyryydessä". Sellaisia ilmaisuja käytettiin manauksissa, joiden uskottiin vaikuttavan jumaliin pakkona, vaikka niiden muoto olikin nöyrä. Samoin uskoivat muinaiset egyptiläiset, indialaiset, kreikkalaiset ja roomalaiset, että he saavat rukouksillaan jumalat pakolla taipumaan tahtoonsa. He pitivät rukousta maagillisena lukuna, joka teki oikealla tavalla lausuttuna ihmisestä jumalan valtiaan, kun taas yksi ainoakin väärä sana tai virheellinen äänenpaino hävitti heti rukouksen maagillisen voiman. Johdutaan kysymään, miten rukoukset, joiden muodosta selvästi näkee, että niiden tarkoitus oli alunpitäen vedota jumaluuden vapaasen tahtoon, ovat saattaneet muuttua maagillisiksi pakottamiskeinoiksi. Syynä on epäilemättäkin se luulo, että rukous jumalalle, samoin kuin uhrikin, tulee enemmän tai vähemmän osalliseksi hänen pyhyydestään, ja tuo rukouksessa piilevä pyhyys tekee sitten sen, niinkuin uhrinkin, maagilliseksi pakottamiskeinoksi myöskin rukoilijan suhteissa itseensä jumalaan. Mutta ei sovi myöskään epäillä, että maagillinen aines antiikisissa ja itämaisissa uskonnoissa sai suuren merkityksen juuri sen vuoksi, että siellä oli olemassa mahtava pappisluokka, tai erikoinen luokka henkilöitä, jotka olivat hyvin perehtyneet pyhiin kirjoihin. Heidän etujensa mukaista oli tietysti yllyttää kansan taipumusta taikauskoon, sillä jumalien pakottamistaitohan vaati kykyjä, joita ei ollut muilla kuin yksinomaan näillä henkilöillä, seikka, joka lisäsi heidän valtaansa ja arvoaan. Jokainenhan osaa rukoilla jumaluutta, mutta yhtä helppoa ei ole sen pakottaminen omaan tahtoonsa: siinä tarvitaan tietoja. Papisto ja sen vallan- ja vaikutuksen-tavoittelu ovat suureksi osaksi syynä siihen, että katolilaisesta kirkkokultista on tullut moinen uskonnon ja magian sekoitus kuin se tosiasiassa nykyään on.

Mutta jos rukous näin saattoi kehittyä maagilliseksi manaukseksi, niin voi maagillinen manauskin toisaalta jälleen kehittyä rukoukseksi. Olemme aikaisemmin nähneet, että manaukset muuttuvat usein rukouksiksi. Käytetään monenlaisia menetelmiä, jotta lausutut sanat saataisiin ladatuksi sillä voimalla, jota vailla manaus ei voi toteutua. Jälkiä tästä näemme vielä meilläkin eräässä voimassa olevassa oikeus-institutsioonissa, valassa; se on olennaisesti ehdollinen itse-kirous, jolla vannoja manaa jotakin pahaa itselleen, elleivät hänen sanansa ole totta. Valaa tehtäessä asetetaan maassamme kaksi sormea raamatulle. Tämän menetelmän tarkoitus oli aikoinaan se, että saatettiin henkilö, joka lausui valan, aineelliseen kosketukseen pyhän esineen kanssa, joten ehdollinen itse-kirous ladattiin maagillisella voimalla. Hindut pitävät valaa vannoessaan käsissään pyhän Ganges-virran vettä tai koskettavat brahminin jalkaa. Marokossa saa vala maagillisen voiman koskettamalla sellaisiin kuolleihin esineihin, eläimiin ja ihmisiin, joilla ajatellaan olevan _baraka_-ominaisuutta, s.o. pyhyyttä, kuten esim. moskea, hevonen, lammaslauma tai sheriffi. Keskiaikana tehtiin vala pyhäinjäännösten ääressä, ja näihin esineihin koskettamista pidettiin niin tärkeänä, että annettiin sangen vähän arvoa valalle, joka oli ilman tätä kosketusta vannottu, sillä silloin ei itse-kirous toteutunut, jos tehty vala oli väärä. Miten tärkeänä tuota aineellista kosketusta pidetään vielä tänäkin päivänä, ilmenee esim. siitä, että Englannissa, jossa valantekijän täytyy suudella raamattua, valvotaan tarkoin, ettei hän saa pistää salaa sormeansa huultensa ja raamatun väliin, suudellen raamatun asemasta sormeaan. Mutta pyhän esineen koskettaminen ei ole ainoa keino, jonka avulla vala tai ylimalkaan manaus ladataan maagillisella voimalla: toinen neuvo, jolla niihin saadaan sitä voimaa, on se, että sekoitetaan niihin jonkun pyhän olennon, jumalan, nimi. Siten muuttuvat ne muodoltaan rukouksiksi. Mutta niiden luonne saattaa jäädä edelleen pää-asiassa maagilliseksi. Marokossa ovat sellaiset valat, joissa vedotaan jumaluuteen, aivan samallaisia kuin ne, joissa ei mainita Jumalan nimeä. Mutta kuta enemmän riisuttiin puhutulta sanalta sitä mystillistä voimaa, minkä sellaiset ihmiset arvelivat siinä olleen, jotka sekoittivat toisiinsa sanat ja teot, — sekoitus, johon usko kirouksen vaikutukseen perustuukin, — sitä enemmän pääsi uskonnollinen aines vallalle manauksessa ja valassa, joista vihdoin tuli ei ainoastaan muodolta, vaan luonteeltaankin rukouksia, ne muuttuivat maagillisista luvuista uskonnollisiksi teoiksi, siten, että niiden toteutuminen tehtiin riippuvaksi rukoillun jumaluuden vapaasta tahdosta. Sekä Vanhassa Testamentissa että Talmudissa tavataan vielä sen vanhan käsityskannan jätteitä, että Jumalan nimeä sopii hyvin käyttää myöskin sellaisissa kirouksissa, jotka eivät lainkaan ole ansaittuja. Mutta myöhemmin alettiin kirousta pitää rukouksena, joka toteutui ainoastaan siinä tapauksessa, että se oli ansaittu; Salomon sananlaskuissa sanotaan, että "kirous ilman syyttä osuu ohitse niinkuin lintu menee pois ja pääskynen lentää".

Teoksessani "The Origin and Development of the Moral Ideas" olen koettanut näyttää, mikä merkittävä tehtävänsä tällä kehityskululla on ollut moraalin ja uskonnon historiassa. Alunpitäen eivät jumalat puutu muihin asioihin kuin niihin, jotka heitä itseään koskevat, he eivät ole moraalisia olentoja eivätkä pidä silmällä sitä, että ihmiset täyttävät velvollisuutensa toisiaan kohtaan. Vasta vähitellen on niistä tullut moraalin vartioita, ja tärkeimpiä syitä tähän jumalissa tapahtuneeseen muutokseen on juuri se, että ihmisillä oli tapana sekoittaa heidän nimensä kirouksiinsa tai valoihinsa ja laatia nämä uskonnollisen anomuksen muotoon. Jumala saa näet kostajan merkityksen tai tulee jonkin erikoisen moraali-alan suojelusherraksi silloin, kun häntä kutsutaan eräiden rikkomusten yhteydessä usein avuksi. Vanhoissa kultuuri-uskonnoissa pidettiin tavallisesti joku jumala, useimmin auringon tai kuun jumala, totuuden vartiana ja herrana siitä syystä, että tätä jumalaa oli alinomaa rukoiltu valoissa, joilla tahdottiin vahvistaa joku tehty väite todeksi. Tämän käsityksen merkitys on ollut sangen laajalle ulottuva erityisesti siksi, että vala oli muinaisten kultuurikansain oikeudenkäynnin tärkein puoli, joten avuksi huudettua jumalaa johduttiin pitämään siten ei ainoastaan totuuden, vaan myöskin oikeuden vartiana. Olemme aikaisemmin nähneet, kuinka lasten kuuliaisuudesta vanhempiaan kohtaan ja vierasvaraisuudesta tuli uskonnollinen velvollisuus, sen merkityksen tähden, jonka uskottiin olevan vanhempien ja vieraiden kiroilla. Maaomaisuuskin suljettiin jumalalliseen suojelukseen siten, että rajamerkkeihin pantiin kirous. Kreikassa tuli Zeus hórios ja Roomassa Jupiter terminalis sillä tavoin rajamerkkien suojelijaksi, ja meillä on täysi syy uskoa, että Vanhan Testamentin jumalan kirot sille, joka muuttaa rajamerkkejä, olivat oikeastaan kiroja, joiden avulla ihmiset itse koettivat suojata maaomaisuuttaan, huutaen niitä lausuessaan avukseen jumaluuden nimeä. Aikaisemmin kuin jumalista tuli koko moraalin vartioita, tuli heistä moraalisia spesialisteja sillä tavoin, että ihmiset kiroissaan turvautuivat aina siihen jumaluuteen, mikä parhaiten soveltui rikkomusten yhteyteen.

Uskonto ja magia ovat siis joutuneet keskenään läheiseen yhteyteen ei ainoastaan uskonnollisissa menoissa, vaan myöskin uskonnollisten ja moraalisten säädösten synnyssä. Tätä seikkaa voi valaista vielä pari Mooseksen käskyä. On kirjoitettu: "Elä turhaan lausu Herran sinun Jumalasi nimeä; sillä ei Herra jätä sitä rankaisematta, joka hänen nimensä turhaan lausuu." Miksi Jumala ei sallinut nimeään turhaan lausuttavan? Eihän ihminen pelkää sitä, että mainitaan hänen nimeään, ja ihminen loi jumalansa oman kuvansa jälkeen. Mutta jumalalla on hyvä syynsä toivoa, ettei hänen nimeään käytetä väärin. Alkeellisen käsitystavan mukaan on näet henkilön nimi osa hänen omaa persoonaansa, ja siksi saattoi helposti käydä niin, että jumalan pyhyys tahrautuisi tai heikontuisi, jos hänen nimensä sekoitettaisiin tavalliseen arkipäiväiseen keskusteluun.

Mutta tähän kieltoon löytyy vielä ehkä toinenkin syy. Yliluonnollisen olennon nimen mainitsemisessa on jotakin kauheaa ja kolkkoa. Monet raakalaiskansat pelkäävät lausua jumaliensa nimiä. Indialaisilla jumalilla oli pyhät nimensä, joita ei kukaan tohtinut mainita. Herodotos puhuu muinais-egyptiläisten uskonnollisia tapoja kuvaillessaan kahdessa kohdassa jumalasta, jota hän ei tahdo nimeltä mainita, — hän tarkoittaa Osirista. Oikeauskoiset juutalaiset eivät koskaan lausu jahve-sanaa. Ja kristillisetkään kansat eivät juuri halusta käytä sanaa "jumala" tai sen vastinetta arkisessa puheessa. Siten ovat syntyneet sellaiset ilmaisutavat kuin esim. "jukul'auta", jossa "jukuli" vastaa jumala-sanaa, ja "‘sus siunatkoon", jossa "sus" korvaa Jeesusta. Saksalainen sanoo _Potz_, kun pitäisi sanoa Gotts: _Potz Blitz, Potz Wetter, Potz Welt_; englantilainen _good_, eikä _God: good gracious, my goodness, thank goodness_; ranskalainen _bleu_, kun pitäisi käyttää _Dieu_-sanaa: _corbleu, morbleu, sambleu_; espanjalainen _brios_ tai _diez Dio_-sanan paikalla: _voto á brios, juro á brios, par diez._ Mystillinen pelko tai epämieluisa tunne, joka herää jumalan pyhän nimen mainitsijassa, on sittemmin johtanut käsitykseen, että jumala loukkautuu, jos mainitsee hänen nimeään, toisin sanoen: se maagillinen voima, jonka ajatellaan tuolla pyhällä nimellä olevan, on synnyttänyt uskonnollisen säädöksen.

Siirrymme sitten seuraavaan käskyyn: "Pidä lepopäivä, ettäs sen pyhittäisit. Kuusi päivää tulee sinun työtä tehdä ja kaikki askareesi toimittaa, mutta seitsemäs päivä on Herran, Sinun Jumalasi lepopäivä; silloin ole työtä tekemättä, sinä ja sinun poikasi", j.n.e. Miksi kielsi Jumala ihmisiä tekemästä työtä seitsemäntenä päivänä? On sanottu usein, että hän teki sen siksi, etteivät ihmiset saisi rasittaa itseään liialla työllä, — ikäänkuin itämaalaiset olisivat niin tavattoman ahkeria, ettei mikään muu kuin jumalallinen kielto ja rangaistuksen uhka saisi heitä pitämään yhtä lepopäivää viikossa. Minusta on aivan ilmeistä, että juutalainen sapatti johtui siitä käsityksestä, että seitsemäntenä päivänä työskenteleminen tuottaa onnettomuutta tai on vaarallista. Eri kansoilla ja mitä erilaisimmilla maapallon seuduilla on tapana jättää kaikki työ tai eräänlaiset askareet tilaisuuksissa tai päivinä, joita pidetään sellaisille askareille onnettomina, ja näissä kansoissa on monta seemiläistäkin. Marokossa väitetään, ettei juhlapäivinä, s.o. pyhinä päivinä, tehty työ luonnistu koskaan, ja keskiviikkona pidetään kaikki parturinliikkeet suljettuina, sillä kukaan marokkolainen ei keskiviikkona ajata partaansa.

Erikoisen mielenkiintoista on tarkata, miten vahingollisina kuun-muutoksia pidetään työlle. Etelä-Afrikan betshuaneilla on yleinen tapa, että kaikkien on keskeytettävä työnsä, kun uusikuu nousee. Myytillisen hindulaisen lainsäätäjä Manus'in lait eivät salli brahminin opiskella uudenkuun, täyskuun eikä puolenkuun aikana; se on vaarallista, lausutaan, sillä uusikuu tuhoaa opettajan, neljästoista päivä oppilaan, ja puolikuu vie jo luetun muistista. Buddhalaisilla on neljä kertaa kuukaudessa sapatti: silloin kun kuuta ei näy, kun on puolikuu sekä täysikuu; näissä tiloissa tulee lakata kaikista askareista. Aivan samankaltaiset, kerta viikossa toistuvat sapatinpäivät on länsi-Afrikan neekerikansoilla; aikaisimmatkin retkeilijät puhuvat niistä, eivätkä ne kaikesta päättäen ole lainattuja, vaan kotimaista syntyperää. Ja jos tarkastamme maapallon toista puolta, Etelämeren saaria, niin huomaamme, että sielläkin, Havaijilla, on vanha tabu-päivä, joka toistuu neljä kertaa kuukaudessa ja jolloin kaikista askareista täytyy lakata, muuten voi kansalle käydä pahoin.

Tämä on sangen mielenkiintoista tahtoessamme selittää juutalaisen sapatin syntyä, koska tämä sattui juutalaisten aikaisimman kalenterin mukaan kuun neljänneksen aikoihin. Wellhausen ja Jastrow ovat todistaneet pätevästi, että sapatti tosiaan sattui noiksi päiviksi, mutta miksi johtui siitä kielto, ettei seitsemäntenä päivänä saa tehdä työtä, on kysymys, johon he eivät minun mielestäni ole vastanneet tyydyttävästi. Jastrow arvelee, että seitsemättä päivää pidettiin päivänä, jolloin Jahve, Israelin jumala, oli epäsuopea kansalleen, eikä siksi suvainnut ihmisten silloin kartuttaa omaisuuttaan työllä. Wellhausen taas uskoo, että juutalaiset koettivat seitsemäntenä päivänä lepyttää Jahven vihaa uhreilla, ja se vei niin paljon heidän aikaansa, etteivät he ennättäneet silloin tehdä muuta työtä. Siksi lakattiin työstä kokonaan seitsemäntenä päivänä, ja vaikkei sapattilepo alunpitäen ollut tämän päivän olennainen tunnusmerkki, niin tuli se vähitellen pääasiaksi, kun taas uhraaminen siirtyi taustalle. Nämä selitykset tuntuvat kuitenkin teennäisiltä ja epätyydyttäviltä monesta syystä; jotavastoin oikea selitys löytyy mielestäni helposti, kun näkee, että monet muutkin kansat eri paikoilla maan palloa ja varsinkin Aasiassa uskovat, että kuunvaihdokset ja ihmisen askareet ovat keskenään mystillisessä yhteydessä. Vertaileva menetelmä on tämän selvittämisessä avuksi. Se kohdistaa huomiomme siihen melkoisen yleiseen taipumukseen, että kuunvaihteet yhdistetään inhimillisen työn tuloksiin, ja silloin johdumme pian olettamaan, että samoin oli laita muinaisten juutalaistenkin keskuudessa. Mutta tällaista oletusta tukevat eräät varmemmatkin seikat kuin pelkkä samallaisten piirteiden havaitseminen toisten kansain keskuudessa. Vanhassa Testamentissa mainitaan sapatti ja uusikuu aivan rinnakkain, ja kaikesta työstä tai eräistä askareista luovuttiin uudenkuun aikana vielä sittenkin kuin sapatti ei enää sattunut kuun eri neljännesten paikalle. Tätä tapaa noudattavat oikeaoppiset juutalaiset nykyäänkin, he eivät salli naisten tehdä mitään työtä uudenkuun juhlana. Eikä olekaan hämmästyttävää, että seitsemäntenä päivänä työskentelemisen pelko, mikä johtui uskosta, että uusikuu, puolikuu ja täyskuu tuottavat työlle onnettomuutta, kehittyi uskonnolliseksi kielloksi, sillä olemmehan nähneet, että maagillisilla voimilla on taipumus muuttua jumalallisiksi tahdonilmaisuiksi. Kun jokin seikka täyttää ihmisen taikauskoisella pelolla, koska hän luulee, että siinä piilee maagillisia voimia, niin käy usein siten, että hän alkaa vähitellen pitää näitä voimia jonkin jumalan toiminnanilmauksina.

Kristillisellä sunnuntailevolla ei ole samaa alkuperää kuin juutalaisella sapatilla, mutta senkin synnyn voi löytää nähtävästi uskosta maagillisiin voimiin, joskaan ei niihin, joita arveltiin olevan kuulla, vaan joita luultiin olevan auringolla. Kristus poisti juutalaisen sapatin. Juutalaiset kristityt keskeyttivät kyllä työnsä sapatinpäiväksi kääntymisensä jälkeenkin, mutta siihen eivät heidän uudet uskonveljensä olleet tyytyväisiä. Neljännellä vuosisadalla kielsi eräs kirkolliskokous nimenomaan kristittyjä laiskottelemasta lauantaisin, kuten juutalaisten oli tapana. Sensijaan oli jälleen tavallista vanhimmista ajoista saakka, että kristityt pitivät pienen jumalanpalveluksen viikon ensimäisenä päivänä, sunnuntaina, sen muistoksi, että Kristus nousi sinä päivänä kuolleista. Mutta kristillisenä lepopäivänä ei sunnuntaita alunpitäen vietetty, ja on sangen epäilyttävää, onko ensimäinen laki, joka kielsi työn tekemisen sunnuntaina, ollenkaan kristillistä alkuperää. V. 321 julisti Konstantinus Suuri ediktin, joka määräsi, että kaikkien tuomareiden, kaupunkilaisten ja kauppamiesten on asetuttava lepoon "auringon kunnianarvoisena päivänä", mutta maamiehen ei tarvinnut puolestaan lakata sinä päivänä työskentelemästä. Ainoakaan sana ei todista, että tämä edikti olisi syntynyt kristillisestä vaikutuksesta. Näyttää siltä kuin olisi Konstantinus Pontifex maximus-virassansa ainoastaan lisännyt vielä yhden uuden päivän, auringon päivän, niihin moniin onnettomuuden päiviin, _religiosi dies_, joita roomalaisilla vanhastaan oli ja joita pidettiin soveltumattomina juuri oikeuskäsittelyihin ja muihin maailmallisiin askareihin. Tämä uusi lepopäivä ei ollut lainkaan yhteydessä juutalaisten sapatin kanssa, mutta vähitellen sekoittuivat ne kuitenkin toisiinsa siksi, että Mooseksen lakia, joka määräsi yhden viikonpäivistä lepopäiväksi, pidettiin yhä edelleen jumalallisena ilmoituksena. Säädetään tosin, sanottiin, että lepopäivä on oleva viikon seitsemäs päivä, kun taas sunnuntai on ensimäinen, mutta tärkeintähän oli, että jokin viikon päivä pidettiin sapattina. Kuudennelta vuosisadalta alkaen ryhtyvät kirkolliskokoukset ja maalliset hallitsijat julkaisemaan kaikellaisia sunnuntailepoa koskevia määräyksiä, ja brittiläinen puritanismi teki viimein kristillisestä sunnuntaista täydellisen farisealaisen sapatin vastineen. Skotlantilaiset papit saarnasivat, että on synti pelastaa sunnuntaina haaksirikkoutunutta laivaa; todellisen jumalanpelon todistus on antaa laivan miehistöineen hukkua.

Onpa sangen merkillistä ajatella, että työt keskeytetään ja kaupat pidetään suljettuina eräänä päivänä joka viikko vielä meilläkin sen vuoksi, että ihmiset tuhansia vuosia sitten uskottelivat, että taivaankappaleet tekevät eräinä aikoina työn tuloksettomaksi tai vaaralliseksi. Syynä tähän omituiseen ilmiöön on osaksi uskonnollinen pyhitys, jonka maagillisiin käsityksiin perustuva tapa on saanut, mutta osaksi myöskin se seikka, että yksi lepopäivä viikossa on nähty hyödylliseksi tahi tarpeelliseksi nykyaikaisessa kiirehtivässä ja kilvoittelevassa yhteiskunnassa. Vanha tapa säilyy siis hyödyn nojalla, jota se todella on tuottanut.

Laajassa teoksessaan _The Golden Bough_ lausuu Frazer olettamuksenaan, että magia on uskontoa vanhempi, että ihminen koetti ensin vaikuttaa ympäröivään luontoon maagillisilla keinoilla, mutta vähitellen hän huomasi, ettei yritys onnistunut, joten hän turvautui sentähden uskontoon, uskonnollisiin menoihin. Alussa koetti hän esim. hankkia kaikellaisilla taikatempuilla sadetta, mutta kun hän näki, ettei onnistunut, niin hän alkoi rukoilla sadetta joltakin jumalalta, jonka suosiota hän koetti saavuttaa uhreilla. Tätä teoriaa voi tuskin pitää oikeana. Tapaamme uskonnollisia kulttitoimituksia maagillisten temppujen rinnalla jo tunnetusti kaikkein alhaisimmallakin kehitysasteella olevilla raakalaisilla; ja toisaalta jälleen kukoistaa magia yhä, kuten olemme nähneet, uskonnon sivulla useiden melkoisen sivistyneiden kansain keskuudessa. Jopa näemme, että usko maagillisiin voimiin on eräissä tapauksissa elänyt kauemminkin kuin usko jumalaan. Tunnen monta vapaa-ajattelijaa, jotka ovat melkoisen taikauskoisia. Kuinka moni pelkää joutua pöytäseuraan, jossa on kolmetoista henkilöä, ja vielä useammat eivät kehu missään nimessä terveyttään, sillä he pelkäävät siten menettävänsä sen, — eivät ainakaan lisäämättä kehumiseensa vahinkoa karkoittavaa sanaa, kuten esim. saksalainen _ungerufen_ tai englantilainen _touch wood_ ("koske puuhun"). Ehkä väitetään, että sellaiset henkilöt eivät silti usko tosissaan, että maagillisia voimia on olemassa, vaikka heillä onkin oma pieni taikauskonsa. Mutta he menettelevät kuitenkin sillä tavoin kuin uskoisivat niihin, ja se on suunnilleen sama asia. Magia on eräissä tapauksissa osoittautunut voimakkaammaksi kuin itse järki.

Esitelmäkurssini on nyt päättynyt. Jos siinä on ollut tendensiä, niin oli sen tarkoitus näyttää eräillä esimerkeillä, mitenkä tapojenkin alalla on välttämätöntä tuntea menneisyys, että voitaisiin ymmärtää nykyisyyttä, millä tavoin meidän omat tapamme ja institutsioonimme ovat sangen monessa suhteessa ja monella muotoa entisten aikojen käsityskantain vaikutuksen alaisia. Mutta olen myöskin koettanut osoittaa, että kehitys on ollut ilmeinen. Ja tämä tähän saakka tapahtunut kehitys saa meidät varmasti uskomaan, että kehitystä on vastaisuudessakin jatkuva. Henkilö, joka sadan vuoden päästä ryhtyy käsittelemään tapojen historiaa, löytää varmaan oman sukupolvemme menoissa paljon sellaista, joka tuntuu merkilliseltä tulevan ajan ihmisistä, saaden heidät vuoroin säälivästi hymyilemään ja vuoroin herättäen heissä vastenmielisyyden ja paheksumisen tunteita. Elkäämme siis liioin ylvästelkö osasta, jota me itse tapain kehityshistoriassa näyttelemme.